Paikallinen mies kuvaa nykyään perunalla

Helsinkiläinen mies on kuvannut koko alkuvuoden perunalla. Innoituksen uuteen harrastukseensa hän on saanut internetistä.

"Liityin aika moneen kamerafoorumiin ja seurasin keskustelu, monessa paikassa mainittiin että "kuva on otettu perunalla". Mietin että tässäpä oiva tilaisuus palata valokuvauksen juurille ja hylätä kaikenlainen kamahomoilu ja rahalla saa -mentaliteetti. Perunoitahan saa mistä tahansa ruokakaupasta tai vaikka omalta palstalta jos niikseen tulee".

Aivan mutkatonta perunalla kuvaaminen ei kuitenkaan ole, paikallinen mies kertoo.

"Filmi- sekä digijärkkäreitä ja pokkarikameroita käyttäneenä on pakko sanoa että perunan alkeellinen käyttöliittymä oli alkuun melkoinen shokki".

Valotusajan ja aukon koon muuttaminen ei toistaiseksi ole vielä onnistunut. Myös perunan optiikka on toistaiseksi tuntematon.

"Niin siis, voihan olla että minulla on tuhansia ruutuja joihin valottunut kuvia väärinpäin tai kuvaajan käsistä ja täysin mahdollista on myös että kuvissa näkyy vain mahdollinen objektiivin suojus sisältäpäin, uskoisin sen näyttävän perunan kuorelta", mies naurahtaa potentiaaliselle kuvaukselliselle katastrofille. Seuraavaksi paikallinen mies kuitenkin vakavoituu.

"Oletan että perunassa jonkinlainen sisäinen muisti, ainakaan mitään muistikorttipaikkaa siitä ei löydy."

"Kuvan tallennusmuoto on myöskin epäselvä, mutta olettaisin kyllä että RAW- ja JPG-muotoja tuetaan." Paikallinen mies tuumaa.

"Ja oletettavasti kuvat siirretään langattomasti koska mitään usb-portteja ei ole."

Onko perunalla kuvaamisessa mitään muita hankaluuksia kuin se että ei ole tietoa millaisia kuvia sillä otetaan ja miten, eikä niiden tallennuspaikkaa tai muotoa myöskään tiedetä?

"No ei kyllä oikeastaan", sanoo paikallinen mies mutta lisää kuitenkin "ehkä se ihmisten tuijottaminen häiritsee. Ja tietysti aina ruokakauppaan mennessä täytyy käydä kassalla näyttämässä että tämä taskussani oleva peruna ei ole kaupasta varastettu vaan harrastevälineeni. Tämä ei aina tunnu menevän jakeluun jostain syystä."

Kuvaavatko muut ihmiset paljon perunalla?

"Kyllä uskoisin, mutta luulen että kuvaaminen tapahtuu enimmäkseen kotistudioissa, kynnys lähteä ihmisten ilmoille kuvaamaan perunalla voi olla monelle liian korkea. Moni pelkää leimautumista 'hupsuksi'. Minäkin taidan olla Suomen ainoa katuvalokuvausta perunalla harrastava." Paikallinen mies toteaa.

Vaikka moni ei julkisesti kuvaakaan perunalla tai myönnä asiaa, on paikallinen mies vakuuttunut että harrastajia löytyy ja hänellä on aikomus perustaa Suomen pottufotarit ry. joiden jäsenet voivat vaihtaa tietoa ja osaamista perunalla kuvaamisesta sekä opettaa vasta-alkajia perunalla kuvaamisen saloihin.

Kaljat tonttiin ja muuta kivaa

Uskomatonta. Ostin korillisen Pirkka -olutta, joka tunnetaan myös nimellä "punkkareiden vichy", viikonloppua silmällä pitäen.

Nostin salkun pois turboahdetun pakettiautoni kontista ja seuraavalla sekunnilla salkun kahva repesi rautalankavahvikkeineen irti salkusta, tai tarkemmin ottaen salkun puolikkaat repeytyivät irti kahvasta.

Tästä seurasi se, että paria vaille kaikki tölkit putosivat asfaltille jossa oli paskaista lumisohjoa, bensiiniä ja hiekoitushiekkaa. Sepeli puhkaisi seitsemän tölkkiä välittömästi joista alkoihin suihkuta tätä jumalten ambrosiaa päälleni mitä epäpyhimmällä tavalla.

Jotta alennustilani olisi ollut täydellinen, pääsivät läheisen päiväkodin ja konttorirakennuksen kotiin lähtevät työntekijät ja asiakkaat todistamaan miten ruma setä harjanvarren avulla tökkii kaljatölkkejä ruosteisen pakettiauton alta samalla voimallisesti kiroten.

Voi himskutan pimpura sentään. Jatkossa ostan vain irtotölkkejä ja käytän niiden kantamiseen hyväksi havaittua rottinkikoria. Viinaa en myöskään tämän tapauksen jälkeen arvaa ostaa lasipulloissa enää koskaan.

Auton huoltoa ja muuta

Eilen piti siis olla katsastuspäivä, Urho ei mennyt ensimmäisestä katsastuksesta läpi koska helmassa oli reikä ja toinen rekisterikilven valo oli palanut. Mielestäni tämmöiset rekisterikilven valojen kurkistelut ovat pahinta fasismia koskaan heti tuloveron ja parveketupakointikiellon jälkeen.

Rekisterikilven valoa ei onnistunut ensimmäinen korjaamo A. huomaamaan ja B. vaihtamaan joten päätin suoriutua tästä jotoksesta omin nokkineni. Päätös tuki myöskin kyynisdepressiivistä elämänasennettani jonka mukaan asiat kannattaa tehdä joko itse tai ne ryssitään ja kaikki muut ihmiset ovat idiootteja kunnes toisin todistetaan eikä silloinkaan kannata luottaa päätökseen.

En vittisinyt ryhtyä lampunvaihtohommiin Polaria -hallissa (lue: ulkotiloissa) vaan kruisailin erään huoltoyhtiön, jonka hallituksen jäsen olen, traktorihalliin. Hallin käyttö tämmöiseen oma-aloitteiseen autonkorjaukseen oli ehdottomasti kielletty, kaksi kertaa suullisesti ja kolmasti kirjallisesti mutta koska elämänkokemus on osoittanut että päälle satakiloiset parrakkaat sedät voivat pääsääntöisesti tehdä mitä huvittavat ja olisi erittäin epätodennäköistä että joku tissiposkinen hallituksen jäsen tulisi pulleine vauvankäsineen minut väkisin hallista poistamaan.

Urho siis pakittaen halliin, takaluukku auki työskentelykorkeudelle ja miehekäs keskustelu käyntiin latarin kanssa samalla kun ruiskuttelin WD40:stä ruostuneisiin ruuveihin.

Ensimmäinen ruuvi lähti nätisti auki, pistin sen varovaisesti talteen ja ryhdyin avaamaan toista ruuvia. *riks* kanta räsähti ruostuneesta ruuvista rikki. Laskeskelin hetkisen jaksanko hakea dremelin himasta ja laikalla spedeillä ruuvinkantaan uran johon taltan saisi ja päädyin lopputulokseen etten jaksa.

Siispä akkuporakone käteen ja ruuvinkantaa poraamaan!

Ruosteen alta löytyikin sitten helvetin priimaa ja saatanan kovaa japanilaista terästä. Japanissa tehdään parhaat miekatkin (kts. edellinen päivitykseni) ja näköjään samaa kamaa käytetään John Toyotan mahtikäskyllä myös Hiacen rekisterikilven valojen kiinnitysruuveissa!

Aikani turattuani surkean terän ja leikkuuöljyn kanssa sain ruuvinkannan liki porattua pois. Onnistuin myös poraamaan reiän itse rekisterikilven valon kupuun, onnittelin itseäni vuolaasti. Varsinkin kun pieni soittokierros paljasti että niitä kupuja ei saa varaosina.

Vihdoin saimme lampun kantoineen kaivettua kahvan sisältä ulos mutta seuraavaksi kävi ilmi että lamppu ei irtoa kannasta, ei paljain sormin, ei hanskat kädessä, ei työkaluilla. Apuun pyydettiin lisäksi melkein kaikki tunnetut ja tuntemattomat pyhimyksetkin, onneksi ei ollut pappeja kuuloetäisyydellä.

Onneksi entisenä lapsinerona keksin kiertää leveän gumminauhan lampun ympärille ja näin syntyneen lisägripin avulla saimme lampun nykäistyä irti!

Alkuperäiset ruuvit joutivat mäkeen ja pienen kaivelun jälkeen Urhon kätköistä löytyi pari 25mm hobau-puuruuveja. Tiirasin ruuveja ja takaluukkua vuorotellen ja mietin tosissani että kannattaakohan nyt jollain rakennustarvikkeella korjata pakettiautoa. "Ja vitut" totesin ja ruuvasin ruuvit kiinni.

Pistin luukun kiinni ja virrat päälle. Vaihdettu lamppu paloi hienosti. Sen sijaan nyt oli toinen lamppu palanut.

Toisen lampun molemmat ruuvit olivat ruostuneet muodottomiksi. Tällä kertaa sain ne kuitenkin kunnialla porattua pois. Ja hobarit tilalle.

Sitten kun rekisterikilven valot oli vaihdettu huomattiin että nyt oli lisäjarruvalon polttimo palanut...

Kuntosaleista

Jengi käy nykyään paljon näillä "kuntosaleilla". Minä en kyllä moista ymmärrä, vapaaehtoisesti maksetaan siitä että voidaan mennä hikoilemaan toisten hikoilevien ihmisten sekaan ja sitten jotenkin se kohottaa kuntoa.

Mediaa seuranneena olen käsittänyt että sinne salille mennään poseeraamaan peilin eteen ja yritetään ottaa kuvaa omasta takapuolesta.

En ole mikään asiantuntija, mutta ratkaisukeskeisenä ihmisenä ymmärrän että kuntoa voi kohottaa ilmaiseksi kävelemällä tai pyöräilemällä (fillareita löytää jätelavoilta ilmaiseksi ja ne saa rukattua ajokuntoon lainatyökaluilla) ja omasta takapuolesta saa parhaiten kuvan kun pyytää kaveria nappaamaan tämän kuvan. Se voi tosin maksaa kaverisuhteen joten parempi virittää kamera kunnon kolmijalkaan tai monopodiin jota voi käyttää myös kävelysauvana mikäli kunnon kohotus on kävelyorientoitunutta.

Armeijassa meinasin joutua kuseen kun alokasaikana meille esiteltiin Los Vekaroksen lomaparatiisin lukuisia vapaa-ajanviettorientoja joihin kuului myös kuntosali. Armeijassa ei vakuutusteknisistä syistä saa tehdä mitään ennen kuin on kädestä pitäen näytetty. Tämä on tietenkin helvetin hyvä ottaen huomioon millaisia vidimbesillejä saapumiserissä on.

Joka tapauksessa tätä kuntosalia meille esitelmöi luutnantti Jantunen (tai jotain) joka oli vartensa puolesta jotain saksalaisen supersotilaan ja roomalaisen jumalan välimaastosta ja jostain syystä hän komensi alokas allekirjoittaneen, jolla oli (ja on) kroppa kuin Hessu Hopolla ja tukka kuin Tarzanilla kapuamaan johonkin laitteeseen joka näytti aivan modernilta versiolta trebuchet-valloituskoneesta.

Laitteessa oli sellainen kyrillistä kirjainta muistuttava penkki-istuin ja neljä tai viisi paria erilaisia pehmustettuja hantaakeja jotka sojottivat, ainakin minun mielestäni, täysin mielivaltaisesti joka suuntaan. En ollut koskaan nähnytkään tällaista laitetta, varmaan siksi etten koskaan ollut käynyt kuntosalilla, joten en pystynyt päättelemään olisiko laitteessa pitänyt istua, maata, roikkua vai rönöttää joten taiteilin itseni parhaani mukaan ja erittäin sotilaalisesti laitteen "sisään", tartuin kahvoihin kiinni ja äänekkästi ähkien ryhdyin painimaan tämän elottoman hirviön kanssa.

Kuntosaliin levisi jäätävä hiljaisuus. Olin kärkipään ajattelijana asemoinut itseni selin alokastovereihini joten en voinut heidän ilmeistään päätellä yhtään mitään. Onneksi luutnantti Möttönen (tai jotain) marssi viereeni ja ryhtyi mylvimään "Mitä te jumalauta pelleilette? Ettekö te osaa käyttää tätä laitetta."

"Juu en helvetissä. Öö Siis en. En osaa herra luutnantti!"

"Miksi te ette sanonut mitään?"

"Luulin osaavani ja herra luutnantti ei kysynyt!"

"Oletteko te KOSKAAN käyneet PUNTTISALILLA ALOKAS!"

"HERRA LUUTNANTTI EN OLE KÄYNYT PUNTTI SALILLA"

"Pois laitteesta heti ja takariviin!"

Kuntosalit. Pyh.