Öykkäreiden tyrannia

 Helsingin Sanomat ei julkaissut tätä mielipidekirjoitustani, joten julkaisen sen täällä.

Me elämme öykkäreiden tyranniassa. Dystopiassa, jolle me normaalit, tavalliset ihmiset olemme antaneet hiljaisen hyväksynnän. Me hyvien käytöstapojen nimissä luopuneet kaikista perusoikeuksistamme ja antaneet vallan sekä julkisen tilan heille, joilla ei ole alkeellisimpiakaan käytöstapoja. Koirankakat jäävät keräämättä kaduilta, aikuiset pyöräilevät jalkakäytävällä huutaen ääneen slangisanaa joka tarkoittaa naisten ulkosynnyttimiä, sekakäyttäjät ulostevat julkisilla paikoilla ja uhkailevat teräasein (joita nykyään kantavat käytännössä kaikki jotka eivät käy päivätöissä), nuoriso tehtailee murhapolttoihin verrattavia kolttosia somehaasteiden varjolla, ellei suoraan yritä elää rikollista elämää ohikulkijoita ampuen, ja elämänsä hallinnan menettäneet sekä rikolliset terrorisoivat kokonaisia kerrostaloja parhaimmillaan vuosia, ennen kuin käräjiltä saadaan häätö. Ja me tavalliset ihmiset emme voi tehdä mitään, koska se olisi ”niuhottamista” ja ”aina voi vähän joustaa” ja ”mitä se meille kuuluu”. Viimeistään väkivallan uhka estää toimimisen. Elämme vuotta 2024 Suomessa ja pelkäämme mahdollista järjetöntä väkivaltaa, joka on vastareaktio siihen, että emme hyväksy toisia ihmisiä huomioimatonta käytöstä. Herääkin kysymys: olemmeko täysin epäonnistuneet yhteiskuntana? Poliisinkin virallinen ohjeistus on, että väliin ei saa mennä eikä asioihin kannata puuttua. Tavallinen kansalainen soittaa 112 ja katsoo vierestä, lakia rikotaan.

Ennen vanhaan ihmiset osasivat hävetä toimintaansa, ja jos oli oikeuksia, oli myös velvollisuuksia. Nyt kuuluisan lausahduksen mukaan kellään ei ole enää velvollisuuksia, on vain oikeuksia. Samaan sarjaan voisin lanseerata uuden maksiimin; enää ei tunneta häpeää, sen sijaan tunnetaan ylpeyttä kaksin verroin, vaikka olisi mikä töllöntyö kyseessä.

Sananen suomalaisten lukutaidosta.

Suomalaiset olivat joskus lukukansaa. Instagramissa olemme nähneet kuinka Kalenterikarju (Mikko Toiviainen) repii kirjasta sivuja samalla manaten, kuinka Pelastetaan lukutaito -kansalaisaloite keräsi vain rapiat 12 tuhatta allekirjoitusta. Ei lukutaito ketään enää kiinnosta, se on pudonnut siihen samaan tarpeiden paarialuokkaan kuin terveys ja luottotiedot; jotain mitä ei osata arvostaa, ennen kuin se on menetetty, ja sittenkin yhteiskuntaa huudetaan apuun koska suomessahan ei kukaan kuole katuojaan, ei vaikka söisi itsensä sairaaksi, päihdekäyttäisi asuntonsa ja työpaikkansa alta, tai ei osaisi lukea edes lehtien otsikkoa. Lukutaidon tarpeellisuuden selittäminen on vaikeaa, vähän kuin yrittäisi selittää mitä on laatu tai älykkyys, kyse on laajemmasta kokonaisuudesta.

Nyrkkisääntönä voidaan kuitenkin pitää, että mitä kehnommin ihminen lukee, ymmärtää lukemistaan tai ilmaisee itseään kirjallisesti, sitä huonommin hänellä menee jokaisella elämän osa-alueella. Eikä nyt puhuta yksittäistä takarivin pojista tai joistakin maahanmuuttajanuorista, me puhumme nyt kokonaisista ikäluokista, joilla ei vain ole vaikeuksia lukea ja ymmärtää lukemaansa, vaan heidän on suorastaan mahdoton lukea. Kirjaimet kyllä tunnistetaan, ja niiden muodostetut sanat osataan lukea, mutta kun keskittymiskyky on tuhoutunut älylaitteilla tapahtuvasta dopamiininarkkauksesta, häipyy teksti unholaan saman tien. Samaa tekstiä pitää käydä läpi useampi kerta, mikä turhauttaa, väsyttää ja entisestään lisää vastenmielisyyden tunnetta lukemiseen. Lukutaito ei ole sitä, että tankataan Saarikosken runoja tai että jokaisen kotona on Iijoki-sarja kirjahyllyssä, vaan sitä että pärjätään arkielämässä; osataan lukea verottajan lähettämät paperit, tehdä työhakemuksia ja osallistua yhteiskuntaan. Runot ja klassikot ovat vain plussaa, martszibaanikuorrutus tortun päällä.

Kieli on oleellinen osa kulttuuria, ei vain taiteen muodossa vaan myös ihmiskohtaamisissa. Se kuinka viestimme toisillemme on arkipäivän kulttuuria, ja nyt Suomen rikas oma kieli uhkaa rapautua joksikin YouTube räppäreiden sekametelisopaksi, jota anglismit ja epäsanat pilkuttavat.

Toisaalta voisiko vanhoja klassikoita ”kääntää” 2020-luvun nuorisolle paremmin uppoaviksi: ”..wallah veli kuule; Härkäniemen boomerselkä peitti koko piippuhyllyn, kun hän legit fiilasi Alastalon piippuhyllyä, fam oli dropannut doupin nimen kundille Makkias Afrodite, Makkias tuli sen faijalta, mutta..”

Lukutaito pelastuu vain lukemalla. Vanhan liiton meiningillä ottamalla kirja käteen ja lukemalla. Mitkään äänikirjat, joita kuunnellaan joutavoinnin taustahälynä, eivät lukutaitoa pelasta. Äänikirjat ovat vain lisää elektronistä hälyä maailmaan, jossa hälyä on jo liikaa. Äänikirjat eivät pelasta mitään muuta kuin äänikirjapalveluiden tuottajat köyhyydeltä. Lukutaidon pelastaminen äänikirjoilla on kuin nälänhädän torjuminen valokuvilla ruoasta. Ja tekoälyn käyttäminen tekstin tuottamisen apuna on yhtä viisasta kuin vastatuuleen kuseminen.