Tapaus Lomo 135BC

Elämäni kummallisissa sattumuksissa tämä kamera pääsee top 25-listaan selkeästi. Oli ihan tavallinen työpäivä kun kännykkäni pirahti. Siellä oli Omaposti -apissa viesti saapuneesta paketista Kameratorilta. Kylmä hiki alkoi välittömästi erittäytyä nahkani läpi, sillä tiesin varsin hyvin ettei minulla ollut lupaa tilata ’Torilta yhtään mitään, ei edes omilla viikkorahoillani. Olinko hetken uhmassani edellisviikonloppuna, maisteltuani rommia, Pirkka -olutta sekä tuhdit rintasavut amerikkalaistyylisestä filtersavukkeesta, mennyt ja ostanut jotain tuosta maanmainiosta tamperelaisliikkeestä jotakin?

Eipä siinä, ei muuta kuin töiden jälkeen postiin noutamaan pakettia. Suuren jännityksen vallassa ryhdyin käärimään pakettia auki. Kaiken pakkausmateriaalin keskellä oli kamera. Kamera ja pieni pinkki lappu jossa käsinkirjoitettua tekstiä;

”Moi, tykkään sun radio-ohjelmasta. Puhut hassuja! Taidat tykätä Smenoista? Tää ei ole Smena vaan Lomo, onko se hyvä? En osannut käyttää ni ota sä se!”

Olin harvinaisen positiivisesti yllättynyt. Normaalisti kun sanon tai kommentoin jotain internetissä, saamani palaute alkaa usein sanoilla ”Kun sä tulet kadulla vastaan niin..” tai ”katotaan uskallatko..”

Paketissa oli siis kamera. Nostin sen käteeni ja ihmettelin sitä. Se oli pieni, mutta raskas. Ja kameroissahan pätee sama sääntö kuin rannekelloissakin; mitä painavampi, sitä kalliimpi ja parempi. Heti alkuun kiinnitin huomiota kameran, eh, omintakeiseen muotokieleen. Se on kuin Rollein 35’n vähän juntahtava maalaispikkuserkku, sellainen joka on vetänyt dark webistä ostettua kasvuhormonin ja krokodilin sekoitusta nostellessaan traktorin akseleita tallissa, samalla Tauskia kuunnellen.

Tunnistin heti kameran naamasta sojottavan objektiivi-suljinhässäkän Smenasta tutuksi, mutta meinasin lentää perseelleni kun kurkkasin edestä ja hoksasin, että kyseessä ei olekaan Smenan T-43 40mm f4 vaan Industar-73 40mm ja nopeudeltaan peräti f2.8!! Jos tällä ei tulisi kreamy boukehia joka freimiin, niin meikä on Sophia Lorenin ass-double!

Aukko ja aika valikoituvat obiskan sisä- ja ulkokehältä kuten LOMOn (Loistokuvia Ottavien Muovikameroiden Operaatio) muissakin vintagekameroissa ja muutenkin muotokieli noudattelee tuttua kaavaa. Rannelenkki on mallia kiinteä ja kameran alalevystä löytyvät niin filkankelauskampi, jalustakierre, varustekenkä mallia ”hot shoe” sekä kryptinen kierreosa joka paljastui filmin vapautusnamikaksi. Kameran päältä löytyvät funkkistyylinen, neliskanttinen laukaisunappi jossa kierre lankalaukaisijaa ja sitä käyttävää oikeaa valokuvaajaa varten, sekä filmilaskuri. Ja uskokaa tai älkää karvaiset lapseni, tämän ”smenan” filmilaskuri TOIMII.

Kameran päällä on myös erikoinen, todella iso ja ruma kääntönuppi. Nupin päällä on pyöriteltävä levy, joka toimii jonkinlaisena horisontaalisena ympyränmuotoisena laskutikkuna, josta selviää oikea valotus. Itse nuppi kääntyy alkuun vapaasti, sitten kameran sisältä kuuluu kolahdus ja naksaus ja sitten nuppi alkaa pistämään hanttiin. Sisällä on jonkinlainen jousi ja räikkätoiminto. Nupin kiertely muistuttaa varsikäsikranaatin virittämistä, ne jotka tietävät mistä puhun ovat myös olleet Stockmannin hulluilla päivillä.

Ihmettelin nupin kääntelyä aikani, kunnes nerokkaat aivoni käsittivät sen olevan filmin siirtovivun korvike! Samassa tajusin, että kyseessä oli Neuvostoliitossa varsin suosittu keksintö; nimittäin täysmekaaninen moottoriperä! Jossain ”Raketa” tms merkkisessä kamerassa oli vastaava systeemi, nupista kierrettiin jousi kireällä ja sitten laukaisinta painamalla pyörähti sekä filminsiirto, että suljin naksahti. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani, kun tajusin että tämäkin kapitalistinen rappeuttava toiminto oli onnistuttu suuressa ja mahtavassa Neuvostoliitossa saamaan toimimaan ilman inhottavia paristovirityksiä. Nauroin paskaista röhönaurua kun tungin IKEA-kassillisen AA-kokoisia alkaliparistoja Nikon F3’n MD-4 moottoriperään ja testasin kuinka ripeästi suljin saatiin laulamaan maajoukkuekilpailussa, jossa edustettuina oli Neuvostoliitto ja Japani. Nikonissa suljin räpsähtää vain 4 kertaa sekunnissa, mutta Lomossa suljin räpsähtää niin monta kertaa kuin ehdit suljinta painaa sekunnissa. Lomo oli siis ylivoimainen voittaja!

Tässäkin Lomossa on eräs aivan ylivertainen piirre; keskussuljin! Leican verhosuljinta on ylistetty ripeäksi ja huomaamattomaksi, mutta Lomon keskussuljin on kuin yllätysripuli, vahinko on jo käynyt ennen kuin taikuri itse huomaakaan! Lomo myös synkkaa salama-ajat kaikilla nopeuksilla 1/15s – 1/250s ilman mitään ongelmia ja kuvatessa voi keskittyä ottamaan vain täydellisesti valoitettuja, tärähtämättömiä kuvia; viewfinderkamerana Lomo 135BC’ssä ei ole nimittäin mitään inhaa peiliä, joka siellä pimeydessä heiluttelisi ties kenelle ja törmäilisi milloin kattoon, milloin lattiaan, aiheuttaen ikävää ”mirror shakea”.

Niin mainitsinko jo etsimen? Smenoissahan kohteen tähtäily on tapahtunut nimenomaan etsimen läpi, kohdetta saa etsiä ja etsiä vittumaisen samean muovinrämmäleen läpi ja lopputulos on vähän sama kuin katsoisi maksalaatikkoa siitä kuoren tirkistysikkunasta. Rajaus muuttuu lennosta riippuen kuinka lähelle kameran takaseinää silmämunansa uskaltaa painaa. Smenalla kuvaakin parhaiten lonkalta, eikä yritäkään kurkkia siitä vitsi-ikkunasta. Lomo ykskolmevitos berceessä sen sijaan on ihan oikea, melkein länsimaalaiselta vaikuttava, etsin jossa on selkeästi nähtävä helokehä ja jopa TARKENNUSALUEESTA KERTOVAT SYMBOLIT JOIDEN PÄÄLLÄ KEIKKUU NEULA JOKA LIIKKUU TARKENNUKSEN MUKAAN JA NYT MINUN PITÄÄ VETÄÄ ASTMAPIIPPUA KOSKA TÄMÄ ON AIVAN LIIAN UPEAA OLLAKSEEN TOTTA!!!

Kameran lataus tapahtuu kuten Saksan Smenassa, eli Leisassa. Nappia vääntämällä avautuu lukitus jonka toimintaa edes tiedemiehet eivät ymmärrä, seuraavaksi irtoaa (lievää kovempaa väkivaltaa käyttäen) koko pohja ja takaseinä. Painelevyn virkaa toimittaa saranoitu juttu jonka olen nimennyt ”elukaksi” ja se kääntyy filmin päälle pitäen sen paikallaan sekä suorana. Ja yllättävää kyllä, tämä kaikki liikkuvine osineen ei naarmuta filmiä, toisin kuin voisi kuvitella.

Kameran sisäosat haisevat voimakkaasti Neuvostoliitolle, eli panssarivaunurasvalle, kaalipierulle ja mahorkalle. Pahimmat hajut lähtivät kun käärin kameran isoisän suojeluskuntamanttelin sisään viikoksi.

Kaiken kaikkiaan kamera on mainio peli. Se on pieni joten se mahtuu reisitaskushortsien taskuun ihan mainiosti. Tosin se on niin raskas, että skolioosipotilaille sen kantamista näin ei voi suositella ja terveetkin ihmiset tarvitsevat kunnon vyön housuihinsa ja mieluiten henkselit. Rannehihna on synteettistä materiaalia ja kalvaa nahkaa hellepäivänä kuin kuudenkympin santapaperi mäntyrimaa. Sen käyttö on hankalaa ja helvetin epäergonomista, koskaan et tiedä koska veto loppuu kesken filminsiirron ja usein kuvat epäonnistuvatkin kun joudut nopeasti vääntämään kääntönuppia joka kuulostaa jänisräikältä. Pieni koko takaa kuvaan joutuvat sormet tai villivapaana heiluvan rannelenkin. Takalevyä ei saa irti ilman kirurgin sorminäppäryyttä ja Riku Kirin puristusvoimaa. Tarkennus suoritetaan arvaamalla ja kamerasta on mahdoton saada otetta ilman, että jonkin liikkuvan kohteen liikkuminen estyy. Filmilaskuri toimii, mutta kameralla on mahdollista ottaa loppumattomasti päällekkäisvalotuksia viimeiseen ruutuun.

Lyhyesti sanottuna, rakastan tätä kameraa.

Muotokieli on ehtaa Lomoa!

135 BC'ssä on ihan aikuisten leikisti toimivat helokehä!

Hallintalaitteet pohjassa, kuten Rollei 35'ssa.

Kaupungin kuvatuimpia nurkkia, Oodi.

Pohjolankatu 2 pääty.

Kuumailmapallo.

Käpy.

Ilmajohtoja.

Graffiti.

Lehtiä

Objektiivi hanskaa vastavalon myös erittäin hyvin.

Hylätyn hotelli Vuorannan saunaosaston vilvoittelualue.

Hylätty hotelli Vuoranta.

Pekko Aikamiespojan poikamiesaika muutettuna 2020-luvulle

Me olemme täällä Balboan yliopistolla aloittaneet kotimaisten elokuvien muuttamisen paremmin vuoden 2020-ilmapiiriin sopivimmiksi. Vanhat Suomi-filmit ovat nimittäin täynnä mädättäviä rakenteita, sortoa, rasismia ja avointa pilkkaa luontoa kohtaan.

Esimerkiksi Timo Koivusalon elokuva vuodelta 1993 Pekko Aikamiespojan poikamiesaika on jo nimensä puolesta omiaan syöksemään nuorisomme hulluuden kurimukseen, liimanhaisteluun ja vuosien terapiakierteeseen.

"Pekko" on jo nimenä toksisen maskuliininen ja sitäpaitsi suora viittaus Pellonpekkoon, muinaiseen epäjumalaan jonka työmaata oli ohran kasvatus oluen panoa varten. Eli jo elokuvan päähenkilön nimellä ollaan onnistuttu mm. edistamään toksista maskuliinisuutta, epäjumalien palvontaa, pilkkaamaan Suomen virallista uskontoa eli evakelisluterilaisuutta ja ylistämään alkoholia, tuota salakavalaa viinahuumemyrkkyä.

"Aikamiespoika" on klassinen köllinimi yhteiskunnallisesti epäkelvolle häviäjälle, luuserille joka ei ole onnistunut edes vaimoa saamaan. Käsite on vahvasti sukupuolittunut ja ylläpitää yhteiskuntamme sortavia rakenteita sekä naisvihaa.

"Poikamiesaika" viittaa misogynistiseen haureuden ylistykseen ja käsitteenä haisee ummehtuneesti menneelle vuosisadalle.

Ei ole soveliasta enää 2020-luvulla käyttää termejä "poika" tai "mies" ja täten olettaa sukupuolia. Kuten tiedämme, myös "miehellä" voi olla kuukautiset ja "mies" voi synnyttää, aivan kuten "nainen" voi myös sujuvasti taskuparkkeerata. Suositus onkin, että sukupuolittuneiden termien sijaan puhumme henkilöstä.

Me täällä Balboan yliopistolla odottelemme Timo Koivusalolta julkista anteeksipyyntöä (Pirkka-Pekan tyyliin) tämän elokuvan tiimoilta ja että jatkossa tämä elokuva tunnettaisiin nimellä, joka ei sorra eikä kiusaa, nimittäin:

Konseptihenkilöhahmo henkilöhenkilön henkilöhenkilöaika.

Vasemmistolaiset tuttuni ovat ehtymätön riemun lähde

Vasemmistolaiset tuttuni ovat ehtymätön riemun lähde. Heidän elämäänsä kelpaa tarkastella, kuin jotain luontodokumenttia. He ovat käsittämättömän ristiriitaisia tapauksia, helvetin kateellisia ja saatanan ahneita ja kärkkäitä tuomitsemaan kummatkin edellä mainitut tunteet.

Olen jo aikaisemmin tullut johtopäätökseen, että ihminen on joko viisas tai vasemmistolainen.

Suurin osa vasemmistolaisista tutuistani on nyt lomautettuna Covid-19 pandemian takia. Tai no sairaus aiheutti pandemian, mutta KAPITALISMI aiheutti lomautukset. Tosin töiden teko koetaan lähtökohtaisesti vastenmieliseksi, mutta joskus on pakko. Onneksi AY-liikkeen jäsenet saavat lomautuksen ajalta korvauksia, eli raha ei aina ole kategorisesti paha, mutta jos yrittäjällä on sukanvarressa rahaa, silloin raha on paha. Kun yritys tekee liikevoittoa ja maksaa palkkaa yrittäjälle sekä työntekijöille, saavat työntekijät työpanoksestaan palkkaa, mutta yrittäjän palkka on pois duunareilta. Jos yrittäjälle jää rahaa säästöön, hän vasta onkin varastanut työntekijöiltään.

Lomautetuilta työntekijöiltä yritys varastaa KOKO TILIN!

Kaikkien pahin ihminen koko maailmassa on Björn ”Nalle” Wahlroos, koska hän on ruotsalainen pankkiiri.

Vasemmistolaisilla tutuillani on nyt viimeiset pari kuukautta ollut korostetusti aikaa tutkia omaa kurjuttaan. Suurimpana ongelmana tuntuu olevan se, että kummalla kesämökillä sitä pitäisi aikaa viettää. Tämä ei kuitenkaan ole yltäkylläisyyttä tai edes oikein, sillä Nalle Wahlroosilla on koko Joensuun kartano! Sitä paitsi Nalle pystyy varmasti viettämään aikaa kahdella mökillä samaan aikaan, koska hän on ahne. Ja kapitalisti. Ja liian rikas.

Vasemmistolaiset tuttuni asuvat kaupungin vuokra-asunnoissa, joissa neliövuokra on niin halpa, että monelta omistusasujalta pääsisi ripulikakka punttiin ja kaveriksi vielä jugurttipurkillinen kusta. Vasemmistolaiset ystäväni asuvat omasta mielestään ahtaasti ja kalliilla kun taas varakkaat asuvat väljemmin halvemmalla. Sitä paitsi Lauttasaaressa rikkaat asuvat merinäköalan äärellä. Nämä ”rikkaiden kämpät” eivät tietenkään ole pois kaupungin vuokra-asunnoista, mutta ne voisivat olla. Vasemmistolaiset ystäväni eivät ole katkeria tai kateellisia, mutta he ovat avoimen vihamielisiä lauttasaarelaisia ja espoolaisia kohtaan ja toivovat, että Katajaharjuun rakennetaan IKEA joka pilaa mahdollisimman monen lauttasaarelaisen rikkaan merinäköalan.

Vasemmistolaiset tuttavani ovat äärimmäisen kapitalismivastaisia. Vapaa markkinatalous ei toimi ja suuryritykset tulisi lakkauttaa. Varakkaat henkilöt ovat yhteiskuntamme syöpä; heistä maalataan kuvaa ylipainoisia sikariportaan ihmisinä jotka possuttelevat neljän seinän sisällä samalla kun proletariaatti raataa maaorjuudessa. Totuus on kuitenkin, että en tunne yhtään laihaa kommunistia ja näille kaikille yhteistä on liki sairaalloinen tarve näytellä menestynyttä. Housut prässätään ja pikkutakista harjataan irtokarvat pois. Sitten lähdetään julkisilla keskustaan baariin, koska vain sieltä yhdestä paikasta saa oikealla tavalla tehdyn Napue G & T’n. Matkalla napataan McDonaldsista pahvikahvi kantoon. Vaikka siis vastustetaan kerskakulutusta ja kapitalismia.

Vasemmistolaiset tuttuni ovat myös ympäristötietoisia. He eivät todellakaan omista esimerkiksi autoa. Kesämökeille (huom. monikko) he kulkevat kätevästi pariskunnan jomman kumman osapuolen vanhempien kakkosautolla (alle 10v vanha) joka on vasemmistolaisten tuttujeni käytössä 11,5kk vuodesta (sen 2vko se on pajalla korjattavana, vanhemmat maksavat).

Vasemmistolaiset tuttuni ovat pienituloisia ja kärsivät kroonisesta rahapulasta. Pakollisten menojen jälkeen rahat eivät riitä enää kuin vaatteisiin, elokuviin, suoratoistopalveluihin, kommunistisen puoleen jäsenmaksuihin, kirjoihin, teatterikäynteihin, parturikampaamoon 2vko välein, auton bensaan, kesämökin grilliherkkuihin, keskustan baareihin, keskihintaiseen kännykkään, pariin kolmeen lehtitilaukseen ja HSL’n kuukausilippuun.

Lasten vaatteet pitää hankkia käytettyinä. Lapset ovat kapitalismin uhreja.

On sanomatta selvää, että kun joka kuukausi ei saa viittäsataa euroa tungettua säästötilille ja kahdesti vuodessa pysty lentämään Thaikkulaan, on kyseessä liki ihmisarvoton elämä.

Ja Nalle Wahroos saa kuulemma nettotulonsa verottomana.

Uudet kirjat eivät viehätä minua

Hain lainastosta vinon pinon kirjoja luettavaksi silloin maaliskuussa kun tämä koronapaska osui tuulettimeen. Etupäässä tuoreita kotimaisia dekkareita ja scifiä. Nyt niistä on suurin osa luettu ja täytyy sanoa, että olen voittopuolisesti pettynyt.

Ymmärrän kyllä, että kirjakustantamoiden täytyy tehdä rahaa ja siksi sellainen kama joka myy, päätyy myytäväksi. Ilmeisesti markkinapaine ja nämä nykyiset äänikirjat, joita trendikkäät ihmiset ”lukevat”, eli käyttävät joutavoitinsa taustahälynä, sanelevat millaista tekstiä kirjailijan tulee tuottaa.

Nämä lainaamani dekkarit ovat pääsääntöisesti sellaisia kolmetoista tusinassa toimintakertomuksia. Tapahtumat ovat epäuskottavia, hahmot ovat onttoja ja epäkiinnostavia ja niitä on liikaa. Ihan samat ongelmat kuin jokaisessa Hollywood-toimintapätkässä. Päähenkilöistä tehdään sellaisia puolijumalia, ettei edes Zeus pysty samaistumaan heihin. Autot ovat nopeita, naiset kauniita ja rahasta ei ole koskaan pulaa. Cooperin testissä menee neljä tonnia ihan heittämällä, kaikki taistelulajit osataan ja jos baariin mennään, niin saadaan enemmän persettä kuin aseman vessa. Ketä kiinnostaa lukea tämmöisistä? Ja joka toisen päähenkilön nimi on Michael Virtanen tai vastaavaa, koska kaksoiskansalaisuus ja nuoruus ulkomailla on vaan niin eksoottista ja vissiin edellytys, että pääsee ”erikoispoliisiksi” supoon tms. Minä en tiedä.

Juonen kuljetus näissä on sellainen danbrown pastissi, että ihan hihityttää kun luen. Ilmeisesti kustannustoimittajat ”diggaavat isosti” kun kirjan teksti on valmiiksi hakattu elokuvakäsikirjoituksen muotoon kaksine aikajanoineen jotka kohtaavat kirjan lopussa. Ja lopputuloksen voit poikkeuksetta arvata jo kirjan ensimmäisen neljänneksen kohdalla.

Eikä teksteissä ole yhtään munaa, väkivaltakuvaukset on kyllä viety aivan äärimmäisyyteen, mutta koska hahmot on varustettu vessapaperiarkin luonteella, ei vain jaksa kiinnostaa.

Kotimainen scifi on henk.koht.mielipiteeni mukaan todellisessa aallonpohjassa. Pelkkää metafiktiota jossa apinoidaan neukkuscifin tylyä tyyliä. ”Miltä näyttää intersektionaalinen feminismi ja veganismi vuoden 2040 Suomessa kapitalismin romahduttua?” En tiedä, eikä kiinnosta, otan kirjahyllystä S. Albert Kivisen Keskiyön mato Ikaalisissa ja menen maakuoppaan lukemaan sitä. Ikävä on kova Harry Harrisonin, William Gibsonin ja Cormac McCarthyn maailmaan. Ei tule kuin muutama nimi mieleen jos pitäisi kotimaista scifiä suositella; Johanna Sinisalo, Jarmo Jonkka ja Hannu Rajaniemi, vaikka Rajaniemen Kvanttivarkaasta ja Fraktaaliruhtinaasta tuleekin kovasti sellainen olo, että Hannu-setä olisi 2010-luvun Simon Ings mutta LSDllä ryyditettynä.

Rahamarkkinamiesten sanelemat promokuvat kirjojen kansissa huvittavat myös minua, voimallisesti. Mieskirjailijoita on ilmeisesti vain kahta tyyppiä; on ÄJJÄ-kirjailija, itsevarma 110% heteromies joka takoo isoa gillaa teknologiayrityksessä, käy sen jälkeen salilla tekemässä vipareita ja menee sitten kotiin 200m2 omakotitaloon Kuusisaareen ja kirjoittaa siellä dekkaria luomupunaviinin dekantoituessa. Mustavalkoisessa kuvassa hän poseeraa kädet puuskassa prätkänahkatakissa ja kolmen päivän sängessä. Leuan linja on niin kova, että sillä voisi leikata graniittia.

Toinen stereotypiä on patsulinhajuinen herkkä poninhäntämies joka värikuvassa (ei angstia) katsoo sinua sivarisilmälasiensa läpi aivan kuin vakuuttaen, että hänen kirjassaan on viiltävää yhteiskunnallista analyysiä, mutta ei niin viiltävää että joku pahoittaisi mielensä. Jos herkkä poninhäntämies on kirjoittanut hieman angstisemman teoksen, on kuva mustavalkoinen.

Hesalaiset pilaa luonnon mutta vain maalla autot hylätään metsiin

Olen silleen suht voimallisesti huvittunut kun luen kommentteja uutisista, joiden mukaan koronapandemian aikana lisääntynyt kansallispuistojen asiakasmäärä korreloi suoraan kansallispuistojen roskaantumisen kanssa.

Kommenttien perusteella 99% luontoon jääneistä käärepapereista, tupakantumpeista, kertisrilleistä, nenäliinoista ja täyteen paskotuista kemiallisista veskeistä on syyttäminen niitä hesalaisia urbaaneja cityhippejä, niitä samoja jotka mölyämisellään karkoittavat töyhtöhyypät kuusen oksilta, tallovat oravat käyttämättömillä Partioaitan vaellussaappailla, vievät kaiken internetin ilmasta älypuhelimillaan ja ruuhkauttavat mökkipaikkakuntansa yliopistollisen keskussairalaan vastaanoton juhannusviikolla kun ovat _yrittäneet_ tehdä vesurin kanssa tosimieshommia, jotka luonnistuvat sujuvasti vain maaseudun punaposkisilta kasvateilta.

Viime kesänä Varsinais-Suomessa tein sellaisen pienen testin, että käännyin Somerontieltä Oinasjärventielle ja ajoin kohti Kiikalaa sellaiset 15 kilometriä. Heti kun tienposkessa näkyi sellainen levike minne auton sai parkkiin, ajoin sinne. Hyppäsin ulos kabiinista ja askelsin lähimmän alamäen suuntaan. Ja tosiaan, siellähän sitä oli. Aivan Natura 2000 suojelualueen liepeillä.

Alamäki täynnä roskaa ja romua. Jääkaappeja, pesukone, vanha lipasto, kolme jätesäkillistä vaatteita, pari auton akkua, kanneton arkkupakastin, fillarin runko, lastulevystä tehty kirjahylly, Strömbergin valurautaliesi ja ilmeisesti Seura-lehden vuosikerrat 1970- ja 1980-luvuilta.

Päällimmäinen ajatukseni oli tietenkin, että kuinka me hesalaiset jaksetaankin roudata tuota roskaa tänne asti.

Pitkästä aikaa Foman 200'sta ja paluu 100% etsinkuvaan

Etsimestä pitää näkyä joko 100% se kuva mitä filkalle tallentuu tai ei yhtään mitään. Siksi valintani kinofilkalle on joko Smena tai Nikon F2 tahi F3. Kahdessa jälkimmäisessä tämä sadan prosentin sääntö toteutuu, Smenassa on kirjaimellisesti "etsin", siitä saa etsiä sitä kuvaa vaikka maailman tappiin asti.

No jos totta puhutaan niin minähän kuvaan millä tahansa, paitsi piirtoheittimellä. Sellaisellakin voi nimittäin kuvata.

Nämä kuvat ovat tallennettu Foman Creative Line (heh heh hah hah mikä nimi tuotteelle) filmille Nikon F3 'lla jonka nokilla on ollut pääsääntöisesti MIR-merkkinen 35mm f2 optiikka, jonka ostin 25€lla. Pienellä putsaamisella lasista tuli aivan toimiva, mitä nyt tarkennus on hieman jäykähkö. Muutama otoksista, on kuvattu Vivitarin 70-210mm makrozoomilla, eli kuvat "Cool duck", "Phalaenopsis orkidea" ja "sipuli kukkaruukussa".

Kinofilmeistä paras on Foma 200, väärinkehitettynä Rodinal 1:100 60min, 20 min välein 3x purkki ympäri ja kopaus, kehitteen lämpötilan mittasin sormilla, mikä on tyystin väärin tehty. Kuvat skannasin itse Epsonin halvimmalla mahdollisella filmiskannerilla, V330'lla.

Valvonta pelaa

Meillä on Suomessa tämmöinen asia kuin hiihto

Mikä lie ruohonkorsi

Cool duck

Jääkiekkokausi lienee ohi?

"Klubin lehmä"

Spåran haitari

Sipuli kukkaruukussa

Phalaenopsis -orkidea

Lisää korsia

Vanha kivisilta

Sillan alla

Lamput

Kotitalon pääty

Verkkosaari, rantojen miehet ja Helsingin rakentaminen

Yhteiskuntamme turvaverkkojen ulkopuolelle on tippunut tuhansia ihmisiä ja määrä kasvaa joka viikko, jotkut heistä onnistuvat kiipeämään takaisin ja integroituvat jälleen osaksi arkielämää. Mutta eivät kaikki, jotkut heistä kalastelevat henkensä pitimiksi Helsingin Verkkosaaren rannoilla, vain kivenheiton päässä luksusasunnoista ja ostoskeskuksesta.

Verkkosaarta

 

Vaikka kaivinkoneet kääntävät maata vain kymmenien metrien päässä, muokaten sitä alati nälkäisille rakennusyhtiöille, kasaavat nämä "joutomiehet" itselleen mielikuvituksellisia ja omalla tavallaan kauniita istuimia hylkytavarasta. Niihin käytetty aika ja tarmo tuntuu uskomattomalta ja vähän surulliseltakin, sillä kauhakuormaaja uinuu syvää untaan vielä toistaiseksi vähän matkan päässä, mutta jo ensi maanantaina saattaa dieselmoottori jyrähtää ja teräskauha hävittää onkimiehen vaivalla koostaman valtaistuimen.

Valtaistuin

Näillä ihmisillä on kaikki samat tarpeet ja pelot kuin meilläkin. Selkälautoihin on kirjoitettu maanisesti toistuen "koronavirus" eri tavoin kymmeniä ja kymmeniä kertoja. Lisäksi "virus" on piirretty. Onko piirros pelote vai talismaani?

"Korona-virus" teksteillä viimeistelty penkki.

Helsingin Verkkosaari on rantojemme viimeisiä ns. joutomaita. Tämmöistä autonromujen kirjomaa, villisti heinää kasvavaa savensekaista mutaa oli koko ranta Verkkosaaresta Kyläsaaren ohi aina Vanhankaupunginlahdelle. Trendikkään Arabianrannan ulkoilumaasto oli lähinnä puskittunut teollisuusalue, jossa rappioalkoholistit viettivät aikaansa. 1990-luvulla alue siistiytyi, vuosituhannen vaihteen jälkeen alkoi rakennustoiminta ja laitapuolen kulkijat siirtyivät muualle. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Paikka on tuulinen ja kylmä, mutta ainakin perse on eristetty!

ITE-taidetta?

Suomessa on arvioiden mukaan noin 5000 asunnotonta. Heistä suurimmalla osalla on jonkinlainen päihdeongelma. Syrjäytymisriskissä olevia on moninkertainen määrä.

Uusi, uljaampi Helsinki kasvaa ja pian taivaanraapijat nousevat Verkkosaaren jäämistä.

Kuvat otettu Agfan APX400 filmille Canon EOS 500 -kameralla, objektiivina Sigman 28-200 f3.8-5.6. Filmi kehitetty Fomadon R09 1+25 7m45s.

Opi arvaamaan ja ota parempia valokuvia!

Mikä tekee tilannevalokuvasta hyvän?

Sommittelu? Valotus? Rajaus? Ajoitus?

Vastaus: kaikki nuo.

Valotus on ainoa asia joka pitää päättää ennen kuvan ottoa, ellei kätesi ole kaksi hämähäkkiä. Suljinajan ja aukon herkkä suhde. Liike-epäterävyyden ja syvyystarkkuuden kompromissi.

Voit mitata sen joko silmällä, mittarilla tai kameralla. Kameran tapauksessa voit antaa kameran joko päättää toimia sen perusteella tai vain suositella hyviä aika & aukko -kombinaatioita.

Itse mittaan silmällä. Kamera ja mittari olisivat tarkempia, mutta silmä on nopeampi. Moni vannoo supertarkan mittarin nimeen. Moni vannoo myös kahdeksantuhatta ja enemmän euroja maksavan rannekellon nimeen, jonka tarkkuus on puoli sekuntia kuukaudessa tai puolessa vuodessa. Moni tarvitsee sitä kelloa ehtiäkseen bussiin, joka on määrätyssä pisteessä 2-10 min aikaikkunassa. Moni myös mittaa valotuksen kuva-alalta useista eri pisteistä saadakseen parhaan mahdollisen negatiivin. Metodissa on se hyvä puoli, että tarpeeksi hankalaa työtä luo ainakin illuusion siitä, että ollaan tuotettu paras mahdollinen negatiivi, vaikka näin ei välttämättä olisikaan.

Itse olen masentava tapaus, minulle riittää OK negatiivi.

Kun valotus, ajoitus, rajaus ja sommittelu kohtaavat, syntyy hyvä kuva.

Valotus on nyt käsitelty, rajaus hoituu vaikka pimiössä jälkikäteen ja sommittelu pitää vain opetella.

Kaikkein tärkeintä on kuitenkin ajoitus.

Valokuvauksen jumala, Henri Cartier-Bresson (tai kuten hänet myös tunnetaan ”ranskanmaan Keskis-Peksu”) on lanseerannut käsitteen ”ratkaiseva hetki” (engl. decisive moment). Kyseessä on hieman esoteerisen auran ympärilleen kehittänyt termi, joka itse asiassa summaa hyvin yhteen mikä tekee kuvasta hyvän. Se on otettu ratkaisevalla hetkellä. Ratkaisevalla hetkellä otettu valokuva toimii, vaikka valotus, rajaus ja sommittelut kusisivat.

Kuinka sitten saadaan otettua kuva ratkaisevalla hetkellä? Siis hetkellä joka ei ole juuri ennen ratkaisevaa hetkeä, eikä tietenkään heti ratkaisevan hetken jälkeen?

Arvaamalla.

Kyllä. Luit oikein.

Arvaamalla.

Nyt tässä vaiheessa alkaa verenpaine nousemaan lukijalla, joku saattaa kipata colajuomansa näppäimistön päälle raivonpuuskassaan ja tuhahtaa ”jätkä sössöttää jostain arvausleikistä.”

Mutta ehei. Otetaan esimerkki urheilusta, vaikka meille tutusta jääkiekosta. Katson aina MM-finaalimatsit jos Suomi pelaa. Viime MM-kisoissa maalissa oli Leijonajoukkueen Kevin Lankinen, hän oli kisojen paras maalivahti jos mitataan päästettyjä maaleja, eli vähiten niitä.

Hän on siis hyvä torjumaan kiekkoja.

Keskivertohyökkääjä vetää napakalla rannelaukauksella kiekon ilmaan kohti maalia nopeudella, jonka määrittelin juuri stetsonmetodilla, n. 70 kilometriä tunnissa. Aika lujaa siis, ei toki mitään sählypallon nopeuteen joka saattaa lähteä mailasta 150 km/h tai nopeamminkin.

70 kilometriä tunnissa on 19,44 metriä sekunnissa. Maalivahti nappaa kiekon ehkä puolen metrin ”tilaikkunasta” ennen kuin se on maalissa.

Miten nopeasti kiekko taittaa tuon puolisen metriä ennen maalia?

25 millisekunnissa.

Tuo on se aika jolloin kiekkoon pitää tarttua, todennäköisesti vielä nopeammin sillä tuo arvioimani ”puolen metrin tilaikkuna” on sellaisen ihmisen käsitys asiasta, josta ei tiedä mitään.

0.025 sekuntia.

Onko maalivahdilla Hämähäkkimiehen superkyky nähdä tilanne jotenkin hidastetusti? Tuskinpa eli suomeksi: ei ole.

Ja jos olisikin, eivät hermoimpulssit ehdi mitenkään välittyä silmästä aivoihin ja aivoista lihaksiin, jotta kiekko saadaan napattua hanskaan. Se ei ole mahdollista. 25 millisekuntia riittää sellaiseen lievään ynähdykseen kiekon suuntaan.

Kuinka hitossa maalivahti sitten kerta toisensa jälkeen nappaa sen 70 km/h etenevän kiekon lapaseensa???

Maalivahti arvaa. Hän arvaa, missä kiekko on, mistä se tulee, minne se menee ja toimii. Arvaaminen tapahtuu täysin tiedostamatta ja on vuosikausien harjoituksen tulos.

Arvaaminen ei aina ole summamutikkapeliä, rahapeleissä se yleensä on, mutta taitopeleissä ei. Arvaamista voi harjoittaa ja siinä voi kehittyä.

Golf on muuten ainoa pallopeli jossa ei tarvitse arvailla. Pallo on paikallaan ja sitä lyödään mailalla. Golf on urheilun vastine sille, että kuvataan studiossa kiinteitä esineitä.

Miettikääs sitä. Siis sitä arvaamista. Ja kehittykää siinä. Parhaiten tämä tietenkin onnistuu kuvaamalla ja kuvaamalla lisää. Harjoitus tekee mestarin, arvausmestarin.

Numerot elämässä

Numerot kulkevat käsi kädessä vanhenemisen kanssa, mitä vanhemmaksi tulet, sitä enemmän ja monimutkaisempien numerosarjojen kanssa sitä joutuu elämään.

Ensimmäisiä opittuja numeroita ovat numerot yhdestä kolmeen, ja sitten yhdestä viiteen ja niin edelleen. Lukumäärää osoitellaan ensin sormilla, niillä pärjää pitkälle. Varpaat voi ottaa avuksi, mutta se vaatii sukkien ja kenkien poisottoa tai todella hyvää mielikuvitusta.

Parivuotiaalla ei vielä aukea ymmärrys numeroiden konseptin päälle, mutta kolmevuotiaasta eteenpäin numeroilla on jo rooli. Niiden avulla tiedetään ihmisen ikä, eli syntymäpäivä. Päälle kolmekymppiselle ikä tosiaan on vain numero, mutta nelivuotiaalle on todella tärkeää, onko hän neljä vai neljä ja puoli. Viisivuotiaalle neljä ja puolivuotias on kakara ja nelivuotias vauva. Päälle kolmekymppiselle (puhun siis itsestäni) kaikki alle 10-vuotiaat ovat ”kakaroita” ja kaikki 10-20 vuotiaat teinejä. Sitä vanhemmat ovat pääasiallisesti sitten vain lapsellisia.

Ensimmäisiä numeroita ihmiselle on siis oma ikä ja jokainen joka on nähnyt miten nelivuotias näyttää sormillaan ylpeänä omaa ikäänsä, tietää miten tärkeästä asiasta on kyse.

Seuraavaksi todennäköisesti opitaan laskemaan päiviä, yleensä seuraavaan karkkipäivään. Tämä on myös se hetki kun ihminen oppii ajan suhteellisuuden; karkkipäivä kestää sekunnin, sitä edeltävät kuusi päivää ikuisuuden.

Kellossa on numeroita, monta. Pian nekin on opittu. Myös kavereiden määrä voidaan laskea.

Numeroita kertyy yhä kiihtyvämmällä tahdilla, mitä vanhemmaksi ihminen elää.

Minun lapsuudessa ei ollut kännyköitä, enkä ainakaan minä kantanut mukanani muistikirjaa tai pientä puhelinluetteloa. Numerot piti osata ulkoa jos mieli kodin ulkopuolelta soittaa jonnekin. Ja hyvin niitä muistettiinkin, parhaimmillaan useita kymmeniä. Nyt ne numerot on kauan aikaa sitten unohdettu.

Koulussa opetetaan matematiikkaa, siinä vasta on numeroita. Moni menee kouluun toiselle paikkakunnalle, tulee uusia osoitteita ja bussireittejä.

Muuttaessa muuttuvat myös ne elämän tärkeät numerot, talon numero, postinumero ja mahdollisesti asunnon numero. Kun on aika aikuistua ja muuttaa omilleen, tulee elämään erilaisia numeroita kuin ilmaisesta kylkiäisämpäristä kaataen. Tilinumero, kotivakuutuksen asiakasnumero ja aikakauslehden tilaajanumero. Omistusasujaa saattaa kiinnostaa osakenumerot, asuntolainansa loppusumma ja auton omistajan on hyvä tietää rekisterinumeronsa.

Moni tahtoo aikuiseksi muututtuaan lisääntyä, syntyy lapsia. Jos haluaa vaikuttaa kunnon vanhemmalta, on suotava tietää lasten lukumäärän lisäksi myös heidän ikänsä. Tässä kohtaa muuten nollautuu vähän päälle kolmekymppisen tapa tarkastella kaikkia alle 25-vuotiaita kahtena, kymmenen vuotta kattavana ikäryhmäkokonaisuutena. Yksivuotias on aivan eri asia kuin kolmevuotias. Lasten mukana tulee ihan oma sortimenttinsa numeroita joiden kanssa pärjätä.

Elon syksyssä numeroista jaksetaan muistaa vain ne tärkeimmät, lasten ja lastenlasten lukumäärät ja iät. Moni muistelee kuinka monta eri sairautta on. Toiset laskevat lääkkeitään.

Valitettavan moni laskee eläkettään ja toivoo sen riittävän.

Numerot ovat tärkeitä. Ne liittyvät elämään.

Minäkin saan tehdä taidetta!

Terve.

Tässä on ottamani valokuva. Minä olen tehnyt tämän kuvan. Tai no Fotoyks teki siitä tämän kokoisen, mutta minä viritin kameran kolmijalkaan, tarkensin, sommittelin, mittasin valotuksen, laukaisin, kehitin filmin, skannasin sen, säädin lopullista kuvaa tietokoneella ja lähetin sen suurennettavaksi.

Ja nyt olen myynyt sen.

Olen huomannut, että monia korpeaa – suorastaan vituttaa – että tämmöinen ravintolakoulupohjalta remonttifirmaa pyörittävä vähän pelle jätkä pystyy valokuvaamaan, rakentamaan soittimia ja kirjoittamaan tekstiä niin, että pystyy sillä tienaamaan jotain rahaa.

Teen kuulemma asiat väärin. Nurinkurisesti. Toimintani jollain tapaa pilkkaa sellaisia ihmisiä, joilla on spesifinen koulutus kapealle alalle. Ilmeisesti tyyppi joka vetelee arkipäivisin lateksia seinään ja ajelee savuttavalla pakettiautolla K-rautaan ostamaan puukkosahaan teriä ei voisi, ja ainakaan ei saisi, tehdä ”taidetta”. Tai jos tekee, niin ainakaan se ei ole oikeaa taidetta vaan jotain mukanäppärää hauskuuttelua josta diletantit voivat kaljarahat pistää.

Tämmöistä minulle on sanottu. Suoraan ja epäsuorasti.

Muistakaa ihmiset, erityisesti nuoret ihmiset;

Älkää antako, ikinä koskaan, negatiivisten ihmisten lannistaa ja masentaa teitä!!

Tehkää aina siten, kuten teistä tuntuu hyvältä. Sanat ”näin ei voi tehdä” ja ”näin ei saa tehdä” ovat vain kiertoilmaus sille, ettei uskalleta kokeilla.

Kuka tahansa voi ja saa tehdä taidetta, oli kyse sitten maalaamisesta, valokuvaamisesta, musiikista jne. Kaikki kritiikki on vain subjektiivista! Tehkää niin kuin hyvältä tuntuu ja ennen kaikkea hauskalta. Negatiiviset ihmiset yrittävät aina saada ilon pois toisilta, koska eivät pysty sitä itse omasta elämästään löytämään, tämmöisille tyypeille pitää antaa piutpaut ja osoittaa tomerasti ovea.

Negatiitinen asenne kannattaa myös korjata pois omasta elämästä. Jos et pidä jostain musiikista tai kuvataiteen suunnasta, älä hoe ”tää on paskaa”, sano ”minä en ymmärrä tämän hyvän päälle”.

Ja muistakaa kehua itseänne, mieluiten niin paljon, että se naurattaa. Nauru tekee hyvää ja tarttuu.

Rauhaa.

Ilmastoahdistuksesta

Ahdistaako ilmastonmuutos? Pitäisikö sen ahdistaa? Onko ilmastoahdistukselle hyvää syytä?

Ilmastonmuutos on käynnissä. Se on prosessi johon ihminen ei voi juurikaan vaikuttaa. Kukaan ei tiedä kuinka nopeasti se etenee ja millaisia vaikutuksia sillä on.

Ja kuten kaikki uudet asiat, tämäkin pelottaa monia. Ja kuten pelokkaat ihmiset tekevät, he kaivautuvat poteroihin. En ala tässä blogitekstissä avaamaan sen kummemmin kymmeniä erilaisia stereotyyppejä ”ilmastokriittisistä” tai ilmastodenialistisista ihmisistä, toteanpa vain että jokaista gretathunbergmaista idealistia kohtaan löytyy n. 1000 sellaista jotka hokevat niitä paria ”ilmastokriittistä” hokemaa ja leikin varjolla puhuvat autonsa joutokäynnistä ja grilliin tunkemansa raa’an lihan määrästä.

”HAH HAH HEKO HEKO HAH HAH. GRETA KAKKAA ÄMPÄRIIN ATLANTILLA, MINÄ OSTIN TUPLAMÄÄRÄN MAKKARAA S-MARKETISTA HAH HAH HEKO HEKO HAH HAH.”

Ja onhan se tavallaan totta. Kun ripulipaskat on jo tulleet housuun keskellä toria, niin hitto soikoon kustaan nyt samalla housuihinkin. Vahinko on jo tapahtunut ja kerranhan täällä vain eletään.

Nämä ovat vain kuluneita esimerkkejä.

Kyse on resursseista. Resursseista, niiden riittämisestä ja niiden jakautumisesta.

Ilmastonmuutos muuttaa maailmaa. Suomessa ja P-amerikassa asuvia puupääaikuisia kovasti hihityttää kun uutisissa puhutaan global warmingista ja silti kesäkuun alussa voi olla vain 10 astetta lämmintä. Meillä Suomessa ei keskiarvojen heilahtelu pahemmin tunnu ja onpahan joku ollut myös sitä mieltä, että kasvukausi pitenee ja maatalous lähtee uuteen nousuun.

Tämmöinen globaalien ilmiöiden tarkastelu paikallisesti on mielestäni vähän sama kuin, että asuisit vetoisessa kerrostalokaksiossa jossa olisi talvella aina kylmä. Sitten naapurin mummon kämppä syttyisi palamaan kun joulukynttilöistä tuli hyppäisi verhoihin ja siitä edelleen sohvaan ja mummon kissaan. Seinän takana roihuaisi ja voisit tyytyväisenä nojailla lämpimään seinään ja twiitata ”miten niin tulipalo on aina huono juttu??”.

Sellaisilla alueilla jossa on jo ns. vitun lämmin, viiden tai kymmenen asteen nousu voi merkitä ratkaisevaa eroa onko alue nipinnapin asuttava vai elinkelvoton. +50 astetta on aika lailla raja jossa kukaan ei viitsi olla, eläimet ja kasvit alkavat kuolla.

Niin ja se vesi.

Ihminen tarvitsee vettä. Se alkaa paikoin olemaan loppu.  Se on huono juttu. On arvioitu, että Intian Chennaissa pohjavesi loppuu 2020, eli ensi vuonna. Chennai on keskisuuri kaupunki jossa on muistamani mukaan jotain 8 miljoonaa asukasta.

Intiassa on myös tämän kesän kuivuuden aikana tavattu ilmiö jossa rikollisjengit ovat ottaneet haltuunsa kaivoja ja lähteitä ja myyneet vettä eniten tarjonneille. Itseäni ei ihan hirveästi hymyilytä tilanne joka voisi suoraan olla Mad Max elokuvasta.

Vaan mitäpä se tavallista S-etukortin omistavaa suomalaista hetkauttaa jos Chennaissa kuollaan janoon ja lämpöön? Itsehän ovat lisääntyneet yli ympäristön tarjoamien resurssien suomien elinmahdollisuuksien? Itsehän ovat pilanneet pinta- ja pohjavetensä kemikaaleilla ja ympäristömyrkyillä?

En ole käynyt Chennaissa tai Intiassa ylipäätänsä, mutta en usko että siellä asuvat ihmiset näkevät asiat samoin kuin tavallinen S-etukortin omistava suomalainen.

En tiedä paljonko asuu sellaisilla alueilla jotka voivat muuttua elinkelvottomiksi seuraavan 10-20 vuoden aikana, mutta veikkaan määrän olevan satoja miljoonia. Nämä ihmiset tuskin tahtovat heittäytyä selälleen tienpenkalle odottamaan kuolemaa vaan mieluummin ehkä lähtevät liikkeelle etsimään parempaa huomista? Silloin saattaa syttyä sota resursseista.

Ja sitten kun sota resursseista syntyy, kannattaa pitää mielessä että ihmiskunta on kuuden lämpimän aterian päässä anarkiasta.

Brasiliassa palaa nyt sademetsää. Amazonin sademetsä on maailman suurimpia ekosysteemejä ja nyt sitä poltetaan tahallaan, jotta saadaan tilaa kasvattaa lehmiä ja soijaa.  Brasilian presidentti Jair Messias Bolsonaro (hänen toinen nimensä on vittu sentään ihan oikeasti Messias) on käskenyt tilallisia sytyttämään metsäpaloja, jotta saadaan lisätilaa viljelyksille ja täten talous nousuun.

Mielestäni tämä on yhtä fiksua kuin se, että heti keväällä ammuttaisiin summamutikassa rynkyllä ilmaan kesämökillä ja toivottaisiin luotien tappavan mahdollisimman monta hyttystä, sivullisilla uhreilla ei ole niin merkitystä.

Ilmeisesti Messias Bolsonaro on siinä uskossa, että rahaa voi syödä ja hengittää. Niin ahnetta ja lyhytnäköistä on tämä toiminta. En pysty käsittämään.

Kun Gaddafista ja Kimistä päästiin eroon, minä ja moni muu oli varma, että eri rentoihin vaatteisiin ja kuohkeisiin tukkiin tykästyneet kahelit despootit olisivat menneen maailman lumia (poislukien John MacAfee), mutta ei. Nyt meillä on tummaan pukuun pukeutunut Messias joka liki paavoväyrysmäisesti kääntää takkiaan, ensin hän väitti ympäristönsuojelijoiden sytyttäneen tulipaloja mutta nyt tilanne on se, että hän on kehottanut lihatilallisia polttamaan metsää.

”Vittu! Nyt mä keksin sen!”

”Minkä herra Jair?”

”Kutsu mua MESSIAAKSI!”

”Okei, Messias..”

”Katso tätä karttaa, tätä vihreää paskaa on ihan vitusti. Mitä tämä on?”

”Messias, se on Amazonaksen sademetsä, maailman suurin ekosysteemi, maailman keuhkot, suurin yksittäinen vihermassa koko planeetalla ja melkoinen hiilidioksidinielu.”

”Joojoo, poltetaan se vittuun niin saadaan helvetisti tilaa. Sit kasvatetaan siinä lehmiä ja viljellään soijapapua jota roudataan Eurooppaan sikäläisille naudankasvattajille!”

”Poltetaan siis Amazonas?”

”Vittu änkytinkö minä? Kato Brassit nousuun! Pannaan metsä töihin!”

Ja jälleen kerran sosiaalinen media on täyttynyt liki voitonriemua tihkuvista, keski-ikäisten miesten kommenteista joissa käkätellen kerrotaan miten paljon enemmän autoa voidaan pitää tyhjäkäynnillä ja kuinka paljon enemmän kuollutta eläintä voidaan tunkea kaasugrilliin kun kerran se Amazonikin meni ja paloi.

Ihmisillä ei tunnu olevan minkäänlaista suhteellisuudentajua. Jos naapuri tuhlaa resursseja, minäkin saan tuhlata resursseja. Nyt koska sademetsät palavat, voin itseasiassa syödä pihvini pihvin kanssa. Ja niiden päälle vielä pihvi. Ruokajuomaksi pekonia. Vittuun juurekset.

Minä olen jo vuosia yrittänyt elää mahdollisimman ekologisesti ja pienellä hiilijalanjäljellä. Nyt olen kuulemma ”ilmastoahdistunut”. Ei kyllä minä olen ihan maailmanloppuahdistunut sekä sademetsän eläinten ja koko ekosysteemin puolesta -ahdistunut.

Jotkut ovat naureskelleet elämäntavalleni, mutta minua se ei haittaa. Koen että minulla on ymmärrystä asian päälle. Rajallisten resurssien maailmassa joku joutuu aina tekemään kompromissin, jos näin ei olisi niin kaikki me eläisimme Big Mac hamppareilla ja ajaisimme Hummerilla töihin kilometrin päähän.

Kyse on siitä, että kun resurssit vääjäämättä jäävät vajaiksi, entistä useampi joutuu tinkimään omastaan.

Aina välillä heittäydyn vegaaniksi ruokavalion osalta. Lähinnä siksi, että se vituttaa muita.

Näille jotka kysyvät ”onko ilmastonmuutos alkanut ahdistamaan?” vastaan en. Näille jotka kysyvät ”luuletko voivasi pelastaa maailman?” vastaan, että en luule mutta voin hyvin tinkiä omastani jotta egoistiset ihmiset eivät joudu.

Pienetkin asiat auttavat. Toivottavasti mahdollisimman moni ymmärtäisi tämän.

Kapakoiden pitää keksiä itsensä uusiksi

Vaikea ajatella, että se olen minä joka tämän ottaa puheeksi. Onko näinkin ilmiselvä asia tosiaan mennyt ohi kaikilta raudanlujilta ammattilaisilta, mitä tässä maassa on?

Sen kummemmin kaunistelematta ongelma on se, että nuoret eivät enää ryyppää. Tai ei se ole ongelma, ellei asiaa tarkastella nihilistisesti kapakan liikevaihdon kannalta. Hyvä vain etteivät ryyppää, siinä on harrastus joka käy kalliiksi monella tapaa. Viina on rankka rakastaja.

Nuoret eivät enää hakeudu kapakkaan. Nuoret treffaavat jossain muualla. Ei tavallinen parikymppinen luuhaa tunkkaisessa kapakassa, vetinen keskikura edessään sameassa lasissa, keikkuen penkillä jonka verhoilu on kuin graafinen vastine 90-luvun lamalle ja nauti atmosfääristä jossa korostuu lähinnä kusi, hiki ja vieno tupakankäry. Hyvässä lykyssä radio tuuttaa vielä jotain menneen vuosikymmenen diskorenkutusta.

Sitä mukaa kun kapakat yrittävät epätoivoisesti paikata asiakaskatoa keinotekoisin konstein nykimällä pystyyn karaokea, tietovisaa ja bingoa, nousee kaupunkiin erilaisia kuntosaleja kuin sieniä sateella.

Kun minä olin 15 vuotta nuorempi, kerrottiin kavereille missä, kapakassa on hauska baarimikko, sellainen jonka roiseille jutuille sai nauraa. Nykyään jengi levittää tietoa missä salilla on nasta personal trainer tai joku ryhmäliikunnan vetäjä.

Kuulostaa uskomattomalta, että Suomessa, paskan kelin luvatussa maassa, on vaikea saada ihmisiä sisätiloihin, mutta näin se vain on. Ja miten saadaan ihmiset sisätiloihin? Viimeistään syksyllä kelit saavat urbaanin ugrin hakeutumaan sisätiloihin, mutta kuinka saada ne kapakkaan?

Vastaus on, että kapakoiden pitää keksiä itsensä uudestaan.

Iänikuiset ördäävät tenukepit ovat ostovoimana katoava luonnonvara, krapularyypyn ääressä tutiseva verestäväsilmäinen risafarkkuihin pukeutuva ”menevä mies” ei ole enää nuori sankari, kulahtanut rokkistara tai millään tavalla ”cool tyyppi”. Aivan kuten tupakoitsijat eivät ole enää villejä ja vapaita kapinallisia, vaan säälittäviä addikteja, jotka nurkalla värjöttelevät ja imevät paskaa keuhkoihinsa.

Mitä siellä kapakassa sitten pitäisi tehdä, muuta kuin vetää lärtsät?

Sitä mitä siellä pitääkin tehdä, tavata ihmisiä. Kapakoissa pitää voida tavata ihmisiä, ilman että samalla vetää kahdeksan tuoppia ykkösjallun kanssa. Kapakoiden pitää keksiä itsensä uudestaan ja tehdä itsestään juottoloiden sijaan kohtaamispaikkoja, sellaisia missä on laadukkaita alkoholittomia tuotteita eikä vain lasten limunaateja, kunnon ajanvietettä örinän sijaan, lautapelejä, kunnon pikkunaposteltavia listalla eikä jotain uppopaistettua paskaa ja ennen kaikkea kapakoiden pitää siistiytyä! En ole koskaan ymmärtänyt, miksi kapakassa pitää olla paskaista? Lattia on tahmea, ikkunoissa on sormenjälkiä, vessojen lattiat lainehtivat kusesta ja pöntöissä on paskarantuja. Jumalauta joskus on lattiallakin ollut paskaa! Onko tosiaan niin, että jos tuoppi maksaa alle kahdeksan euroa niin sillä ei voida taata ravintolakokemusta, jossa ei tarvitsisi seistä toisen ihmisen ulosteissa?

Uskallan väittää, että jokainen ravintoloitsija joka lukee tämän tekstin, voi ottaa siitä opikseen. Jos sinulla on ravintola, mene saliin istumaan omissa vaatteissasi. Kysy itseltäsi, onko tämä sellainen mukava julkinen olohuone, jonne on kiva tulla töiden jälkeen lukaisemaan lehdet tai tavata kavereita? Mene seuraavaksi vessaan, mieti että jos sinulla on/olisi pieniä lapsia, päästäisitkö heidät mielellään asioimaan tähän nimenomaiseen vessaan? Vai olisiko ensimmäinen ajatuksesi, että ”juu kyllähän meidän 8-vee voisi täällä käydä, mutta kaikki vaatteet pitäisi sen jälkeen polttaa”. Jos yhtään pystyt asettumaan asiakkaan asemaan, sen joka maksaa sinunkin palkkasi, ja toteat itsellesi ”voi kilin vittu mikä paskaläävä” niin veikkaan, että aika moni asiakkaasi ajattelee ihan samoin. Ja siksi he käyvät asiakkaana vain silloin tällöin.

Kapakoissa on potentiaalia, mutta niiden pitää keksiä itsensä uudestaan.

Autokarma ja sen paskuus

Twitterkäyttäjä Jani Miettinen ihmetteli taannoin, pariinkin otteeseen "paskaa autokarmaani”. Mietin, että olinkohan liian taajaan valitellut epäonnisista seikkailuistani rakkaiden nelipyörien kanssa kun tuntemattomiltakin tämmöistä kommenttia satoi, mutta sitten pysähdyin pohtimaan asiaa ja kysyin vaimoni mielipidettä ja hän oli kyllä valmis allekirjoittamaan väitteen, että minulla on ollut poikkeuksellisen huonoa tuuria autojen kanssa.

Tai ei niinkään autojen kanssa. Autohuoltamoiden kanssa.

Tehokkaana sähikäisenä minulla on tietenkin kaksi autoa, henkilöauto ja pakettiauto. Paku on duuneja varten ja henkilöauto sitä varten, että kaverit voivat lainata sitä.

Keskitytään nyt lähinnä pakettiautoon.

Pakettiautoni on Toyota Hiace, vuosimallia 1999, luotettavalla vuosimallin 1995 etukammio-teknologialla, poikittain sijoitetulla neljäpyttyisellä turboahdetulla 2.4l dieselpadalla. Pakettiauton nimi on Urho.

Urhon huollot ovat kyllä menneet nappiin, niiltä osin kun minä olen ne tehnyt. Esimerkiksi kun itse vaihdoin siihen öljyn ja öljynsuodattimen. Tai kun vaihdoin sisätilapuhaltimen moottorin kadunvarressa.

Sen sijaan kun taasen olen rahalla maksanut huolloista, on niissä sössitty oikein kunnolla.

Urholla ajettiin ensimmäiset 240 000 kilometriä vailla mitään ongelmia, sitten alkoivat kuluvat osat vaatimaan vaihtoa. Esimerkiksi kardaani piti vaihtaa, samaten etu- ja takaristikot.

Soitin tuttuun huoltamoon ja kysyin korjausaikataulua sekä hintaa, arvio oli että pari kolme päivää, kustannusta en muista mutta paljon se oli. Sovittiin, että tuon auton maanantaina jotta se olisi keskiviikkoiltana tai torstaiaamuna valmis. Uusi kardaani piti tasapainottaa, tai jotain. Tai voi olla, että vanha piti hioa ja tasapainottaa.

Joka tapauksessa vein auton maanantaina pajalle ja jatkoin töiden tekemistä henkilöauton kanssa.

Keskiviikkona soitin lounasaikaan pajalle ja kysyin, valmistuuko auto tänään vai huomenna. Linjalla oli hetken hiljaista, sitten korjaamoukkeli vastasi; eihän sille ole tehty vielä mitään, tänään otetaan kardaani irti ja lähetetään tasapainotettavaksi.

Sain lopulta auton lauantaina. Korjaamon mielestä oli ihan normaalia pantata pakua kolme vuorokautta pihalla ennen toimenpiteisiin ryhtymistä.

Seuraavaksi Urhosta laukesi kytkin, raahustin sen kanssa tutulle pajalle ja sovin vaihtotyön.

Kun sain pakun takaisin, ei sivuovi avautunut kunnolla vaan jäi panttaamaan avauduttuaan kolme neljäsosaa. Ei muuta kuin kadunvarressa auton alle tutkimaan tosiaan; ilmeisesti kun autoa oli laskettua nosturilta alas, niin sen alle oli jäänyt jotain, todennäköisesti öljytynnyri tai vastaava, joka oli vääntänyt helmaa ruttuun tarvittavan määrän ettei ovi avautunut kunnolla.

Ei muuta kuin takaisin pajalle ja helman oikomiseen.

Seuraavana vuonna tuli aika vaihtaa nokkahihna. Edelleen samalle pajalle ja avaimet tiskiin; seuraavana päivänä piti olla valmis. Hain auton, pakkasin sen täyteen kamaa ja lähdettiin rouvan kanssa maalla käymään sukulaisten tykönä. Noin sadan kilometrin ajon jälkeen moottorista kuului surahdus ja kaikki varoitusvalot syttyivät. Nokkahihna oli katkennut.

Matka jatkui landelle hinausautolla, noin 20km ja viikonlopun jälkeen kaverin hinaamana vetoköydellä 105 km takaisin pajalle.

En voi muuten suositella kenellekään sadan kilometrin hinausmatkaa, se käy pikkaisen voimille. Varsinkin jos ohjastat vanhaa pakettiautoa.

Huollossa selvisi, että nokkahihnan vaihdon yhteydessä hihnakotelon sisään oli pudonnut prikka joka oli syönyt hihnan melkein poikki, sen verran vain, että se oli hypännyt muutaman hampaan yli. Tarpeeksi paljon, että moottori ei käynyt, mutta niin vähän etteivät venttiilit ja männät lyöneet käsipäivää.

Uusi hihna sisään ja matka jatkui.

Kuukauden kuluttua syttyi T-belt -varoitusvalo Urhon mittarissa. Soitin huoltamolle ja kysyin nollasivatko he jakohihnan varoitusvalon alkuperäisessä hihnanvaihdossa? (varoitusvalo syttyy nollaamisen jälkeen 150 000km ajon jälkeen mikä on hihnan vaihtoväli).

Kuulemma unohtivat. Tässä vaiheessa kysyin, että onko firman ydinosaamisaluetta autojen korjaaminen vai kurjaaminen? Korjaamopäällikköä ei naurattanut, vastasin ettei minuakaan.

Auto pajalle ja viereiseen mäkkäriin lounaalle. Hamppareiden jälkeen autoon ja totesin, että mittarikehys on asennettu 2mm vinoon, huomautin asiasta ja sanoin, että saavat korjata sen ensi huollossa, nyt ei aika ja huumori riitä.

Takaisin töihin, matkalla kotiin ihmettelin mitä jalkatilassa pyörii. Jumalauta ruuvimeisseli?

Korjaamon ääliöt olivat jättäneet ruuvimeisselin kuskin jalkatilaan. Kiittelin luojaa, ettei se ollut kiilautunut esim. kytkin- tai jarrupolkimen alle ja tiputin meisselin oven tavaralaatikkoon.

Puoli vuotta meni ja jälleen tuli aika käyttää Urho öljynvaihdossa. Jälleen samassa paikassa. Vein auton sinne, huomautin mittarikehyksestä ja pyysin samalla vaihtamaan peräkoukun pistorasian, jonka olin hetkeä aikaisemmin ostanut motonetistä.

Lipsutin viereiseen mäkkäriin popsimaan hamppareita siksi aikaa kun autoa laitettiin.

Tunnin päästä maksoin auton ulos ja painelin sillä töihin. Illemmalla tutkailin autoa tarkemmin, mittarikehys oli saatu asennettua suoraan, mutta sen kiinnitysruuvi oli hukattu, kuskin jalkatilassa oli jälleen ruuvimeisseli ja takaoven väliin oli jätetty pieni katkoteräveitsi. Myöhemmin kävi ilmi, että takapistokkeen vilkut oli kytketty ristiin.

Viimeisen kerran käytin korjaamoa, kun seuraavan vuoden öljynvaihdossa laskutettiin öljystä 19€/l ja sitä oli laskun mukaan laitettu 7 litraa, vaikka Urhon öljytila oli maksimissaan kuutisen litraa. Nostan hattua rohkealle kusetukselle.

Tässä vaiheessa oli aika, eli ruoste, alkanut syömään meidän Urhoa. Ja kovasti. Etummaisen rapakaaren yläosa oli mennyt jo aivan pitsiksi ja samaten kuskinpuolen helma oli ruostunut puhki. Naapurini, joka oli henkilöautoni jo lainaillut useamman vuoden, suositteli erittäin hyvää korjaamoa Ala-Tikkurilassa, Starkin ja Etolan läheisyydessä.

Kurvailin liikkeeseen ja näytin vähän tummemmille pojille, mistä kohtaa katsastusmiehen sormi meni läpi.

Kaverin kyydillä himaan ja soittoa odottamaan.

Seuraavana päivänä katsastuskonttorille hitsatun auton kanssa, katsastusmies katsoi helmoja ja nosti auton ylös. Korjaamon pojat olivat hitsanneet paikkapalat runkopalkkien ulkopuolelle, mutta eivät sisäpuolelle, katsastusmiestä nauratti, minua itketti.

Soitin korjaamolle ja haukuin ne pataluhiksi. Sitten google käteen ja Tattarisuolle. Sieltä löytyi uusi korjaamo, jossa naurettiin hyväntahtoisesti ja vähän liian kauan edellisen korjaamon hitsauksille, mutta luvattiin hoitaa auto kuntoon päivässä. Tämä päivä oli ehdoton, sillä olin onnistunut itkulla kiristämään Aleksis Kiven kadun A-katsastuksesta uusintakatsastuksen hitsaustöille vain hintaan 10€.

Seuraavana päivänä hain auton ja posotin putket punaisina A. Kiven kadulle. Kiittelin onneani, sillä piha oli aivan tyhjä autoista. Painelin konttorille lappu kourassa ja jäin odottamaan. Odotettuani ehkä 10 minuuttia tajusin, että mesta on paitsi tyhjä myös vailla sähköä. Hetken mestassa pyörittyäni ja yskiskeltyäni löysinkin jonkun verhon takaa asiakkaita karkuun menneen, nukkuvan katsastusmiehen. Tämä oli puoliksi närkästynyt, että hilluin yksin tyhjässä hallissa; meillä on massiivinen sähkökatkos, tänään ei katsasteta yhtään mitään.

Mutta minulla on viimeinen päivä katsastaa nämä korjaukset ja vain hintaan 10€ jonka myönsit eilen, ulisin.

Eivittu sinä, totesi katsastusukkeli hieroen unihiekkaa silmistään. No vittu..

Mene tonne Hertsikan katsastukseen, niin mä soitan sinne etukäteen. Saat saman homman kympillä.

Minä tein työtä käskettyä ja sain leiman.

Näihin aikoihin alkoi Urho myös tiputtamaan öljyä. Naftaa se oli tiputtanut jo hyvän tovin, sillä polttoainetankki oli ruostunut puhki. Käytin auton Tattarisuon pajalla, jossa todettiin, että ruuvimeisseleitä hyttiin jättävä paja oli onnistunut joko rikkomaan uuden kytkimen tiivisteen tai asentanut vanhan, vähän runtua ottaneen tiivisteen paikkaan. Öljyä vuosi ulos litra tai kaksi vuodessa. Sovittiin, että vikaa ei lähdetä korjaamaan koska vuoto oli niin pieni.

Arvokkaan dieselöljyn vuotaminen sen sijaan oli juttu, jolle piti tehdä jotain. Tätä mieltä oli myös katsastusmies. Sovittiin uuden luottokorjaamon kanssa uuden tankin tilaus ja sen asennus. Kun aika koitti, vein auton pajalle ja bussilla kotiin.

Seuraavana päivänä hain auton korjaamolta ja menin suoraan tankkaamaan. Polttoainemittarin neula ei liikkunut suuntaan eikä toiseen. Soitin verstaalle; neula ei liiku. Verstaalla mietittiin hetki ja tuumattiin, että mittarin anturin liitin on varmaan jäänyt kytkemättä. En ole insinööri, mutta minä tiesin tämän jo mittarikentältä pois ajaessani ja liikkumatonta neulaa katsoessani.

Reiluna kaverina sovin, että koska asia ei ole kiireellinen, jätetään korjaus seuraavaan katsastushuoltoon.

Seuraavassa huollossa pitikin sitten hitsata etukulmien nostopisteet joten tankin anturin kytky jäi toistaiseksi.

Tällä välin yläkerrassani asuva hullu kilipää, joka terrorisoi koko asuintaloa mm. möykäten yöllä ja liimaten lukkoja, kävi puhkomassa Urhosta 2kk vanhat kitkarenkaat ja paskomalla kuskinoven lukon ruuvimeisselillä. Poliisi ei tehnyt mitään ja vakuutusyhtiö korvasi 42 euroa.

Fennia voi haistaa pitkän vitun tähän väliin.

Helmikuussa 2019 ehdin vihdoin viedä Urhon tankin anturin kytkyyn ja öljynvaihtoon, samalla piti hitsata takakulma uusiksi.

Hain auton ja maksoin nikotellen 1100€ laskun.

Seuraavana päivänä piti jotain lastata autoon ja avasin takaoven. Ihmettelin mitä mustaa mönjää kuskinpuoleisen pyöränkotelon takana oli ja tajusin, että hitsaus oli sytyttänyt tulipalon Urhon kontissa.

Tässä vaiheessa aloin olla jo aika hohhoijaa tilanteeseen, mutta kävin kuitenkin verstaalla näyttämässä takakulmaa. Kerroin huoltamon jannuille, että normaalisti tässä kohtaa autoa on seinälle nostettu lapio ja lapion terän ja seinän välissä on kaksi pulloa, toinen on ponnekaasupullo tarranpoistajaa ja toinen on 300ml pullo xyleeniä mitä käytän liimattavien pintojen rasvanpoistossa. Tällä kertaa molemmat putelivat olivat työmaalla, mutta jos ne olisivat olleet autossa, olisi hitsauksen lämpö puhkaissut ne ja sytyttänyt ne.

Henkilöautostani en edes ala kertomaan, siitä on kaveri mm. ajanut pakoputken kolmasti poikki kahden vuoden aikana. Yritti selittää minulle, että kyseessä on Toyotan tyyppivika. Kuskin penkin hän onnistui myös rikkomaan, samaten takaoven lukon. Lisäksi hän ajoi autolla vaikka siinä oli koneessa vain litra moottoriöljyä ja puoli litraa jäähdytinnestettä. Lista on loputon.

Insinöörikaverini sanoi autoista hienosti;

Ne ostetaan ja sitten ne hajoilee.