Eräänlainen muistokirjoitus

Lokakuun viimeisenä lauantaina Turun Pyhän Ristin pienessä kappelissa pidettiin siunaustilaisuus kaverilleni Janille. Emme olleet koskaan tavanneet, emme edes puhuneet puhelimessa. Nykyaikainen tietotekniikka mahdollistaa ihmisten tapaamisen ilman kohtaamisia, suurienkin välimatkojen yli. Näen tämän rikkautena sillä se mahdollistaa sellaiset ihmiskontaktit jotka ilman viitekehystä jäisivät syntymättä. Minulla ja Janilla ei ollut mitään yhteistä, paitsi sysimusta huumorintaju ja se että molemmat käytämme Twitteriä. Ei näillä nimittäjillä ystävystyisi kenenkään kanssa ”oikeassa maailmassa”, en ainakaan minä.

Kun ihmiset sanovat olevansa suorapuheisia ja rehellisiä, se on kömpelö yritys selittää tekosyillä sitä, että he ovat vailla tapakasvatusta ja tilanteenlukutaitoa. Jan ei koskaan sanonut olevansa suorapuheinen tai rehellinen, mutta sitä hän oli. Hänellä oli tarkkanäköisyyttä maailmaan ja sen kommervenkkeihin tavalla, joka teki selväksi sen kuinka herkkä ja älykäs mies oli piilossa vähän hömelön hahmon takana. Mikään ei ollut Janille pyhää, sanan säilää ei säästelty mikäli tarve oli suomia ulkokultaisia jeesustelijoita ja somehurskastelijoita, eikä verbaalisilta alakoukuilta säästynyt mies itsekään; ”ihmisroska ja syöpäläinen” luki hänen twitteribiossaan. Jos olisit hyssytellyt Jania ja muistuttanut Veikko Lavin sanoin, että jokainen ihminen on laulun arvoinen niin Jan olisi vastannut että ei pidä paikkaansa, jotkut eivät ole edes triangelisoolon arvoisia. Huumoria jonka voimme sallia vain kuolemansairaille.

Koska Jan oli reilu, oli elämä hänelle epäreilu. Ensimmäisen syövän jälkeen tuli masennus ja sitten toinen syöpä. Seurasin hoitojaksojen etenemistä sydän syrjälläni, kun Jan twiittasi huonoista kausistaan, minä postittelin hänelle vitsejä piristykseksi. Synkkiä, suoraan sanottuna ihan hirveitä vitsejä, joita en kehtaa julkisesti toistaa, mutta Jania ne piristivät ”lopeta, en pysty nauramaan enempää kun sattuu niin kovin” ja rivikaupalla hymiöitä. Vastavuoroisesti Jan tsemppasi minua kirjoittamaan vapaa-ajallani, että saisin kirjan valmiiksi, että päästäisiin julkkareihin juomaan kaljaa. ”Olen halpaa ryyppyseuraa, yksi olut ja olen aivan tuhannen päissäni!” hehkutti Jan. Pessimisti kun olen perusluonteeltani, lähetin hieman vajaan käsikirjoituksen hänen luettavakseen sairaalassa, Jan kuittasi pari päivää myöhemmin ”en pysty lukemaan, leikkausarpiin sattuu liikaa kun nauran koko ajan, voi vitun hippi sun kanssas.”

Viimeisinä kuukausinaan Jan päivitteli instagramiin livevideoita, joissa tykitteli menemään aiheiden vaihdellessa kaiken maan ja taivaan väliltä, kirosanojen toimiessa välimerkkeinä. Sairauksiaan hän ei koskaan voivotellut tai ollut muutenkaan katkera kohtalostaan, vaikka vastoinkäymisiä oli vaikka lumikolalla jakaa. Jotain valtavan isoa pilleriä hän joskus esitteli ja tuskaili, että tämmöisiä pakotetaan nielemään, näillähän siirtyy nälkäkin, vaikka soppatorvi on niin hellänä että hyvä jos mehu menee alas. Vaikka videoilla esiintyi kammottavasti laihtunut, kuolemansairas mies, välittyi niistä kuitenkin optimismi ja elämänmyönteisyys, olkoonkin että lauseissa oli viiltävää sarkasmia ja ironiaa ja ne tarjoiltiin kiroillen kuin turkkilainen merimies, kuorruttaen makeimpia kohtia hersyvällä kaiken-kokeneen-ja-nähneen-miehen paskaisella röhönaurulla joka ikään kuin kompastui kurkunpäässä ennen kuin pääsi ulos ihmisten ilmoille.

Kun joku Janin lapsista kohelsi tämän kuvatessa videota, komensi Jan ”herkeäkös metelöimästä siellä kun nauhoitan!” sitten hän kääntyi takaisin kameran ääreen ja kuiskasi ”voit metelöidä sitten kun olen kuollut” ja nauroi kunnes happi loppui.

Jan oli Papa Hemingway, Seppo Heikinheimo ja todennäköisesti Batman samassa henkilössä.

Hyvää matkaa sinne jonnekin Jan!

t. Ystäväsi vitun hippi