torstai 18. helmikuuta 2021

Köyhyyslarppi

Larppi on puhekielenomainen termi akronyymistä LARP, joka tulee sanoista Live Action Roleplay, kotimaisittain liveroolipeli. Larpissa pelaajat eläytyvät vaatteita, asenteita, kiinnostuksen kohteita ja kieltä myöten hahmonsa vastaaviin.

Suomen suurimpia larppeja on Helsingin gendrifikoituneisiin kaupunginosiin iskenyt keskiluokkaisten vihervasemmistolaisten köyhyyslarppi

Siellä missä neliöhinnat ovat nelinumeroisia ja alkavat kutosella, ollaan kaikkein eniten sorruttu jonkinlaiseen käänteiseen hybrikseen. Siinä missä Itä-Helsingissä vailla tulevaisuutta oleva pitkäaikaistyötön piikittää unohdusta käsivarteensa, Käpylässä tupsupartainen aikuislapsi ajaa henkilöauton hintaisella laatikkopyörällä jalkakäytävällä, pysähtyy kotimatkallaan ostamaan K-kaupasta Brewdogin oluita ja illalla tirauttaa pienet kyyneleet liittyessään iMacillään Facebookin Asumisen hinta alas -ryhmään, koska asuntosijoittajat ovat hilanneet pääkaupunkiseudun asuntojen hinnat taivaisiin ja hän vastustaa sitä.

Siellä laatikkopyörän kuljetuskopassa oli vastikään Japanista huollosta palautunut levysoitin, joka kytketään vahvistimeen jahka levysoitin ja vahvistimen 23,5 kiloinen kuparirunko ovat temperoituneet 1920-luvun puutalon lämpö- ja kosteusolosuhteisiin. Keskiluokkainen vihervasemmistolainen ottaa äänentoistolaitteistosta kuvan vaimolta syntymäpäivälahjaksi saadulla Leica Monochromella.

Keskiluokkainen vihervasemmistolainen tietää millaista on olla nälkätaiteilija, hänellä on siitä omakohtaista kokemusta kun vietyään ensin lapset päiväkotiin laatikkopyörällään hän ei saakaan ostettua vegaanista avokadotoastia ja pienpaahtimon prestiisimokkaa ulkomaalaisten pitämästä etnisestä kahvilasta matkalla ”työhuoneelle”, koska kahvila on kiinni. 

Työhuoneella hän kirjoittaa blogiinsa huomioita yhteiskunnallisista epäkohdista ja soittaa kitaraa, mutta nyt hän kirjoittaa siitä miten mälsää on kun aamiainen jäi saamatta ja ”työhuoneella” (glorifioitu nimi siivouskomerolla jonka vuokra on 350€/kk) ei vieläkään ole kahvinkeitintä. Vuorotteluvapaalla on onneksi tämmöistä omaa aikaa, vähän toki harmittaa työhuoneen vaatimaton koko ja pienet ikkunat, mutta ei köyhällä nyt ole varaa isompaankaan. Kotona ei voi kirjoittaa koska lasten väriliidut ja muut pitäisi aina ensin siivota pois tieltä ja kaikki tuommoinen tekeminen on suoraan pois luovuudesta.

Luovuus on muutenkin ollut huonona keskiluokkaisella vihervasemmistolaisella, sillä pandemian jyllätessä hän kokee murskaavaa valkoisen etuoikeutensa tuskaa katsellessaan työhuoneelle hankitulla iMacilla edelliskesäisiä Lanzaroten kuvia. Onneksi diversiteettikonsulttina toimiva vaimo (koulutukseltaan teatteri-ilmaisun ohjaaja AMK) lupasi, että keväämmällä mennään käymään Kuopiossa, katsotaan kansallismaisemaa dronekuvien avulla ja ostetaan vegaanista lohipaellaa torilta.

Keskiluokkainen vihervasemmistolainen tuskailee, kun joutuu ajamaan laatikkopyörällään autojen keskellä kaupungissa. Miten muut eivät ymmärrä, että auto on turha kerskakulutusväline ja pyörälläkin pärjää. Onhan heilläkin toki auto, mutta se on puolison nimissä ja sitä ei juurikaan käytetä. Mitä nyt käydään jommallakummalla kesämökillä. Ja appivanhempia moikkaamassa. Ja Prismassa kerran viikossa. Ja viedään lapset harrastuksiin. Autot ovat niin kalliita, tuumaa keskiluokkainen vihervasemmistolainen ja ei varsinaisesti ole kateellinen rikkaille, joilla on varmasti useampi hieno ja kallis auto, mutta oikeutetusti hieman katkera. 

Ja niitä puheita, että ruoka on suomessa kallista, keskiluokkainen vihervasemmistolainen ei ymmärrä. Toki heillä menee viikon Prismareissulla 300€ mutta sillä saa kuitenkin viikon kaikki ruoat! Näitä ajatellessaan keskiluokkainen vihervasemmistolainen tilaa Woltista vegaanista sushia, kuten teki eilen ja toissa päivänä. Sitä edellisenä päivänä hän söi ravintolassa, kuten koko perhe viime sunnuntaina. Ja lauantaina. Mutta ei se ruoka ole kallista, heillä menee vain se n. 300€ viikossa ruokakauppaan.


Wolttikuskin käynnin ja ruokailun jälkeen kelpaa nauttia kahvit, jos vaikka se aamulla kiinni ollut etninen kahvila olisi auki. Onhan toki kotona Moccamasteri ja Juran espressokeitin, mutta ei se kahvin juominen kivaa ole yksin. Moni voisi tietysti luulla, että kahvia saa kotona halvemmistakin laitteista kuin markkinoiden kalliimmista keittimistä, mutta keskiluokkainen vihervasemmistolainen tietää, että köyhänä hänellä ei yksinkertaisesti ole varaa ostaa halpaa ja huonoa. Tosin hän, ensin ostettuaan jokaisesta tarvekalusta markkinoiden kalleimman version, myös ostaa sitä halpaa paskaa kuten euron otsalamppuja dealextremestä ja kahden euron GPS-paikantimia Alibabasta, koska pieni shoppailu on köyhän ja pienituloisen ainut ilo. Sitäpaitsi vaimon kanssa on sovittu, että molemmat maksavat palkastaan puoliksi asuntolainan, sijoitusasuntolainan, autolainan ja luottokorttien kuukausierät sekä laittavat säästötilille tonnin jonka jälkeen molemmille jää vielä viitisensataa ”hulluttelurahaa” käytettäväksi mihin vain. Toki vaimo on kohtuullinen ja antoi luvan nipsaista säästötililtä 1200€ että sai työhuoneelle hankittua Gibsonin sähkökitaran ja Mesa Boogien vahvistimen, että on jotain puuhasteltavaa jos kirjoitusinspiraatio puuttuu.

Kaikkein eniten maailmassa keskiluokkainen vihervasemmistolainen inhoaa porvareita. Erityisesti kokoomuslaisia ja rikkaita ihmisiä jotka ovat vieraantuneet elämästä, eli eivät tiedä mitä maitolitra maksaa ruokakaupassa. Keskiluokkainen vihervasemmistolainen tietää jumalauta sentilleen paljonko artesaanilypsetty hollantilainen mantelimaito maksaa 0,95l kierrätyspahvitetrassa Krunikan Anton & Antonissa. SENTILLEEN. Inhokkilistan kärkipäässä keikkuvat myös ne lukuisat tyypit jotka eivät ole tehneet yhtään mitään elämässään ja sitten kaksikymppiä täytettyään ovat saaneet hallituspaikan isänsä miljardifirmasta, kolmion Eirasta ja sata miljoonaa taskurahaa tilille. Erottautuakseen syvästi inhoamistaan porvareista keskiluokkainen vihervasemmistolainen pukeutuu kauluspaitaan ja pikkutakkiin, mutta muistaa aina mainita että jälkimmäinen on UFFista.

Vuorotteluvapaalla keskiluokkainen vihervasemmistolainen ajaa puolison autolla maakuntiin kiertämään kirpputoreja, koska me köyhät ostamme aina kaiken käytettynä. Kirppareilta yritetään bongata Tynellin lasitavaraa, Yki Nummen valaisimia, Aallon ja Kukkapuron huonekaluja eikä todellakaan siksi että näissä kaikissa kulkee mukana tietty varakkuuden leima, vaan siksi että ne ovat retrodesignia, joka on muotia!

Bubbling under hankintoina tietenkin Ronsonin ja St. Dubontin tupakansytyttimet jolla keskiluokkainen vihervasemmistolainen saa sytytettyä pikkutakin povarissa kulkevat pikkusikarit. Pikkusikarit sen takia että keskiluokkainen vihervasemmistolainen, vaikka on toki yhteiskunnan paarialuokkaa pienine tuloineen ja olemattomine tulevaisuudennäkymineen, tahtoo nauttia elämästään pikkusikarin verran aina silloin tällöin ruuhkavuosien ja taloushuoliensa keskellä.

maanantai 1. helmikuuta 2021

Heikkojen anarkia


Radiossa, minun verorahoillani, olivat feministit taas äänessä. Olisi pitänyt vaihtaa radiokanavaa kuten tein vastaavaan aikaan viime viikolla, mutta jäi tekemättä.


Radiossa feministit itkivät siitä, miten jonkun Martina Aitolehden kommentti kehopositiivisuuteen suhtautumisesta oli loukannut kaikkia. Siis tyypin joka näyttää mieheltä ilmapallotisseiltä, kommentti suhtautumisesta johonkin asiaan, on loukannut nyt jotain tyyppejä. Tai näin ainakin koetaan.


Kaikki tietävät, että ylipaino on vaarallista, mutta asiasta ei saa huomautella, puhua tai sanoa. Eikä saa sanoa lihava. Eikä saa sanoa ”kehopositiivinen” väärällä äänensävyllä ja missään nimessä ei saa arvostella ruoka-aikoina-kotona-olleita mikäli itse on laiha.


Laihuutta kuulemma ihannoidaan liikaa. Ihmiset mainoksissa, elokuvissa, instagrammissa jne ovat laihoja. Ihmisiltä tuntuu olevan päässyt unohtamaan se, että mainosten, elokuvien ja instagrammien tarkoituksena on myydä jotain. Ei kukaan halua myydä mitään rumien ihmisten kuvilla. Jos minä poseeraisin jumppamaton kanssa mainoksessa, ensimmäinen ajatus kuluttajalla olisi ”tuo jumppamatto on epäonnistunut”. Heh heh, aivan, vähän itseironiaa tähän väliin. En minäkään ole laiha tai hoikka tai hyvän näköinen.


Entä koenko minä paineita televisioelokuvien treenattujen uroiden heiluessa paidatta televisiovastaanottimessamme? En tietenkään. Minä kun osaan tehdä eron todellisuuden ja fantasian välillä. Ne elokuvissa sikspäkkiään esittelevät karjut ovat treenanneet kuusi tuntia päivässä puolen vuoden ajan ja olleet kaksi viikkoa juomatta ja syömättä näyttääkseen niin hyvältä. Minä en näytä yhtä hyvältä paristakin syystä: olen laiska ja mukavuudenhaluinen.


Radioäänet puhuivat, hieman vainoharhaisen oloisesti mielestäni, siitä kuinka lihavien ihmisten on mahdoton mennä esimerkiksi uimahalliin, tai rantsuun tai jonnekin koska he saavat TUOMITSEVIA KATSEITA ja ihmiset selkeästi ajattelevat, että lihava on jotenkin laiska ja aikaansaamaton ja on lihava omasta syystään.


Kylmä fakta nyt vain on, että lihavuuteen voi aika lailla itse vaikuttaa. Pituuteen, parrankasvuun tai jalan kokoon ei juurikaan. Onko kyse laiskuudesta, se on jokaisen yksityisasia.


Olemme nyt siis saavuttaneet yhteiskunnassamme pisteen, jossa tuntemattomien ihmisten mahdolliset ajatukset voivat satuttaa.


Tuntemattomien ihmisten mahdolliset ajatukset voivat satuttaa. Siinäpä vasta lause purtavaksi.


Entä mitä tarjotaan ratkaisuksi tähän ”lihavien sheimaamiseen”? Sitä en tiedä, sain auton parkkiin saksalaisen elintarvikeliikkeen pihaan ennen lopullisen ratkaisun tarjoamista, mutta alustuksesta kuulin sen verran, että kaikenlainen negatiivinen ajattelu ylipainosta pitäisi lopettaa ja kieltää. Radion feministit näkivät tämänkin ongelman jotenkin yhteiskuntaan tiukasti nivoutuneena ja siksi sille onkin niin vaikea tehdä yhtään mitään.


Mitä on tämä heikkojen anarkia, tämä enemmistön itku?


Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tilastojen mukaan yli 30-vuotiaista naisista 63% ja miehistä 73% on ylipainoisia. Lihavia on naisista 28% ja miehistä 26%.


46% kaikista suomalaisista on vyötärölihavia.


Lyhyellä matematiikalla voi siis sanoa, että kun menet ylipainoisena rannalle, niin edustat valtaosaa rannalla olijoista. Jos rannalla on sata ihmistä, niistä kolmasosa on ihan lihavia, kolmasosa ylipainoisia ja loput eli reilu vähemmistö on normaalipainoisia.


Lihavuus on uusi normaali ja ne allittomat käsivarret ja pyykkilautavatsat ovat vähemmistöinä siellä mainoksissa, elokuvissa ja instagrammeissa ja sieltä käsin ne pelottavat niin, että pitää mennä radioon puhumaan siitä kun jonkun leikellyn silikonifitnessbimbon kommentit satuttivat.


Aivan uskomatonta paskaa.


Katsokaas juttu on näin, että jos meillä olisi ihan oikea ja todellinen yhteiskunnallinen ongelma tässä, niin sille tehtäisiin jotain. Kun elokuvaan castataan se 24-vuotias anorektikko, jolla on Beverly Hillssin lekurilla paranneltu kroppa tai jumppamattoa mainostamaan palkataan joku hohtavahampainen uimari, jonka kropan rasvaprosentti on vähemmän kuin kevytmaidossa, niin nämä sanoisivat ”Seis! Ei käy! Esiintymällä julkisesti tämän näköisenä olisin osa valtavaa yhteiskunnallista ongelmaa jossa laihuutta ylistettäisiin ja tuettaisiin kohtuuttomia kauneusihanteita joita valtaosa tavallisista ihmisistä ei voisi koskaan saavuttaa aiheuttaen näin valtavaa inhimillistä kärsimystä”.


Kävisikö näin ikinä?


Ei.


Ihan samanlaista haihattelua kuin se, että jokainen työtön vassari ostaisi koko Mellunmäen leipäjonolle vuoden safkat jos voittaisi lotossa.


Suosittelen lämpimästi kaiken kokoisille, muotoisille ja näköisille ihmisille, että lopetatte sen kelaamisen, että mitä tuntemattomat ihmiset ajattelevat teistä, koska sillä ei ole mitään väliä.


Ja se mitä mediassa näkee ei ole henkilökohtaista vittuilua; elokuvat eivät ole totta, mainosten tehtävä on saada teidät kokemaan tarvetta ostaa paskaa mitä ette tarvitse ja instagram on vain digitaalista huumetta hyväksyntää hakeville häviäjille. Ja Martina Aitolehden pitää aina välillä sanoa jotain kohunarvoista, että pysyy leivänsyrjässä kiinni.