Mieli lepää Somerolla

 

Mieli lepää Somerolla. Ja missä lepää mieli, lepää loppukroppakin.

Taakse jää Kivi-Helsingin kiireet, kun astuu sisään K-Härkätiehen, ja kerään iloiset nyökkäykset kassahenkilöiltä. Nappaan koriin paikallisia kurkkuja ja tomaatteja, leipäpaketin, Jokioisten munkkeja ja pari olutta. Parkkipaikalla on tilaa, eikä kukaan etsi maanisesti sitä ovea lähinnä olevaa ruutua tai tiuskahtele perheenjäsenilleen. Nostelen ostokset autoon, starttaan. Suuntaan ohi Kuisman ja keilahallin, ohitan Baddingin muistomerkin penkkeineen, kuin tilauksesta radio soittaa Tähdet tähdet. Käännän äänenvoimakkuutta kovemmalle ja pudotan kilolasit otsalta nenävarrelle, hyräilen mukana.

Säästöpankin ja autokioskin kohdalla täytyy vähän hiljentää vauhtia, jos vaikka näkyisi tuttuja, joita moikata. Kotona Helsingissä hoidin pankkiasiat pankissa, jonka nimestä tulee mieleen juuttien maa, ja aina keskeytyi asioiminen sanaan ”valitettavasti”. Valitettavasti sitä, valitettavasti tätä. Somerolla kukaan ei sano ”valitettavasti”, Somerolla sanotaan ”tämä hoituu”. Siksi minulla on nykyään tili Someron Säästöpankissa.

Somerolla ihmiset morjestavat toisiaan, Helsingin viiskulmassa kukaan ei katso toista, eikä kukaan hymyile, edes lapset. Joensuuntien alussa morjestin jo ensimmäistä tuttua, joka Hiacella ajoi vastaan. Se on kiva morjestaa, kun morjestetaan takaisin. Justeeraan autoni parkkiin S-marketin pihalle ja käyn Alkossa ostamassa roséviiniä, saan jälleen loistavaa palvelua ja toivotan hyvät viikonloput. Sitä arvottaa elämäänsä niiden pienien erojen avulla: Helsingissä kun käyt kaupassa, niin palaa hihat – Somerolla sama koitos päättyy suupielten kaareutumiseen ylöspäin.

Köröttelen majapaikkaani ja nostelen ostokset jääkaappiin. Lempiharrastukseni on valokuvaus ja olenkin someronreissuilla bongannut pittoreskin kuvauspaikan Jaatilan läheltä. Tienristeyksen jälkeen on raitin molemmin puolin tilat mihin Hondan saa parkkiin, vissiin tästä ajetaan traktorilla pellolle? Ne ovat minun salaiset parkkipaikkani nyt seuraavan varttitunnin aikana. Kaivelen rauhassa kolmijalan esille, virittelen sen pellolle ja ruuvaan kameran paikoilleen. Sommittelen kuvan kaikessa rauhassa, mittaan valon ja nappaan kuvan. Joku ajaa avolava-autolla ohi, morjestan kuin luonnostaan. Helsingissä ei voi näin tehdä, jos jossain on auton kokoinen paikka ja jätät kärrysi siihen, niin parissa minuutissa on paikalla kokovartalokondoomiasuun pukeutunut äkeä pyöräilijä, joka huutaa keuhkojensa pohjalta naisen sukupuolielintä, videoi sinua ja uhkaa tuhota mielenterveytesi. Somerolla ollaan ihmisiä ihmisille ja ymmärretään ihan ilman viestintää, että jos pitkätukka tahtoo napata pari valokuvaa pelloista, niin maailma ei siihen lopu, että auto on puoliksi maastoparkissa.

Somerolla ymmärretään autojen ja autolla liikkumisen päälle, sen voi päätellä jo katukuvasta, sillä Somerolla on paljon Honda CR-V merkkisiä autoja, se sattuu olemaan maailman parhain auto.

Sellainen paikka on Somero, siellä kelpaa ihmisen olla.

Miksi suomalaiset eivät osaa käydä ruokakaupassa

Heiluriportit ja niiden jälkeen metri puolitoista karsinaa. Siihen se jää. Tuntomerkit: metabolinen oireyhtymä, halvat vaatteet ja suu auki. Se on suomalainen, ja hän on jäänyt miettimään, että missä on ja miksi. Kerrosneliöitä voi olla neljästä sadasta aina 45 tuhanteen, mutta suomalainen jää siihen ahtaimpaan aukkoon arpomaan. Jotkut aloittavat tämän jo kärryparkissa, kärryjä on yhtä tai kahta sorttia, silti niiden ääressä arvotaan, kuin oltaisiin ratkaisemassa Rubikin paskakuutiota. Polettilaite on kuurakettiin verrattava ihme.

Miksi suomalaiset eivät osaa käydä ruokakaupassa?

Jos näille kuhnijoille huomauttaa, että maailmassa on muitakin ihmisiä, alkaa tuhahtelu. Parhaimmillaan on tupeksijan kunniaa loukattu ja äänekäs paheksunta alkaa. Näiden viskoosiaivojen selässä soisi lukevan heidän työpaikkansa yhteystiedot, että voisin mennä sinne käytäville makaamaan tai tunniksi vessaan. Mikäli heillä sattuisi silloin olemaan hoppu, voisin riemukkaasti hihkua ”mihin sitä kiire valmiissa maailmassa?”

Lehmä tekee ihmiselle maitoa, hevonen vetää auraa ja marsu kokeilee ihmisen shampoon, en tiedä omaa rooliani universumissa, mutta tasan varmasti se ei ole Prismassa jonkun turvenuijan selän takana odottelu, sillä välin kun tämä yrittää keksiä kuinka ostoslista taitellaan auki. Tai jos on, niin Jumala on sadisti.

Itsepalvelukassojen piti vapauttaa meidät perusälykkäät, laskutaidottomien analfabeettien ikeestä, mutta toisin kävi. Harva se kerta, kun kirmaan ostoskärryjeni kanssa itsepalvelukassalle, törmään hievahtamattomaan lihamuuriin, joka mongertaa ääneen seinässä olevaa tekstiä ”itse palvelu kassa?” Täpötäydet ostoskärryt tungetaan karsinakujaan, poikittain tietenkin, kuten kaikkialla muuallakin kaupassa. Kärryt asetetaan aina hyllyjen suuntaisesti ja vasta sitten alkaa tuotteiden etsiminen tavalla, joka saa jokaisen sisälukutaitoisen tahtomaan, että se meteoriitti putoaisi taivaalta tasan juuri nyt. Sitten ostetaan se sama tuote, joka ostetaan joka kauppareissulla. Jostain syystä sen etsiminen on aina yhtä vaikeaa.

Nopeudella, jota ei näe kuin katsomalla italialaisia taide-elokuvia hidastettuna, ryhtyy suomalainen siirtämään tuotteita yksi kerrallaan ostoskärryistä lukijan lasersilmän eteen. Nosto, tarkistus, että varmasti oikea tuote on tullut ja vain yhteen kertaan, tuotteen lasku tasolle ja toisto. Pystyn itse vetämään linjastosta läpi 45 tuotetta kuuteenkymmeneen sekuntiin, toiset saavat samassa ajassa kaksi maitoa. Ja joutuvat molemmilla kerroilla etsimään viivakoodin tölkistä, aloittaen pohjasta ja kannesta, joissa se ei ikinä ole.

Parhaimmassa tapauksessa joudut odottamaan vuoroasi niin kauan, että parta on polviin ja kotona eläkepaperit putoavat postiluukusta, kun juntti on saanut kaikki tuotteensa syötettyä, ja sitten kuulet ne sanat, jotka tarkoittavat, että tulet kuolemaan vanhuuteen siellä automarketissa ”jaa mihin mää nää setelit ja koliket sittem laitam?”

Miksi suomalaiset eivät osaa käydä ruokakaupassa?