Kiev 6C eli ukrainalainen Pentacon Six-kopio

 

Mitä saadaan kun kaksi aikamme suurisuisinta lörppöä pannaan iltapäiväksi samaan tilaan? No mahtavia suunnitelmia, holtitonta rahanmenoa ja paljon besserwisseröintiä.

Tampereen Bryan Adams..eikun Ansel Adams tuli nimittäin katsomaan miltä oikea kaupunki näyttää, saapui tänne Helsinkiin (eli Mega-Hese Ygöseen kuten kuulemme tompereella sanotaan) ja sen kunniaksi, että ollaan kaksi vuotta, sataseitsemän jaksoa ja varmaan kaksisataa tuntia puhuttu puhelimessa, päätettiin nähdä, käydä bissellä ja myös ritsaamassa eräs potentiaalinen kamerakohde.

Kohdattuamme ja kohteliaasti naureskeltuamme toistemme ulkonäölle joidenkin minuuttien ajan, kurvasimme Kameratorin Mega-Hese Ygösen liikkeeseen, josta nappasimme filmiä matkaan ja suorimme oluille ruotimaan kansakunnan yleistä rappiota ja sitä kuinka me saisimme Suomen nousuun jos vain saisimme samat oikeudet kuin Putinilla.

Tästä lähdimme sitten kameranmetsästykseen. Itselläni ei ollut tarpeita, mutta olin varannut talouskassasta hieman ruokarahoja, sillä kuten kaikki tietävät: ilman ruokaa pärjää kyllä mutta ei ilman mielenkiintoisia kameroita elo on tuskaa. Pienellä kaivelulla kameramyyjän uteliaiden silmien alla kohteesta löytyikin Kiev 80 joka toimi runkotulppana jumalattomalle laajakulmalasille, lykkäsin monsterin The Manin haltuun, joka välittömästi kaivoi takataskustaan setelikäärön, rullasi siitä erinäisiä papereita irti ja nakkasi ne myyjälle lörpöttäen sujuvalla katuespanjallaan ”Hola paesano, esta mujeres todo finalmente y lenso perfectamundo!” Umpisuomalainen myyjä katsoi meitä aika pitkään ja jätti sitten meidät rauhaan.

En tiennyt mitä itselläni oli hakusessa, ennen kuin eräältä hyllyltä, nilkan korkeudelta, löytyi ruskea nahkalaukku, joka painoi sen verran että siellä oli joko kamera tai kahvakuula sisällä. Punnersin sen esille, avasin salvat ja siinä se lepäsi. Ulkoisesti aivan minttikuntoinen Kiev 6C vuodelta 1974, mittarittomalla peiliprismalla ja Vega-12B 90mm f2.8 linssillä. Kamerassa oli vastavalosuoja, UV-filsu ja oikein kaulahihnakin masokisteja varten.

Nakuttelin kameralla tyhjiä sen verran, että totesin sen toimivan, verhot olivat ehjät ja ajat pitivät kutakuinkin paikkansa. Diggailin kameraa heti, se on isompi kuin Pentax 67 mutta ei mielestäni ihan yhtä raskas, iso koko on hyvä, sillä 67-penan runko on sen verran pieni, ettei siitä meinaa saada otetta. Painoa kameralla on enemmän kuin tarpeeksi, siis ihan oikeasti: 1920 grammaa ilman filmiä.

Kameran rakenne on täysin mekaaninen ja tässä tapauksessa mekaaninen tarkoittaa mekaaninen kuten jakoavain, jos pudotat Kiev 6C’n, niin lattia hajoaa, ei kamera.

”Osta se! Osta! Se on hyvän mielen kamera!” supatteli pikku piru korvani juuressa niin eläväisesti, että päätin kääntää päätäni; The Man se siinä paholaismaisesti lirkutteli, yrittäen saada minut ostamaan jättiläiskameran. Tässä ei tietenkään helpottanut yhtään se, että tiesin hänen hommanneen pari päivää aikaisemmin Kiev 60’n, johon oli vallan ihastunut.

Nyt puhuttiin kuitenkin kamerasta, jonka mekaniikka oli lähempänä traktorin kauhaa kuin moottoria, kamerasta jonka muotoilua tiiliskivikin häpeäisi, kamerasta joka oli kuuluisa epäluotettavuudestaan mutta jonka korjaamiseksi tarvitsi vain vasaran ja ydinpommin. Pistin vaimolle tekstiviestin, että ostan nyt monella eurolla rumimman ja isoimman kameran mitä olet koskaan nähnyt. Sitten jäin sormet ristissä odottamaan, että tuleeko sellainen vastaus, että herra taiteilija voi sitten kotimatkan sijaan jatkaa The Manin kyydillä suoraan Tampereelle ja sohvalle nukkumaan.

Onneksi tuli toisenlainen vastaus sillä tiesin, että minua olisi suunnattomasti hatuttanut jälkikäteen jos olisin jättänyt kameran ostamatta.

Pakkasin vehkeen nahkasalkkuunsa, tinkasin kaupan päälle yhden Smenan mitä minulla ei myöskään ollut lupa ostaa, ja suoriuduimme ulkoilmaan nauttimaan kesästä.

Kotona laukkua tonkiessani löysin sieltä vielä keltavihreän suodattimen! Olin suorastaan varmasti tehnyt siis voittoa kamerakaupoillani!

Seuraavana päivänä latasin hoopeevitosta laitteeseen ja syöksyin kaduille kuvailemaan. Kamera on mainio. Ensinnäkään siinä ei ole mitään kapitalistisia rappeuttavia toimintoja, kuten valotusmittaria, moottoriperää tai edes automaattista peilinpalautusta. Sellainen pieni myönnytys löytyy, että syväterävyyden tarkistamiselle löytyy peukalovipu. Moni varmaan harmittelee peilin palautuksen puuttumista, sillä se tarkoittaa sitä että etsimen läpi voi kuvaa sommitella vain jos kamera on viritetty. Tämähän ei meitä tekijämiehiä haittaa, eikä varmasti muitakaan Kievillä kuvaavia sillä kamera painaa sen verran, ettei sitä tee mieli kohottaa kasvojen korkeudelle muuten kuin todellisessa tarpeessa eli kuvatessa. Eikä sen puoleen, Kievin etsin eli tässä tapauksessa mittariton ”plain prism” on ilmeisesti peilityyppinen eikä todellinen prisma ja näkymät vääristyneet sen mukaisesti. Raittiille ihmisille, jotka eivät ole kohdelleet keskushermostoaan kuten Kesälahtelaiset turistit Linnanmäen Vekkulan vessaa, tiedoksi että kurkkimalla edellä mainitun etsimen läpi maailmaa pääsee aika lähelle sitä miltä maailma näyttää kun on huuhdellut pari diapamia alas puolikkaalla Koskenkorvalla; näkymä on vääristynyt ja aaltoilee kuvottavasti, ainoastaan ihan keskellä on jokseenkin selkeä alue jonka perusteella voi mattalasilla yrittää tarkentaa. Kievillä tarkentaminen on melkein, mutta ei ihan, yhtä hankalaa kuin Lubitelilla.

Peilin palautuksettomuus toimii kuitenkin kuvaajan eduksi, sillä CCCP-standardien mukainen palautuksenvaimennus Zenith-kinofilmikameroissa on sitä luokkaa, että voisin kuvitella keskarikamerassa efektin olevan kuin pitelisi uunipeltiä ojennettujen käsien varassa ja joku heittäisi koripallon siihen kolmannen kerroksen korkeudelta. Kun peili ei keikkaa edestakaisin, kamera tärähtää huomattavasti vähemmän. Kuvasin testirullalle käsivaralta ajalla 1/60s ja kun polttoväli oli 90mm niin järki olisi sanonut että kuvaa nopeammin tai jalustalta. Kuva ei kuitenkaan tärähtänyt.

Toinen erikoisuus Kiev 6Cssä on laukausinapin sijoittelu. Se on kuten Pentaconilla/Practikassa/Petrissä eli kameran ”bisnespuolella”, mutta tietenkin VASEMMALLA aatteen hengessä. Kun kameran seuraajaa, Kiev 60stä suunniteltiin, päätettiin laukaisunappi siirtää kameran oikealle puolelle. Surkeuden tasapainon vuoksi kamerasta kuitenkin poistettiin remminpitimet ja ne korvattiin mystisillä tapeilla joihin ei saa mitään järkevää hihnaviritystä kiinni.

Filmi lataaminen kameraan on aivan perseestä, pohjassa on lukkotapit joita pitää kääntää ja vetää, joka kerta eri tavalla ja eri suuntiin, jotta ne naksahtavat sijoiltaan ja massiivinen takakansi aukeaa. Sitten filmipuola asetetaan huomattavaa voimaa käyttäen paikkaan ja lukkotapit yritetään pyöräyttää ja painaa takaisin paikoilleen. Tässä menee helposti viitisen minuuttia ja pieni itku karkaa kovahermoisimmaltakin tyypiltä. Filmi pitää, lähteestä riippuen, kelata joko kammella tai peukaloilla pyörittäen kelauspuolalle kunnes taustapaperin nuoli kohtaa kameran rungossa olevan punaisen merkin kanssa. Tässä piilee jälleen yksi Kievin erikoisuus. Jos jätät filmin siten, että kohdistusmerkit osuvat yksiin, kolme ensimmäistä ruutua ovat osin päällekkäin, mutta voit kuvata 14 ruutua yhdelle 12 kuvan rullafilmille, kätevää! Internetiä lukemalla olen opiskellut, että jos tahtoo 12 kuvaa jonkinlaisilla väleillä, pitää filmin kohdistusmerkki kelata reilusti ohi punaisesta nuolesta, ehkä peräti jopa kelauspuolan kohdalle!

Filmiä edistetään peukalovivusta jota pitää kääntää määrätietoisesti, yhdellä sujuvalla sopivan hitaalla liikkeellä alusta loppuun. Jos tämmöinen ahdistaa niin neuvoni on, älä osta Kieviä.

Vega 12B on yhden filmin perusteella vallan toimiva objektiivi, kuvat ovat skarppeja ja täydellä aukolla sopivan pehmeitä. Lyhin tarkennusetäisyys on niin lyhyt, että mitään loittorenkaita ei kaipaa eikä tällä kameralla makrokuvausta viitsisi edes harrastaa kun peiliä ei saa lukittua yläasentoon. Miltei pakollisena lisävarusteena mainittakoon 3/8” → ¼” kierreadapteri, sillä Kievissä on (tietenkin) se isompi jalustakierre pohjassaan.

Kiitämme:

- Helvetin komee

- Jämpti

- Mukana ei hajua

- Mahdollisuus kuvata 14 kuvaa 12 kuvan filkalle

- Edullinen hinta

Moitimme:

- Jalustakierre 1500-luvulta

- Se filmin lataaminen

- Paino

- ”Etsin”

Loppulausuma:

Americanassa on sanonta ”built like a tank”, rakennettu kuin panssarivaunu, kuvaamaan sitä että laite on tehty kestämään ihan mitä tahansa.

Kiev 6C on ”built like the tools they use to build tanks.”

Niille tiedoksi, jotka tahtovat päästä kuvaamaan suht edukkailla Pentacon Six-laseilla ja lisätarvikkeilla, Ukrainalainen ARAX modaa vanhoja Kievejä, tehden niistä toimivia kameroita (naurahdin hieman) maalaten ne mustiksi ja lisäten peilin lukituksen. Prismaton runko maksaa ronski neljä ja puoli sataa.

Kaikki kuvat kuvattu HP5+, kehitys Rodinal 1:36 7,5min. Pienet säädöt tehty Rawtherapeella ja roskat prikattu pois Gimpin kloonaustyökalulla.

 

 

Kotimaisten elokuvien toksisuus

Me olemme täällä Balboan yliopistolla aloittaneet kotimaisten elokuvien muuttamisen paremmin vuoden 2020-ilmapiiriin sopivimmiksi. Vanhat Suomi-filmit ovat nimittäin täynnä mädättäviä rakenteita, sortoa, rasismia, stagnoituneita setämiesasenteita ja avointa pilkkaa luontoa kohtaan.

 

Esimerkiksi Timo Koivusalon elokuva vuodelta 1993 Pekko Aikamiespojan poikamiesaika on jo nimensä puolesta omiaan syöksemään nuorisomme hulluuden kurimukseen, liimanhaisteluun ja vuosien terapiakierteeseen.

 

"Pekko" on jo nimenä toksisen maskuliininen ja suora viittaus Pellonpekkoon, muinaiseen epäjumalaan jonka työmaata oli ohran kasvatus oluen panoa varten. Eli jo elokuvan päähenkilön nimellä ollaan onnistuttu mm. edistamään toksista maskuliinisuutta, epäjumalien palvontaa, pilkkaamaan Suomen virallista uskontoa eli evakelisluterilaisuutta ja ylistämään alkoholia, tuota salakavalaa viinahuumemyrkkyä.

 

"Aikamiespoika" on klassinen köllinimi yhteiskunnallisesti epäkelvolle häviäjälle, luuserille joka ei ole onnistunut edes vaimoa saamaan. Käsite on vahvasti sukupuolittunut ja ylläpitää yhteiskuntamme sortavia rakenteita sekä naisvihaa.

"Poikamiesaika" viittaa misogynistiseen haureuden ylistykseen ja käsitteenä haisee ummehtuneesti menneelle vuosisadalle.

 

Ei ole soveliasta enää 2020-luvulla käyttää termejä "poika" tai "mies" ja täten olettaa sukupuolia. Kuten tiedämme, myös "miehellä" voi olla kuukautiset ja "mies" voi synnyttää, aivan kuten "nainen" voi myös sujuvasti taskuparkkeerata. 

 

Suositus onkin, että sukupuolittuneiden termien sijaan puhumme henkilöstä.

 

Me täällä Balboan yliopistolla odottelemme Timo Koivusalolta julkista anteeksipyyntöä (Pirkka-Pekan tyyliin) tämän elokuvan tiimoilta ja että jatkossa tämä elokuva tunnettaisiin nimellä, joka ei sorra eikä kiusaa, nimittäin:

 

Konseptihenkilöhahmo henkilöhenkilön henkilöhenkilöaika.

Sydämeltään nuoret, nuo lapselliset aikuiset

Kun minä olin lapsi, tai kuten 1980-luvulla sanottiin; kakara, oli vallalla sellainen ajattelu että vanhempia ihmisiä tulee kunnioittaa. Näin on käsittääkseni ollut niin kauan kuin nuorisokin on ollut pilalla, eli ainakin nelisentuhatta vuotta. Lapsuudessani viisikymppiset olivat jo eletyn elämän konkareita, puhumattakaan kuuskymppisistä jotka olivat jo haudan partaalla, mutta silti uhkuivat elinvoimaa, kävivät ulkomailla, reissasivat kotimaassa ja harrastivat. Heillä oli omistusasunnot, kesämökit moottoriveneineen, työura oikeassa firmassa ja jossain vanhassa navetassa saksalainen moottoripyörä pressun alla odottamassa jotain mystistä ”oikeaa aikaa” laittaa se kuntoon ja ajaa sitä.

Lapsuuteni keski-ikäiset olivat, ainakin mielikuvissani, kuin tehtaanpatruunat edellisvuosisadan valokuvissa. Vakavaraisia, tietäväisiä ja ennen kaikkea suoraselkäisiä.

Nyt ajat ovat muuttuneet ja keski-ikäiset aikuiset ovat, kuten sanotaan ”sydämeltään nuoria”.

He siis hölmöilevät.

Voi toki olla, että sosiaalisen median puuttuminen elämästämme silloin 80- ja 90-luvuilla, mahdollisti hölmöilyn niin pienessä piirissä, että esimerkiksi me lapset emme sitä huomanneet. Nykyään Facebook ja Instagram tuo, suorastaan hieroo, toisten elämät kasvoillemme. Kontrasti lapsuuteni viisikymppisiin ja nykyisiin viisikymppisiin, joita siis tarkastelen itse vajaa nelikymppisenä, on huumaava. 

Poissa ovat omat asunnot, kesämökit veneineen, vakavaraisuus, työura ja korkeintaan juhannuskossu merkkaamassa ryyppäämistä. Tämän päivän viisikymppiset ovat ensinnäkin ”työpaikkojen välissä” tai ”jonotussijalla eläkeputkeen” eli ”joutilaita”, omistusasunto on kaupungin vuokrakämppä, työura nippu pätkätöitä sekalaisissa hommissa ja jos kesämökki löytyy, se on suvun ja sinne on porttikielto koska edellistä edeltävänä juhannuksena Petteri & Happo-Repe kaivoivat sen saksalaisen moottoripyörän pressun alta ja ajoivat sen järveen kännissä.

Sydämeltään nuoret käyttäytyvät kuin kuusitoistavuotiaat. Kun viikonloppu koittaa, alkavat nämä amatöörit repimään hiivaa kaksin käsin jo torstaina, koska on ”viikonloppu”-niminen sosiaalinen konstruktio (joka perinteisesti on vaatinut vastapainokseen sellaisen kontekstin kuin ”työssä käynti”), perjantaina some täyttyy kännäilykuvista, lauantaina punssia ollaan otettu siihen malliin, että katkokävely ja psykoosi on jo nurkan takana ja silloin alkaa tapahtumaan; Ritva, 54v, pussaa karaokeravintolassa Perttiä, 49v, Ritvan poikaystävä (huom ei aviomies/avomies vaan poikaystävä) Timo, 52v, näkee tämän ja pistää näyttävästi poikki.

Seuraavaksi Facebookista voidaan lukea, miten Ritva on pelkkä halpa huora ja yleensä tilanne eskaloituu siten, että Timo, 52v, uhkaa tehdä kohtalokkaita päätöksiä, apunaan vajaa tonkallinen halpaa punaviiniä ja kahdeksan lasten aspiriinia. Sunnuntai-iltana Timo, 52v, poistelee korvat punaisina, horkkakankkusessa, facebook-julkaisujaan.

Seuraavana viikonloppuna sama homma toistuu kun sydämeltään nuoret ja kuningas alkoholi kohtaavat jälleen.

Toivottavasti olen itse viisikymppisenä vähän, edes hivenen verran, arvokkaampi.

 

Kirjoittaja on sekakäyttäjä, liikemies ja kirjailija joka haaveilee Viking Loton täyspotista jonka avulla eläköityä nelikymppisenä maalle mökkiin, syrjäytyä, uhitella aseella ohikulkijoita ja nähdä desantteja joka paikassa.

Edes filmille kuvaaminen ei pelasta paskoja valokuvia

 

Olen tästä aikaisemminkin puhunut ja puhun jälleen, lähinnä siksi että nyt minulla on omia esimerkkikuvia joita jakaa ja haukkua, nimittäin mitäänsanomattomista ja jonninjoutavista valokuvista.

Heti kärkeen tahdon sanoa, että en pidä itseäni ”oikeana” valokuvaajana, en edes erityisen lahjakkaana valokuvaajana. Kuvaan vain ja ainoastaan omaksi ilokseni, tämä on minulle harrastus, puuhaa joka tarkoituksena on tuulettaa aivoja ja kroppaa arjen keskellä. Pidän itseäni kuitenkin vakavana valokuva- ja kameraharrastajana, uskon tietäväni mikä on hyvä kuva ja erottavani sen huonosta. Minulla on omat laatukriteerini hyvälle, huonolle ja sille kuuluisalle hyvälle huonolle ja tietenkin katsastelen sekä omia, että muiden kuvia näitä omia standardejani vastaan. Kyse on kuitenkin aina subjektiivisesta mielipiteestä, vaikka näinä kummallisina aikoina ihmiset eivät tunnu kykenevän tekemään eroa omien tunteidensa ja faktojen välillä.

Youtube ja Instagram ovat tehneet sellaisen karhunpalveluksen maailmalle, että kuka tahansa saa materiaalinsa julkiseksi, tämä luo toki tasa-arvoa, mutta täytyy muistaa se, että julkaisukynnys on täysin käyttäjänsä omissa käsissä, kyseessä on subjektiivinen mielipide; kuvan arvo (taiteelliset aspektit & mekaaninen laatu) eivät riipu siitä onko se kuinka julkinen.

Nykyään puhutaan youtube- ja instagramvalokuvaajista, erotuksena ”oikeista” valokuvaajista jotka ovat sitten esoteeristen sanomattomien sääntöjen mukaan joko ihmisiä jotka elättävät itsensä valokuvaamisella, tai sitten ihmisiä jotka ottavat hyviä valokuvia mutta tietoisesti välttelevät sosiaalisen median algoritmien maailmaa. Instagram- ja youtubevalokuvaajien ”altaan matalassa päädyssä” ovat filmille kuvaavat jannut ja jannuttaret jotka tanssivat jotain outoa tangoa sellaisen käsitteen kanssa, että valokuvan media olisi suoraan yhteydessä valokuvan arvoon, että filmille kuvattu kuva olisi automaattisesti parempi kuin digikuva.

Eli siis lyhyesti ja ytimekkäästi: kuva ei ole automaattisesti hyvä jos se on kuvattu filmille, paska kuva on paska kuva.

Paskalla kuvalla voidaan tarkoittaa ihan mitä tahansa alkaen mekaanisesti huonosta kuvasta (tarkennus pielessä, kuvassa naarmuja/pölyä jne) päättyen aina latteaan ja tylsään kuvaan. Jatkuva kuvatulva, jolla meitä pommitetaan sosiaalisessa mediassa, voi mielestäni pahimmillaan johtaa siihen että kyky erottaa hyvät kuvat huonoista hämärtyy. Suurin osa somessa olevista kuvista on paskaa, ainakin omasta mielestäni. Tietenkin tasan yhtä väsyttävää, turhauttavaa ja kokemusta laimentavaa olisi, jos joka ikinen kuva olisi uniikki timantti, mutta nyt ei puhuta siitä.

Minä vaivuin vapun tienoilla tähän harhaan, että valokuvan media nostaa sen arvoa. Latasin Ilfordin FP4+ssaa kaksisilmäiseen Mamiyaani, pakkasin kimpsut ja kampsut ja painuin maaseudulle Somerolle. Visioin, suorastaan hourailin, upeista peltomaisemista joissa pilvet kiiltävät taivaalla ja luovat varjojaan kynnöspelloille. Ladoista jotka ikuistaisin filmille kuin Juhani Palmu kankaalle!

Asettelin kameran kolmijalalle, totta kai! Mittasin valotuksen erillisellä valotusmittarilla, totta kai! Säädin ajan, aukon, tarkennuksen ja kuvasin sen jälkeen instagram storyihin 30s pätkän jossa näkyy Mamiyan etsinkuva, pellot ja kolmijala, totta kai! Koin olevani kuin jokin renesanssinero joka kaikkien junttien keskellä on uniikkina rusinana keksinyt, että ”Haa! Juuri tuolle peltotielle minä ajan Hondani, pystytän kolmijalan ja ikuistan tämän maalaismaiseman! Ei varmasti KUKAAN ENNEN MINUA ole keksinyt mitään yhtä hienoa!”

Ja räpsin rullallisen kuvia tuijottaen ihastuneena kamerani etsimeen, varmana siitä että jokainen ruutu olisi mestariteos.

Kotona kehitin filmin ja vielä katsoessani negatiiveja, olin varma ylivertaisesta neroudestani. Sitten skannasin kuvat ja.. Siis niin latteita ja mitäänsanomattomia paskakuvia, että oikein vitutti filmiin käyttämäni kuusi euroa. Samalla rahalla olisi saanut kuusi olutta kaupasta.

Jos tekisin Youtubeen videoita, jossa hosaisin kameran kanssa ja olisin sellainen ”I shoot film only” youtubevalokuvaaja, en laittaisi näitä kuvia jakoon. Sen sijaan valitettavan moni laittaa ja käsiään heilutellen huutelee niitä iskulauseitaan, latteuksia joilla ei ole mitään kosketusta todellisuuteen, kuten että ”upea rae” tai ”nää ei näyttäisi miltään digillä otettuina” tai ”Ilfordin FP4+ on maailman aliarvostetuin filmi!”.

Nämä kuvat meni omalta osaltani ihan vihkoon. En jaksa edes yrittää photoshopata skannauksessa syntyneitä newtonrenkaita pois, sillä nämä kuvat ovat ihan kertakäyttökamaa vailla mitään syvyyttä. Yritän kääntää tilanteen voitoksi oppimalla jotain tästäkin kokemuksesta, pohtimalla omia virheitään, vaikka sitten (mieluiten) julkisesti, pyrin kasvamaan ja kehittymään harrastuksessani.

Ja tässä ne kuvat.

 

Lato Somerolla

Peltoa Somerolla

Nämä raiteet ovat itseasiassa Tikkurilasta.

Somerniemi

 

Diana F+, hipsterikamera

Hipsterikamera. Ja kyllä, tarkoitan sitä negatiivisessa sävyssä. 

 

En oikein tiedä mistä aloittaisin tämän kanssa, ettei nyt ihan haukkumiseksi menisi, mutta mielestäni on rehellistä sanoa huonoa kameraa huonoksi. Ja luoja nähköön, minähän olen se kundi joka diggaa huonoja kameroita?

 

Kuten Jaaksin kanssa ollaan filosofeerattu usein, on olemassa hyvää huonoja ja huonoa huonoa. Banksyn graffitit ovat hyvää huonoa ja se kun Timopekka 14-vee ja angstissa kirjoittaa permanenttuŝŝilla ”vitu” raitiovaunun penkkiin on huonoa huonoa.

 

Jos nyt aloitan kameran ulkonäöstä. Se on räikeä. Se näyttää siltä, että jos humalainen kuusivuotias saisi suunnitella kameran, niin se näyttäisi Diana F+lta. Se on niin lelun näköinen kuin vain mahdollista ja väritykseltään jotain petroolin ja turkoosin välimaastosta. Se näyttää helvetin hyvältä lundiahyllyssä Take Ivy-kuvakirjan vieressä, mutta reilusti päälle satakiloisen parrakkaan rakennusurakoitsijan kaulassa killuessaan se saa sivulliset soittamaan 112.

 

Kameran pohjassa ja objektiivissa on kirkuvan punainen Lomographyn logoteksti, joka viimeistään viestii ulkomaailmalle, että tässä menee nyt kaveri jolla on enemmän rahaa kuin tietotaito- ja sivistystaso edellyttäisi.

 

Ettei nyt menisi ihan dumaamiseksi niin lisään tähän nyt heti kameran hyvät puolet. Se on kevyt ja siinä on jalustakierre.

 

Mutta päivän päätteeksi kyseessä on räikeän värinen muovinen kamera, joka toimii helvetin huonosti kamerana. Filminsiirto on aivan paska, jopa Holga & Smena -standardeilla, tarkennus tapahtuu objektiivin sisäpuolelta, suljinaikoja on yksi eikä kukaan tiedä mitä se on, aukkoja on kolme ja neljäntenä vaihtoehtona on pinh..siis neulanreikä. Neulanreikävaihtoehdon käyttö edellyttää objektiivin niksauttamista irti. Kyseessä ihan toimiva temppu mutta linssin irroittamisen yhteydessä voi todeta kiinnityksen olevan muovia ja heppoinen ja todennäköisesti särkyvän jo parinkymmenen kerran jälkeen. Pakkasella ei kannata edes harkita. Eikä sen puoleen, kun saat kuvasi kehitettyä ja katsot sitä ylivalottunutta suttua minkä pitäisi olla ”pinhole-valokuva”, ei neulanreiällä tee mieli enää kuvatakaan.

 

Itse linssi on säälittävä ja optisilta ominaisuuksiltaan suorastaan anteeksipyytävän surkea. Kuvista puuttuu kontrastia ja piirtoympyrä ei piisaa kuuskutosen nurkkiin saakka. Tämmöiset puutteet aiheuttavat tuskaista jomotusta leukatupsupartaisten aikuislasten nivusissa, mutta totuus on että Holga teki tämän niin paljon paremmin ja Holgan kuvissa on ihan oikeaa vinjettiä. Tähtäimellä ei tee hevon helvettiä, se on jos mahdollista, vielä huonompi kuin Smenassa. En tiedä ketkä tätä Dianaa tekevät mutta hattu päästä, että ovat saaneet sellaisen parallaksivirheen, että jopa 100m päässä olevat kohteet ovat filmillä sentin verran liian ylhäällä. Eikä asiaa muuten auta se, että filkka vaeltaa kameran sisällä siksakkia kuin teekkari vappuaattona. 

 

Kun negatiivit vihdoin saa hyppysiinsä, on pettymys järkyttävä. Kuvat ovat latteita ja tylsiä. Efekti on melkein käsinkosketeltavasti sama kuin hampurilaisravintolassa jossa ensin katsot niitä kassan päällä olevia havainnekuvia, joissa ihanan kuohkeat hampurilaiset leikkisästi poseeraavat, kullankeltaiset sämpylät, salaatti niin rapean näköisenä, että melkein kuulet kuinka se rouskahtaa suussa, jauhelihapihvi mehukkaanaa ja täyteläisenä, valmiina sulamaan suussasi täyttäen makusilmut umamilla, ja sitten eteesi lyödään rotaatiovalettu muovitarjotin jossa möllöttää sellainen harmaa, rupikonnan ja paskan sekasikiöltä näyttävä ”hampurilainen”. Shokkiin menneet aivosi yrittävät tavoittaa jotain herkullista tuoksua tai edes rouskahdusta ennakoivaa salaatinlehteä tuosta kimpaleesta teollista ruokatuotetta kun finninaamainen kassatarjoilijahenkilö huutaa äänellä, joka on täynnä äänenmurrosta ja mentholsavukkeita, joka saa synapsisi lopullisesti sekaisin ja kiveksesi vetäytymään vatsaonteloon ”SEURAAVA ASIAKAS”.

 

Siltä tuntuu kuvata Dianalla ja saada negat käsiin.

 

Miten tätä kameraa sitten myydään? No netissä. Ja kovalla rahalla. Minä sain tämän kaverilta ilmaiseksi, tai no taisin minä pari pulloa inkiväärikombuchaa antaa vastalahjaksi. Täytyy sanoa, että tämä kamera on tasan yhden Smenan arvoinen, eli kympin. Olen puolittain järkyttynyt siitä, että jengi maksaa tästä kamerasta 79€! Lomographyn omilla sivuilla ja lukuisten harrastajien ylistysteksteissä vilisee termi ”dreamy look” jonka olen oppinut yhdistämään toiseen termiin ”happy accident”, sanomattakin lienee selvää että olen lievästi allerginen molemmille termeille. Sanoinko jo, että Holga teki tämän niiiiin paljon paremmin? Luulen, että tämänkin tuotteen kehumisessa on aika paljon samaa kuin niillä ihmisillä joilla on omenalogolla varustettu läppäri, sitten sitä omaa tietokonetta ylistetään henkeen ja vereen parhaaksi hankinnaksi, kun ei yksinkertaisesti ole munaa myöntää että tuotteen kateusfaktori yhdistettynä siihen että Gigantin myyjä pyöritti kuin litran mittaa, ovat suurimmat syypäät lopputulokseen jossa sähköpostin pyöritystä, pasianssin peluuta ja muita nynnyhommia varten on 1600€ tietokone vaikka sama rumba olisi onnistunut myös jollain kolmenhuntin chromebookilla.

 

Osaavissa käsissä varmasti tästäkin saa iloa irti, mutta tosiaan kun Holgaa saa nettikirppareilta hintaan 10-20€ jos aikansa viitsii vartoa ja kotibileiden känniselfiet hoituvat vaikka kertakäyttökameroilla, joiden käyttömukavuus ja optiset ominaisuudet hakkaavat Dianan mennen tullen, en näe mitään oikeutusta tälle kameralle. Laitan omani lundiahyllyyn Take Ivy kirjan viereen odottamaan inspiraatiota tai parran trimmaamista leukatupsuksi.

 

Kaikki kuvat kuvattu HP5+ filkalle ja kehitetty Rodinalilla 1:100 60min.

 

Tämä kuva on otettu "pinhole" asetuksella.

 

Stadin nimbyt

Seurasin voimallisesti huvittuneena keskustelua Facebookin Käpylä-ryhmässä, aiheena aidatut piha- ja muut alueet. Näki taas hyvin sen, miten jossain susirajalla on pantu petäjää halki poikki ja pinoon, että ollaan saatu se vanhin mukelo huit helvettiin jaloista pyörimästä ja sinne Helsinkiään elikkäs Hesaan elikkäs Mega-Hese-Ygöseen, tai miten hiidessä junantuomat armasta pääkaupunkiamme kutsuvatkaan.

Näinhän ne maailmankuvat ja zeitgeistit tuppaa asettumaan, että kun Voima-lehti napataan kainaloon sieltä rautatieasemalta ja matkalla kohti skurulinjan päätepysäkkiä, asumaan vuokralle, että ach ja och voipa kunpa olisikin meilläkin sellainen utopia, jotta kollektiivinen kaupunkitila kaikille yhteistä olisi ja ihanata ja ikuinen kesä ja niin päin pois, vähän kalijaa ja pilveä siellä nurmikolla ja porvari hus pois heti täältä meidän kaikkien puistosta ja kokoomuslaiset ne vasta ampua pitäisi!

Kova on usko siihen, että yhteinen tavara olisi sitä auvoisinta. Fakta vaan on, että kommunismi ei toimi ja siellä missä ei Securitaksen savitakit narise kilpaa maihinnoususaappaiden kanssa, on paikat rikottu tai vähintäänkin sotkettu. Jos ette usko niin menkää katsomaan mitä tahansa yleistä vessaa tai Koffin puistoa Taiteiden yön jälkeen. En ole #muuten koskaan ymmärtänyt, miksi vappuna ja taiteiden yönä kaikki maajussit tulevat tänne sotkemaan. En minäkään tule sinne teidän Ankkarockkiinne kusemaan porttikonkiin neljän boforin juubassa vain siksi että on jotkut hiton juhlat. Hitto vie.

Kaikkein hauskinta (lue: naurettavinta) näissä jokaista pihaa ja siirtolapuutarha-aluetta julkiseksi puistoksi vaativissa tyypeissä on heidän suorastaan vesivärinohut naiiviutensa; tila joka muuttuu ääripäästä toiseen jahka ensimmäinen oikeasta työpaikasta saatu liksa kilahtaa tilille tai vuokrahelvetti muuttuu omistusasunnoksi, kaikkein heikoimmilla yksilöillä riittää ihan romanikerjäläinen oven takana kauppaamassa Isoa Numeroa, että oma todellisuus järkkyy perustuksia myöten ja pitää laittaa isännöitsijälle sähköpostia että josko alaovet saisi lukkoon vuorokauden ympäri.

Silloin loppuu vinkuminen ”kaikkien yhteisestä julkisesta kaupunkitilasta”, se on kolmen metrin teräsbetonimuuri Nato-piikkilangalla ja konekivääripesäkkeillä talon ympäri, vallihauta krokodiileillä ja biometriset tunnisteet rapun oveen. Kotini on linnani, hipit uuniin ja kerjäläisiä voidaan auttaa siellä heidän omassa maassaan.