Näytetään tekstit, joissa on tunniste valokuvaus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste valokuvaus. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 30. toukokuuta 2021

Kiev 6C eli ukrainalainen Pentacon Six-kopio

 

Mitä saadaan kun kaksi aikamme suurisuisinta lörppöä pannaan iltapäiväksi samaan tilaan? No mahtavia suunnitelmia, holtitonta rahanmenoa ja paljon besserwisseröintiä.


Tampereen Bryan Adams..eikun Ansel Adams tuli nimittäin katsomaan miltä oikea kaupunki näyttää, saapui tänne Helsinkiin (eli Mega-Hese Ygöseen kuten kuulemme tompereella sanotaan) ja sen kunniaksi, että ollaan kaksi vuotta, sataseitsemän jaksoa ja varmaan kaksisataa tuntia puhuttu puhelimessa, päätettiin nähdä, käydä bissellä ja myös ritsaamassa eräs potentiaalinen kamerakohde.


Kohdattuamme ja kohteliaasti naureskeltuamme toistemme ulkonäölle joidenkin minuuttien ajan, kurvasimme Kameratorin Mega-Hese Ygösen liikkeeseen, josta nappasimme filmiä matkaan ja suorimme oluille ruotimaan kansakunnan yleistä rappiota ja sitä kuinka me saisimme Suomen nousuun jos vain saisimme samat oikeudet kuin Putinilla.


Tästä lähdimme sitten kameranmetsästykseen. Itselläni ei ollut tarpeita, mutta olin varannut talouskassasta hieman ruokarahoja, sillä kuten kaikki tietävät: ilman ruokaa pärjää kyllä mutta ei ilman mielenkiintoisia kameroita elo on tuskaa. Pienellä kaivelulla kameramyyjän uteliaiden silmien alla kohteesta löytyikin Kiev 80 joka toimi runkotulppana jumalattomalle laajakulmalasille, lykkäsin monsterin The Manin haltuun, joka välittömästi kaivoi takataskustaan setelikäärön, rullasi siitä erinäisiä papereita irti ja nakkasi ne myyjälle lörpöttäen sujuvalla katuespanjallaan ”Hola paesano, esta mujeres todo finalmente y lenso perfectamundo!” Umpisuomalainen myyjä katsoi meitä aika pitkään ja jätti sitten meidät rauhaan.


En tiennyt mitä itselläni oli hakusessa, ennen kuin eräältä hyllyltä, nilkan korkeudelta, löytyi ruskea nahkalaukku, joka painoi sen verran että siellä oli joko kamera tai kahvakuula sisällä. Punnersin sen esille, avasin salvat ja siinä se lepäsi. Ulkoisesti aivan minttikuntoinen Kiev 6C vuodelta 1974, mittarittomalla peiliprismalla ja Vega-12B 90mm f2.8 linssillä. Kamerassa oli vastavalosuoja, UV-filsu ja oikein kaulahihnakin masokisteja varten.


Nakuttelin kameralla tyhjiä sen verran, että totesin sen toimivan, verhot olivat ehjät ja ajat pitivät kutakuinkin paikkansa. Diggailin kameraa heti, se on isompi kuin Pentax 67 mutta ei mielestäni ihan yhtä raskas, iso koko on hyvä, sillä 67-penan runko on sen verran pieni, ettei siitä meinaa saada otetta. Painoa kameralla on enemmän kuin tarpeeksi, siis ihan oikeasti: 1920 grammaa ilman filmiä.


Kameran rakenne on täysin mekaaninen ja tässä tapauksessa mekaaninen tarkoittaa mekaaninen kuten jakoavain, jos pudotat Kiev 6C’n, niin lattia hajoaa, ei kamera.


Osta se! Osta! Se on hyvän mielen kamera!” supatteli pikku piru korvani juuressa niin eläväisesti, että päätin kääntää päätäni; The Man se siinä paholaismaisesti lirkutteli, yrittäen saada minut ostamaan jättiläiskameran. Tässä ei tietenkään helpottanut yhtään se, että tiesin hänen hommanneen pari päivää aikaisemmin Kiev 60’n, johon oli vallan ihastunut.


Nyt puhuttiin kuitenkin kamerasta, jonka mekaniikka oli lähempänä traktorin kauhaa kuin moottoria, kamerasta jonka muotoilua tiiliskivikin häpeäisi, kamerasta joka oli kuuluisa epäluotettavuudestaan mutta jonka korjaamiseksi tarvitsi vain vasaran ja ydinpommin. Pistin vaimolle tekstiviestin, että ostan nyt monella eurolla rumimman ja isoimman kameran mitä olet koskaan nähnyt. Sitten jäin sormet ristissä odottamaan, että tuleeko sellainen vastaus, että herra taiteilija voi sitten kotimatkan sijaan jatkaa The Manin kyydillä suoraan Tampereelle ja sohvalle nukkumaan.


Onneksi tuli toisenlainen vastaus sillä tiesin, että minua olisi suunnattomasti hatuttanut jälkikäteen jos olisin jättänyt kameran ostamatta.


Pakkasin vehkeen nahkasalkkuunsa, tinkasin kaupan päälle yhden Smenan mitä minulla ei myöskään ollut lupa ostaa, ja suoriuduimme ulkoilmaan nauttimaan kesästä.


Kotona laukkua tonkiessani löysin sieltä vielä keltavihreän suodattimen! Olin suorastaan varmasti tehnyt siis voittoa kamerakaupoillani!


Seuraavana päivänä latasin hoopeevitosta laitteeseen ja syöksyin kaduille kuvailemaan. Kamera on mainio. Ensinnäkään siinä ei ole mitään kapitalistisia rappeuttavia toimintoja, kuten valotusmittaria, moottoriperää tai edes automaattista peilinpalautusta. Sellainen pieni myönnytys löytyy, että syväterävyyden tarkistamiselle löytyy peukalovipu. Moni varmaan harmittelee peilin palautuksen puuttumista, sillä se tarkoittaa sitä että etsimen läpi voi kuvaa sommitella vain jos kamera on viritetty. Tämähän ei meitä tekijämiehiä haittaa, eikä varmasti muitakaan Kievillä kuvaavia sillä kamera painaa sen verran, ettei sitä tee mieli kohottaa kasvojen korkeudelle muuten kuin todellisessa tarpeessa eli kuvatessa. Eikä sen puoleen, Kievin etsin eli tässä tapauksessa mittariton ”plain prism” on ilmeisesti peilityyppinen eikä todellinen prisma ja näkymät vääristyneet sen mukaisesti. Raittiille ihmisille, jotka eivät ole kohdelleet keskushermostoaan kuten Kesälahtelaiset turistit Linnanmäen Vekkulan vessaa, tiedoksi että kurkkimalla edellä mainitun etsimen läpi maailmaa pääsee aika lähelle sitä miltä maailma näyttää kun on huuhdellut pari diapamia alas puolikkaalla Koskenkorvalla; näkymä on vääristynyt ja aaltoilee kuvottavasti, ainoastaan ihan keskellä on jokseenkin selkeä alue jonka perusteella voi mattalasilla yrittää tarkentaa. Kievillä tarkentaminen on melkein, mutta ei ihan, yhtä hankalaa kuin Lubitelilla.


Peilin palautuksettomuus toimii kuitenkin kuvaajan eduksi, sillä CCCP-standardien mukainen palautuksenvaimennus Zenith-kinofilmikameroissa on sitä luokkaa, että voisin kuvitella keskarikamerassa efektin olevan kuin pitelisi uunipeltiä ojennettujen käsien varassa ja joku heittäisi koripallon siihen kolmannen kerroksen korkeudelta. Kun peili ei keikkaa edestakaisin, kamera tärähtää huomattavasti vähemmän. Kuvasin testirullalle käsivaralta ajalla 1/60s ja kun polttoväli oli 90mm niin järki olisi sanonut että kuvaa nopeammin tai jalustalta. Kuva ei kuitenkaan tärähtänyt.


Toinen erikoisuus Kiev 6Cssä on laukausinapin sijoittelu. Se on kuten Pentaconilla/Practikassa/Petrissä eli kameran ”bisnespuolella”, mutta tietenkin VASEMMALLA aatteen hengessä. Kun kameran seuraajaa, Kiev 60stä suunniteltiin, päätettiin laukaisunappi siirtää kameran oikealle puolelle. Surkeuden tasapainon vuoksi kamerasta kuitenkin poistettiin remminpitimet ja ne korvattiin mystisillä tapeilla joihin ei saa mitään järkevää hihnaviritystä kiinni.


Filmi lataaminen kameraan on aivan perseestä, pohjassa on lukkotapit joita pitää kääntää ja vetää, joka kerta eri tavalla ja eri suuntiin, jotta ne naksahtavat sijoiltaan ja massiivinen takakansi aukeaa. Sitten filmipuola asetetaan huomattavaa voimaa käyttäen paikkaan ja lukkotapit yritetään pyöräyttää ja painaa takaisin paikoilleen. Tässä menee helposti viitisen minuuttia ja pieni itku karkaa kovahermoisimmaltakin tyypiltä. Filmi pitää, lähteestä riippuen, kelata joko kammella tai peukaloilla pyörittäen kelauspuolalle kunnes taustapaperin nuoli kohtaa kameran rungossa olevan punaisen merkin kanssa. Tässä piilee jälleen yksi Kievin erikoisuus. Jos jätät filmin siten, että kohdistusmerkit osuvat yksiin, kolme ensimmäistä ruutua ovat osin päällekkäin, mutta voit kuvata 14 ruutua yhdelle 12 kuvan rullafilmille, kätevää! Internetiä lukemalla olen opiskellut, että jos tahtoo 12 kuvaa jonkinlaisilla väleillä, pitää filmin kohdistusmerkki kelata reilusti ohi punaisesta nuolesta, ehkä peräti jopa kelauspuolan kohdalle!


Filmiä edistetään peukalovivusta jota pitää kääntää määrätietoisesti, yhdellä sujuvalla sopivan hitaalla liikkeellä alusta loppuun. Jos tämmöinen ahdistaa niin neuvoni on, älä osta Kieviä.


Vega 12B on yhden filmin perusteella vallan toimiva objektiivi, kuvat ovat skarppeja ja täydellä aukolla sopivan pehmeitä. Lyhin tarkennusetäisyys on niin lyhyt, että mitään loittorenkaita ei kaipaa eikä tällä kameralla makrokuvausta viitsisi edes harrastaa kun peiliä ei saa lukittua yläasentoon. Miltei pakollisena lisävarusteena mainittakoon 3/8” → ¼” kierreadapteri, sillä Kievissä on (tietenkin) se isompi jalustakierre pohjassaan.


Kiitämme:

- Helvetin komee

- Jämpti

- Mukana ei hajua

- Mahdollisuus kuvata 14 kuvaa 12 kuvan filkalle

- Edullinen hinta


Moitimme:

- Jalustakierre 1500-luvulta

- Se filmin lataaminen

- Paino

- ”Etsin”


Loppulausuma:

Americanassa on sanonta ”built like a tank”, rakennettu kuin panssarivaunu, kuvaamaan sitä että laite on tehty kestämään ihan mitä tahansa.


Kiev 6C on ”built like the tools they use to build tanks.”


Niille tiedoksi, jotka tahtovat päästä kuvaamaan suht edukkailla Pentacon Six-laseilla ja lisätarvikkeilla, Ukrainalainen ARAX modaa vanhoja Kievejä, tehden niistä toimivia kameroita (naurahdin hieman) maalaten ne mustiksi ja lisäten peilin lukituksen. Prismaton runko maksaa ronski neljä ja puoli sataa.


Kaikki kuvat kuvattu HP5+, kehitys Rodinal 1:36 7,5min. Pienet säädöt tehty Rawtherapeella ja roskat prikattu pois Gimpin kloonaustyökalulla.

 








 

perjantai 24. heinäkuuta 2020

Tapaus Lomo 135BC

Elämäni kummallisissa sattumuksissa tämä kamera pääsee top 25-listaan selkeästi. Oli ihan tavallinen työpäivä kun kännykkäni pirahti. Siellä oli Omaposti -apissa viesti saapuneesta paketista Kameratorilta. Kylmä hiki alkoi välittömästi erittäytyä nahkani läpi, sillä tiesin varsin hyvin ettei minulla ollut lupaa tilata ’Torilta yhtään mitään, ei edes omilla viikkorahoillani. Olinko hetken uhmassani edellisviikonloppuna, maisteltuani rommia, Pirkka -olutta sekä tuhdit rintasavut amerikkalaistyylisestä filtersavukkeesta, mennyt ja ostanut jotain tuosta maanmainiosta tamperelaisliikkeestä jotakin?


Eipä siinä, ei muuta kuin töiden jälkeen postiin noutamaan pakettia. Suuren jännityksen vallassa ryhdyin käärimään pakettia auki. Kaiken pakkausmateriaalin keskellä oli kamera. Kamera ja pieni pinkki lappu jossa käsinkirjoitettua tekstiä;


”Moi, tykkään sun radio-ohjelmasta. Puhut hassuja! Taidat tykätä Smenoista? Tää ei ole Smena vaan Lomo, onko se hyvä? En osannut käyttää ni ota sä se!”

Olin harvinaisen positiivisesti yllättynyt. Normaalisti kun sanon tai kommentoin jotain internetissä, saamani palaute alkaa usein sanoilla ”Kun sä tulet kadulla vastaan niin..” tai ”katotaan uskallatko..”


Paketissa oli siis kamera. Nostin sen käteeni ja ihmettelin sitä. Se oli pieni, mutta raskas. Ja kameroissahan pätee sama sääntö kuin rannekelloissakin; mitä painavampi, sitä kalliimpi ja parempi. Heti alkuun kiinnitin huomiota kameran, eh, omintakeiseen muotokieleen. Se on kuin Rollein 35’n vähän juntahtava maalaispikkuserkku, sellainen joka on vetänyt dark webistä ostettua kasvuhormonin ja krokodilin sekoitusta nostellessaan traktorin akseleita tallissa, samalla Tauskia kuunnellen.


Tunnistin heti kameran naamasta sojottavan objektiivi-suljinhässäkän Smenasta tutuksi, mutta meinasin lentää perseelleni kun kurkkasin edestä ja hoksasin, että kyseessä ei olekaan Smenan T-43 40mm f4 vaan Industar-73 40mm ja nopeudeltaan peräti f2.8!! Jos tällä ei tulisi kreamy boukehia joka freimiin, niin meikä on Sophia Lorenin ass-double!


Aukko ja aika valikoituvat obiskan sisä- ja ulkokehältä kuten LOMOn (Loistokuvia Ottavien Muovikameroiden Operaatio) muissakin vintagekameroissa ja muutenkin muotokieli noudattelee tuttua kaavaa. Rannelenkki on mallia kiinteä ja kameran alalevystä löytyvät niin filkankelauskampi, jalustakierre, varustekenkä mallia ”hot shoe” sekä kryptinen kierreosa joka paljastui filmin vapautusnamikaksi. Kameran päältä löytyvät funkkistyylinen, neliskanttinen laukaisunappi jossa kierre lankalaukaisijaa ja sitä käyttävää oikeaa valokuvaajaa varten, sekä filmilaskuri. Ja uskokaa tai älkää karvaiset lapseni, tämän ”smenan” filmilaskuri TOIMII.


Kameran päällä on myös erikoinen, todella iso ja ruma kääntönuppi. Nupin päällä on pyöriteltävä levy, joka toimii jonkinlaisena horisontaalisena ympyränmuotoisena laskutikkuna, josta selviää oikea valotus. Itse nuppi kääntyy alkuun vapaasti, sitten kameran sisältä kuuluu kolahdus ja naksaus ja sitten nuppi alkaa pistämään hanttiin. Sisällä on jonkinlainen jousi ja räikkätoiminto. Nupin kiertely muistuttaa varsikäsikranaatin virittämistä, ne jotka tietävät mistä puhun ovat myös olleet Stockmannin hulluilla päivillä.


Ihmettelin nupin kääntelyä aikani, kunnes nerokkaat aivoni käsittivät sen olevan filmin siirtovivun korvike! Samassa tajusin, että kyseessä oli Neuvostoliitossa varsin suosittu keksintö; nimittäin täysmekaaninen moottoriperä! Jossain ”Raketa” tms merkkisessä kamerassa oli vastaava systeemi, nupista kierrettiin jousi kireällä ja sitten laukaisinta painamalla pyörähti sekä filminsiirto, että suljin naksahti. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani, kun tajusin että tämäkin kapitalistinen rappeuttava toiminto oli onnistuttu suuressa ja mahtavassa Neuvostoliitossa saamaan toimimaan ilman inhottavia paristovirityksiä. Nauroin paskaista röhönaurua kun tungin IKEA-kassillisen AA-kokoisia alkaliparistoja Nikon F3’n MD-4 moottoriperään ja testasin kuinka ripeästi suljin saatiin laulamaan maajoukkuekilpailussa, jossa edustettuina oli Neuvostoliitto ja Japani. Nikonissa suljin räpsähtää vain 4 kertaa sekunnissa, mutta Lomossa suljin räpsähtää niin monta kertaa kuin ehdit suljinta painaa sekunnissa. Lomo oli siis ylivoimainen voittaja!


Tässäkin Lomossa on eräs aivan ylivertainen piirre; keskussuljin! Leican verhosuljinta on ylistetty ripeäksi ja huomaamattomaksi, mutta Lomon keskussuljin on kuin yllätysripuli, vahinko on jo käynyt ennen kuin taikuri itse huomaakaan! Lomo myös synkkaa salama-ajat kaikilla nopeuksilla 1/15s – 1/250s ilman mitään ongelmia ja kuvatessa voi keskittyä ottamaan vain täydellisesti valoitettuja, tärähtämättömiä kuvia; viewfinderkamerana Lomo 135BC’ssä ei ole nimittäin mitään inhaa peiliä, joka siellä pimeydessä heiluttelisi ties kenelle ja törmäilisi milloin kattoon, milloin lattiaan, aiheuttaen ikävää ”mirror shakea”.


Niin mainitsinko jo etsimen? Smenoissahan kohteen tähtäily on tapahtunut nimenomaan etsimen läpi, kohdetta saa etsiä ja etsiä vittumaisen samean muovinrämmäleen läpi ja lopputulos on vähän sama kuin katsoisi maksalaatikkoa siitä kuoren tirkistysikkunasta. Rajaus muuttuu lennosta riippuen kuinka lähelle kameran takaseinää silmämunansa uskaltaa painaa. Smenalla kuvaakin parhaiten lonkalta, eikä yritäkään kurkkia siitä vitsi-ikkunasta. Lomo ykskolmevitos berceessä sen sijaan on ihan oikea, melkein länsimaalaiselta vaikuttava, etsin jossa on selkeästi nähtävä helokehä ja jopa TARKENNUSALUEESTA KERTOVAT SYMBOLIT JOIDEN PÄÄLLÄ KEIKKUU NEULA JOKA LIIKKUU TARKENNUKSEN MUKAAN JA NYT MINUN PITÄÄ VETÄÄ ASTMAPIIPPUA KOSKA TÄMÄ ON AIVAN LIIAN UPEAA OLLAKSEEN TOTTA!!!


Kameran lataus tapahtuu kuten Saksan Smenassa, eli Leisassa. Nappia vääntämällä avautuu lukitus jonka toimintaa edes tiedemiehet eivät ymmärrä, seuraavaksi irtoaa (lievää kovempaa väkivaltaa käyttäen) koko pohja ja takaseinä. Painelevyn virkaa toimittaa saranoitu juttu jonka olen nimennyt ”elukaksi” ja se kääntyy filmin päälle pitäen sen paikallaan sekä suorana. Ja yllättävää kyllä, tämä kaikki liikkuvine osineen ei naarmuta filmiä, toisin kuin voisi kuvitella.


Kameran sisäosat haisevat voimakkaasti Neuvostoliitolle, eli panssarivaunurasvalle, kaalipierulle ja mahorkalle. Pahimmat hajut lähtivät kun käärin kameran isoisän suojeluskuntamanttelin sisään viikoksi.


Kaiken kaikkiaan kamera on mainio peli. Se on pieni joten se mahtuu reisitaskushortsien taskuun ihan mainiosti. Tosin se on niin raskas, että skolioosipotilaille sen kantamista näin ei voi suositella ja terveetkin ihmiset tarvitsevat kunnon vyön housuihinsa ja mieluiten henkselit. Rannehihna on synteettistä materiaalia ja kalvaa nahkaa hellepäivänä kuin kuudenkympin santapaperi mäntyrimaa. Sen käyttö on hankalaa ja helvetin epäergonomista, koskaan et tiedä koska veto loppuu kesken filminsiirron ja usein kuvat epäonnistuvatkin kun joudut nopeasti vääntämään kääntönuppia joka kuulostaa jänisräikältä. Pieni koko takaa kuvaan joutuvat sormet tai villivapaana heiluvan rannelenkin. Takalevyä ei saa irti ilman kirurgin sorminäppäryyttä ja Riku Kirin puristusvoimaa. Tarkennus suoritetaan arvaamalla ja kamerasta on mahdoton saada otetta ilman, että jonkin liikkuvan kohteen liikkuminen estyy. Filmilaskuri toimii, mutta kameralla on mahdollista ottaa loppumattomasti päällekkäisvalotuksia viimeiseen ruutuun.


Lyhyesti sanottuna, rakastan tätä kameraa.


Muotokieli on tuttua Lomoa
Muotokieli on ehtaa Lomoa!

135 BC'ssä on ihan aikuisten leikisti toimivat helokehä!

Hallintalaitteet pohjassa, kuten Rollei 35'ssa.

Kaupungin kuvatuimpia nurkkia, Oodi.

Pohjolankatu 2 pääty.

Kuumailmapallo.

Käpy.

Ilmajohtoja.

Graffiti.

Lehtiä

Objektiivi hanskaa vastavalon myös erittäin hyvin.

Hylätyn hotelli Vuorannan saunaosaston vilvoittelualue.

Hylätty hotelli Vuoranta.


torstai 7. toukokuuta 2020

Pitkästä aikaa Foman 200'sta ja paluu 100% etsinkuvaan

Etsimestä pitää näkyä joko 100% se kuva mitä filkalle tallentuu tai ei yhtään mitään. Siksi valintani kinofilkalle on joko Smena tai Nikon F2 tahi F3. Kahdessa jälkimmäisessä tämä sadan prosentin sääntö toteutuu, Smenassa on kirjaimellisesti "etsin", siitä saa etsiä sitä kuvaa vaikka maailman tappiin asti.

No jos totta puhutaan niin minähän kuvaan millä tahansa, paitsi piirtoheittimellä. Sellaisellakin voi nimittäin kuvata.

Nämä kuvat ovat tallennettu Foman Creative Line (heh heh hah hah mikä nimi tuotteelle) filmille Nikon F3 'lla jonka nokilla on ollut pääsääntöisesti MIR-merkkinen 35mm f2 optiikka, jonka ostin 25€lla. Pienellä putsaamisella lasista tuli aivan toimiva, mitä nyt tarkennus on hieman jäykähkö. Muutama otoksista, on kuvattu Vivitarin 70-210mm makrozoomilla, eli kuvat "Cool duck", "Phalaenopsis orkidea" ja "sipuli kukkaruukussa".

Kinofilmeistä paras on Foma 200, väärinkehitettynä Rodinal 1:100 60min, 20 min välein 3x purkki ympäri ja kopaus, kehitteen lämpötilan mittasin sormilla, mikä on tyystin väärin tehty. Kuvat skannasin itse Epsonin halvimmalla mahdollisella filmiskannerilla, V330'lla.


Valvonta pelaa

Meillä on Suomessa tämmöinen asia kuin hiihto

Mikä lie ruohonkorsi

Cool duck

Jääkiekkokausi lienee ohi?

"Klubin lehmä"

Spåran haitari

Sipuli kukkaruukussa

Phalaenopsis -orkidea

Lisää korsia

Vanha kivisilta

Sillan alla

Lamput

Kotitalon pääty


lauantai 9. marraskuuta 2019

Valokuvaamista ison negatiivikoon kameralla (8x10)


Viime keskiviikkona olin kuvaamassa parin muun harrastajan kanssa ns. "sliding box" isoformaattikameralla.


Kotitekoinen kamera ja kinofilmikamera kokovertailuksi

Ikinä en ole isolla formaatilla kuvannut, olin kuitenkin nähnyt kuvia sellaisista kameroista, joissa on takana mattalasi jonka avulla sommittelu ja rajaus tehtiin, ja kiinnostus tämmöisellä laitoksella kuvaamiseen oli kova. Kun kaverini Lauri kysyi minua tähän kuvausprojektiin mukaan, lähdin tietenkin mukaan.

8x10 kameralla kuvaaminen on valokuvaamisen raskasta sarjaa. Kamera on iso ja painava, sitä ei huvikseen kanniskella. Pystytys vaatii vakaan jalustan (eli ison raskaan) ja mielellään kaksi ihmistä. Kolmeen pekkaan homma sujui vauhdikkaasti. Jonossa kuin köyhän talon porsaat me etenimme; minä ja kaverini Miikkali kannoimme jalustaa sekä huumekauppiaiden suosimaa putkikassia jossa oli kamera, kuvaamiseen sopivia tykötarpeita ja Laurin läheisen peruskoulun näytelmäkerhon lavasteista varastama ”talvinen maisema” vahakangas, joka nakattiin bätmänviitaksi tarkentajan ja kameran bärssipuolen ympärille. Teko joka vaati muuten napakkaa otetta ja ruista ranteeseen Katajanokalla kuvatessamme 4 boforin suolaisessa merituulessa.

Keliolosuhteet olivat muutenkin haastavat, paitsi että oli pimeää, myös tuuli ja oli pakkasta. Yhden kuvan ottamiseen kaikkine työvaiheineen menee helposti 10 minuuttia jos ei höslää ja mikäli asetelmaa ei ole etukäteen mietitty niin varttitunti on kallellaan hyvin äkkiä. Ilman pitkiä kalsareita ja Miikkalin repusta ”löytämääni” rommipulloa olisin varmasti jäätynyt hengiltä jo toisen kuvauslokaation kohdalla.

Miten tarkennus sitten toimii tuollaisen kameran kanssa? Lauttasaaren ala-asteen joulunäytelmään kuuluvan kankaan alla istuu kuvan ottaja, taiteilija itse, polvillaan maassa nöyränä, puristaen kangasta napakasti kameran ympärille ja samalla mattalasille piirtyvää kuvaa tutkien. Tarkennuksen tuplatriplatarkistaa mieluiten luupilla, mutta hyväsilmäiset pärjäävät ilman apuvälineitä. Taiteilija huutelee sitten ohjeita kaverille/kavereille jotka liikuttavat kameran etuseinää eli linssilautaa eteenpäin ja taaksepäin. Liikevara on joitain senttejä ja toleranssi joitain millejä joten yleensä etulautaa vaan rynkytetään summamutikassa suuntaan ja toiseen ja tarkentajan tehtävä on karjua ”IRTI!” keuhkojensa pohjasta merkiksi sille, että haluttu tarkennus on saavutettu.

Tämän jälkeen mitataan valotus, lasketaan resipookki, ollaan kovasti pöyristyneitä tarjotusta valotusajasta, sovitaan että kuvataan isommalla aukolla kun jaloista on jo lähtenyt tunto ja Miikkali hourailee pakkasenpuremana jostain kadonneesta lompakosta ja rommipullosta. Tämän jälkeen laitetaan sekuntikelloon aika, suljin T-asentoon ja räps.

Olen em. herrojen kanssa samaa mieltä että tämmöinen porukalla valokuvaaminen on kyllä hauskaa, hauskempaa kuin yksin kuvaaminen MUTTA! Myös hauskempaa kuin joukolla kuvaaminen omilla kameroillaan. Yhteistyössä on voimaa ja tämmöiset taideprojektit jossa sormet kohmeisina porukalla pystytetään todella huolellisesti maalattua kotitekoista kameraa, tuulessa joka meinaa viedä parran mennessään, keliolosuhteissa joissa kaikki muu paitsi glögin nauttiminen sisätiloissa lasketaan masokismiksi, ovat omiaan hitsaamaan harrastajia yhteen. Kiitoksia vain arvon herroille tästä reissusta.

Onhan siinä jotain kun kovalla työllä saadaan kamera pystyyn ja sitten seistään sen edessä tuulisuojana, ettei laite heilu puolentoista minuutin valotusajan aikana, ja siinä seistessä viereen tulee japanilainen turisti, paljain päin, joka nappaa saman näkymän digipokkarillaan ja jatkaa matkaa.




Pohjoisranta on kuvattu Uspenskin katedraalin juurella aukolla f16 ja ajalla 1min 25s



Hakaniemi on kuvattu Siltavuorenpenkereeltä, psykan laitoksen ”terassilta” aukolla f11 ja ajalla 1min 10s.


lauantai 13. heinäkuuta 2019

Neuvostonostalgiaa bakeliitin muodossa eli Lubitel -kamera

Päivän smen....ööh LOMO-postaus.

Tai no. Lubitelhan on vain kaksisilmäinen Smena? Eiks je? Vaikka ne sanoo, että piika ei ole ihminen, Fordi ei ole auto ja LOMOn tuotteet ei ole kameroita, niin kyllä tälläkin saa valoherkälle filmille kuvia tehtyä.

Ostin tämän mahtavan bakeliittisen käsityön ylistyslaulun turbokapitalistisesta tori.fi -verkostosta, jossa rahalla voi ostaa kaiken aina '86 Asconan nokka-akselista vastasyntyneen kyyneleihin!

Iloisesti löivät käsipäivää ja vaihtoivat ujon kielisuudelmankin Njeuvosto-ostalgiaa tihkuva muovikamera, jonka nurkat irvistelevät kuin teekkareiden naamat vappupäivän aamuna, ja länsimainen Ilfordin tehtaiden tuotos; tuo rullafilmien Turun Sinappi, HP5+.

Nokilla idän ihmeessä oli oranssi filtteri nokilla ja filmi on kuvattu sekä kehitetty ISO200 mukaan. Keskarinegaa en pysty skannaamaan, joten nämä on kotosalla vedostettu ja siitä skannattu.

Kyllä sillä himmenettynä ja yli kahden metrin etäisyydeltä kuvia ottaa. Lähikuvat ovat nou nou ja veikkaan, että aukolla 3,5 vai mikä se isoin onkaan, on kuvissa melkoista pehmeyttä.
 
Pioni, tämä kuva on epätarkka ja siinä on tiettyä pehmeyttä. Se on otettu aukolla 5.6 ja vain noin 1,5 metrin päästä, mikä on Lubitelin lyhin mahdollinen tarkennusetäisyys.

Tämä on otettu kirkkaan aurinkoisena päivänä Veräjälaakosta. Aukko taisi olla f11 ja nopeus "täydet" 1/200s.

Pihallamme kasvavia rehuja, tarkennusetäisyys nyt lähes 1.8m ja aukko f8 suljinajan ollessa 1/125s. Terävyys on kaikin puolin parempi kuin pionikuvassa.

"Salainen puutarha", ystävälläni Matilla oli tämmöisiä peikkoja puutarhassaan siinä missä hän oli istuttanut peikonpähkinöitä.
 

sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Testissä Nation Photo ISO400 mv-filmi

Testeissä Nation Photo ISO400 mustavalkofilkka.Kehitetty Foman Rodinalilla 1+25 suhteella 6min.
Ostin Kameratorilta nelisen rullaa testimielessä, kun oli halpaa, muistaakseni 3,90,- kappale, ja nyt on ensimmäiset ruudut kehitetty. Kamerana oli ulkoisesti rujo ja osumaa saanut Yashica Elektro 35 GSN.
Ei ole näiden kuvien perusteella kovin hääppöinen filmi. Tasapaksua ja negat oli helvetin ohuita, skannautuu ihan nätisti mutta suurimmasta osasta ei kunnon vedoksia kyllä saa.
Löysin valmistajan ranskankielisen sivun jossa käskettiin kehittää kuten Kodakin Tmax 400.
Filmi kuivuu todella vittumaisesti sekä kuperaksi, että kierteelle. Epsonin (V330) lähinnä huonoa vitsiä muistuttavat negapitimet ovat helisemässä tämän filmin kanssa sillä kuuden negan ripsu kiertyy, kääntyy ja vääntyy kuin purjehduskenkieni hajunsyöjäpohjalliset pitkän päivän jälkeen.
Krapulainen yhden miehen testiryhmäni;
Kiittää:
- Halpa hinta
Moittii:
- Kiero kuin korkkiruuvi
- Aika mälsä jälki
- Kehitysohjeet sammakonsyöjien kielellä
- Ohkaset negat
- Vittumainen saada spiraalille
Kenelle tuote voisi sopia:
- Ihan helvetin köyhälle jolle 10c hintaero Foman tuotteisiin on iso juttu
- Masokistit
- Krustipunkkarit




torstai 3. toukokuuta 2018

Nikon F2, rakkaus laajakulmaan ja sähköisen hömpötyksen turhuus

Taannoin Twitterissä keskusteltiin kameroiden eri toiminnoista. Kerroin, että kuvaan pääsääntöisesti kameroilla joissa ei ole kuin yksi mittari ja se on se mittari joka näyttää ammuttujen ruutujen määrän.

Näitä kameroita minulla on mm. Zorki, FED5, Yashica Minister D ja Zeiss Ikon Nettar. Kameroita joissa on valotusmittari, mutta jotka toimivat täysin mekaanisesti ilman patteria löytyy Nikon F2, Olympus OM ja Pentax K1000.

Mihin niitä kaikkia mittareita sitten tarvitsee? Minä en tiedä. Toki valotusmittari helpottaa elämää jos kuvataan poikkeuksellisissa oloissa tai käytetään superhidasta tai -nopeaa filmiä. Aivan tosiaan, filmiä. Ilman sähköä toimivaa digikameraahan ei olekaan. (Ja tuskin on myöskään koskaan olemassa yli 20 vuotta vanhoja, toimivia digikameroita).

Tämänhetkinen luottopelini on Nikon F2. Se on niin sanotusti täysin mekaaninen kamera. Pohjassa on patterikotelo, mutta virtaa tarvitaan vain etsinlasin päälle asentuvan Photomic -pään valotusmittarille. Jos käyttää perinteistä prismaetsintä tai kuiluetsintä, valotusmittaria ei ole. Eikä sitä tarvita.

Nikon F2 kuiluetsimellä. Ainoat käyttäjän säätämät toiminot ovat aukon valinta objektiivista sekä suljinaika.

Mistä sitten tiedän, minkä aukon tai ajan laitan kameraan? Noh, minä katselen ympärilleni ja arvioin sopivan aukon ja suljinajan. Ja kyllä, ei tarvitse olla mikään velho pystyäkseen tähän. Minä siirryin viime syksynä Pentax K1000:sta suoraan Yashica Minister D:hen johon ei ole saanut pattereita vuosikymmeniin. Laite on mittaetsinkamera keskussulkimella, joten mitään peilikoneistoa ei laitteesta löydy, joten sillä pystyy kuvaamaan käsivaralla hyvinkin hitailla ajoilla 1/15 ym.

Mutta se valottaminen. Mikäli nk. Sunny 16-sääntö ei ole tuttu, niin kannataa tutustua aiheeseen esimerkiksi tämän wikipedia-artikkelin kautta Pekka Keskinen on myös blogissaan perehtynyt aiheeseen erittäin perusteellisesti ja hänen tekstinsä kannattaakin lukaista ajatuksen kanssa.

Valokuvaamista ilman valotusmittaria ei pidä pelätä, vaan ottaa rohkeasti haltuun. Samat säännöt nimittäin pelittävät myös digimaailmassa, joskin kennon herkkyyttä voi muuttaa lennossa. Sama ei onnistu filmikameran kanssa.

Tässä muutamia viime viikkoina ottamiani kuvia jotka on otettu Nikon F2:lla, kuiluetsimellä (eli ilman valotusmittaria) ja 28mm laajakulmalinssillä.







Tämä on itseasiassa otettu 55mm linssillä, joka on melko "tele" :D Mutta yhtälailla ilman valotusmittaria.