Vorschmack

 

Vorschmack on ruoka joka herättää tunteita, klassikosafkoilla on sellainen vaikutus. Ja vorschmack on klassikko, lähes kaikki tietävät tämän ”lihapuuron” ja jokaisella on mielipide siitä.

Siksi välttelen siitä puhumista. Ihan oikeasti. Puhun vorschmackista ehkä neljän ihmisen kanssa koko planeetalla, syy on hyvin yksinkertainen – jokaisella on mielipide siitä. Olen vuosien varrella kuullut lukemattomia variaatiota tästä ruoasta ja ne ovat olleet voittopuolisesti todella huonoja.

Ja mitä huonompi ja kauempana alkuperäisestä resepti on, sitä varmemmin se on juuri SE alkuperäinen MARSKIN VORSCHMACK, ainakin kertojan mukaan. Olen kuullut vorschmackiin tungetun korppujauhoja, raastettua leipää, tomaattimurskaa, konjakkia ja jopa, luoja varjele, chilikastiketta.

”Tämä on se aito alkuperäinen Krimin sodan aikainen, Mannerheikin autonkuljettajan puujalan sisällä salakuljetettu Egyptin faaraoiden käsin papyrukselle kirjoittama vorschmack!” alkaa aina raflaavimmat tarinat, mutta hyvä tarina ei vielä takaa hyvää ruokaa.

Vorschmack on vanha itäeurooppalainen, hyvin suurella todennäköisyydellä juutalaisen keittiöstä tuleva, liharuoka jolla on saksalainen nimi ja koko lailla keksitty venäläinen historia. Meille suomalaisille se on jostain syystä markkinoitu kallisarvoisena herrojen herkkuna, vaikka sen raaka-aineet ovat yksinkertaiset ja halvat ja kuka tahansa pöljä osaa sitä valmistaa.

Seuraava resepti on ns. ”yleisesti hyväksytty” kotikeittiöversio tästä klassikosta. Lihamyllyä ei välttämättä tarvita. Toisin kuin monet muut reseptinikkarit, minä olen myös tehnyt tätä ruokaa ns. pitkän kaavan mukaan kokonaisesta lampaanlavasta ja naudanpaistista, paahtaen niitä ensin uunissa tuntikausia, sitten jauhaen ja lopuksi 24h höyrypadassa keitellen. Jos on masokisti ja omasta kyökistä löytyvät fasiliteetit niin mikään ei estä tekemästä tätä ruokaa kolmatta vuorokautta, itse en viitsi.

Teroitan tässä vielä, että olen itse ammattikoulutukseni puolesta a la carte kokki ja ravintola-alan ammattilainen toisessa polvessa, isäni on keittiömestari ja tehnyt vorschmackia mm. ravintola Kosmoksessa koko 1980-luvun. Perustan tämän reseptin vuosien kokemukseen ja ammattitaitoon ja siksi kaikki ”meiän anoppi laittasis aina ketsuppia vorksmakkiin”-kommentoijat tullaan ampumaan aamunkoitteessa.

Vorschmackin raaka-aineet ja valmistusohje on yksinkertainen; lihaa kypsennetään ja hienonnetaan ja kypsennetään lisää. Raaka-aineina on liha, rasvasilli, sipulit, valkosipuli, voi ja suola.

Vorschmackiin tuleva kala aiheuttaa usein päänvaivaa ihmisille. Syy on se, että ohjeissa puhutaan ”anjoviksesta”, kun pitäisi puhua sillistä ja anjovis on meillä taasen ihan eri juttu kuin muualla maailmalla. Joissain ohjeissa käsketään ihan suoraan laittamaan anjovisfileitä, eli maustettua kilohailia tai sitten janssoninfileitä jotka taasen ovat anjovismaustettuja silakkafileitä. Oikea tuote on kuitenkin suolasilli, eli rasvasilli. Ilman mitään hiton mausteliemiä.

Liha voi periaatteessa olla mitä vain, mutta sianlihaa se ei ole koskaan. Ei koskaan. Tavalliselle ihmiselle välttää (10% rasvainen) naudan jauheliha ja sitä voi halutessaan jatkaa karitsan tai lampaan jauhelihalla. Autenttisempaa makumaailmaa hakeva kääntää lihojen suhteen päinvastoin ja pistää 70% lampaan tai karitsan jauhelihaa ja 30% nautaa. Tai vaikka kokonaan lammasta/karitsaa.

Vorschmack on ruoka jota ei kannata tehdä yhtä tai kahta annosta kerralla. Ihan minimimäärä lihaa on kilo, josta irtoaa parit reilut illallisannokset kahdelle hengelle. Jos kattilaa tai uunivuokaa löytyy niin tee kahdesta kilosta. Ohje on yhdelle, mutta sen voi tuplata ja triplata ja niin edespäin.

Jos vorschmackiaan haluaa villisti tuunata, eli puristien mukaan pilata, voi sekaan laittaa desin punaviiniä ja pari kolme rkl tomaattipyrettä. Koulukuntaeroja näissä on ja katsontakantoja puolustetaan usein nyrkit pystyssä verissä päin. Meillä kotona Kosmoksessa vorschmackiin meni sekä tomaattipyrettä, että punaviiniä joten laitan niitä molempia ilman tunnontuskia myös omaan vorschmackiini.

Tuotteita paistaessa kannattaa käyttää niin vähän rasvaa kuin mahdollista. Lihamassa ei sido sitä joten runsaassa rasvassa paistettu vorschmack hikoilee sitä isoiksi lammikoiksi, ei kaunista eikä kivan makuistakaan.

Lihaa kannattaa täsmätä raakana noin kilo, pienempää määrää ei kannata tehdä. Mielellään tekee vaikka tuplakokoisena ja pakastaa loput, vorschmack ei siitä huonoksi mene. Tämä on sitten todella tuhtia ruokaa joten syöminen kannattaa aloittaa sellaisella desin annoksilla.

Jos lihamylly löytyy, siitä plussaa. Itse ostan lihat valmiiksi jauhettuina ja soseutan lopputuotteen sauvasekoittimella. Myös blenderiä voi käyttää.

Noin kilo lihaa; itse ottaisin 700g nautaa ja 300g karitsaa tai lammasta.

1 rasvasillifile, eli suolasilli (paketissa ~150g eli 2 filettä, pakasta toinen seuraavaa kertaa varten)

3 golfpallon kokoista sipulia tai 2 nyrkinkokoista

10 valkosipulinkynttä

0,5l lihalientä (tai liha-kanalientä)

(3 rkl tomaattipyrettä)

(1 dl punaviiniä)

(mustapippuria)

Voita paistamiseen

Avaa rasvasillipakkaus, pakasta toinen filee, pistä toinen astiaan kylmään veteen likoamaan tunniksi, vaihda vesi kerran.

Kuutioi sipulit (myös valko-) karkeasti neljään osaan

Paista jauhelihat pannulla, vähäisessä öljyssä jos pitää öljyä käyttää, pienissä erissä ettei liha kuivu. Siirrä paistetut jauhelihat kattilaan.

Kiehauta lihaliemi samalla kun lihat paistuvat.

Heitä voinokare paistinpannulle missä juuri paistoit lihat, älä suotta pese pannua välillä. Alenna lämpötilaa ja kun voi on sulanut, nakkaa sipulit sekaan (ja hetken perästä tomaattipyree). Paistele hetki ja lisää sen verran kuumaa lihalientä, että sipulit pääsevät kiehumaan liemeen. Alenna lämpöä kunnes liemi korkeintaan poreilee laiskasti ja laita jotain kanneksi. Vaikka kansi.

Keittele 15-30 min omasta kiireestä riippuen, sitten kippaa sipulit liemineen kattilaan. Valuta rasvasillifilee ja nosta sekin kattilaan sekä punaviini. Anna jäähtyä pari minuuttia ja poraa koko roska mahdollisimman sileäksi.

Sitten valitse sopiva kattila, oma suosikkini on 5l rosterikattila joka kestää uunituksen (kattilan voi valita heti alkuun, ei ole pakko soseuttaa ensin yhdessä ja sitten siirtää tähän). Myös valurautapata käy.

Sitten alkaa lihapuuron uunitus, matala lämpö ja pitkä aika ovat paras yhdistelmä itse pidin 6h ja 110 astetta mutta jos on kiire niin välttää parikin tuntia, lämmön voi nostaa jonnekin 130 asteen seutuville tässä tapauksessa. Uunituksen aikana on tarkoitus saada vorschmackin koostumus puuromaiseksi ja samalla siihen väriä ja makua pienellä ”pohjaan palamisella”. Kattila otetaan pari kertaa tunnissa ulos uunista ja hämmennetään, tarkoitus on saada sitä kattilan reunoille vähän ja ”palamaan” siihen tummiksi kökkäreiksi, kaikki hämmennetään sekaisin. Mikäli massa uhkaa kuivua liikaa, lisää aiemmin kiehauttamaasi lihalientä.

Lopuksi tarkastetaan suola ja tarjoillaan ”lihapuuro” perunamuusin, mauste/suolakurkkujen, etikkapunajuurien ja smetanan kanssa. Jos viina maittaa niin kylmä olut ja vodkasnapsi kuuluvat asiaan.

Islantilaiset rikossarjat on parasta

 

Islantilaiset rikossarjat. Olen koukuttunut niihin. Se alkoi Loukusta, jonka eka kausi ahmittiin meillä pikavauhtia ja kakkoskautta jäätiin odottamaan sohvan nurkkaan käpertyneenä kerälle kuin pyythoni sapuskoinnin jälkeen.

Kakkoskausi tuli ja sekin koki saman kohtalon kuin pepperonipizza Golden Raxin buffetissa kun kesälahtelaiset alakoululaiset tulivat luokkaretkelle isolle kirkolle.

Ja nyt Netflix tarjoilee meille jälleen islantilaisia rikoksia Valhalla murders -sarjan muodossa.

Ai että nämä ovat loistavia. Kertakaikkiaan loistavia.

Näissä on rosoa, elämänmakua. Tiedättekö. Ihmiset ovat rumia, kännyköistä loppuu akku, taskulamput ovat sitä rautakaupasta saatavaa mallia eivätkä jotain mikättimiä jotka näyttävät siltä, että ne on saatu avaruusmuukalaisilta vuonna 2100 ja jotenkin lähetetty menneisyyteen hämmentämään katsojia.

Kyllähän ruotsalaiset ja suomalaisetkin osaavat rikossarjoja tehdä, mutta niissäkin on jotain liian kliinistä. Islantilaiset eivät kumartele suuren maailman trendejä; ihmisillä on vatsamakkaroita, paskanen tukka ja alkava alkoholiongelma – ihan kuten kaikilla meillä muillakin. TV-sarjan islantilainen polisiiasema näyttää ihan siltä kuin islantilainen kyttis voisi näyttää, muissa pohjoismaisissa rikossarjoissa paikallinen kyttis näyttää ihan tähtialus Enterprisen brygan wingalta.

Ja tiedättekö millaisilla autoilla islannin kytät ajavat? Saatanan miehekkäillä maastoautoilla! Eihän islannin karhumaiset poliisit edes mahtuisi johonkin tapetinväriseen etuveto-octaviaan.

Hei murskataanko kapitalismi?

 

Somessa tuli vastaan ruutukaappaus jonkun pikkulapsen instagram-postauksesta. Tämä poliittisesti vasemmalla oleva aktiivi kehui uuden kotinsa uutta nojatuolia, jossa kelpaa rötkötellä työpäivän jälkeen ja haaveilla kapitalismin lopullisesta tuhosta.

Jos nyt puretaan vähän tätä kapitalismin murskaamista.

Mahdollisuus tiedostaa erilaisia yhteiskuntajärjestelmiä ja miettiä niitä laajoina kokonaisuuksina on hieno juttu. Se vaatii asioista selvää ottamista. Siinä helpottaa lukutaito, jonka tarjoaa ilmainen peruskoulu. Sitä tukee ilmainen toisen asteen koulutus. Ilmaiseksi saatua henkistä pääomaa.

Nämä ovat asioita, jotka kapitalismi meille tarjosi.

Kun sinne uuteen kotiin on hakenut kaupasta sen mukavan nojatuolin, niin kapitalismi on mahdollistanut sen. Kuten myös sen nojatuolin kotiin tuomisen. Kun siitä nojatuolista ottaa kuvan älypuhelimella ja postaa sen instagrammiin, on kapitalismi vahvasti läsnä. Vai luuletteko, että älypuhelinten ominaisuudet ja sosiaalisen median kehitys syntyisi vain leikkimielisestä kilvoittelusta eri yritysten kesken? Ei, kyllä se on kapitalismi.

Kun parikymppinen vasemmistoidealisti poseeraa uuden nojatuolinsa kanssa instagrammissa ja puhuu kapitalismin murskaamisesta, on vaikea keksiä räikeämpää esimerkkiä pöljästä haihattelijasta. Ilman kapitalismia kuvasta voisi poistaa asunnon, nojatuolin, poseeraajan ja lopulta itse kuvan. Meillä on maailman parhain julkinen terveydenhuolto, paras ilmainen koulutus ja sosiaaliturva. Missään ei ole koettu sellaista nousua kuin Suomessa 1900-luvulla, sodan ja sotakorvauksien runtelemasta pikkumaasta maailman upeimmaksi paikaksi elää. Tästä kaikesta kuuluu kiitos kapitalismille.

Lapsen tasolla olevat hokevat, että verotus luo vaurautta. En allekirjoita tuota mutta se on varmaa, että kapitalismi mahdollistaa verotuksen. Fakta mikä on tietysti ikävä lapsen tasolle oleville.

Kapitalismissa ei kuulemma tasa-arvo toimi. Jos vaihtoehtoina on valita Pohjois-Korean kommunistinen henkilödiktatuuri, jossa kaikilla menee tasaisesti yhtä huonosti tai sitten Suomen kapitalistinen yhteiskuntajärjestys jossa epätasa-arvoa on lähinnä ihmisten kuvitelmissa, niin väitän ettei kukaan valitse P-Koreaa. Onneaan tasa-arvon kanssa voi myös mennä kokeilemaan kivikauden tasolla olevissa uskonnollisiin fundamentalistivaltioihin.

Kapitalismi pitää kuulemma murskata, koska se ei toimi. Minun mielestä se toimii helvetin hyvin. Kellään ei kuitenkaan ole ehdottaa parempaakaan. Haihattelijat puhuvat tosissaan siitä, että Lenin olisi voinut vapauttaa Suomen ja että kommunismi on oikea tie. Kommunismista on hienoja kokeiluja, Neuvostoliitto, Itä-Saksa, Kiina ja Venezuela. Pelkkiä katastrofeja kera törkeiden ihmisoikeusrikkomusten.

Entäs sitten jos kapitalismia ei olisi? Olisi vaikka se kommunismi? Kuinka sujuisi uudesta nojatuolista ilakointi? Olisit itse tehnyt kykyjesi mukaan jonkin istuimen jolla keikkua ja jos oikein tuntisit ylpeyttä siitä, voisit kirjoittaa kirjeen sille ainoalle kaverillesi joka ei ole kuollut (vielä) kylmään ja nälkään, jossa kehaiset istuintasi. Sitten voisit kävellä lähimpään postiin josta kirjeesi toimitettaisiin valtion virkamiesten tarkastettavaksi ja se päätyisi kaverillesi joskus.

Jos nyt ei kuitenkaan murskattaisi kapitalismia.

Kotivaran keräännyttämisestä

Koronapandemia on muuttanut minut perinpohjaisesti. Aiemmin kotoamme löytyi kriisin varalle paketti näkkileipää, jonka parasta ennen päivä oli kolme presidenttiä sitten, tölkki hernerokkaa ja taskulamppu.

Nyt on sapuskaa. Kaapit täynnä. Kotivaran kerääminen on saanut minut oivaltamaan paitsi sen, että kauppaan ei aina pääse mutta myös että kauppaan ei ole pakko mennä. Se kun on niin kovin vastenmielistä.

Mikäli äkillinen ”lock down” tulisi, olisi kotini kuin linnani ja herkuttelisin välimeren sardiineilla ja kreikkalaisilla lihapullilla kuin jokin kaapparilaivan orjakauppiaskapteeni. En välttämättä viikkoja, mutta ainakin pari päivää.

Ylipäätänsä kaltaisilleni haaveilijoille, joka on lukenut liki jokaisen seikkailu- & meriromaanin mitä suomen kielellä on ilmestynyt, tämmöiset kriisitilanteisiin valmistautumiset hoituvat kuin vasemmalla kädellä.

Keittiön radio venyy AM-taajuksilla aina 150 kilohertsistä aina pitkälle megahertsipuolelle, FM-puolella kuuluvat kaikki kanavat mitä pitää ja laitoksen kyljestä löytyy vielä DX-namiska, jolla kuulee vähän heikommin lähettävät asemat ja BBS-puolittaja jotta pääsee kuuntelemaan radioamatöörejä. Viimeksi kuuntelin parvekkeeltani kuinka eräs lähettäjä kertoi, miten Lieksassa on satanut vettä ja hän ”menee nyt paskalle kun ryssä molottaa kaistan tukkoon”. Eteisen lipastossa on otsalamppu ja työpöydän laatikossa kieppi amerikkalaista para-cord nailonnarua joka kestää katkeamatta 550 paunaa vetoa. Siitä erämiehet tekevät vaikka ja mitä ja minä olen tehnyt siitä kengännauhat.

Ruokapuolella olen täyttänyt kaapit liki samalla pieteetillä kuin Ernest Shackleton Endurancensa varastot, meillä ei tosin ole traania ankkuripelin voiteluun eikä neljää naulaa piipputupakkaa per miehistön jäsen, mutta rommia on.

Valitettavasti SI-järjestelmä on vienyt suuren osan kunnon ruokavaraston kerryttämisen ilosta. Remontti-ihmisenä toki arvostan näitä seikkoja, että keittiön työtaso on 1750mm eikä esimerkiksi kaksitoista hot dogia ja yksi freedom eagle ja että autoa rempatessa pärjää 8, 10 ja 13mm hylsyavaimilla, eikä tarvitse taskulamppu hampaissaan arpoa 7/25 ja 5/9 esoteeris-kryptisten pituusmittojen kanssa, mutta ruoka- ja juomatuotteissa soisin käytettävän vanhoja romanttisia mittoja kuten kortteli, busheli, tynnöri, nassakka, sylillinen, naula, leiviskä, unssi ja brittigallona.

Nukkuisin yöni paremmin jos tietäisin, että kaapeissa olisi kolme korttelia voita, tynnörillinen rommia, sata naulaa naudanpaistia, busheli saksalaista olutta, leiviskä jauhoja ja toinen juureksia ja yksi berkovets merisuolaa. Tai no sentnerillinen merisuolaa piisaisi kun on tuo verenpainetauti.

Kyllä on elämän makua ja veden kielelle tuovaa herkullista runsautta noissa sanoissa.

Ei mikään kunnon seikkailu tai tarina ala sillä, että ensin kurkataan jääkaappiin ja listataan; ”400 grammaa naudan jauhelihaa suojakaasupaketissa, puoli pakettia voita, kolme kananmunaa ja litra maitoa”. Kuulostaa ihan joltain saksalaiselta käyttöohjeelta.

Rommia ja viskiä saa sentään edes-vähän-miehekkäältä kalskahtavissa ”kolmen vartin” ja ”puolikas” -kokoisissa pulloissa.

Me kotisohvalta käsin keittiön ruokakaapin täyttöä suureenkin seikkailuun rinnastavat tohvelit elämme toivossa, etteivät nämä pakkauskoot koskaan muuttuisi emaskuloiduksi ”puoleksi litraksi” ja ”litraksi”.

Mitäs me ilmastosotilaat

 

Nyt on pakko. Tiedätkö mistä puhun? Nyt on pakko meinata jotain ja sä olet joko samaa mieltä tai väärässä.

Maapallo lämpenee ja se on paska juttu. Sille pitää nyt tehdä jotain. Mä ja Make ja pari muuta frendiä mennään nyt pysäyttämään liikenne, ei siksi että se pelastaisi planeetan, mutta me ollaan nyt siinä pisteessä, että kansalaistottelemattomuus tekee sen, mitä aiemmin mikään muu ei ole tehnyt. Tän nyt tajuaa jokainen ja jos ei tajua on väärässä.

Mä, Make ja pari meidän frendiä on itse asiassa vähän isompi liittouma, mutta me ei olla mitenkään järjestäytyneitä, vaikka meillä on kokouksia, eikä me noudateta mitään dogmeja, vaikka ulkomailta käsin onkin annettu suorat ohjeet kuinka toimia. Ja me tehdään kuten on sanottu, mutta se on kuitenkin meidän keksimä juttu. Ja me uhmataan poliisia, ei siksi että meidän asia uhmaisi poliisia vaan siksi, että meistä tulisi uhreja ja kaikki näkisi, että poliisi on paha. Jos poliisi ei ole sun mielestä paha, niin sä olet väärässä ja itseasiassa myös aika paha tyyppi.

Se että poliisi valvoo liikennettä ja läsnäolollaan vähentää rikoksia on vaan valheita ja propagandaa. #ACAB! Toki mä ja Make ja pari muuta frendiä ollaan soitettu poliisille kun pyörä on varastettu, jotakuta on raiskattu puskassa ja Maken eno lähti kännissä ajamaan autolla. Mutta ne on ihan eri asioita #EriaAsia. Ja Suomessa on poliisiväkivaltaa, ihan niinku Jenkeissä. Se ettei kukaan tunne ketään joka olis kauppareissulla pamputettu on vain osoitus siitä, miten isot massat vaikenee poliisiväkivallasta!

Onneksi poliisi nyt kaasutti mua, Makea ja paria meidän frendiä, vaikka me ei tehty yhtään mitään kuten toteltu poliisia ja noudatettu sitä ilmoitusta mielenosoituksesta joka me poliisille annettiin, ja vielä suurempi onni oli, että se saatiin videoitua.

Väitetään, että poliisilla olisi oikeus voimankäyttöön laittoman mielenosoituksen hajoittamiseksi, mutta eihän nyt mitään sellaista tapahtunut, vaan tässä on kyse siitä, että mä, Make ja meidän frendit halusi pelastaa maapallon ja poliisit kaasutti meitä koska ne on pahoja.

Mä ja Make ja meidän frendit ollaan nyt koronapandemian aikana tajuttu, miten tärkeää on pitää luonnosta huolta. Me käytiin aktiivisesti ilmastomarsseilla, jos ne ei vaan sattunut päällekkäin Berliinin- tai italianmatkan päälle. Ei me oltais haluttu mennä lentäen Keski-Eurooppaan, mutta kun lennot oli niin halpoja. Onneksi me saatiin kansalaisäänestää lentoveron puolesta, niin olisi edes kalliimpaa matkustaa lentäen. Make itki onnesta kun kuuli, että ensi reissu Kreuzbergiin maksaa vähän enemmän. Ne oli kyyneleitä ilmaston puolesta. Make on hyvä tyyppi ja äänestää Vasemmistoliittoa aina.

Me kanssa itkettiin onnesta kun koronapandemia lopetti matkustajaliikenteen, mut ei itketty paljon kun ne lentoyhtiöt ei menneet konkkaan. Säästettiin kyyneliä ja riemua jos ne vaikka menis.

Ostettiin syksyä vasten koko perheelle sähköpolkupyörät, että päästään 3km päähän metsään syömään avokadoleipiä ja juomaan mutteripannukahvia, mikä keitettiin alibabasta ostetulla risukeittimellä, joka kyllä vähän suli ja siitä lähti sinistä savua, mikä tiputti oravan oksalta kuolleena maahan, mutta Maken kanssa whatsapattiin iPhone 12x’llä että ehkä se risukeitin ei ole CE-hyväksytty ja ehkä se risukeitin ei kestä kuumaa ja ehkä sen risukeittimen kaasuuntunut olomuoto on tappava eläimille, mutta sitten Make sanoi mulle, että se on päättäjien asia, eikä loppukäyttäjän, pitää huolta, ettei vaarallisia risukeittimiä tuoda maahan.

Make on niin viisas.

Sit Make sanoi, ettei mun kannata menettää mun hyviä biorytmejä kelaamalla näitä vaan mun kandee suoraan äänestää Vasemmistolaista naista ensi vaaleissa. Make vielä viisaasti sanoi, että jos ei äänestä naista, antaa vallan hauraalle maskuliinisuudelleen.

Mut tärkeintä oli oppia arvostamaan lähiluontoa ja lähimatkailua. Sit me oltiin vähän onnellisia kun Lapin matkailulla menee niin huonosti. Nyt me toivotaan, että ne ahneet lappilaiset yrittäjät tajuaa ettei niiden ulkomaisten turistien varassa oleva turismi toimi.

Kyllä siinä mieli lepää kun katsoo avo-ojaa, kuuntelee kolmostien huminaa ja keskustelee perheen kanssa siitä, miten upea maa Suomi on kun meillä on naisvoittoinen hallitus. Perheen lapsia kyllä muistutettiin, että tästä huolimatta Suomi on tasa-arvon kehitysmaa joten miesten vihaaminen on sallittua ja jopa suotavaa. Sanoin vaimolle, että toivottavasti tulevaisuudessa eduskunnassa ja hallituksessa on vain naisia. Että tää on arvokysymys. Koska vain naiset tajuaa empatiaa.

Mutta oli tää koronakesä kovaa aikaa meille ilmastosotilaille, kuten me itseämme Maken kanssa kutsumme. Etätöissä sinniteltiin, mutta huhtikuusta eteenpäin vuoroteltiin jommallakummalla kesämökillä.

Toinen kesämökki on aurinkosähköllä ja toisen kesämökin sähköt maksaa vaimon porukat. Eli hiilineutraalia mökkeilyä.

Onneksi tuli vaihdettua auto isompaan, niin kamat kulki kätevästi, varsinkin kaupassa sai käydä aika usein ostamassa vegaaniruokaa. Kyllä olisi muuten ilmasto onnellinen, kun kaikki tajuaisivat syödä vegaaniruokaa. Eikä se ole oleellisesti edes kalliimpaa. Me ollaan Maken kanssa sitä mieltä, että se on laiskuutta syödä sekaaniruokaa ja se on väärin. Mutta ei me syyllistetä ketään niiden vääristä valinnoista. Ainoastaan väärässä olemisesta. Ja siitä että valitsee olla väärässä.

Maken kanssa kyllä puhuttiin, että auto on paha asia, mutta tuumattiin, että ilman autoa lapset syrjäytyisi. Että vähän on niinku pakko olla se auto, tai muuten olisit paha, niinku poliisit on pahoja.

Mut nyt jonkun tarttisi tehdä jotain. Etenkin ne rikkaat saisi laittaa kortensa kekoon. Onhan meillä Maken kanssa toki ne omistuskämpät Helsingissä, ja sijoituskämpät Helsingissä, mutta eihän tässä nyt olla puhumassa siitä mitä mä, Make ja meidän frendit tekee, vaan siitä että muiden pitäisi herätä ajattelemaan! Onneksi meillä on naishallitus, joka ajattelee empaattisesti. Miehet ROSKIIN! #allmen.

Naiset on paljon empaattisempia kuin miehet, ja tunteet ovat nykyään älykkyyttä. Poliisit taas useimmiten ovat miehiä.

Eli suomeksi: poliisit ovat tyhmiä.

Onneksi tätä meidän asiaa ja poliisin pahuutta on herännyt ajamaan niin moni tyyppi sosiaalisessa mediassa. Ne on meidän ilmastokanssataistelijoita. Kunhan vaan tarpeeksi paljon toistetaan, että poliisi on paha, varallisuus täytyy jakaa tasan kaikkien kanssa ja kansalaistottelemattomuus on hyvä asia, niin saadaan sitä epäparlamentaarista vaikuttamista ja sitten alkaa tapahtumaan. Jotain. Koska jotain pitää tapahtua ja sen saa joku muu tehdä.

Hei suomalaiset! Stadilaiset eivät ole teidän oma eksoottinen kansanne

Matkustitko kesälomalla Helsinkiin vaikuttumaan etelän tiheästä rakentamisesta? Julkaisitko somessa kuvan ”Stadin” ainutlaatuisesta empirekeskustasta? Entä toivotitko Helsinki päivänä onnea stadilaisille, meidän omalle monesta kansasta sulautetulle väestönryhmälle?

Hyvä, silloin tämä kirjoitus on sinulle.

Aion nimittäin kertoa salaisuuden. Ei ole olemassa “Mega-Heseä”, ”Hesseä”, ”Isoo kirkkoo” sen paremmin kuin “monesta kansasta sulautettua stadilaisia”.

Stadilaiset eivät ole suomalaisten oma juttu siksi, että Stadi sijaitsee kokonaan Helsingissä. ”Hesalaiset” asuvat neljän eri kunnan alueella, Helsingissä, Espoossa, Vantaalla ja Kauniaisissa. Suomen valtio ei myöskään omista stadilaisia, jolloin väite “hesalaisista” on harhaanjohtava ja toiseuttava.

Voi olla, että tämä kuulostaa teistä herkkänahkaisuudelta, mutta antakaapa kun selitän.

Ajatus siitä, että Suomi omistaisi ”Stadin” tai stadilaiset on absurdi, mutta valitettavasti olemassa.

Kaikissa niissä kunnissa, joiden alueella stadilaiset asuvat, on vuosikymmenten ajan harjoitettu assimilaatio- eli sulauttamispolitiikkaa. Sulauttaminen on tapahtunut muun muassa turpiinvetämisen, uudisasutuksen ja kielipolitiikan avulla.

Virallisia stadilaisten alistamisen sääntöjä ei ollut, mutta kirjoittamattomia lakeja sitäkin enemmän. Vielä 1950- ja 60-luvuilla koulun aloittaminen tarkoitti stadilaisille arkea, jossa oman kielen käyttämisestä rangaistiin. Stadilaiskulttuuri ja slangi leimattiin huonoiksi ja stadilaiset likaisiksi.

Stadin romantisoiminen mystiseksi suurkaupungiksi ja jonkinlaiseksi ei-kenenkään-maaksi edistää mm. turismia, teiden auki kaivamista, turistibusseja ja liityntäpysäköintiä ja siten stadilaiskulttuurin katoamista.

Suomen perustuslain mukaan stadilaisilla on oikeus ylläpitää ja kehittää kieltä, kulttuuria ja perinteisiä elinkeinojaan. Käytännössä oikeus ei toteudu. Jos toteutuisi, eivät stadilaiset olisi jatkuvasti varpaillaan. Keväällä Stadissa käytiin jo ties monettako kertaa keskustelua Malmin lentokentän rakentamisesta, joka toteutuessaan olisi tarkoittanut kuoliniskua pienilmailulle.

Vain muutama kuukausi tämän jälkeen alkoi taistelu Kaivopuiston alueen ajoesteistä. Internetissä kiertää addressi, jossa vaaditaan, ettei Pirkkolan alueen metsää saisi kaataa ”junantuomien liikunnanharrastajien parkkipaikaksi”.

Alue on kulttuuriltaan rikas ja luonnoltaan sekä maisemaltaan täysin ainutlaatuinen. Ja uskokaa kun sanon, jo nyt käynnissä olevat työt eivät todellakaan ole mitään idyllistä pienkaivinkoneen ojankaivuuta yössä jossa kuuluu humalaisten maunulalaisten huutelu, vaan ympäristön, luonnon, eläinten ja ihmisten järjestelmällistä tuhoamista.

Stadilaisia pidetään riitaisina mielensäpahoittajina, vaikka oikeasti haluaisimme vain pääkaupunkiseutulaisille ja luonnolle ne oikeudet, jotka niille jo paperilla kuuluvat. Oikeudet, jotka useimmilla suomalaisilla on ilman, että heidän täytyy koskaan edes ajatella asiaa.

En ajattele, että jokainen Stadiin matkustava suomalainen turisti olisi tollo. Ne ovat, jotka ryyppäävät ja rälläävät stadilaisten pyhillä paikoilla. Sen sijaan ajattelen, että jokainen Helsinkiin matkustava turisti ansaitsisi oppitunnin Helsingistä, stadilaisten luontosuhteesta ja kulttuurista, joka katoaa, jos sitä ympäröivä kaupunki tuhotaan. Vähintä, mitä voi tehdä, on toimia sen puolesta, että kaupunkiluonto säilyy, eikä sitä investoida täyteen infrastruktuuria, joka ei sinne kuulu.

Tämä voi kuulostaa vallankumoukselliselta, mutta Stadi on olemassa myös ilman rahaa, liikennettä ja monikansallisia yhtiöitä. 

- Likainen Hippi

Likainen Hippi on sekakäyttäjä, liikemies ja kulttihahmo joka on toimittanut artikkeleita paikallislehtiin, jota viimeksi viime viikolla kutsuttiin kusipääksi, mulkuksi, vitun rakentavaksi twiittaajaksi, koulukiusaajaksi ja terapian tarpeessa olevaksi alkoholisoituneeksi ragettavaksi edgelord setämieheksi sellaisten ihmisten toimesta jotka toistuvasti nostavat itse itsensä jalustalle koska edustavat sitä parempaa keskustelukulttuuria ja toisten ihmisten kunnioittamista.

Tapaus Lomo 135BC

Elämäni kummallisissa sattumuksissa tämä kamera pääsee top 25-listaan selkeästi. Oli ihan tavallinen työpäivä kun kännykkäni pirahti. Siellä oli Omaposti -apissa viesti saapuneesta paketista Kameratorilta. Kylmä hiki alkoi välittömästi erittäytyä nahkani läpi, sillä tiesin varsin hyvin ettei minulla ollut lupaa tilata ’Torilta yhtään mitään, ei edes omilla viikkorahoillani. Olinko hetken uhmassani edellisviikonloppuna, maisteltuani rommia, Pirkka -olutta sekä tuhdit rintasavut amerikkalaistyylisestä filtersavukkeesta, mennyt ja ostanut jotain tuosta maanmainiosta tamperelaisliikkeestä jotakin?

Eipä siinä, ei muuta kuin töiden jälkeen postiin noutamaan pakettia. Suuren jännityksen vallassa ryhdyin käärimään pakettia auki. Kaiken pakkausmateriaalin keskellä oli kamera. Kamera ja pieni pinkki lappu jossa käsinkirjoitettua tekstiä;

”Moi, tykkään sun radio-ohjelmasta. Puhut hassuja! Taidat tykätä Smenoista? Tää ei ole Smena vaan Lomo, onko se hyvä? En osannut käyttää ni ota sä se!”

Olin harvinaisen positiivisesti yllättynyt. Normaalisti kun sanon tai kommentoin jotain internetissä, saamani palaute alkaa usein sanoilla ”Kun sä tulet kadulla vastaan niin..” tai ”katotaan uskallatko..”

Paketissa oli siis kamera. Nostin sen käteeni ja ihmettelin sitä. Se oli pieni, mutta raskas. Ja kameroissahan pätee sama sääntö kuin rannekelloissakin; mitä painavampi, sitä kalliimpi ja parempi. Heti alkuun kiinnitin huomiota kameran, eh, omintakeiseen muotokieleen. Se on kuin Rollein 35’n vähän juntahtava maalaispikkuserkku, sellainen joka on vetänyt dark webistä ostettua kasvuhormonin ja krokodilin sekoitusta nostellessaan traktorin akseleita tallissa, samalla Tauskia kuunnellen.

Tunnistin heti kameran naamasta sojottavan objektiivi-suljinhässäkän Smenasta tutuksi, mutta meinasin lentää perseelleni kun kurkkasin edestä ja hoksasin, että kyseessä ei olekaan Smenan T-43 40mm f4 vaan Industar-73 40mm ja nopeudeltaan peräti f2.8!! Jos tällä ei tulisi kreamy boukehia joka freimiin, niin meikä on Sophia Lorenin ass-double!

Aukko ja aika valikoituvat obiskan sisä- ja ulkokehältä kuten LOMOn (Loistokuvia Ottavien Muovikameroiden Operaatio) muissakin vintagekameroissa ja muutenkin muotokieli noudattelee tuttua kaavaa. Rannelenkki on mallia kiinteä ja kameran alalevystä löytyvät niin filkankelauskampi, jalustakierre, varustekenkä mallia ”hot shoe” sekä kryptinen kierreosa joka paljastui filmin vapautusnamikaksi. Kameran päältä löytyvät funkkistyylinen, neliskanttinen laukaisunappi jossa kierre lankalaukaisijaa ja sitä käyttävää oikeaa valokuvaajaa varten, sekä filmilaskuri. Ja uskokaa tai älkää karvaiset lapseni, tämän ”smenan” filmilaskuri TOIMII.

Kameran päällä on myös erikoinen, todella iso ja ruma kääntönuppi. Nupin päällä on pyöriteltävä levy, joka toimii jonkinlaisena horisontaalisena ympyränmuotoisena laskutikkuna, josta selviää oikea valotus. Itse nuppi kääntyy alkuun vapaasti, sitten kameran sisältä kuuluu kolahdus ja naksaus ja sitten nuppi alkaa pistämään hanttiin. Sisällä on jonkinlainen jousi ja räikkätoiminto. Nupin kiertely muistuttaa varsikäsikranaatin virittämistä, ne jotka tietävät mistä puhun ovat myös olleet Stockmannin hulluilla päivillä.

Ihmettelin nupin kääntelyä aikani, kunnes nerokkaat aivoni käsittivät sen olevan filmin siirtovivun korvike! Samassa tajusin, että kyseessä oli Neuvostoliitossa varsin suosittu keksintö; nimittäin täysmekaaninen moottoriperä! Jossain ”Raketa” tms merkkisessä kamerassa oli vastaava systeemi, nupista kierrettiin jousi kireällä ja sitten laukaisinta painamalla pyörähti sekä filminsiirto, että suljin naksahti. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani, kun tajusin että tämäkin kapitalistinen rappeuttava toiminto oli onnistuttu suuressa ja mahtavassa Neuvostoliitossa saamaan toimimaan ilman inhottavia paristovirityksiä. Nauroin paskaista röhönaurua kun tungin IKEA-kassillisen AA-kokoisia alkaliparistoja Nikon F3’n MD-4 moottoriperään ja testasin kuinka ripeästi suljin saatiin laulamaan maajoukkuekilpailussa, jossa edustettuina oli Neuvostoliitto ja Japani. Nikonissa suljin räpsähtää vain 4 kertaa sekunnissa, mutta Lomossa suljin räpsähtää niin monta kertaa kuin ehdit suljinta painaa sekunnissa. Lomo oli siis ylivoimainen voittaja!

Tässäkin Lomossa on eräs aivan ylivertainen piirre; keskussuljin! Leican verhosuljinta on ylistetty ripeäksi ja huomaamattomaksi, mutta Lomon keskussuljin on kuin yllätysripuli, vahinko on jo käynyt ennen kuin taikuri itse huomaakaan! Lomo myös synkkaa salama-ajat kaikilla nopeuksilla 1/15s – 1/250s ilman mitään ongelmia ja kuvatessa voi keskittyä ottamaan vain täydellisesti valoitettuja, tärähtämättömiä kuvia; viewfinderkamerana Lomo 135BC’ssä ei ole nimittäin mitään inhaa peiliä, joka siellä pimeydessä heiluttelisi ties kenelle ja törmäilisi milloin kattoon, milloin lattiaan, aiheuttaen ikävää ”mirror shakea”.

Niin mainitsinko jo etsimen? Smenoissahan kohteen tähtäily on tapahtunut nimenomaan etsimen läpi, kohdetta saa etsiä ja etsiä vittumaisen samean muovinrämmäleen läpi ja lopputulos on vähän sama kuin katsoisi maksalaatikkoa siitä kuoren tirkistysikkunasta. Rajaus muuttuu lennosta riippuen kuinka lähelle kameran takaseinää silmämunansa uskaltaa painaa. Smenalla kuvaakin parhaiten lonkalta, eikä yritäkään kurkkia siitä vitsi-ikkunasta. Lomo ykskolmevitos berceessä sen sijaan on ihan oikea, melkein länsimaalaiselta vaikuttava, etsin jossa on selkeästi nähtävä helokehä ja jopa TARKENNUSALUEESTA KERTOVAT SYMBOLIT JOIDEN PÄÄLLÄ KEIKKUU NEULA JOKA LIIKKUU TARKENNUKSEN MUKAAN JA NYT MINUN PITÄÄ VETÄÄ ASTMAPIIPPUA KOSKA TÄMÄ ON AIVAN LIIAN UPEAA OLLAKSEEN TOTTA!!!

Kameran lataus tapahtuu kuten Saksan Smenassa, eli Leisassa. Nappia vääntämällä avautuu lukitus jonka toimintaa edes tiedemiehet eivät ymmärrä, seuraavaksi irtoaa (lievää kovempaa väkivaltaa käyttäen) koko pohja ja takaseinä. Painelevyn virkaa toimittaa saranoitu juttu jonka olen nimennyt ”elukaksi” ja se kääntyy filmin päälle pitäen sen paikallaan sekä suorana. Ja yllättävää kyllä, tämä kaikki liikkuvine osineen ei naarmuta filmiä, toisin kuin voisi kuvitella.

Kameran sisäosat haisevat voimakkaasti Neuvostoliitolle, eli panssarivaunurasvalle, kaalipierulle ja mahorkalle. Pahimmat hajut lähtivät kun käärin kameran isoisän suojeluskuntamanttelin sisään viikoksi.

Kaiken kaikkiaan kamera on mainio peli. Se on pieni joten se mahtuu reisitaskushortsien taskuun ihan mainiosti. Tosin se on niin raskas, että skolioosipotilaille sen kantamista näin ei voi suositella ja terveetkin ihmiset tarvitsevat kunnon vyön housuihinsa ja mieluiten henkselit. Rannehihna on synteettistä materiaalia ja kalvaa nahkaa hellepäivänä kuin kuudenkympin santapaperi mäntyrimaa. Sen käyttö on hankalaa ja helvetin epäergonomista, koskaan et tiedä koska veto loppuu kesken filminsiirron ja usein kuvat epäonnistuvatkin kun joudut nopeasti vääntämään kääntönuppia joka kuulostaa jänisräikältä. Pieni koko takaa kuvaan joutuvat sormet tai villivapaana heiluvan rannelenkin. Takalevyä ei saa irti ilman kirurgin sorminäppäryyttä ja Riku Kirin puristusvoimaa. Tarkennus suoritetaan arvaamalla ja kamerasta on mahdoton saada otetta ilman, että jonkin liikkuvan kohteen liikkuminen estyy. Filmilaskuri toimii, mutta kameralla on mahdollista ottaa loppumattomasti päällekkäisvalotuksia viimeiseen ruutuun.

Lyhyesti sanottuna, rakastan tätä kameraa.

Muotokieli on ehtaa Lomoa!

135 BC'ssä on ihan aikuisten leikisti toimivat helokehä!

Hallintalaitteet pohjassa, kuten Rollei 35'ssa.

Kaupungin kuvatuimpia nurkkia, Oodi.

Pohjolankatu 2 pääty.

Kuumailmapallo.

Käpy.

Ilmajohtoja.

Graffiti.

Lehtiä

Objektiivi hanskaa vastavalon myös erittäin hyvin.

Hylätyn hotelli Vuorannan saunaosaston vilvoittelualue.

Hylätty hotelli Vuoranta.

Tulevaisuus pelottaa ja ahdistaa.

En oikein osaa puhua. Tai osaan. Mutta en osaa ilmaista itseäni puhumalla yhtä hyvin kuin kirjoittamalla. Siksi kirjoitan. Kirjoittaminen on minulle paitsi pakopaikka, myös varoventtiili jota kautta päästää höyryjä ja negatiivisia tunteita ulos.

Kirjoitan siis nyt teille, kiitos jos luette.

Mikä meitä ahdistaa, meitä, olemmeko me sitten Y- vai Z-sukupolvea. Boomereiden kolme nelikymppisiä kakaroita. Synnyimme 80-luvulla ja kasvoimme sellaisten jänskien juttujen maailmassa kuin kenkälaatikon kokoiset matkapuhelimet ja tietokoneet jotka pitivät pahempaa ääntä kuin nykyruohonleikkuri ja maksoivat kivitalon verran.

Mikä, tai oikeammin, miksi meitä ahdistaa tulevaisuus?

En osaa kokonaisvaltaisesti vastata tuohon, voin kertoa mikä minua ahdistaa. Se on epävarmuus. Ja pelko. Pelkään, että olen tehnyt huonoja valintoja elämässä. Pelkään, että minusta tulee katkera. Pelkään, etten saavuta onnea. Pelkään, että masennun. Pelkään menettäväni kaiken.

Nuorempana olin huolettomampi. Naureskelin kouluja käyville ikätovereilleni, itse tein töitä ja tienasin rahaa. Silloin oli helpompaa, töitä sai kun vain puhui suomea ja oli ajoissa selvinpäin töissä. Vanhemmilla ikäpolvilla oli vielä helpompaa; moni saattoi aloittaa tsupparina jossain firmassa ja tehdä samassa lafkassa leijonaosan koko työurastaan, yleten mahdollisesti aina pikkupomoksi asti.

Ei enää. Työelämä on pirstaloitunut. Työuraa koostetaan pienistä fragmenteista ja päättäjät puhuvat kevytyrittäjyydestä, vaikka oikeasti pitäisi puhua freelancereista. Raha pitää kaivaa kynsin hampain sieltä mistä sen saa. Meillä yrittäjillä, joilla takana ei ole kauppatieteiden opintoja ja psykopaattikoulukiusaajan luonnetta, ei meinaa rahkeet riittää tämän ”tulos-tai-ulos” -yhteiskunnan kanssa. Talousviisaat puhuvat jatkuvasta kasvusta, kehityksestä, tehostamisesta. Vittu en minä tahdo tehostaa toimintaani. Minä haluan juoda illalla pari kaljaa ja mennä aamulla omalla pakulla töihin asentamaan lattiaa silloin kuin minä haluan.

Yhteiskunta sen sijaan ”tehostuu” jatkuvasti ympärilläni. Kaikki muuttuu kalliimmaksi ja kalliimmaksi ja yhä vaikeammin saavutettavaksi. Tonttivuokrat, verot, polttoaineet, ruoka, asunnot, ajoneuvot, materiaalit. Kaikki kallistuu. Vuosi vuodelta.

Väittävät, että Suomessa ei ole mitään luokkayhteiskuntaa, mutta se on paskapuhetta. Meille on kovaa vauhtia syntymässä kaksi eri ihmisryhmää, joista toinen on se, joka tekee tulosvastuutonta pilipalihommaa valtio-omisteisessa firmassa sikaliksalla, pistää tonnin joka tilistä säästöön ja käy yhtiökokouksissa ihmettelemässä miksi vitussa joka asunnossa ei ole omaa hissiä ja rappukäytävän käsijohteet on koivua kullatun platinan sijaan, ja niihin joilla ei ole yhtään mitään ja meno kurjistuu tasaisesti vuosi vuodelta kaiken käydessä yhä arvokkaammiksi.

Nyt olen 37 vuotias, taskussa on kokinpaperit ja ajokortti. Nyt on alkanut kaduttaa, etten opiskellut nuorempana. En tosin tiedä mitä olisin opiskellut, mutta takaraivossa kytee ajatus, etten tehnyt nuorempana hyviä valintoja. Paperilla olen rakennusalan yrittäjä, rakennusurakoitsija, mutta paskat minä mikään rakentaja ole. Käsistäni kätevä kaveri kyllä, onnistuu maalaukset, lattiat ja kaapistoasennukset. Lanttu leikkaa myös ja ymmärrän lukemaani, mikä helpottaa aina. Silti pelottaa. Korona vaikutti töihin selkeästi ja tulevaisuus voi olla hyvin erilainen kuin mitä joskus kuvittelin. Haaveilen, että voisin tehdä töitä kotoa käsin läppärillä. Olla copywriter, ideoida mainoksia tai tehdä vaikka tuotekuvauksia jollekin firmalle.

Olen huolissani omasta jaksamisestani, sekä muiden, erityisesti nuorempien jaksamisesta. Suomessa elää myytti sankariyrittäjistä, jotka eivät sairasta tai pidä lomaa. Parikymppisenä tekee helposti satatuntista viikkoa ja nauttii ajatuksesta, että joka tunnista maksetaan. Näin neljänkympin korvilla alkaa ymmärtämään, että rahan tekeminen ei ole kaikki kaikessa. Aikaa voi muuttaa rahaksi, mutta yhtälö ei pyörähdä ympäri.

Tämän ikäisenä ymmärtää myös, että elämässä on pakko olla jotain muuta sisältöä kuin kuutena päivänä viikossa töiden tekeminen vain jotta saisi rahaa, jotta voisi tehdä jotain sillä rahalla. Mutta mitä se sisältö olisi? Jo nyt työt ja niiden löytäminen tuntuu vievän kaikki voimat. Minua itkettää ajatus, että 10 tai 20 vuoden kuluttua elämä olisi samanlaista rumbaa. Jos töitä ei ole, ei ole rahaa tehdä mitään. Jos töitä on, niitä on pakko tehdä hiki hatussa ja sitten ei ole aikaa tehdä mitään. Lopputuloksena tuntuu aina olevan se, ettei voi tehdä mitään.

Minua huolestuttaa myös se miten nopeasti aika kuluu; tämä on tietenkin voimakkaan subjektiivinen kokemus, mutta koen sen hyvin surullisena kuinka vuodenajat vain viuhuvat ohi. Tuntuu, etten ehdi nauttia elämästä koska olen liian stressaantunut töistä tai vaihtoehtoisesti liian masentunut elämän vastoinkäymisistä.

Olen korostetun huolestunut vanhempieni ikääntymisestä ja pelkään kuinka jaksan tulevaisuudessa selvitä sekä oman paskabalettini pyörittämisestä, että vanhempieni hoidosta. Kun luen lehdistä vanhustenhoidosta, itken. Perussairaana ihmisenä koen myös itse olevani taakka yhteiskunnalle.

Tähän päälle vielä viruspandemiat, ilmastonmuutos, fossiilisten polttoaineiden loppuminen, erilaiset finanssikuplat, lamat, antibioottiresistentit taudit, kaiken jatkuva kallistuminen ja meidän hallitus joka ei vittu tiedä mistään mitään ja varoiksi nostaa taas veroja.

Synkimpinä hetkinä näen tulevaisuuden jonain kammottavana dystopiana; jossa asun keskellä saastunutta maaseutua homeisessa torpassa, vaimoni ja äitini kanssa, ilman toimeentulotuella kitkuttaen. Ilman rahaa, ilman tulevaisuutta, ilman itsekunnioitusta.

Pienetkin vastoinkäymiset saavat minut pois tolaltani. Nykyisellään minulla on erittäin korkea aloitekynnys ja aivan naurettavat seikat saavat minut romahtamaan sänkyyn katatonisessa tilassa.

En ole kohta kolmeen kuukauteen lukenut tai kuunnellut uutisia. Jatkuva negatiivisuuden pommitus ja se kuinka kaikki on päin persettä ympäri maailmaa on, on kuin huuto jossain pääni sisällä. Ajoittain se kuuluu vaimeasti kuin rikkinäisestä kaiuttimesta kujan päässä, useimpina päivinä tuo huuto tulee kuin suoran korvan vierestä. Se vie keskittymiskykyni ja elämänhaluni.

Tulevaisuus pelottaa koska se on risa ja repaleinen ja jokaisen pitäisi itse kursia se kasaan, ilman selkeää varmuutta miten ja millaisilla työkaluilla. Vaikka on lottovoitto syntyä Suomeen, vaatii täällä pärjääminen silti kovuutta. Empaattinen kaveri jää jalkoihin.

Eikä ratkaisu voi olla mielenterveyspalveluihin satsaaminen ja hoitoon pääsy, ratkaisun on oltava sellainen, ettei kukaan joudu terapiaan. Yhteiskunta pitäisi saada sellaiseksi, että ihan kaikki pärjäävät. Eivät vaan ne koulukiusaajan luonteella varustetut ahneet psykopaatit.

Ei elämän tarvitse aina kivaa olla. Tai reilua. Mutta elämisen arvoista sen pitäisi olla, ilman jatkuvaa pelkoa.

Italokulttuuri tuhoaa Suomen!!!!!11

Persujen leirissä ollaan nyt huolissaan siitä, että kebab-ravintoloiden yleisyys korreloi suoraan islamisaation leviämisen kanssa. Juutalaisten omistamat valhemediat Yle ja HS vaikenevat tietenkin kuin muuri tästä, onneksi tiedostavilla on parempaa tietoa.

Juttu ei ole tuulesta temmattu; onhan vastaavaa kulttuurimarxistista suomalaisuuden mädättämistä harjoitettu ennenkin ja mitä salakavalammin asein.

Suomen ensimmäinen pizzeria avasi Haminassa vuonna 1961, hölmöläiset tietenkin uskoivat kyseessä olevan vain yksittäinen, etnisen ravintolan lanseeraus. Todellisuudessa kyseessä oli taskuvaraskansan salakavalasta maahantunkeutumisen keihäänkärjestä!

Tuon vuoden jälkeen pizzerioita on noussut kuin kännyköiden linkkitorneja jokaiseen niemeen ja notkoon. Roomalaisten orjien jälkeläisten inha, rasvainen kiekkoleipä, on turmellut suomalaisia vauvasta vaariin samalla kun kotimaisen kalakukon arvostus on painettu pohjamutiin ja karjalanpaistista tehty junttiuden symboli.

Tie kulttuurivallankumoukseen kulkee vatsan kautta; pizzeriaketjujen levittäessä tomaattikastikkeen ja durumvehnäjauhon tahrimia kavalia lonkeroitaan pitkin Suomi-neidon neitseellistä vartaloa, on myös italo-tyylin ihannointi yleistynyt! Vuosikausien ajan suomalaisen miehen kesätyyliin kuuluivat remmisandaalit valkoisten tennissukkien kanssa, nyt et löydä pienistäkään kaupungeista sellaista käyskentelybulevardia, missä ei kesäaikaan nähtäisi aikuisten miesten kulkevan ohutpohjaisissa kävelykengissä ilman sukkia. Myös kädet taskussa kulkeminen ja viheltely on yleistynyt, molemmat tyypillisiä, etelänmaalaisten tapoja, joita punavihreän kuplan suvakkimädättäjät kieltäytyvät näkemästä.

Käsite perjantaipizza on isketty syvälle kansamme lihaan ja joka viikonlopun aattona kokonaiset perheet istuvat lätyn äärelle palvomaan saapasmaan mozzarellalla kuorrutettua epäjumalaa, ihannoiden kulttuuria jossa järjestäytynyt rikollisuus pyörittää jätehuoltoa ja joutavointi on elämäntapa. Pitkään jatkunut ”kiista” ananaksen soveltuvuudesta pizzan täytteeksi on pelkkää gaslightingia, jossa ohjataan suuria ihmismassoja kognitiiviseen dissonanssiin. Ongelma on kuitenkin pizza ja italialaisten arvojen sekä elämäntavan ujuttaminen osaksi suomalaisten arkea. Pienet lapsetkin tietävät mitä prosciutto crudo mutta kukaan ei tiedä mitä on kesäytetty särki.

Perinneruoan ystävät itkevät ääneen kun muttista puhuttaessa valtaosa suomalaisista tarkoittaa italialaista tomaattimurskaa.

Ei paljon tarvitse silmiään avata niin näkee koko totuuden, kyseessä on vuosikymmeniä jatkunut ihmiskoe, jossa reippaista pellavapäisistä suomalaisista yritetään pizzan keinoin muovata laiskuuteen taipuvaisia, vielä nelikymppisinä äitinsä helmoissa asuvia mammanpoikia, jotka hiukset oliiviöljyllä kammattuna notkuvat kaupungilla blondien perässä.

Ensitestissä The Other Danish Guy bokserit

Tämä ei ole kaupallinen yhteistyö, mielelläni kyllä harrastan sellaista ja kuluttuja-arvioita varten otan vastaan mitä tahansa keskioluesta purjeveneisiin, tiedoksi vain kaikille.

Koko homma sai alkunsa kun petyin isosta nettikaupasta tilaamiini boksereihin. Ne pettivät minut vuoden käytön jälkeen mitä ikävimmällä tavalla repeämällä suoraan ns. ”pakkauksen alta”. Voin sanoa, ettei ole haljumpaa fiilistä, kuin kesken työpäivän tiedostaa kuinka rakkaat kruununjalokivet laskeutuvat boksereista työhousujen sisäiseen ilmatilaan. Paitsi ehkä anopin muuttaminen olohuoneeseen.

Takaraivossa kutkutti bokserivalmistajista vain yksi: The Other Danish Guy, siispä painelin nettisivuille hämmästelemään.

Boksereiden hinnat olivat n.33€ kpl, mikä on mielestäni paljon kalsareista. Myönnettäköön että Tarjoustalosta ostamani 3,3€ bokserit eivät yleensä kauaa kestäneet, eivätkä itse asiassa päälle kympinkään kalsongit kovin laadukkailta tuntuneet. ”No mikäs siinä, kerran tässä vain eletään!” sanoin ja painoin tilausnappia.

Hämmästys oli suuri kun sunnuntaiehtoona tilattu tuote oli jo tiistaina aamupäivästä noudettavissa matkahuollon toimipisteessä. Paketti oli hillityn kokomusta ja ylhäisen tuntuinen. Sisällä oli toinen vielä tyylikkäämpi pakkaus, joka tarkensi sisältävänsä luxus underwarea. Irrotin paketin mukana tulleen laskuerittelyn ja huomasin siinä käsin kirjoitetun saatteen, jossa ylistettiin pakaroitteni olevan kuin kreikkalaisella jumalalla joskin pian komeammin verhotut! Tärisevin sormin avasin paketin ja tartuin kirkkaan turkooseihin boksereihini.

Mikä sormituntuma näissä onkaan! Ensimmäiseksi piti tarkistaa, että ihanko oikeasti nämä on tehty merivesistä ongituista jämäverkoista ja sun muusta, sillä olisin voinut vannoa että kangas olisi kudottu enkelten hiuksista. Ensimmäiseksi vedin bokserit päähäni ja hivelin kasvojani kankaan läpi; mikä ihan pehmeys! Seuraavaksi tarkistin saumat, ne olivat särmät ja moitteettomat ja lupasivat sanattomasti, että kestävät ja kestävät kuten vm.95 Hiacen moottori. Vyötärönauha oli sopivan leveä sekä pehmeä, eikä vauvanpehmeää hipiääni ärsyttämään löytynyt sitä inhaa pesulappua.

Sitten sovitus. Jännitti. Olin katsonut TODG:n nettisivuilta kokotaulukon ja todennut olevani joka mitalla* XL-asteikon yläpäässä, mutta hivenen alle XXL asteikon alapään. Olin kuullut muilta käyttäjiltä, että näitä boksereita ei kannata tilata varmuuden vuoksi yhtä kokoa isompana.

Pujottauduin varovasti boksereihin ja vedin ne ylös. Fiilis oli upea. Materiaali joustaa yllättävän paljon, mutta ei purista. Lahkeet asettuivat napakasti reisiä vasten eivätkä juuri liikahtele, mutta päivän päätteeksi mitään juovia ei nahasta löydy. Vyötärönauha on napakka, mutta ei myöskään ahdista. Materiaali on keinokuitua, mutta maagisesti se ei hiosta kuten Neuvostoliiton aikaiset viskoosikalsarit, eikä se tunnu imevän itseensä kehon ryönää kuten puuvillaiset kilpailijansa. 48 tunnin kestotestissä ei kalsareista suostunut irtoamaan inhaa hien ja kusen lemahdusta. Boksereissa on ilo tehdä sekä fyysisiä töitä, että ulkoilla niin kävelyn kuin pyöräilyn muodossa. Materiaali tummuu kastuessaan, eli jos lerssi vuotaa bisnesten jälkeen kuin puolalainen tislauspannu, suosittelen tummia versioita.

Kehumme:

+ Luksuksen fiilistä

+ Parin päivän käyttötestin perusteella mukavuutta

+ Nopeaa toimitusta

+ Värivalikoimaa

+ Saatavuutta

+ Käsin kosketeltavaa laatua

+ Kierrätysjuttua

Moitimme:

- Vaimo hiplaa ja ehdottelee kun yrität näissä katsoa telkkaa ja juoda kaljaa

Kenelle:

Kenelle vaan miehelle joka arvostaa sartoriaalista eleganssia ja haluaa parasta. Bokserit ovat toki 33€ arvoisina hinnakkaat, mutta mikäli on varaa investoida, suosittelemme. Nettiputiikkiin saa myös lahjakortteja joten kaikille meille, jotka olemme kehnoja keksimään lahjoja, on nyt helppo ratkaisu tulevaisuuden ylioppilasjuhliin ja muihin kissanristiäisiin.

*SEN mitta meni tietenkin aina XXL-asteikolle asti.

Pekko Aikamiespojan poikamiesaika muutettuna 2020-luvulle

Me olemme täällä Balboan yliopistolla aloittaneet kotimaisten elokuvien muuttamisen paremmin vuoden 2020-ilmapiiriin sopivimmiksi. Vanhat Suomi-filmit ovat nimittäin täynnä mädättäviä rakenteita, sortoa, rasismia ja avointa pilkkaa luontoa kohtaan.

Esimerkiksi Timo Koivusalon elokuva vuodelta 1993 Pekko Aikamiespojan poikamiesaika on jo nimensä puolesta omiaan syöksemään nuorisomme hulluuden kurimukseen, liimanhaisteluun ja vuosien terapiakierteeseen.

"Pekko" on jo nimenä toksisen maskuliininen ja sitäpaitsi suora viittaus Pellonpekkoon, muinaiseen epäjumalaan jonka työmaata oli ohran kasvatus oluen panoa varten. Eli jo elokuvan päähenkilön nimellä ollaan onnistuttu mm. edistamään toksista maskuliinisuutta, epäjumalien palvontaa, pilkkaamaan Suomen virallista uskontoa eli evakelisluterilaisuutta ja ylistämään alkoholia, tuota salakavalaa viinahuumemyrkkyä.

"Aikamiespoika" on klassinen köllinimi yhteiskunnallisesti epäkelvolle häviäjälle, luuserille joka ei ole onnistunut edes vaimoa saamaan. Käsite on vahvasti sukupuolittunut ja ylläpitää yhteiskuntamme sortavia rakenteita sekä naisvihaa.

"Poikamiesaika" viittaa misogynistiseen haureuden ylistykseen ja käsitteenä haisee ummehtuneesti menneelle vuosisadalle.

Ei ole soveliasta enää 2020-luvulla käyttää termejä "poika" tai "mies" ja täten olettaa sukupuolia. Kuten tiedämme, myös "miehellä" voi olla kuukautiset ja "mies" voi synnyttää, aivan kuten "nainen" voi myös sujuvasti taskuparkkeerata. Suositus onkin, että sukupuolittuneiden termien sijaan puhumme henkilöstä.

Me täällä Balboan yliopistolla odottelemme Timo Koivusalolta julkista anteeksipyyntöä (Pirkka-Pekan tyyliin) tämän elokuvan tiimoilta ja että jatkossa tämä elokuva tunnettaisiin nimellä, joka ei sorra eikä kiusaa, nimittäin:

Konseptihenkilöhahmo henkilöhenkilön henkilöhenkilöaika.

Vasemmistolaiset tuttuni ovat ehtymätön riemun lähde

Vasemmistolaiset tuttuni ovat ehtymätön riemun lähde. Heidän elämäänsä kelpaa tarkastella, kuin jotain luontodokumenttia. He ovat käsittämättömän ristiriitaisia tapauksia, helvetin kateellisia ja saatanan ahneita ja kärkkäitä tuomitsemaan kummatkin edellä mainitut tunteet.

Olen jo aikaisemmin tullut johtopäätökseen, että ihminen on joko viisas tai vasemmistolainen.

Suurin osa vasemmistolaisista tutuistani on nyt lomautettuna Covid-19 pandemian takia. Tai no sairaus aiheutti pandemian, mutta KAPITALISMI aiheutti lomautukset. Tosin töiden teko koetaan lähtökohtaisesti vastenmieliseksi, mutta joskus on pakko. Onneksi AY-liikkeen jäsenet saavat lomautuksen ajalta korvauksia, eli raha ei aina ole kategorisesti paha, mutta jos yrittäjällä on sukanvarressa rahaa, silloin raha on paha. Kun yritys tekee liikevoittoa ja maksaa palkkaa yrittäjälle sekä työntekijöille, saavat työntekijät työpanoksestaan palkkaa, mutta yrittäjän palkka on pois duunareilta. Jos yrittäjälle jää rahaa säästöön, hän vasta onkin varastanut työntekijöiltään.

Lomautetuilta työntekijöiltä yritys varastaa KOKO TILIN!

Kaikkien pahin ihminen koko maailmassa on Björn ”Nalle” Wahlroos, koska hän on ruotsalainen pankkiiri.

Vasemmistolaisilla tutuillani on nyt viimeiset pari kuukautta ollut korostetusti aikaa tutkia omaa kurjuttaan. Suurimpana ongelmana tuntuu olevan se, että kummalla kesämökillä sitä pitäisi aikaa viettää. Tämä ei kuitenkaan ole yltäkylläisyyttä tai edes oikein, sillä Nalle Wahlroosilla on koko Joensuun kartano! Sitä paitsi Nalle pystyy varmasti viettämään aikaa kahdella mökillä samaan aikaan, koska hän on ahne. Ja kapitalisti. Ja liian rikas.

Vasemmistolaiset tuttuni asuvat kaupungin vuokra-asunnoissa, joissa neliövuokra on niin halpa, että monelta omistusasujalta pääsisi ripulikakka punttiin ja kaveriksi vielä jugurttipurkillinen kusta. Vasemmistolaiset ystäväni asuvat omasta mielestään ahtaasti ja kalliilla kun taas varakkaat asuvat väljemmin halvemmalla. Sitä paitsi Lauttasaaressa rikkaat asuvat merinäköalan äärellä. Nämä ”rikkaiden kämpät” eivät tietenkään ole pois kaupungin vuokra-asunnoista, mutta ne voisivat olla. Vasemmistolaiset ystäväni eivät ole katkeria tai kateellisia, mutta he ovat avoimen vihamielisiä lauttasaarelaisia ja espoolaisia kohtaan ja toivovat, että Katajaharjuun rakennetaan IKEA joka pilaa mahdollisimman monen lauttasaarelaisen rikkaan merinäköalan.

Vasemmistolaiset tuttavani ovat äärimmäisen kapitalismivastaisia. Vapaa markkinatalous ei toimi ja suuryritykset tulisi lakkauttaa. Varakkaat henkilöt ovat yhteiskuntamme syöpä; heistä maalataan kuvaa ylipainoisia sikariportaan ihmisinä jotka possuttelevat neljän seinän sisällä samalla kun proletariaatti raataa maaorjuudessa. Totuus on kuitenkin, että en tunne yhtään laihaa kommunistia ja näille kaikille yhteistä on liki sairaalloinen tarve näytellä menestynyttä. Housut prässätään ja pikkutakista harjataan irtokarvat pois. Sitten lähdetään julkisilla keskustaan baariin, koska vain sieltä yhdestä paikasta saa oikealla tavalla tehdyn Napue G & T’n. Matkalla napataan McDonaldsista pahvikahvi kantoon. Vaikka siis vastustetaan kerskakulutusta ja kapitalismia.

Vasemmistolaiset tuttuni ovat myös ympäristötietoisia. He eivät todellakaan omista esimerkiksi autoa. Kesämökeille (huom. monikko) he kulkevat kätevästi pariskunnan jomman kumman osapuolen vanhempien kakkosautolla (alle 10v vanha) joka on vasemmistolaisten tuttujeni käytössä 11,5kk vuodesta (sen 2vko se on pajalla korjattavana, vanhemmat maksavat).

Vasemmistolaiset tuttuni ovat pienituloisia ja kärsivät kroonisesta rahapulasta. Pakollisten menojen jälkeen rahat eivät riitä enää kuin vaatteisiin, elokuviin, suoratoistopalveluihin, kommunistisen puoleen jäsenmaksuihin, kirjoihin, teatterikäynteihin, parturikampaamoon 2vko välein, auton bensaan, kesämökin grilliherkkuihin, keskustan baareihin, keskihintaiseen kännykkään, pariin kolmeen lehtitilaukseen ja HSL’n kuukausilippuun.

Lasten vaatteet pitää hankkia käytettyinä. Lapset ovat kapitalismin uhreja.

On sanomatta selvää, että kun joka kuukausi ei saa viittäsataa euroa tungettua säästötilille ja kahdesti vuodessa pysty lentämään Thaikkulaan, on kyseessä liki ihmisarvoton elämä.

Ja Nalle Wahroos saa kuulemma nettotulonsa verottomana.

Uudet kirjat eivät viehätä minua

Hain lainastosta vinon pinon kirjoja luettavaksi silloin maaliskuussa kun tämä koronapaska osui tuulettimeen. Etupäässä tuoreita kotimaisia dekkareita ja scifiä. Nyt niistä on suurin osa luettu ja täytyy sanoa, että olen voittopuolisesti pettynyt.

Ymmärrän kyllä, että kirjakustantamoiden täytyy tehdä rahaa ja siksi sellainen kama joka myy, päätyy myytäväksi. Ilmeisesti markkinapaine ja nämä nykyiset äänikirjat, joita trendikkäät ihmiset ”lukevat”, eli käyttävät joutavoitinsa taustahälynä, sanelevat millaista tekstiä kirjailijan tulee tuottaa.

Nämä lainaamani dekkarit ovat pääsääntöisesti sellaisia kolmetoista tusinassa toimintakertomuksia. Tapahtumat ovat epäuskottavia, hahmot ovat onttoja ja epäkiinnostavia ja niitä on liikaa. Ihan samat ongelmat kuin jokaisessa Hollywood-toimintapätkässä. Päähenkilöistä tehdään sellaisia puolijumalia, ettei edes Zeus pysty samaistumaan heihin. Autot ovat nopeita, naiset kauniita ja rahasta ei ole koskaan pulaa. Cooperin testissä menee neljä tonnia ihan heittämällä, kaikki taistelulajit osataan ja jos baariin mennään, niin saadaan enemmän persettä kuin aseman vessa. Ketä kiinnostaa lukea tämmöisistä? Ja joka toisen päähenkilön nimi on Michael Virtanen tai vastaavaa, koska kaksoiskansalaisuus ja nuoruus ulkomailla on vaan niin eksoottista ja vissiin edellytys, että pääsee ”erikoispoliisiksi” supoon tms. Minä en tiedä.

Juonen kuljetus näissä on sellainen danbrown pastissi, että ihan hihityttää kun luen. Ilmeisesti kustannustoimittajat ”diggaavat isosti” kun kirjan teksti on valmiiksi hakattu elokuvakäsikirjoituksen muotoon kaksine aikajanoineen jotka kohtaavat kirjan lopussa. Ja lopputuloksen voit poikkeuksetta arvata jo kirjan ensimmäisen neljänneksen kohdalla.

Eikä teksteissä ole yhtään munaa, väkivaltakuvaukset on kyllä viety aivan äärimmäisyyteen, mutta koska hahmot on varustettu vessapaperiarkin luonteella, ei vain jaksa kiinnostaa.

Kotimainen scifi on henk.koht.mielipiteeni mukaan todellisessa aallonpohjassa. Pelkkää metafiktiota jossa apinoidaan neukkuscifin tylyä tyyliä. ”Miltä näyttää intersektionaalinen feminismi ja veganismi vuoden 2040 Suomessa kapitalismin romahduttua?” En tiedä, eikä kiinnosta, otan kirjahyllystä S. Albert Kivisen Keskiyön mato Ikaalisissa ja menen maakuoppaan lukemaan sitä. Ikävä on kova Harry Harrisonin, William Gibsonin ja Cormac McCarthyn maailmaan. Ei tule kuin muutama nimi mieleen jos pitäisi kotimaista scifiä suositella; Johanna Sinisalo, Jarmo Jonkka ja Hannu Rajaniemi, vaikka Rajaniemen Kvanttivarkaasta ja Fraktaaliruhtinaasta tuleekin kovasti sellainen olo, että Hannu-setä olisi 2010-luvun Simon Ings mutta LSDllä ryyditettynä.

Rahamarkkinamiesten sanelemat promokuvat kirjojen kansissa huvittavat myös minua, voimallisesti. Mieskirjailijoita on ilmeisesti vain kahta tyyppiä; on ÄJJÄ-kirjailija, itsevarma 110% heteromies joka takoo isoa gillaa teknologiayrityksessä, käy sen jälkeen salilla tekemässä vipareita ja menee sitten kotiin 200m2 omakotitaloon Kuusisaareen ja kirjoittaa siellä dekkaria luomupunaviinin dekantoituessa. Mustavalkoisessa kuvassa hän poseeraa kädet puuskassa prätkänahkatakissa ja kolmen päivän sängessä. Leuan linja on niin kova, että sillä voisi leikata graniittia.

Toinen stereotypiä on patsulinhajuinen herkkä poninhäntämies joka värikuvassa (ei angstia) katsoo sinua sivarisilmälasiensa läpi aivan kuin vakuuttaen, että hänen kirjassaan on viiltävää yhteiskunnallista analyysiä, mutta ei niin viiltävää että joku pahoittaisi mielensä. Jos herkkä poninhäntämies on kirjoittanut hieman angstisemman teoksen, on kuva mustavalkoinen.

Voimia ja jaksamista Viikin Prisman henkilökunnalle

Toukokuussa 2017 olin urheiluvälineostoksilla ja oli kyllä mielenkiintoista Prismassa, olin tosiaan ostamassa kolmatta koripalloa 72 tunnin sisään ja asioidessani reklamaatiotiskillä oli edessäni stereotyyppinen Kummelista repäisty hahmo, eli formuloita seuraava, Citymarketin vaatteisiin pukeutuva ensimmäisen polven hesalainen (sic) joka halusi ehdottomasti asioida vanhemman naispuoleisen ASPA-rouvan kanssa.

Hän päästi minut ohitseen, avautuvalle aspalle, ja pääsin palauttamaan Wilsonia (koripalloa). Sain rekkulan tehtyä ja aspa ryhtyi täyttämään papereita, tällä välin formulajuntti oli päässyt asioimaan em. rouva-aspan kanssa ja kuuntelin sivusilmällä mitä ihmettä jannu oikein halusi. Ensiksi tämä kovaan ääneen ilmoitti, että haluaa jättää suullisen palautteen, mutta "ei tolle" - osoittaen minun aspaani, joka ilmeisesti perussuomalaisten silmälasien läpi katsottuna oli sateenkaarenvärinen gay-kuningatar, jäin pöyristyneenä kuuntelemaan tämän jannun avautumista.

Hepulla ei ollut muuta ilmoitettavaa, kuin että kalatiskillä oli kolme myyjää mutta vain kaksi käytti kumihanskoja. Ja lisänä tämän kumihanskattoman kalamyyjän syntilistassa oli vielä, että hän on aivan Axl Smithin näköinen.

Heppu otti tietenkin - suomalaiseen tyyliin - vähän lisäkierroksia siinä steppaillessaan manukoivisto-sandaaleissan ja kertoi varmuuden vuoksi tarinan vielä toiseen kertaan, siltä varalta että aspa on kuuro tai debiili, tällä kertaa hän kahteen otteeseen mainitsi, että kalatiskin kaveri on AIVAN Axl Smithin näköinen. Todennäköisesti sekä minä että aspa jäimme epätietoisuuden tilaan sen suhteen että mitä asialle pitäisi tehdä. Ehkä ihmisiä voisi kieltää saapumasta töihin Axl Smithin näköisinä tai jotain?

Voimia ja jaksamista Viikin Prisman henkilökunnalle!!

Hesalaiset pilaa luonnon mutta vain maalla autot hylätään metsiin

Olen silleen suht voimallisesti huvittunut kun luen kommentteja uutisista, joiden mukaan koronapandemian aikana lisääntynyt kansallispuistojen asiakasmäärä korreloi suoraan kansallispuistojen roskaantumisen kanssa.

Kommenttien perusteella 99% luontoon jääneistä käärepapereista, tupakantumpeista, kertisrilleistä, nenäliinoista ja täyteen paskotuista kemiallisista veskeistä on syyttäminen niitä hesalaisia urbaaneja cityhippejä, niitä samoja jotka mölyämisellään karkoittavat töyhtöhyypät kuusen oksilta, tallovat oravat käyttämättömillä Partioaitan vaellussaappailla, vievät kaiken internetin ilmasta älypuhelimillaan ja ruuhkauttavat mökkipaikkakuntansa yliopistollisen keskussairalaan vastaanoton juhannusviikolla kun ovat _yrittäneet_ tehdä vesurin kanssa tosimieshommia, jotka luonnistuvat sujuvasti vain maaseudun punaposkisilta kasvateilta.

Viime kesänä Varsinais-Suomessa tein sellaisen pienen testin, että käännyin Somerontieltä Oinasjärventielle ja ajoin kohti Kiikalaa sellaiset 15 kilometriä. Heti kun tienposkessa näkyi sellainen levike minne auton sai parkkiin, ajoin sinne. Hyppäsin ulos kabiinista ja askelsin lähimmän alamäen suuntaan. Ja tosiaan, siellähän sitä oli. Aivan Natura 2000 suojelualueen liepeillä.

Alamäki täynnä roskaa ja romua. Jääkaappeja, pesukone, vanha lipasto, kolme jätesäkillistä vaatteita, pari auton akkua, kanneton arkkupakastin, fillarin runko, lastulevystä tehty kirjahylly, Strömbergin valurautaliesi ja ilmeisesti Seura-lehden vuosikerrat 1970- ja 1980-luvuilta.

Päällimmäinen ajatukseni oli tietenkin, että kuinka me hesalaiset jaksetaankin roudata tuota roskaa tänne asti.

Pitkästä aikaa Foman 200'sta ja paluu 100% etsinkuvaan

Etsimestä pitää näkyä joko 100% se kuva mitä filkalle tallentuu tai ei yhtään mitään. Siksi valintani kinofilkalle on joko Smena tai Nikon F2 tahi F3. Kahdessa jälkimmäisessä tämä sadan prosentin sääntö toteutuu, Smenassa on kirjaimellisesti "etsin", siitä saa etsiä sitä kuvaa vaikka maailman tappiin asti.

No jos totta puhutaan niin minähän kuvaan millä tahansa, paitsi piirtoheittimellä. Sellaisellakin voi nimittäin kuvata.

Nämä kuvat ovat tallennettu Foman Creative Line (heh heh hah hah mikä nimi tuotteelle) filmille Nikon F3 'lla jonka nokilla on ollut pääsääntöisesti MIR-merkkinen 35mm f2 optiikka, jonka ostin 25€lla. Pienellä putsaamisella lasista tuli aivan toimiva, mitä nyt tarkennus on hieman jäykähkö. Muutama otoksista, on kuvattu Vivitarin 70-210mm makrozoomilla, eli kuvat "Cool duck", "Phalaenopsis orkidea" ja "sipuli kukkaruukussa".

Kinofilmeistä paras on Foma 200, väärinkehitettynä Rodinal 1:100 60min, 20 min välein 3x purkki ympäri ja kopaus, kehitteen lämpötilan mittasin sormilla, mikä on tyystin väärin tehty. Kuvat skannasin itse Epsonin halvimmalla mahdollisella filmiskannerilla, V330'lla.

Valvonta pelaa

Meillä on Suomessa tämmöinen asia kuin hiihto

Mikä lie ruohonkorsi

Cool duck

Jääkiekkokausi lienee ohi?

"Klubin lehmä"

Spåran haitari

Sipuli kukkaruukussa

Phalaenopsis -orkidea

Lisää korsia

Vanha kivisilta

Sillan alla

Lamput

Kotitalon pääty