Sienipastaa, tryffelillä tai ilman!

Hei! Tässähän on jotain vihreitäkin!

Tässä voi säveltää ihan rohkeasti, käyttää mitä sieniä tahansa joita on tottunut käyttämään. Itse satuin saamaan pussukallisen kuivattuja tatteja.

Tarvitaan;

- Kourallinen sieniä
- 1 pienisipuli
- 2 valkosipulinkynttä
- 2dl kermaa
- 2 rkl creme fraichea
- Nokare voita
- Paketti tuorepastaa tai vastaava määrä kuivaa kamaa (tagliatelle)
- Perusmausteet

Liota sienet, tai älä. Pieni ne haarukkapalaa pienemmiksi. Pieni myös sipulit.

Kuullottele sipulia matalalla lämmöllä tovi, lisää valkosipuli.

Laita pastavesi kiehumaan.

Lisää sienet sipuleiden joukkoon ja nosta lämpöä reilusti, hämmennä kapustalla. Mausta mustapippurilla. Juuri ennenkuin sienet palavat, lisää kerma. Kun seos kiehuu, lisää creme fraiche.

Heivaa pastat kattilaan. Keitä sienikastiketta kasaan samalla, juuri ennenkuin pasta on valmista, nosta kauhalla ~desin verran pastan keitinvettä kastikkeeseen. Nyt kastikkeessasi on sekä suola, että saostava ainesosa (=pastasta irronnut tärkkelys).

Sammuta liesi, valuta pastat ja yhdistä kastikkeen kanssa. Jos olet hifistelijä, kuten allekirjoittanut. Nostat toisen paistinpannun liedelle, johon laitat nokareen voita. Kun voi on sulanut ja alkaa juuri ja juuri ruskistua, heivaa pastat pannulle ja hämmennä niin maan saatanasti. Kippaa soosi niskaan ja lennokkaasti veivaa seosta muutamalla ranneliikkeellä ympäri. Tässä vaiheessa voi lisätä ihanaa tryffeliöljyä jos sellaista sattuu löytymään.

Nostele kastikoitu pasta lautaselle, heivaa kylkeen lisäkesalaattia ja raasta parmesaania annoksen päälle (älä käytä sitä valmisraastetta, sahajauhoa saa halvemmalla puutavaraliikkeestä!). Nauti punkun kanssa.

Sananen suomalaisesta ruokakulttuurista

Suomessa ei ole ruokakulttuuria. Ei ainakaan kunnon ruokaa tai kulttuuria.

Kepulaisen propagandan mukainen lautasmalli on 70-luvun jälkeen vajaassa 40 vuodessa saatu kipattua pizzaan ja kebabbiin päin kallelleen. Sillä erotuksella, että kebab on korppujauho-jauhelihaseosta vailla kunnon mausteita ja pizzakin valju aavistus siitä mitä se voisi olla.

Suomessa liha vedetään läpikypsänä maitolasin kera joten on ymmärrettävää, että pizza on valkoista pullamussua jonka päällä on koko alepan säilykehylly ja jotain paskaa jota kehdataan sanoa juustoksi.

Maassa jossa Juha Vuorinen on kirjailija ja Putous hyvää viihdettä, voidaan aivan mainiosti leikkiä, että Rosso/Chicos/ABC ovat "oikeita" ravintoloita.

Fy fan.

Koko ajatus ruokakulttuurista Suomessa on tuulimyllyjä vastaan taistelemista. On helpompaa muuttaa johonkin oikeaan maahan keski-eurooppaan kuin toivoa pastöroimatonta juustoa tai tuoretta rocotoa johonkin Öllölän Saleen. Puhumattakaan, että joku joskus uskaltaisi näitä eksoottisia ja vieraita tuotteita ostaa - ja miksi ostaisikaan kun EU-rahoilla subventoitu bulkkiskeida on halvempaakin!

Vasta ulkomaille mentäessä voi omin silmin todeta kuinka suomalaiset ovat hannarikansaa safkan suhteen. Pankaas merkille mitä härmäläiset vetävät perusravintona ulkomaanreissuilla;

1. Pizza
2. Wienerleike
3. Pizza
4. Lihapullat muusilla
5. Lehtipihvi
6. Pizza

Tosi gourmandit osaavat toki erottua perusjuntista tilaamalla lehtipihvin mediumina.

Ja maidon tilaaminen ravintolassa ruokajuomaksi pitäisi tulkita eroanomukseksi ihmiskunnasta.

Usein tulee täällä kotimaassa notkuttua etnisissä ravintoloissa. Kyllä on facepalmit lähellä kun Kämäräisen perhe tulee syömään, ensin tiedustellaan erikoisuudet läpi, sitten etniset safkat. Lopuksi päätetään, ettei kebabbeja ja falafelejä uskalleta kokkeilla. Pizzaa ja lehtipihviä kaikille, perheen 14-vuotiaalle kelpaa kuitenkin vain nakit ja muusi. Ruokajuomaksi maitoa, iskälle menisi ehkä olut, mutta kun tultiin autolla niin eihän sitä voi...

Sarvikuonojen maa.

Suomalaiset ymmärtävät klassisesta ranskalaisesta keittiötaiteesta suurin piirtein yhtä paljon kuin orava avaruussukkulasta. Maissa jossa ei olla laskeuduttu puusta 60-luvulla, ruokakulttuuri on osa tapakasvatusta. Täällä Suomaassa ruoka nähdään ensisijaisesti polttoaineena, kulinaristinen orgasmi saavutetaan "mätön" muodossa, kun pizzan päälle vedetään koko Alepan säilyketölkkikavalkadi. Kaikki muu on "heinät ristiin"-pelleilyä jolle nauretaan avoimesti, "fiinimpiin" ravintoloihin mennään vain jos työnantaja tarjoaa, jos illallinen ei mene tyystin sikailuksi ja ryyppäämiseksi (=juhlitaan) aterointi on ylijäykkää, muodollista ja koetaan hankalaksi. Jälkikäteen muistelu ei lämmitä mieltä, kun koko illallisen ajan on jännätty ikenet kireenä.

Ottaen huomioon, että Suomi on käytännöllisesti katsoen maatalousyhteiskunta ja vielä pari sukupolvea sitten kaikki syötävä saatiin suurinpiirtein omasta pellosta. Kaupungistuminen keski-eurooppalaiseen tapaan ja sen seurauksena riippumattomuus omasta maatilkusta, joka ruokkisi sitä omistavan henkilön on Suomessa niin uusi juttu, että on synti ja häpeä, että meillä on parikymppisiä jotka eivät osaa perunoita keittää. Kaikki kunnia tosin suomalaiselle einesteollisuudelle, itsekin vanhana kapitalistina mieluummin vaikka kieltäisin hellat ja kattilat ihmisiltä ja myisin pelkkää einespizzaa ja mikroaaltouuneja!

Kännissä on kivaa

Tai ei ole. Joskus on, yleensä.

Pienessä nousuhumalassa ainakin on erittäin lystiä. Viime tiistaina keksimme kaverini "Jugin" kanssa kikkailla kännykkäkameralla. Mitään varsinaista älypuhelinta minulla ei ole, sen sijaan tunarinkestävä Samsung Xcover. Perinteinen halkomalli, tosin IP67-luokituksella ja NATO-sertifikoidulla ruudulla.

Siihenkin tosin olen onnistunut hoitamaan pari naarmua.

Puhelimessa on jonkinlainen alkeellinen videokuvaus mahdollisuus 2 megapikselin kameralla, hauska lelu. Kamera toimii still-kuvissa huomattavasti paremmin, tosin silloin vaaditaan melkoista valaistusta, salamavaloa luurissa kun ei ole.

Summa summarum; ohesssa nousuhumalassa väännetty 11 sekunnin huumoripitoinen klippi. Toivomme Jugin kanssa, että se saa yli miljoona katselukertaa ja pääsemme Neloselle tekemään talk- tai ruokashowta. Olemme niin loppuunpalaneita, ettemme voi ajatellakaan "oikeita töitä". Media-ala, täältä tullaan!

Terävä veitsi

Terävä veitsi, tai terävät veitset ovat ruoanvalmistuksen kulmakivi. Joskus olen vieraisilla ja minua on pyydetty "väsäämään" jotain ruokaa. Pääsääntöisesti minulle on ojennettu kämmenen kokoinen, koppurainen ja piloille viillelty leikkuulauta sekä jonkinlainen teräase, pahoittelujen kera.

"Joo mulla taitaa olla vähän tylsät veitset.."

Tämä on ihmeellinen toteamus. Toimisitko kaverisi kuskina, kaverisi autolla jos parkkipaikalla paljastettaisiin, että autosta puuttuu ratti ja puolet polkimista?

Selityksiä on yhtä paljon kuin ihmisiä, teroittaminen on kuulemma "vaikeaa" (ei ole), "ei ole aikaa" (paskapuhetta) ja "veitsi on muutenkin huono" (kai nyt kun se on päästetty liian tylsäksi). Typerin perustelu kaikista on se, että tylsä veitsi on turvallinen. Yleensä samanlaisia perusteluja kuulee kun Helsingin keskustassa asuva käytäväkiitäjä tahtoo pitää kiinni leasing-katumaasturi-munanjatkeestaan sillä verukkeella, että jos lapsia pitää viedä harrastuksiin.

Kammottavia viiltohaavoja liki jokaiseen sormeeni ja raajaani saaneena en voi kuin liputtaa terävien, mieluiten hel-ve-tin terävien veitsien puolesta. Terävä veitsi viiltää kauniisti ja helposti - siksi sen käytössä ei tarvita voimaa - ja siksi jos se lipeää, se ei mene kämmenestä läpi. Yrittäkää joskus päästä vierailulle peruskoulun keittiöön tai mihin tahansa Amican tai Sodexhon lounas"ravintolaan". Siellä itäsaksalaisten kuulantyöntäjien habituksella varustetut kylmäköt pilkkovat sipulia salaattipöytään; verisuonet pullistelevat käsivarsissa ja jokaisella "viillolla" kuuluu pahaenteinen *KRUNTS*. Tuo rutisevan narahtava ääni sipulia pilkkoessa kertoo, että veitsi on todella tylsä. Niin tylsä, että sen saa enää tahkolla teräväksi. Miettikää miten käy kun veistä kammetaan sadan kilon voimalla leikkuulautaa kohden ja sitten sipuli lipsahtaakin? Sirkkelisahureiden suosimat kolmen sormen sormikkaat saattavat olla ensi talven muotia!

Veitsien teroittaminen ei myöskään ole vaikeaa. Hanki sellainen Fiskarssin muovijuttu josta veistä vedellään läpi. Jos olet hifistelijä, osaat teroittaa veitsesi kivellä. Nuo kahdella teroitinkivellä olevat "viritykset" ovat siitä käteviä, että veitsessä säilyy oikeahko teräkulma lähes itsestään. Arkikäytössä riittää, kun veitsen teroittaa kahdesti kuussa tuollaisella. Kaveriksi voi vielä hoitaa ns. teroituspuikon, jota pitkin veistä vedellään 4-6 kertaa per puoli teroituksen jälkeen. Nämä puikot eivät paljoa maksa ja niitä saa liki jokaisesta hypermarketista.

Millainen on sitten terävä veitsi? Itse testaan veitseni vetämällä vasempaa käsivartta hellästi myötäkarvaan, jos ihokarvat pomppivat irti kuin partaveitsellä, kelpaa veitsi paprikankin pilkkomiseen. Minulla onkin eri hauska karvaton läntti vasemmassa käsivarressani! Klassinen terävän veitsen happotesti on, että veitsi viiltää tomaattia omalla painollaan. Käsi tekee vain sahausliikkeen.

Parasta terävässä veitsessä on kuitenkin, että kun kerran pääsee kokkaamaan oikeasti hyvällä ja terävällä veitsellä, ei ole paluuta anoppimallin mökkipuukkoihin!

Koostin pienen videon aiheesta, jos jollakulla on vaikeuksia uskoa, että tomaatti viipaloituu veitsen omalla painolla.

Pizzaa pannussa!

Onko se sitten pannupizzaa?

En tiedä..



Muotoile pannun kokoinen pizzapohja, nakkaa se lämpenevään pannuun. Kasaa nopeasti täytteet päälle. Paista vajaa minuutti ja heitä 250 asteiseen uuniin n. 8 minuutiksi. Nopeampi ja helpompi kuin pizzakivi!

Kokotteja

Thin Lizzy - Live & dangerous

Ehkä maailman paras livelevy. Eikä ainoastaan minun mielestä, vaan ympäri maailman musiikkipiireissä arvostettu platta.

Vuosina 77-78 äänitetty ja 1978 julkaistu Live & Dangerous pitää sisällään koko pläjäyksen Thin Lizzyn aikaisempien levyjen hittejä, jos levyhyllystä löytyy vielä tuplalive Life - Live on käsissäsi melkoinen Thin Lizzyn best of the best.

Vaikka Thin Lizzy onkin bändi, jonka tuotantoa ei välttämättä kannata ostaa kokoelmina vaan yksittäisinä albumeina, ei Live & Dangerousta voi pitää minkäänlaisena rahastuksena. Levy on perkeleen kova, siitä ei pääse yli eikä ympäri.

Äänikuvaltaan levy saattaa suurimman osan 2000-luvun musiikista syvään häpeään. Tänä päivänä ei osata edes studiossa äänittää yhtä puhtaasti kuin 70-luvun lopulla livekeikoilla. Autotunetettu tumppupaska lentää luiskaan kuin punaviinioksennus vappuna, kun tätä levyä kuuntelee. Levyn kitarasankarointi ja verbaaliakrobatia maalaa sellaisia kuvia, että tähän verrattuna kaikenmaailman Lauri "Lettunaama" Tähkät, Arttu Wiskarit, Robinit ja koko amerikkalainen "kevyen musiikin" scene on silkkaa skeidaa.

Pastaa, kampasimpukkaa..pastaa frutti di mare? TAAS?

Innostuin kun näin S-marketissa pakastettua kampasimpukkaa! Siis pelkkää lihaa. Eikä hintakaan ollut paha!

Tarvitaan;

Kampasimpukoita
Jokiravun pyrstöjä
Surimia
Tuplakonsentroitua tomaattipyrettä
Paseerattua tomaattia
Sipulia
Valkosipulia
Voita
Pastaa
Mustapippuri, suola, siirappi
Valkoviiniä/valkkarietikkaa
Basilikaa, oreganoa

Ota kampasimpukat sulamaan, tai käytä ne jäisinä. Huomioi, että tuote on raakapakaste! Kampasimpukat pitää kypsentää läpikotaisin, kuten muutkin äyriäiset!

Laita pastavesi kiehumaan, ja muista pastankeitossa reilu suola! Pärskeet saavat kuivuttaan jättää hennon suolarannun!

Silppua sipulit ja ryhdy kuulloittamaan niitä laakeassa paistinpannussa voissa. Kun sipulit alkavat olla läpikuultavaisia, lisää ruokalusikallinen tai kaksi tomaattipyrettä. Freesaile tätä satsia tovi.

Tässä vaiheessa pastat voi jo kaataa kattilaan.

Lisää kampasimpukat ja paista pari minuuttia lisää. Hulauta pannuun vajaa desi valkoviiniä tai ruokalusikallinen valkkarietikkaa. Anna kiehahtaa ja lisää ~2dl paseerattua tomaattia. Mausta mustapippurilla. Alenna lämpöä ja anna hautua.

Kun tuntuu, että pasta on "puolivälissä" kypsymistään, nappaa kauhalla pari desiä keitinlientä paistinpannulle. Nosta lämpöä ja kiehauta soosi kertaalleen. Nyt pastankin pitäisi olla valmista, joten sammuta liesi, lisää pannulle vielä pilkotut surimit ja kokonaiset jokiravunpyrstöt. Pyöräytä kaksi kertaa myötäpäivään, mutta ei enempää, etteivät surimit hajoaisi rumasti!

Valuta pastat ja törötä koko roska lautaselle. Nauti vinkun kanssa.

Oeuf Cocotte

(eli kokotin munia, eli kokotteja....)
Munaa pääsiäisen kunniaksi! Vähän eri tavalla toki.



Tarvitaan;

4 - X kpl pieniä 1½-2 dl vetoisia keramiikkavuokia
Saman verran kananmunia
Creme fraichea
Täytteitä
Mustapippuria ja suolaa
ja voita..

Voitele keraamiset vuoat (puhu ramekineista jos haluat tehdä vaikutuksen).

Nosta teelusikallinen ranskankermaa ramekinin pohjalle.

Nosta kaksi teelusikallista täytettä* ranskankerman päälle.

Riko jokaiseen vuokaan varovaisesti yksi muna.

Nosta vielä nokare ranskankermaa vuokaan, rouhaise mustapippuria päälle ja nosta vuoat isompaan vuokaan. Kaada vuokaan kuumaa tai peräti kiehuvaa vettä, niin että vedenpinta on vähän yli vuokien puolenvälin. Älä täytä vuokaa liian täyteen, se pitää voida nostaa vielä uuniin. Vaihtoehtoisesti vesihauteen voi tehdä syvälle uuninpellille.

Esilämmitä uuni 170 asteeseen ja nosta vesihaudevuoka ramekineineen uuniin. Kokotit ovat valmiita kun valkuainen on hyytynyt, mutta keltuainen vähän juoksevaa (maun mukaan). Tähän menee reilu 10min.

* Täytteet

Täytteeksi käy melkein mikä tahansa mikä kuulostaa hyvältä. Hyviä täytteitä ovat mm.

- Lohi
- Ravunpyrstöt
- Hummerinliha
- Erilaiset sienet
- Duxelles-massa
- Paahdettu paprika
- Tryffeli
- Jamon serrano tms.

Hyvää pääsiäistä!

Tunnustus "puutarhablogista"

Blogini voi olla inspiroiva, mutta ei ehkä aivan puutarha-aiheinen?

Sain Lilleniltä (http://chiliblogini-lillen.blogspot.com/) tunnustuksen inspiroivasta puutarhablogista. Ne jotka lukevat tätä blogia ruokahorinoiden takia, eivät välttämättä tiedä viherpeukalointiharrastuksestani. Pidän varsinaista "puutarhablogia", eli kasvatuspäiväkirjaa chilifoorumin keskustelupalstalla. Aina välillä toki raapustan tännekin jotain chileihin tai orkideoihin liittyvää.

Diplomin ehtoihin kuuluu vastaaminen kolmeen kysymykseen ja nähtävästi voi vielä vapaamuotoisesti kiittää niitä puutarhablogeja jotka ovat toimineet inspiraationa.


1) Miten puutarhainnostus ja puutarha blogin pitäminen syntyivät?

Olen aina ollut kiinnostunut luonnosta ja luonnontieteistä, eläimistä ja kasveista. Nuorempana oli jos jonkinsorttista lemmikkiä, myöhemmin erilaisia kasveja. Kaktuksista en koskaan innostunut, helppohoitoisia toki mutta vaativat sellaista pitkäjänteisyyttä jota nuorella miehellä ei ollut. Kärpäsloukkukin otti ja kuoli, silloin ei ollut internettiä josta hakea tietoa eikä kirjastostakaan osannut lainata.

Varsinaista puutarhaa minulla ei olekaan. Ainoastaan parveke. Mutta nimitän sitä rehvakkaasti kasvihuoneeksi! Varsinaisen viherpeukaloinnin aloitin jo edellisessä asunnossani 2009, olin juuri viipaloinut ison läjän punaista Pirkka-merkkistä chiliä papukaijoillemme ruoaksi ja ryhtynyt lukemaan Helsingin Sanomien viikkoliitettä. Lehdessä kerrottiin eräästä Jukka "Fatalii" Kilpisestä joka oli jonkinlaisen ahaa-elämyksen johdosta tunkenut mm. mangon ja chilin siemeniä itämään. Nopeasti innostuvana kaverina näin heti mielessäni suunnattomat säästöt, mikäli pappareille voisi kasvattaa itse omat ruoat. Ja olihan moinen ikkunanlautaviljely aika muodikasta (ja on edelleen).

Samoihin aikoihin sain myöskin hankittua tietokoneen ja siihen internetin (uskomatonta mutta totta, elin lähes 3 vuotta ilman minkäänlaista ATK-laitettta. Ja ei, en ollut vankilassa tai koomassa ;) ryhdyin ottamaan selvää, mikä ero oikeastaan on habanerolla ja Pirkka-chilillä, ainoilla silloin tuntemillani chililajeilla. Nopean googlailun jälkeen huomasin päätyväni toistuvasti Infernon chilitietokantaan etsiessäni vastauksia. Sitten huomasin, että Suomessa on ihan chiliyhdistyskin! Tässä vaiheessa rupesin jo ottamaan kierroksia, aavistin, että chilissä on sitä jotain. Eipä aikaakaan kun löysin chilifoorumin. Luin sitä aikani, useita kuukausia. Lopulta päätin rekisteröityä sinne, lähinnä helpottaakseni uusien viestien lukemista. Luettuani muutaman kuukauden ryhdyin pikkuhiljaa kirjoittamaan vastauksiakin. Ja pitämään päiväkirjaa - tietysti!

Nyt kolme vuotta myöhemmin chilejä on lähemmäs 70 kappaletta, joista toki ~50kpl taimia joista osan lahjoitan eteenpäin. Siemeniä on kerääntynyt mapillinen. Kolme vuotta sitten tiesin habaneron ja "pirkkachilin", geneerisen capsicum annuumin. Nyt olen kasvattanut yli 40 lajia ja tiedän varmasti, että niitä on olemassa tuhansia ja taas tuhansia. Samalla olen oppinut roppakaupalla erilaisista kasvualuistoista, ruukuista, lannotteista, biologiasta, kemiasta. Chilien myötä olen tutustunut myös muihin kasveihin, kuten erilaisiin orkideoihin.


2) Mikä on erikoisin, ihmeellisin, harvinaisin, tunnearvoltaan suurin tai kaunein lempikasvisi?

Näistä voisi kirjoittaa pienen kirjan. On vaikea nimetä suosikkia. Rakastan Aji Cristalin ja PI-585267:n, eli Turbo Puben, makua. Diggaan isosti tapaa miten Capsicum Lanceolatum kasvaa ja rehottaa ja valtaa koko ikkunan. Villichili Tepin on myös mahtava planttu, kasvaa rehoittaa sekin! Phalaenopsis-orkideat ovat kauniita ja mahtavia kasvattaa! Kolmivuotias ja sohvan kokoinen habanero on erittäin komea. Cajamarca on ehdottoman erikoinen, karvainen capsicum chinense jonka raa'at marjat värjääntyvät antosyaaneista. Peikonlehti kököttää hallitsevana olohuoneen nurkassa. Enkelinsiipikin on kaunis. Capsicum Flexuosum edustaa taas harvinaisempaa päätä. On vaikea valita. Valitsen kaiken.

3) Millainen on puutarhafilosofiasi?

Repostelen usein olevani "luomu", mutta se ei pidä paikkaansa. Käytän apulantaa, kanankakkaa ja merileväuutetta. Mielestäni rehujen kanssa puljaaminen pitää hoitua ilman suurempia stressejä. Kasvatan mullassa, perinteiseen tyyliin. Vesiviljelyihmisillä tuntuu olevan monensorttista ongelmaa, milloin vesi on liian hapanta, milloin sitä milloin tätä. En myöskään usko mihinkään järjettömiin lisävaloihin tai kasvatustelttoihin. Jos ikkunalauta/parveke ei riitä, kannattaa miettiä kasvattelun mielekkyys. Taimet, jotka laitan itämään aina tammikuussa, saavat jonkinlaista lisävaloa. Oikeammin keinovaloa, pyrin vähentämään valaistusta heti maaliskuussa jotta saan "rumat" lamppuviritykset poistettua. Orkideat tarvitsevat jonkinlaisen apuvalon talven pimeimmille kuukausille, mutta ne ovatkin kauniita kasveja jotka mielellään valaisee! Jos pitäisi tiivistää kasvatusfilosofiani yhteen lauseeseen, sanoisin että "vedän rennosti".


Laitetaan tähän loppuun vielä erikoiskiitos minua inspiroineille kasvattajille, linkit tässä tapauksessa chilifoorumin puolelle;

Aji Inferno
Fatalii
Lillen
Jaolsten ja Ylöjärven polte
Inkrose
Bluesman
Toni susirajalta

ja pari blogimaailmasta;
Chilivaari
Chilipark

Varsinaisen tunnustuksen inspiroivasta puutarhablogista tahtoisin antaa chilifoorumin nimimerki ABK. Perusteluina asiantuntemus viherpeukaloinnin saralla, erinomainen kuvamateriaali kasvatustarinoiden yhteydessä sekä hämmästyttävän jäsennelty toiminta nuorelta ihmiseltä!

ABK:n kausi 2012

Pistonhead lager

Yleensä pyrin välttämään tällaisia selvästi tietylle ihmisryhmälle profiloituja tuotteita. Hippusen ällöttää tämä metalli & kromi ja lowride-fuusio. Melkein voisi kuvitella tölkin kylkeen vielä jonkin custom prätkäpajan logon, näitä chopshop-juttuja joita näköradio tuuttaa ihmisten rauhalliseen arkeen. Yäk. Jostain syystä mainoskampanaja, joka oli ainakin S-ryhmän kanta-asiakaslehdessä, ei ole purrut. Voisi melkein kuvitella miten Leatherheavenin mainosmaailmassa elävät, vaakunaleijonakarjut "Kiitos 1939-1945"-paidoissaan kantaisivat tätä rock'n'roll-bisseä selkä vääränä himaan.

Pieni naurunkiherrys pääsee suupielestä kun kaupan bissehyllyjen välissä tutkii tuotetta joka ammentaa visuaalisen ilmeensä George Lucasin American Graffitista ja Grateful Deadista, onkin RUOTSALAINEN! Ja vielä RUOTSALAISEN SUURPANIMON TUOTE! Jossain määrin siis pyhäinhäväistys? Ennenkuin puritaasimmat sielut repivät ihokkaansa, siirrytään positiivisiin puoliin.

Bisse on nimittäin hyvää. Kunhan sivuuttaa americanaa tihkuvan etiketin, takaetiketistä käy jopa ilmi käytetyt humalalajikkeet! Massabulkkituotteessa! Määriä tai katkeroainepitoisuuksia ei ilmoiteta, mutta kukapa niitä tuijottaisikaan jossain prisman olutosastolla? Kunhan pääsee kotiin ja saa tölkin auki voi jo hymyillä leveästi, tässä oluessa on potentiaalia! Maitokauppabisseksi yllättävät humalaista, ei Kukko pilsin tasolla eikä tässä ole runkoakaan samalla tavalla kuin Laitilan tuotteissa, mutta hakkaa kevyesti kotimaiset bulkkilagerit!

Ei maailman paras tuote, mutta ostan jatkossakin ja suosittelen lämpimästi kokeilemaan.


ps. Kummallista, että vielä tänä päivänä voi kauppaan eksyä olut joka mainostaa kyljessään; "Pistonhead Low Ridin' Lager is a smooth brew for the laid-back hot rodder. Loaded with hops to give it just the right finish. Stay low and slow!"

Siis mitä! Onko tämä autoilijan olut?! Smooth brew for the laid-back hot rodder? Missä ovat holhousyhteiskunnan perään itkevät ämmät, Pekka Sauri ja Tannte Astrid? Tekstihän pitää heti muuttaa a) suomeksi ja b) sellaiseen muotoon, että ettei moottoriajoneuvot vaan tulisi missään muodossa mieleen kun bisseä kittaa.