2010-luvun säälittävät uuden vuoden paukut pitäisi kieltää

Ne voidaan kieltää. Eihän niillä mitään tee. Säälittäviä pikku paukkuja. Onko niissä edes räjähdysainetta nykyään sisällä? Vai tomusokeria ja hiilipölyä.

Ennen vanhaan oli paremmin. Minun lapsuudessani uuden vuoden paukutteluissa oli reilu annos kuolemanpelkoa mukana, tämän päivän paukkuarkuudesta satuilevilla kukkahatuilla valuisi kusi hervottomasti pitkin jalkoja jos olisivat olleet kärpäsenä katossa katsomassa millaisilla ”korttelinsortajilla” pikkupiltit toivottivat tulevan vuoden vastaan.

Sytytyslangat olivat naurettavan lyhyitä paukkujen räjähdystehoon nähden ja räjäytysteho aivan utopistisen suuri niiden käyttäjien riskinarviointikykyihin nähden. Paukut piti sytyttää yhdellä sujuvalla liikkeellä taivutetussa kädessä, joka ojentui sekunnin sadasosassa nakkaamaan pommin mahdollisimman kauas. Jalat ottivat jo juoksuaskelia ennen kuin panos oli nakattu ilmaan.

Eikä ollut mitään hienostelevia, pitkänokkaisia takansytyttimia tms joissa piezosähköinen kipinä sytytti tuulensuojassa virtaavan kaasun. Tavallisen urvelon oli tyydyttävä kotimaisiin tulitikkuihin, jotka piti pölliä lieden vierestä, äidin huomaamatta tai sitten isoltaveljeltä. Askit olivat nuhruisia ja pehmenivät hikisissä kämmenissä vaikeuttaen entisestään tulen aikaansaamista. Jotkut onnelliset saivat käyttää moderneja nestekaasusytyttimiä ja ehkä yhdellä sadasta tai vielä harvemmalla oli isänsä bentsiinizippo käytössä.

Oli metodi mikä tahansa, sormet paloivat aina ja niihin tuli rakkoja. Palovammoja tuli sekä kylmästä, että liekistä. Pitää muistaa, että 1990-luvulla pakkasta oli aina talvisin -20 tai -30 astetta. Ja tuuli kävi mereltä ja se oli -50 asteista ilmaa. Eikä kellään ollut sormikkaita, eikä kynsikkäitä. Eikä pipoja. Korvia paleltui samaan tahtiin kun papatteja paukkui.

Eikä ollut silmäsuojaimia. Eikä kuulosuojaimia. Eihän niitä käyttäneet edes paineilmavasaraa käyttävät työmiehet, isopappakin ajoi Royal Enfieldillä ilman pottaa ja nauroi vaan, että kypärä jäi Taipaleenjoen tulihelvettiin eikä sielläkään kukaan kaivannut turvalaseja tai kuulosuojaimia. Ja mitä niillä olisi edes tehnyt? Joka jannu oli jo puolikuuro niistä sadoista tuhansista rystypuolen avokämmeniskuista, joita kotona jaettiin lapsenkasvatuksen nimissä. Ja suojalasit? 90-luvun paukut vastasivat teholtaan keskiraskasta haupitsin ajoammusta, roomalaisellä kynttilällä tai ”tykärillä” jos meni kaveria ampumaan kasvoihin, niin lensi koko pää irti. Siinä ei paljoa suojalasit jeesanneet.

Silloin osattiin varoa, ei kenellekään tullut mieleen puristaa nyrkissään paukkua, joka repi isoäidin emalisen teepannun kappaleiksi tehden siitä sirpalekranaatin. Tämän päivän raketit aiheuttavat lähinnä paskaista huutonaurua kaltaisessani 90-luvun veteraanissa, säälittäviä tuhnupaukkuja jotka hoiperrellen kiipeävät töin tuskin pariinkymmeneen metriin, jossa poksahtavat kuin lattialle pudonnut kananmuna. Minun lapsuuden raketit menivät laivanrakennuskelpoisesta matalahiilisestä 4mm teräslevystä läpi heittämällä ja räjähtivät voimalla, joka muutti puhelinkopin sellaiseksi prujuksi, minkä pystyi sihtaamaan tennismailasta läpi. Ei sellaista olisi tullut kenenkään mieleen pitää persposkien välissä kaverin kuvatessa kännykällä.

Sytytyslangan kun sai palamaan, piti jo olla matkalla pois. Pienillä lapsenjaloilla harva pääsi tarpeeksi nopeasti karkuun ja olikin enemmän sääntö kuin poikkeus tulla paineaallon riepoteltavaksi. On suoranainen ihme, ettei kukaan kuollut noina hulluina vuosina.

Paukkuja myös viriteltiin itse, yleisin modaus oli laittaa teräskuoriin useamman pommin sisältö. Tämmöisillä virityksillä pääsi lehtiin, sai nimeä ja lisää rystypuolen avareita himassa. Oli vaan kovia aikoja se 1990-luku. Kyllä tuli hienoja tyyppejä meistä.

Kansa taisteli - sedät kertovat. Tapaus Kasvisruokapäivä.

Muistan edelleen ne kammottavat ajat, sen inhimillisen hädän jolle päättäjät tuntuivat olevan sokeita.

Olimme labrarottia saatanallisessa kokeessa, altistettuina epäinhimillisiin oloihin.

Peruskoulussa tapahtunut tapahtuma jätti hirveät henkiset arvet.

Muistan sen kuin eilisen..

Se oli kuin mikä tahansa torstai. Muistan varmasti, että se oli torstai.

Koulun ruokalassa oli tuttuun tapaan hernekeittioa ja pannaria.

Keitto maistui hieman oudolta, mutta totuuden nimessä sanottakoon, ettei koulumme ruokala ollut kuulu tasalaatuisista tuotteista.

Vasta iltapäivällä oireet alkoivat. Levottomuutta, vapinaa. Heikotusta.

Monet pyörtyivät. Liikuntatunti piti peruuttaa emmekä me lapset päässeet rusoposkisina kirmaaman tervehdyttävän urheilun nimissä kentälle, makasimme apeina pulpeteissamme.

Opettajakuntamme oli aivopesty ja vanhempien kyselyt kouluruokalassa tarjotusta hernekeitosta pysähtyivät vaikenemisen muuriin.

Oli teorioita, mutta kyseisen rokan viimeisetkin jäämät oli huuhdeltu viemäriin kattiloista, joten mitään todisteita ei ollut.

Seuraavan viikon keskiviikko, päivä josta minä ja ikätoverini puhuvat Helvettinä, oli siihenastisen ja senjälkeisen elämäni vaikein.

Jo saapuessani kouluun, aistin tiettyä sähköisyyttä ilmassa. Vihervassariopettajamme liikehti levottomasti koko aamupäivän ja kello 11 tasan meitä ryhdyttiin sotilaallisella kurilla, inhan kulttuurimarxistisen tamburiinin tahdissa, ohjaamaan kohti ruokalaa.

Ruokalassa pistin merkille ison, lakanalla peitetyn siirrettävän opetustaulun.

Asetuimme jonoon, saimme ruokamme ja menimme pöytiin istumaan.

Luokkatoverini Janne (nimi muutettu) katsoi annostaan kummeksuen ja totesi "ne unohti antaa mulle ruokaa, sain pelkkiä lisäkkeitä". Katsoin omaa lautastani ja totesin myös saaneeni vain salaattia ja erilaisia kasviksia.

"Älä huoli" toppuuttelin Jannea, "varmaan kohta sisään tuodaan kokonainen vartaassa oleva härkä tai iso vuorellinen höyryävän kuumia lihapullia!!" vakuuttelin lapsenuskossani.

Ruokalassa puheensorina kiihtyi samaan tahtiin huolen kanssa, että tänään ei olisi koulussa ruokaa ollenkaan - pelkkiä kasviksia vain - kun rehtorimme, noita-akalta näyttävä feminatsi, puhalsi pilliin hiljentäen koko ruokalan.

En pysty muistamaan, mistä rehtori puhui, mutta muistan puheen olleen lyhyt. Ja järkyttäneen kaikkia. Kuolemanhiljaisuus oli käsinkosketeltava eikä se muuksi muuttunut kun rehtori tempaisi lakanan pois siirrettävän valkotaulun päältä.

Muistan edelleen ne kommunisminpunaisella tussilla kirjoitetut sanat.

KASVISRUOKAPÄIVÄ

Hiljaisuuden rikkoi hiljainen nyyhkytys, luokkatoverini Liisa (nimi muutettu) itki hiljaa paikallaan, kyynelten tippuessa naurisraasteeseen.

"Missä ruoka on? Missä on liha?" kysyi Janne kovaan ääneen järkyttyneenä, ansaiten samantien 4 tuntia jälki-istuntoa feministiseltä vihervassarisuwakkimädättäjä rehtoriltamme.

Olimme kaikki tolaltamme, söimme järkyttyneenä kasvis"ruokaa", joka oli pahaa eikä vienyt nälkää.

"Kasvikset ovat lisäke, eivät ruokaa" sanoi Pekka (nimi muutettu), lihanleikkaajan poika ja kippasi lautasensa biojätteeseen.

Pekka erotettiin saman tien koulusta.

Tajusin, että edellinen torstai oli kuivaharjoittelua tälle kauheudelle. Meille oltiin salaa tarjoiltu KASVISHERNEKEITTOA.

Ilmankos niin moni oli melkein kuollut.

Ruokailun jälkeisestä päivästä en muista juuri mitään, heikkenin nopeasti.

Kun kello löi kaksi ja koulupäivä päättyi, makasivat oppilaat enimmäkseen pyörtyneinä pitkin lattioita, näky toi mieleen sariinikaasuiskun. Ainoastaan lesbofeministiopettajat seisoivat pystyssä, aatteensa voimaannuttaneina.

Onneksi eräs luokkatoverini asui aivan koulun vieressä, tukien toisiamme onnistuimme hoipertelemaan hänen kotiin, josta soitin itkuisena nälästä isälleni; "isä tule hakemaan minut, kuolen, meidät pakotettiin syömään vain kasviksia tänään koulussa".

Niin suuri oli isäni hätä hänen nähdessään ainoan poikansa liki hengettömäksi kasvisruoalla kidutettuna, että hän nosti minut vahvoille, lihalla ruokituille, käsivarsilleen ja kantoi minut katumaasturiimme, joka oli jalkakäytävällä tyhjäkäynnillä.

Ajoimme suoraan tuttuun S-bonuskorttiravintolaan ja isäni huusi "Äkkiä!! Tuokaa lihaa! Poikaani on pakkosyötetty kasvisruoalla peruskoulussa!" muistan miten näin henkilökunnan järkyttyneet ilmeet puoliksi suljettujen luomieni välistä, eräs vanhempi tarjoilija pudotti lautasen lattialle ja hän kuiskasi "voi hyvä jumala, säästäisivät edes lapset tältä hulluudelta".

Onneksi keittiöstä lennähti ennätysnopeasti kaksi Tomahawk -pihviä jauhelihakastikkeella ja XXL-nakkimuki tuplapekonilla, söin ne pikatahtia ja kumosin samalla ison tuopin lihalientä.

Samalla kerroin isälleni ja ympärilleni kerääntyneelle henkilökunnalle koulun hirveyksistä, aloittaen salaa tarjotusta kasvishernarista.

Kertomukseni saivat aikaan lumipallomaisen efektin ja kasvisruokapäivät saatiin toistaiseksi peruttua.

Täytyy toivoa ettei tämmöinen kulttuurimarxistinen HULLUUS koskaan enää toistu.