Alien Covenant -arvostelu

 

Katselin Alien Covenantin, ja en voi kuin hämmästellä nykyelokuvien huonoutta. Ennen leffoissa oli ns. draamaan kaari; alku, keskikohta ja loppu. Siinä välissä jonkinlainen kulmionaatiopiste, oivallus tai clou. Nykyään elokuvat alkavat kuin kesken jotain, niissä ei tapahdu mitään ja ne loppuvat vaisusti cliffhangeriin tai vähintäänkin johonkin tulkinnanvaraiseen välitilaan. Alien Covenant on tämmöinen.

Seuraa spoilereita, joten jos et halua niitä, älä lue pidemmälle.

Leffa alkaa, kun neutriinopurkaus vahingoittaa alusta ja sen uinuva miehistö herätetään korjaamaan tilanne. Heti kärkeen kuolee aluksen kapteeni, kun hänen ”cryopodinsa” syttyy sisältä tuleen, muuttuen polttouuniksi. Olen harrastanut scifiä viimeiset 30 vuotta ja en pysty keksimään, miksi tämmöinen elossapitokapseli pitäisi sisällään mahdollisuuden muuttua polttouuniksi.

Kapteenin kuolema on kuitenkin turha, katsojat eivät tunne häntä.

Aluksen henkilökunta on menossa asuttamaan planeettaa X, mukanaan 2000 syväjäädytettyä ihmistä ja alkiota. Kun henkilökunta nyt sattuukin olemaan hereillä, päätetäänkin mennä tutkimaan toista, sattumalta myös asuinkelpoista planeettaa, josta tulee rupinen signaali, joka tunnistetaan pätkäksi John Denverin kappaletta. EI YHTÄÄN ARVELUTTAVAA JA OUTOA EI.

Planeetalle siis.

Leffa on scifiä ja sen hahmot muka jotain tiedemiehiä, ainakin jollain tasolla, mutta heti kun tullaan planeetalle, käytös on kuin brittituristeilla Ibizalla. Uuteen ekosysteemiin marssitaan rinta rottingilla, poltetaan röökiä ja paljain sormin tökitään kaikkea outoa. En tiedä onko tämä tahaton virhe ohjaus&käsikirjoitus -osastolta vai onko tässä niin yleviä nyansseja, että Covenantin miehistö pyritään kuvaamaan jonain avaruuden rekkakuskeina? ”Reh reh, voisit tyttö ottaa rintsikat pois!”

Leffa on olevinaan jatkumoa Prometheukselle, joka oli olevinaan esi-, alku- tai proto-osa Alien trilogialle. Prometheuksessakin tiedemiehet ryntäsivät ensitöikseen lääppimään paikallista ekosysteemiä ja hengittämään paikallista miasmaa sieraimet vinkuen.

Kryptisten sienten räpeltämisen seurauksena kaksi miehistön jäsentä sairastuu ja sitten hurme lentääkin kuin loska lokakuussa (aikana ennen ilmastonmuutosta). Laskeutumisaluksessa räkä poskella juoksemisessa on samaa klaustrofobista ahdistusta, kuin Wolfgang Petersenin Das Boot -elokuvassa, hyvää kerrontaa ja elokuvausta! Valitettavasti homma menee saveen tämän jälkeen, laskeutujan rahtitilassa innostutaan ampumaan haulikolla ja kas kummaa, alus räjähtää tuhannen paskaksi, kuka ampuu haulikolla teräshuoneessa? Miksi siellä on jotain räjähtävää? Eikö laskeutumisalustaa ole palo-osastoitu? Ulkopuolella aluksen vt-kippari kokee jotain epilepsiakohtaukselta vaikuttavaa henkilökohtaista kriisiä maassa maaten.

Tietenkin avaruusotus, eli xenomorph, karkaa ennen posahdusta. Franchisen mukaan xenomorphin ilmiasua on päivitetty, jotta hoi polloi osaa keskusteluissaan viitata oikeisiin elokuviin ”se missä se aalieni juoksi nelinkontin” tai ”se missä aalieni näytti isolta kortsulta”. Alkuperäisessä elokuvassa xenomorph söi, ja kasvoi saatuaan ravintoa, se loi nahkansa tätä varten ja niitä nahkoja löydettiin ja oivallettiin, että nyt tarvittas isompi vene. Uusissa leffoissa nahka on riisuttu enää vertauskuvallisesti ja xenomorph kasvaa kuin pullataikina ilman mitään syytä. Valkoiselta jortikalta näyttävä chestbursteri kasvaa parimetriseksi salamanteriliskoksi muutamassa tunnissa kuin itsestään.

Myöhemmin käy ilmi, että androidi David on larpannut Mengeleä syrjäisellä planeetallaan ja kehittänyt xenomorhin ”täydelliseksi”, katsoja on siis siinä uskossa, että ne valkojortikat ovat ns. peak performance apex predatoreita, mutta sitten David uunottaa vt-kapteenin kurkkaamaan avaruusmunan sisään (aina yhtä viisasta kurkkia jänniin nahkamuniin ulkoavaruuden planeetalla), josta ulos pomppaava naamahalaaja käy kapun kimppuun.

Leffoissa xenomorphin inkubaatioajat vaihtelevat rankasti 48 tunnista varttiin, tämä lisää epäuskottavuutta ja tienlaista hutiloinnin tunnetta. Tuskin ovat muut ehtineet edes hoksata vt-kapun puuttumista, kun tämä purskauttaakin rinnastaan nyt sen Davidin kehittämän Super Ultra Xenomorphin, joka on siis se tismalleen sama H.R. Gigerin piirtämä xenomorph kuin kaikissa muissa leffoissa! Kortsu-alienit ovat nyt menneen talven lumia, kuin fidget spinnerit ja Nokian Lumia.

Siinä vaiheessa, kun kahta vaille koko planeetalle laskeutuneesta henkilökunta on teurastettu ja androidit Walter & David ovat suorittaneen eeppisen lopputaistelunsa, alkaa pako kohti kiertoradan myrskyissä kelluvaa Covenanttia.

Tietenkin xenomorph ehtii nelistää mestoille ja pompata avaruusaluksen kyytiin. Jostain syystä aluksen henkilökunta tietää varmaksi, että xenomorph pystyy olemaan jäniksenä kyydissä koko lähtökiihdytyksen ajan + selviytymään avaruuden tyhjiössä, joten on ihan loogista, että päähenkilöpimu lähtee jalkaisin hätistelemään mokomaa liikkuvan laskeutumisaluksen pinnalle. Kun haulikolla ei osu liikkuvaan kohteeseen ja on tiedossa, että xenomorphin veri on syövyttävää happoa, on seuraava looginen askel käydä sen kimppuun kirveen kanssa. Onneksi xenomorphi, joka on niin vikkelä, että pysyy väistelemään luoteja, saadaan nalkkiin kävelyvauhtia liikkuvaan kaivinkoneen kauhaan, joka murskaa sen. Huh huh mikä jännitysnäytelmä.

Perillä Covenantissa onkin pian taas jännät paikat, kun tunti kaksi pelastautumisen jälkeen toinen planeetalta hengissä selvinnyt purskauttaakin uuden aalienin miehistön kauhuksi. Varttitunnissa kolmemetriseksi venähtänyt avaruuslisko suunnistaa melko luonnikkaasti sokkeloisessa avaruusaluksessa, herää kysymys miksi miehistö edes käyttää hankalasti navigoitavia käytäviä, joiden ovet ovat lukossa, kun joka paikkaan pääsee IV-kanavia pitkin?

Pienten, mutta harmittomien vastoinkäymisten, jälkeen xenomorffi saadaan ammuttua, muutaman kaivinkoneen ja trukin ohella, avaruuden tyhjiöön ja on aika todeta "paska reissu, mutta tulipahan tehtyä!" Siitä sitten vaan cryokapseleihin vetämään lonkkaa, kunnes saavutaan oikealla planeetalle.

Loppukohtauksessa pimu kyselee androidi Walterilta, että jeesaako hän rakentamaan torpan järven rannalle sitten perillä. Walter näyttää kysymysmerkiltä ja kauhea totuus paljastuu: androidien loppuflaidiksessa Walter ei selvinnytkään voittajana vaan ikävä David! Tässä vaiheessa katsojalle selviää myös, miksi laivan kapteenin piti kuolla aivan alussa, jotta saataisiin kohtaus, jossa lastiruumassa puhutaan Walterin kanssa haaveista ja talon rakentamisesta. Edelleenkin ihmetyttää, että kapteeni olisi voinut kuolla sadalla eri tavalla, miksi kapselin piti syttyä tuleen sisältä?? Leffa loppuu, kun David pyytää Covenantin tekoälyä soittamaan hieman Wagneria, tästä ei puutu kuin, että arjalais-Fassbenderi alkaisi vetämään saksalaisittan murtaen monologia haavemaailmastaan, valtakunnasta, joka kestäisi tuhat vuotta!

David oksentaa sisuksistaan muutaman minikokoisen facehuggerin ja asettaa ne johonkin pakastimeen odottamaan tulevaa. Lopuksi hän käppäilee halki tuhansien cryopodien, joissa alkuasukkaat nukkuvat. Katsolla ei jää epäselväksi, että Davidin yritykset leikkiä jumalaa tulevat jatkumaan seuraavalla planeetalla.

Jännä nähdä tuleeko tälle leffalle enää jatko-osaa ja miten rahastukselta se maistuu. Mikäli elokuvasarja olisi trilogia ja kolmas osa kunnollinen päätös, saataisiin kerronta jotenkin nippuun, nyt Prometheus ja Covenant ovat molemmat sellaisia vähän kökköjä "stand alone but same franchise" outolintuja.

Näyttelijäntyö tässä jatko-osassa on selkeästi heikompaa, kuten tautiin kuuluu. Ja erikoisefektitkin ovat sitä tuttua huttua: paljon tekoverta ja runsaasti ruutuaikaa hirviöille. Vihreät laserit tuntuvat olevan joku ohjaajan oma juttu, ehkä se on sitä taiteellisuutta? Kaipaan alkuperäisen Alienin rosoista kauneutta ja ruosteista tulevaisuutta.

Tekoäly on perseestä

Tekoäly on hanurista ja väärin monestakin syystä, mutta eniten siksi, että sillä tehdään kovin vähän mitään hyödyllistä. Sen sijaan sillä pyritään tekemään kaikki se hyödytön tekeminen, jonka tekeminen tekee meistä inhimillisiä. Oppiminen perustuu toistoon, luovuus perustuu tylsyyteen. Tekoälyn avulla yritetään poistaa nämä ja tätä markkinoidaan meille lipevästi ”asioiden sujuvoittamisena”.

Nyt tekoälyä ollaan tuomassa työelämään mukaan ”sujuvoittamaan asioita”, aivan kuin yritysten tehtävänä olisi tarjota työntekijöilleen mukavaa ja helppoa ajanvietettä, eikä suinkaan tuoda omistajilleen voittoa.

Näen tekoälyssä paljon samanlaista pahaa kuin einesruokien esiinmarssissa kymmeniä vuosia sitten. Niidenkin piti vain ”sujuvoittaa arkea”, nopeuttaa ruoanvalmistusta, joka piti äkkiä markkinoida hankalana, sottaisena ja ennen kaikkea aikaa vievänä toimena, pakkopullana. Ihmisellä on kumma tarve säästää aikaa, sitä ainoaa asiaa, jota ei voida säästää. Einesruoat sujuvoittivatkin lähinnä ihmisten lihomista, kokkaustaidon ja siihen liittyvän maalaisjärjen rappiota. Autojenkin piti vain sujuvoittaa asioita, mutta niistä tuli statussymboleita ja niiden syrjäyttämät polkupyörät kokivat arvonalennuksen lasten leikkikaluiksi.

Tekoälyn tuputtaminen joka paikkaan alkaen tietokoneohjelmoinnista aina kauppalistojen tekemiseen on valtava karhunpalvelus koko ihmiskunnalle. Meillä on jo nyt useampi sukupolvi, joiden aivot ovat pippuroitu pikasomen dopamiinikoukuilla ja äänikirjojen ”lukeminen” joutavoinnin taustahälynä tukee tätä kehityssuuntaa, missä keskittymisen polttopiste seilaa laidasta laitaan, koskaan pysähtymättä. Tulevaisuus, jossa tekoäly käsikirjoittaa tarkasti optimoituja viihdespektaakkeleita, jotka tekoäly vielä näyttelee, on aivan nurkan takana. Nopeus, jolla tuo nurkka saavutetaan, riippuu oleellisesti siitä, miten nopeasti ymmärretään, että tietokoneen lastuilta kyhätyt virtuaalinäyttelijät eivät lakkoile, sairasta tai jää kiinni housut kintuista.

Tekoälyn käyttö ihmisten korvaajana työelämässä, eli voittojen maksimointi passittamalla kaikki luovat ihmiset kilometritehtaalle, on epämoraalista ja -eettistä siinä missä pikamuodin käyttökin. Konesalit eivät pyöri pyhällä hengellä, vaan vaativat megawattitolkulla sähköä. Kun kuvageneraattori rakentaa sitä Picasson tyyliä muistuttavaa ”maalausta” jossa kirahvi syö bonsaipuuta zikkuratin päällä, on toki säästetty hieman värikyniä ja paperia paikallisesti, mutta jossain muualla voimalaitos tuprauttaa savua taivaalle.

Butlerin jihad. Nyt.

Hildur ei ole kovin hyvä dekkarisarja, olen pahoillani.

 

Satu Rämön Hildur-sarja ei ole kovin hyvä, ja tässä syyt siihen. Odotin sitkeästi kirjasarjan ensimmäistä osaa (Hildur) melkein vuoden kirjaston jonossa, päätös lainata oli hyvä, sillä olisin repinyt ihokkaani, jos olisin käyttänyt tähän oikeaa rahaa (sellaista rahaa mitä ansaitaan, kun käydään töissä). Haippi oli kova, kirjaa ylistettiin joka paikassa ja myös mainostettiin, kuinka kirjan käännösoikeudetkin on myyty niin-ja-niin moneen maahan (argumentti, jolla perustellaan myös Max Seeckin ”hyvyyttä”, vaikka en minä ole nähnyt Max Seeckkiä käännettävän edes ruotsiksi). Hildurin jatko-osa Rosa & Björk on keikkunut niin myynti- kuin lainaustilastojen kärkipaikoilla kuukausien ajan, sangen kova suoritus. Arviot ovat olleet pelkkää ylistystä, ehkä nyt on aika myös yhdelle soraäänelle?

Ja tässä tulee spoilereita, jos et tahdo lukea juonipaljastuksia tai häijyä tekstiä, kannattaa lukeminen lopettaa tähän.

Päähenkilö Hildur on, kuten nykyään trendinä on olla, lievästi traumatisoitunut menneisyyden tapahtumista; vanhemmat ovat delanneet onnettomuudessa heti sen perään, kun kaksi nuorempaa sisarusta on kadonnut kuin maan nieleminä. Hildur hoitaa mielenterveyttään palelluttamalla raajansa surffatessaan Jäämeren frigideillä aalloilla (homma, jota käsittääkseni kukaan ei harrasta). Rakkaus – eli seksisuhde – on naapurissa asuvan Toffen, Ylvan, Yggren tai jonkun mikä-helvetti-sen-nimi-nyt-on jannun kanssa. Näitä jonninjoutavia sivuhahmoja on kirjoissa jopa enemmän kuin risteäviä, täysin turhia aikajanoja, liikaa joka tapauksessa. Hildurin ainut elossa oleva sukulainen, on kotiruokia kokkaava Tinna-täti, joka on ehdottomasti kirjan rakastettavin hahmo kaikessa mutkattomuudessaan. Ja ilmeisesti jotta voitaisiin tehdä hörhöihin vaikutus, Hildurilla kerrotaan salamyhkäisesti olevan jonkinlaisia ennustuslahjoja, hän on vähän kuin noita ja tämmöinen ominaisuus kulkee suvussa. En tosin muista koko kirjasta mitään sellaista kohtaa, jossa Hildurin ”hämähäkkivaistosta” olisi ollut jotain hyötyä. Kirjan mainostetaan olevan nordic blue-kirjallisuutta (tähän liittyy varmaan nordic noir), ja että se on ”kutkuttavan jännittävä”, jos Hildur edustaa kutkuttavan jännittävää, niin jokaisen 80-luvulla syntyneen televisiosta tarhaikäisenä näkemä Kaukametsän pakolaiset rinnastuu jo Cannibal Holocaustiin.

Trilogian ensimmäisessä Hilduri selvittelee jotain murhia (en kirjaimellisesti muista mitään yksityiskohtia näistä pökkelöistä surmatöistä), joita tehtailee tai ei tehtaile rinnakkaisella aikajanalla toimiva Kasvoton Kostaja (nimi keksitty). Murhatouhujen suorittaminen on kuvailtu niin laimeasti, että niihin verrattuna Viisikotkin ovat jo todella kovaksikeitettyä kamaa. Apuna hänellä on suomalainen Jakob (maailman suomalaisin nimi), jolle on selkeästi jälkikäteen kirjoitettu jonkinlainen ongelma psykopaattis-narsistisen exän ja lapsen huoltajuuskiistan muodossa. Jakobilla ei ole manbun-tukkaa viestittämässä, että hän on herkkä nykymies, joka kunnioittaa naisia, sen sijaan hän neuloo.

Kirjan parasta antia ovat islantilaisen luonnon ja elämäntavan kuvaus, sääli että nämä helmet pitää lukea kökön wannabedekkarin seasta itse löytäen. Kirja loppuu äkisti ja lukija ei voi olla kokematta sellaista tunnetta, että alun perin liki 300 sivuinen teos olisi kirjoitettu 220 sivua pitkäksi napakaksi dekkariksi, mutta kustantaja olisi laskenut, että kirjailijan sex appealilla saadaan mitä tahansa paskaa myytyä, joten käsky on käynyt turvottaa yksi kirja kolmeksi, kirjassa on nimittäin enemmän läskiä kuin keskiverrossa suomalaisessa matalapalkka-alan duunarissa.

Tämä turvotus näkyy vielä pahemmin trilogian kakkososassa, Rosa & Björk alkaa muistuttamaan paikka paikoin jo jotain Kevätpörriäisen tarinapalstaa, sillä erolla että 12-vuotiailla on paremmat vitsit. Kakkososassa aikajanoja jo enemmän kuin minä pystyn laskemaan, varsinaisen stoorin välillä kerrataan jonkun aivan yhdentekevän Disa-neitosen edesottamuksia kovia huumeita käyttävästä narkomaanista aina..no siis ei tällä Disalla ole oikeasti yhtään mitään väliä, hänet olisi voitu kirjoittaa koko kirjassa neljällä viidellä rivillä, sen sijaan hänelle omistetaan viidennes kirjasta. Kuvittele lukevasi kirjaa, jossa joka kuudes aukeama kertoisi siitä, miten minä juon kaljaa, ihan sama mikä kirja. Trilogian ensimmäisessä osassa meille väännettiin rautalangasta, miten Hildukan nuoremmat sisaret katosivat kuin kusi valtamereen. Jatko-osassa katoamista käydään läpi koko varsinaisen päätarinan rinnalla, alkaen (voi jumalauta oikeasti) siis 7 vuotta ennen katoamista. Hildun äiti Rakel maalataan tarinassa jotenkin oudoksi, hänellä on päänsärkyjä, joiden olemassaoloa toitetaan uupumukseen saakka, lisäksi hän pelkää miestään. Muutaman takauman aikana maalataan kuva todella rasittavasta ja vainohullusta ihmisestä. Samalla väläytellään myös Hilduriinin lapsuutta, siitä miten tämä juttelee eläimille ja hänen silmänsä loistavat yms. Harlekiini-novellien tasoista paskaa, jota ei kukaan jaksa lukea kun on ensin tehnyt työpäivän verran oikeita töitä. Rakel on hullu, Hildur on outo ja ne lapset, joista ei kerrota mitään muuta kuin nimet, ovat jumalauta kadonneet puf jonnekin. Tätä samaa kelataan läpi sellaisella intensiteetillä, että vastaavaa kuulee lähinnä korttelikapakan nurkkapöydässä alkoholiperäisestä aivokudoskadosta kärsivän sairaseläkeläisen suusta, kun tämä käy läpi elämäänsä ja sitä miten olisi voinut rikastua sillä-ja-sillä jutulla, jos hommat olisivat menneet putkeen. Hildurin panokaveri, naapurin juoksemista harrastanut kaiffari kuoli ekassa osassa, lähinnä kai siksi, että tämä on NORDIC BLUE-kirja, jossa paskoja juttuja sattuu hyville tyypeille. Modernina nykynaisena Hilduri käyttää tinderiä ja vientiä piisaa kuin litran mitalla köksäntunnilla, mutta vain pääkaupunki Reykjavikissä ja turistien kanssa, kotikylällä alkaisivat juorut lentämään.

Kollega Jaakopilla jatkuu samat ongelmat sosiopaattieksänsä kanssa, tarina ei kerro miten poliisiharjoittelijan pastillirahaa tienaava kolmekymppinen aikuislapsi maksaa norjalaisten lakimiesten palkkiot. Uutena juttuna (voi olla, että oli myös ekassa kirjassa, ei näitä yksiulotteisia hahmoja oikeasti jaksa muistaa kukaan) on Hildurin esimies Beta. Hänestä kirjoitetaan ne normaalit, sitten hänelläkin on päälleliimatun oloinen aviokriisi päällä ja jotta Rämö saisi WSOY:n vaatiman sivumäärän täyteen, on puolitoista kirjan sivua uhrattu myös sille, että käydään läpi Betan naapurin lasten jalkapalloharrastusten vaivalloisuus. Tämä jonninjoutavien detaljien viljely hahmoista, jotka käytännössä katoavat kirjan puolivälin jälkeen, on aivan järkyttävää. Niin tosiaan, Beta, joka on kirjan alkupuoliskolla saa loppupuolella koronatartunnan, koska hänen miehensä on jälleen huoreillut työmatkalla toimiston virallisen sutturan kanssa, jolla on ollut tartunta, ja sitten hän on tuonut taudin kotiinsa. Onko tämä jokin allegoria klamydiaan? Beta kenties kuolee, kenties ei, tähän. Asiaan ei palata, mutta kirjan loppupuolella Hildur on saanut Betan duunin haltuunsa. Kirjaan on kirjoitettu myös siis tämmöinen koronaviruspandemia, jota sivutaan useammassa lauseessa, kun pohditaan maskien tarpeellisuutta, kukaan ei tiedä taudista ja pandemiasta mitään, mutta se tiedetään, että jotkin maskit ovat varmaan tarpeellisia. Turhista sivuhahmoista turhin on ehkä koko Islannin ainut oikeuspatologi, joku Haakon-niminen geriatrinen ukkeli. Ei hänessä mitään vikaa ole, mutta hänestä käytetään nimitystä ”Kirves-Haakon”. Siis jumalauta koko kirjoitetun historian aikana ei kenenkään lempi- tai köllinimi ole ollut ”Kirves-Haakon”, se on vielä köpömpi nimi kuin ”Pakkauslaatikko-Mikko”. Jostain syystä nimelle ruvetaan vielä antamaan selitystä kesken kiihkeimmän dekkaroinnin, ilmeisesti jotta merkkirajat saataisiin täyteen, ja en siis pysty keksimään miten minun lukukokemukseni muuttuu autuaaksi sillä, että tämä fiktiivinen patologi on 40 vuotta aikaisemmin ollut jossain koulun näytelmässä kirvesmurhaaja. Olisi jumalauta edes räjäyttänyt kemianluokkansa ja tunnettaisiin nykyään nimellä Pommi-Haakon. Siinä nimessä olisi munaa.

Niin siis ja onhan tämä NORDIC BLUE kirja, eli verikekkereitä ja murhia on luvassa. Heti kärkeen ammutaan joku surullinen runkkari hiihtoladulle. Melkein samaan aikaan putoaa pienkone mereen minuutti kaksi nousun jälkeen. Tai siis kuten Rämö kirjoittaa ”lentokone tippui”. Itse olen vuosikymmenet ollut siinä käsityksessä, että kiinteät esineet eivät tipu, vaan putoavat. Nesteet tippuvat. Mutta kuka minä olen WSOYn tuotteita arvostelemaan! Keskitytään samalla toiseen majesteettirikokseen: kirjassa puhutaan jeesusteipistä (diletantit tuntevat tämän nimellä ilmastointiteippi) jesari-teippinä. Siis JESARI-TEIPPINÄ. Jos joku kielitieteilijä lukee tämän vuodatuksen, niin voitteko ottaa yhteyttä ja kertoa mikä on tämmöisen anti-synokdokeen määritelmä. Jesari-teippikohtaus aloittaa Rosa & Bjorkin mahalaskun, pian sen jälkeen dekkaroidaan selville (ja jälleen aivan liian monen turhan mutkan ja sivuhenkilön kautta), että lentokone on tippunut (sic) koska sen polttoainetankki on tyhjentynyt, koska polttoainetankin korkki on puuttunut ja kerosiini on pudonnut (hah, näittekö mitä tein?). Tässä vaiheessa tiedetään jo, että kyse on sabotaasista. Satun tuntemaan henkilön jolla on lentolupakirja pienlentokoneeseen, soitin hänelle ja kysyin, voiko pienkoneen polttoainetankki tyhjentyä avoimen tankkausläven kautta niin nopeasti, että kone tip..putoaisi muutaman minuutin lennon jälkeen. Vastaus on ei. Ei voi. Ja siis minä tiesin tämän jo ennen puhelinsoittoani. Juoni poukkoilee heppoisasti parin kolmen eri aikajanan välillä ja kuten Hildurkin, Rosa & Björk tuntuu loppuvan kuin seinään, kirja ikään kuin loppuu kesken. Hiihtoladulle ammuttu mies on kunnallispolitiikassa toiminut häikäilemätön egoisti, jolla on runsaasti vihollisia. Näitä sitten yksitellen käydään kuulemassa, mutta kaikilla on alibi. Onneksi murhan tekijä soittaa kyttikselle ja möläyttää Hildurille jotain, mikä paljastaa hänet. Loppukliimaksi jää toteutumatta, kun tekijä antautuu, luovuttaa aseensa ja tunnustaa kaiken. Ladulle ammutun miehen poika on raiskannut tekijän tyttären, joka on tapahtuman jälkeen muuttanut Reykjavikiin narkkaamaan. Todisteet on sopivasti kadottanut hämäräperäinen lääkäri, jolla on lentolupakirja ja vakanssi kreikkalaisessa varustamossa. Tarina ei kerro miten hän meinasi lentää Cessnalla Eurooppaan. Raiskattu Disa etenee omaa elämäänsä yhdellä aikajanalla, nousee katuojasta lentoaseman siivoajaksi ja onnistuu jotenkin muuttamaan ulkomaille. Jostain syystä lukijalle kerrotaan Disan viimeisessä luvussa, miten hän on ryhtynyt harrastamaan jonkinlaista hyvisten terrorismia; lentoasemalla ylimielisesti käyttäytyneet turistit ovat huomanneet vuokra-autonsa kumin puhjenneen (Disa oikeasti kirjoittaa päiväkirjaansa, että ”toinen takarenkaista on tyhjä. Siihen oli osunut vahingossa jotain terävää. Kuinka harmillista. Hahahaha!” SIIS MITÄ HELVETTIÄ?), lentokentän vessassa sisäpiirikaupoista puhelimeen puhunut sottapytty huomaa olevansa poliisin huostassa kiitos Disan ilmoituksen ja mulkusti käyttäytynyt kaupan kassa saa useamman sata kiloa hevosenlantaa rivarikämppänsä takapihalle. Rosa & Björkin tarinassa on niin paljon aukkoja, että tässä vaiheessa ei pistä edes mietityttämään, että miten ulkomaalaisten kanssa samaa liksaa nauttiva siivooja tilaa ja maksaa kuorma-autolla toimitettavan hevosenlantakuorman ihan vaan kiusan vuoksi?

Entäs ne Rosa & Björk? Ne kadonneet sisaret? Ne mistä on nyt jauhettu jo kahden kirjan verran?

No he katosivat kyllä. Toisen kirjan viimeisen 20 sivun aikana kerrotaan lyhyesti ja ytimekkäästi, Rämö ei paljon sivulauseita muuten harrasta, tässäkin kirjassa on lähes pelkästään lyhyitä päälauseita. Hildurilla oli siis äiti, jolla oli kaksi siskoa; Tinna ja Hulda. Tinna on btw tässä kirjassa sokea, muistaakseni ei ollut edellisessä kirjassa. Ei liity mihinkään, ei tässä tekstissä eikä varsinaisessa kirjassa, jälleen yksi järjetön knoppi, varmaan jälkikäteen laitettu. Hulda on tuore tapaus, en muista hänestäkään olleen puhetta ensimmäisessä kirjassa. Hulda maalataan muutamassa sivulauseessa ihmisiä karttavaksi agorafoobikoksi, näillä attribuuteilla on hieman omituista, että hän on siskoksista ainut, joka lähtee Islannista maailmalle ja päätyy asumaan Färsaarille. Värikkäiden, mutta sitäkin napakampien takaumien avulla, lukijalle kerrotaan aika suorasukaisesti, että Hildurin vähän outo äiti olikin salaa lesbo ja rakastunut naapurin Helgaan, liekö nähnyt hänet kylvyssä (ihanaa)? Hildurin isä taasen, oli tyypillinen pohjoismaalainen mies, kalastava alkoholisti ja vaimonhakkaaja. Rakel on lavastanut tyttöjen katoamisen, hän on itse kidnapauttanut tenavat ja vienyt heidät Färsaarille, mutta Hildur on jäänyt reissusta pois sairauden takia. Hilduria noutaessaan käykin ilmi, että Kalastaja-Runar on tullut päivän etuajassa kotiin laittaakseen ns. ”muijan kuriin” ja tuttuun tapaansa vetänyt kunnon liiskat kirkkaalla viinalla. Rakelin pamahtaessa kotipihaan on piru merrassa, nyrkki ja lapio heiluu, jonka seuraksena Rakel houkuttelee ukkonsa autoon ja ajaa päin kallioleikkausta. Aivan viimeisillä sivuilla Hilduri päätyy Färsaarille, koputtaa erään mökin oveen ja kahden kirjan mittainen odotus palkitaan, kun oven avaa Rosa. Tai Björk. Kädessä oleva koiranruokapurkki tippuu (hah) maahan ja todetaan ”sie oot miu kadooksis ollu sisko!”.

Fin.

Öykkäreiden tyrannia

 Helsingin Sanomat ei julkaissut tätä mielipidekirjoitustani, joten julkaisen sen täällä.

Me elämme öykkäreiden tyranniassa. Dystopiassa, jolle me normaalit, tavalliset ihmiset olemme antaneet hiljaisen hyväksynnän. Me hyvien käytöstapojen nimissä luopuneet kaikista perusoikeuksistamme ja antaneet vallan sekä julkisen tilan heille, joilla ei ole alkeellisimpiakaan käytöstapoja. Koirankakat jäävät keräämättä kaduilta, aikuiset pyöräilevät jalkakäytävällä huutaen ääneen slangisanaa joka tarkoittaa naisten ulkosynnyttimiä, sekakäyttäjät ulostevat julkisilla paikoilla ja uhkailevat teräasein (joita nykyään kantavat käytännössä kaikki jotka eivät käy päivätöissä), nuoriso tehtailee murhapolttoihin verrattavia kolttosia somehaasteiden varjolla, ellei suoraan yritä elää rikollista elämää ohikulkijoita ampuen, ja elämänsä hallinnan menettäneet sekä rikolliset terrorisoivat kokonaisia kerrostaloja parhaimmillaan vuosia, ennen kuin käräjiltä saadaan häätö. Ja me tavalliset ihmiset emme voi tehdä mitään, koska se olisi ”niuhottamista” ja ”aina voi vähän joustaa” ja ”mitä se meille kuuluu”. Viimeistään väkivallan uhka estää toimimisen. Elämme vuotta 2024 Suomessa ja pelkäämme mahdollista järjetöntä väkivaltaa, joka on vastareaktio siihen, että emme hyväksy toisia ihmisiä huomioimatonta käytöstä. Herääkin kysymys: olemmeko täysin epäonnistuneet yhteiskuntana? Poliisinkin virallinen ohjeistus on, että väliin ei saa mennä eikä asioihin kannata puuttua. Tavallinen kansalainen soittaa 112 ja katsoo vierestä, lakia rikotaan.

Ennen vanhaan ihmiset osasivat hävetä toimintaansa, ja jos oli oikeuksia, oli myös velvollisuuksia. Nyt kuuluisan lausahduksen mukaan kellään ei ole enää velvollisuuksia, on vain oikeuksia. Samaan sarjaan voisin lanseerata uuden maksiimin; enää ei tunneta häpeää, sen sijaan tunnetaan ylpeyttä kaksin verroin, vaikka olisi mikä töllöntyö kyseessä.