Ravintola Pelimanni - rehellinen arvostelu

”Hei lähtekää syömään?” kuului kaino pyyntö.

No emmä taida jaksaa, märisin. Mutta päätin lähteä silti. Elämässä pitää olla spontaani ja me nelikymppiset helposti jämähdämme paikoillemme. Kaverin synttärit olivat oiva tekosyy piipahtaa korttelikapakkaan ja autolla meneminen oli täydellinen tekosyy juoda yksi max kaksi. Vaimoni ehdotti, että söisimme samalla niin ei tulisi kiire ainakaan illallisen takia.

Hondan nokka kohti Puistolaa ja ravintola Pelimannia. Vedin auton parkkiin K-marketin taakse ja katsoin hiljaa paikalla olevia hupparihörhöjä. Kaupan vieressä oli pubi joka selkeästi veti puoleensa laitapuolen kulkijoita. Aukion toisella puolella, pienellä kukkulalla, Pantheonin lailla kohosi ravintola Pelimanni. Katsoin mykistyneenä osin metsittynyttä tonttia, terassin kulkuaukon molemmin puolin olevia ”marmorikoristeita” sekä muovisia kukkalaatikoita, jotka olivat osin sulaneet tupakantumppipalon seurauksena. Ovet olivat tuttuja tuhansien suomalaisten pienten kyläkauppojen ovista, metalliraamit ja kahvat joiden mukavastimina kaksi mustaa, läpivärjätystä muovista tehtyä kahvaa. Jäykät saranat ja vielä jäykempi ovipumppu. Tuulikaapissa käyttöä odottavia rosterituhkiksia, matto rullalla sekä narikka, jossa unohtunut työpaikan mainoshuppari. Sisempi ovi oli yhtä lailla jäykkä, mutta sain sen auki yhdellä kädellä.

Astuin suoraan 90-luvulle. Ravintolan sisustus oli mykistävä yhdistelmä lama-ajan Viking Linen yökerhoa ja saman aikakauden ketjuperheravintolaa. Tiilenväristä lattiaklinkkeriä mustuneilla saumoilla, tummalla kirsikalla petsattua puutavaraa, verhoiluissa yötaivaan sinistä veluuria, jossa kryptisisä kanarianlinnunkeltaisia detaljeja. Valomainoksia, joissa ledit sytyttävät dinerin pihalla olevien amerikanrautojen etulyhdyt ja pirtsakoita oluttuopin siluetteja, jotka täyttyivät keltaisista valopisteistä, ja palmupuita. Televisiossa pyörii Ylen ykkönen ilman ääntä ja Sorsakosken Topi laulaa radiossa. Ravintolan yleisilme on kulunut, mutta siisti. Missään ei näy likaa ja lähes puhki-istutuilla jakkaroilla on korkeintaan kuusi seitsemän vuotta vanhat istuintyynyt, jotka harvinaista kyllä, eivät ole puhkikustuja. Paikalla on tusinan verran eläkeläisiä, mahdollisesti taloyhtiön yhtiökokous tai kansakoulun luokkakokous, olutlaseja kohotellaan, nauretaan jollekin vitsille, joku kehaisee purjevenettään. Eläkeläiset hymyilevät minulle, minä hymyilen heille, maailma hymyilee meille kaikille. On perjantai, tilillä on rahaa, kaverillani 40v syntymäpäivät ja minä olen onnistunut poistumaan kotoani.

Astelen tiskille, menyy on harvinaisen siistissä mustassa genuiininnahkaisessa kansiossa. Rätkäytän sen auki ja ryhdyn tekemään analyysiä: leikkeitä, pihviä, pizzaa..perus korttelipubiruokaa. Huokaisen helpotuksesta, listan annokset ovat lähinnä varitaatioita toisistaan – poissa ovat kuubalais-kiinalainen lohipaella, karjalanpaisti spagetilla ja paistetut muikut skottilaisten munien kanssa. Hyvän ravintolan tunnistaa suppeasta listastaan, siten tietää, ettei safka makaa kuukausia kylmiössä tai pakastimessa ja päädy asiakkaan lautaselle mikron kautta. Meinaan kuitenkin lentää perseelleni: annokset ovat järjettömän halpoja: wieninleike kympin ja aurajuustopihvi 13 eurodollarssia. Olen varma, että maksun hetkellä hintoihin voi laittaa nelisen euroa lisää ja sitten pahoitellaan, kun printteri ei toimi niin listassa on vanhat hinnat. Tilaan wieninleikkeen ranskalaisilla, päivänsankari samaten ja vaimoni aurajuustopihvin valkosipuliperunoilla. Lisäksi joka iikalle pitkä keppana. Lataan firman kortin tiskiin, nyt ei säästellä kun toimitusjohtaja on liikenteessä. Laskun loppusumma on vain 57€, eli kutakuinkin sama mitä maksaa kaksi paprikaa ja litra maitoa K-Marketissa tai kaksi hampurilaista missä tahansa streetfood-estetiikkaa vaalivassa bögömestassa.

Aterimet saa tiskiltä, joten ne ja oluet kourissa menemme paikoillemme. Tutkin ravintolaa tarkemmin, atmosfääri uhkuu kiireettömyyttä ja kulahtanut interiööri menee jo niin vahvasti campin puolelle, että kokonaisuus on loistava. Toivottavasti omistaja ei ikinä remppaa tätä! Keskustelemme hetken Ruotsin Riksbankenkin suorittamasta ohjauskoron nostosta ja sen vaikutusta kotimaan markkinoihin, olut ehtii vajua kolmella huikalle noin 2/3 tilavuudestaan kun alamme kuulla keittiöstä ääniä, jotka sulattavat ainakin minun hellamustan entisen ravintolakokin sydämen. Keittiössä nimittäin nuijitaan leikkeitämme! Niin monta kertaa olen saanut Saarioisen pakastimeen tapetun valmiiksi paneroidun possun ulkofileeleikkeen syötäväkseni, että saan nykyään näppyjä hanuriini pelkästään sen hajusta. Mutta nyt!  PAM PAM PAM joku JUMALAUTA TEKEE MEILLE RUOKAA EIKÄ VAIN LÄMMITÄ SITÄ. Oloni on lämmin ja pörröinen, aivan kuin olisin äitini keittiössä. Spekuloimme vielä tovin päivän polttavia puheenaiheita, kunnes henkilökunnan edustaja tuo annokset pöytään ja hieman huonolla suomella tiedustelee, mitä tuli kenellekin. Saan lautasen eteeni ja pidän näkemästäni. Leike ei ole suomalaisten tosiäjjä-mentaliteetin mukaan norsunkorvan kokoinen vaan pikemminkin sopusuhtainen, ranskanpottuja ei ole lumilapiollista vaan kohtuullinen määrä. Kuriositeettisalaatti piilottelee leikkeennurkan alla kuin häveten olemassaoloaan, ja anjovis sekä kaprikset ovat pienessä lasikulhossa leikkeen päällä; erittäin arvostettava juttu sillä jostain syystä kaikki eivät halua sillinriepaletta (olkoonkin, että se on maustettua ja värjättyä kilohailia) leikkeeseensä, vaikka se siihen kuuluukin. Kippaan sillisuikerot ja kapriset leikkeen niskaan ja tiristän sitruunalohkosta (joka on oikeaoppisesti leikattu siten, että viipale on businesspäästä viilletty auki) mehua leikkeen leivitykseen.

 

Pelimannin wieninleike

 

Veitsi leikkaa possunleikettä kuin ajatus, leivitys on ohut, rapeahko ja erittäin rasvainen. Tempaisen haarukansyrjällä vielä anjovista samaan suupalaan ja nostan haarukan suuhuni. Kieleni tunnustelee rasvaa tihkuvaa leivitystä ja puraisen kaiken läpi. Maku joka täyttää suuni, sitä voi kuvailla vain yhdellä sanalla: herkullinen. Tämä ei ole maailman parhain wieninleike, mutta se on helvetin hyvä. Seuraavaksi keihästän parit ranskanpotut haarukkaan ja dippaan ne ketsuppiin. Selkeästi pakastekamaa, mutta ravintolan frittiöljy on ensiluokkaista, maussa eivät kummittele lastenannosten nakit ja lihapullat. Potut eivät myöskään ole överisuolattuja, mistä iso plussa. Popsin vuorosuupaloin ihanaa wieninleikettä ja ranskalaisia. Olen kerrankin hiljaa. Ruoka on herkullista. Se on ihanaa. Muu seurue keskittyy myöskin syömiseen, hetken aikaa pöydästä ei kuulu kuin hiljaista puputusta ja hyväksyviä murahduksia. Leikkeen alta paljastuu ehta 1990-luvun suomiravintolasalaatti; pilkottua jääsalaattia, kurkkua ja tomaattia, niskassa oranssihtava öljyinen kastike. Olen herkistynyt, minä, iso mies, makustelen vielä yhden siron suupalan orgastisen rasvaista wieninleikettä ja isken sitten haarukan salaattiin, saaden jokaista komponenttia piikkeihin ja vien sen suuhuni. Takahampaissani on vielä leikettä ja puolikas ranskalainen, nyt maistan tuoreen salaatin ja jonkin lapsuudesta tutun maun. Se on Thousand island -kastike. Radiosta kuuluu Kari Tapio ja minä itken hiljaa paikallani onnesta, ihana leike, mahtava lisäkesalaatti.

Pelimanni ja wieninleike 5/5