Elämästä, pollareista ja kreosootintuoksuisista parruista

Valtavan iso ja keltainen, sellaisena minä sen muistan ja olen varma, että se seisoo edelleen siellä. Raudanraskaana, ikuisena kuin rantakalliot, taivaanlaki ja tuulet.
Puhun nyt valtavasta pollarista, en isosta kytästä, vaan sellaisesta johon ruotsinlaivat sidotaan kun ne ovat kaijassa.
Varhaislapsuuteni kului turvallisella 80-luvulla, jonka näkyvin ero nykypäivään on se kuinka turvatonta silloin oli. Satama-aluetta oltu aidattu, sinne pääsi kuka vain yrittämään veteen putoamista.

Kasarin puolenvälin jälkeen olen ehkä nelivuotias ja lempipaikkani maailmassa on Katajanokanlaituri. En välitä laiturista jos siellä on joku isompi risteilijä, sillä se tietää hälinää ja  ihmisiä. Tahdon usein mennä isän kanssa sinne. Laituri on ihmeellisyyksien aarreaitta. Siellä on  kreosootilla kyllästettyjä parruja, jotka tuoksuvat ja ovat kiinnitetty muttereilla, jotka ovat isompia kuin nyrkkini. Laiturilla on myös romua ja niin paksu köysi, etten saa sormiani sen ympärille. Muistan ihmetelleeni miten köyttä voitaisiin edes käyttää kun ei sitä jaksa kukaan nostaa, mutta en osaa sanoittaa ajatuksiani.
Laiturilla käymisessä on aina yksi pakollinen osuus, rituaali, nimittäin pollarin päälle kiipeäminen. Sen valtavien jalkojen välissä on kolme rei’itetystä turkkilevystä tehtyä askelmaa jotta pollarin sarviin yltäisi. Kumarrun kurkkimaan likaista sepeliä askelmien läpi ja työnnän sormeni kokeeksi yhteen reikään. Isä kieltää heti ja selittää, että sormi voi katketa jos kaatuu tai horjahtaa. Epäilen vahvasti että näin voisi käydä, mutta tempaisen sormeni heti pois askelman reiästä. Tuijotan kättäni ja mietin hetken aikaa miten kamalaa olisi jos sormi menisi irtipoikki, melkein tulee itku kun mietin millainen hätä tulisi äidille jos poika tulisi kotiin yhdeksänsormisena.
En yllä mitenkään pollarin päälle, saan käteni reunan yli ja tunnustelen sen sileäksi maalattua pintaa. Tunne on hupsu, olen nähnyt muualla vastaavia pollareita, mutta ne ovat olleet minua pienempiä. Tämä on paljon isompi, isompi kuin isäni. Joka kerta isä lupautuu nostamaan minut pollarin päälle, mutta jänistän aina. Olen pelkuri (ja olen edelleen mitä tulee korkeisiin paikkoihin).
 

Joskus parikymppisenä kävin katsomassa pollaria, se ei ollut enää niin kovin iso, ehkä kaksi metriä korkea. Olisin voinut helposti kiivetä sen päälle, mutta olin humalassa eikä pollarin yläpää ollut enää suuri kuin sirkusareena, numeron 47 kenkäni olisivat peittäneet siitä leijonaosan.
Joskus kolmekymppisenä kävin katsomassa pollaria taasen, mutta nyt matkan päästä sillä turvallisuus on lisääntynyt siinä määrin, että ystäväni Iso Keltainen Pollari on nyt aidan takana, eikä kreosootintuoksuista Katajanokanlaituria ollut enää, vaan sen nimi oli mahtipontisesti Port of Helsinki.
 

Ehkä tulevaisuus syö sataman ja sen aidat ja pollari on taas vapaata riistaa uteliaille nelivuotiaille. Ehkä pääsee testaamaan josko lapsenlapset uskaltaisivat seistä pollarin päällä.
 

Ehkä ja ehkä, sellaista se on. Elämä nimittäin.

Kirjoittamisesta prosessina

 Käsikirjoitus lähti taittoon. Lopulliseen. Sieltä se menee painoon ja palautuu aikanaan. Kirjana. Onko se kuin toukka joka tulee painosta perhose.. Äh. Ei tämä toimi.

Kirjan kirjoittaminen on pikemminkin kuin muuttamista asunnosta toiseen.
Tarkoitan siis prosessina samanlaista.
Siinä koetaan koko inhimillisten tunteiden skaala: epätoivo, onni, autuus, kurjuus, viha, kateellisuus ja rakkaus.
    Käsikirjoituksen ensimmäinen versio, se josta liian kiltit ystäväsi ovat innosta hihkuen sanoneet ”Hei juku, tosi hyvä!”, samalla yläpeukkua näyttäen, on kuin nykyinen asuntosi.
Tai edellinen. Se johon joskus ihastuit, joko tahtomattasi tai olosuhteiden pakosta.
Pian huomaat kuitenkin ärsyttäviä piirteitä: keittiö on liian pieni tai lyöt jalkasi aina samaan repsottavaan listanpätkään. Tai jotain muuta. Alat katsella uutta kotia, mutta tällä kertaa kriteerisi ovat tiukemmat. Pian löydätkin jotain ja rakastut päätäpahkaa, yleensä johonkin yksityiskohtaan kuten ikkunoihin, ikkunapenkkeihin, postinumeroon tai leijonantassuammeeseen.
Sitten alkaa muuttaminen, prosessi joka muistuttaa kässärin hinkkaamista.
Uusi kämppä on ideaali käsitteesi täydellisestä kodista (kuten uusi versio käsiksestä on ideaali käsitteesi käsiksestä). Ryhdyt sisustamaan sitä päässäsi ja pian olet vetämässä maalarinteippiä uuden kodin lattioihin, nähdäksesi kuinka sohva asettuu. Olet täynnä energiaa joka ei lopu ja työstät utopiaa.
Pian reaalimaailma alkaa kuitenkin heitellä kapuloita rattaisiin. Sohvan ja senkin väliin ei mahdukaan sohvapöytää ja sänky on liian leveä jotta yöpöydät sopisivat sen molemmin puolin. Työpöydällekään ei ole tilaa eikä jatkossakaan tarjota koko suvulle jouluna sapuskaa, ei ainakaan niin että kaikki söisivät samaan aikaan.
    Mitä lähemmäksi muuttopäivä tulee, sitä kaoottisemmaksi kaikki muuttuu. Vielä hetkeä aikaisemmin muuttaminen oli ihanaa, nyt se on pakkopullaa. Seisot töiden jälkeen muuttolaatikkopinon vierellä ja harkitset vakavasti tavaran polttamista tai roskiin heittämistä, jotta kokemus olisi ohi. Huomaat tinkiväsi liki jokaisesta asiasta, joka vielä suunnitelma-asteella oli ”aivan must juttu”. Samalla tavalla kirjoittaminen muuttuu kun deadline lähestyy. Kun edessä on tyhjä paperi, tähtää Nobeliin. Kun edessä on deadline, ei parit pilkku- ja yhdyssanavirheet haittaa, kunhan nyt pääsisi nukkumaan ennen puoltayötä. Viimeiset muuttolaatikot kannetaan ikenet ja silmät verestävinä, päivän 27s savuava Cameli suupieleen ruuvattuna ja paikat täynnä tyhjiä oluttölkkejä. Seesteisestä suunnittelijasta on tullut tiuskiva ihmisraunio.

    Kun väsymys on nukuttu pois, kuullaan pyhä lupaus: ”Ei enää koskaan enää.”

Kunnes keittiö alkaa taas tuntumaan pieneltä tai huomaat toistuvasti lyöväsi jalkasi samaan listanpätkään.