Maailman onnellisin kansa, tai ainakin ristiriitaisin

Helsinkilän Sanomissa ja muuallakin kerrottiin, että suomalaiset ovat maailman onnellisin kansa.

Onnesta en tiedä, mutta ainakin suomalaiset ovat maailman ristiriitaisin kansa.

Kaikkien mielestä Sami Hedberg on aivan paska koomikko, silti hänen keikkansa ovat aina loppuunmyytyjä.

Sama juttu Cheekin kanssa, hänen musansa on valtavirtaa kosiskelevaa listaradioskeidaa, silti stadionit on myyty loppuun. Kahdesti.

Kotipizza on kuulemma aivan paska. Pizzat on pahanmakuisia ja aivan liian pieniä, niillä ei lähde nälkä ja kalliitakin ovat. Silti ketjun tulos ja vakavaraisuuskäyrät ovat nousujohteisia kuin teekkarin humala vappuaattona.

Hesburger vasta paska ruokapaikka onkin. Turkulainenkin. Hyi hitto. Ranskalaisissaan on parsinneuloja ja hampurilaisetkin ovat sellaisia, kuin olisi wettexriepujen väliin laitettu kiintokuutio pahaa majoneesia jonka seasta kuminen pihvinriekale huutaa ääneen "antteeks et oon olemassa!", silti uusia toimipisteitä avataan pitkin maailmaa ja ketju tahkoo tulosta.

Jonkun tuoreen tutkimuksen mukaan 60% on vähentänyt lihansyöntiä ilmastonmuutoksen takia, lihatuottajien mukaan myynti on pysynyt samana.

Eineksia ei osta kukaan, ei ainakaan niitä kuvottavia Saarioisen roiskeläppäpizzoja. Joita Saarioinen valmistaa 18 000 000 kappaletta vuodessa.

Rediin ei voi mennä koska sinne eksyy, kaikki eksyvät sinne. Paitsi että kukaan ei ole sinne eksynyt ja nälkään kuollut. SRV ja YIT ovat kuulemma molemmat menneet konkurssiin jo kolmasti Redin ja Triplan rakentamisen aikana kun asunnot eivät käy kaupaksi, vaikka niistä myytiin jo puolet ennakkomarkkinoinnissa kaksi kolme vuotta sitten.

Persut on hirveitä juntteja ja rasisteja, kirjaimellisesti kukaan ei tiedä ketään joka olisi äänestänyt persuja. Silti ne on puolue Arkadianmäellä. Sama pätee Keskustaan, Kepu pettää aina eikä kukaan äänestä enää niitä. Paitsi aika moni.

Yle on kanssa sellainen laitos, että vain idiootti katsoo sen antia (sanaleikki hah hah). Fiksut jättivät aikoinaan TV-lupamaksun maksamatta, nyt pitää valehdella verotuksessa YLE-veron verran. Ja Yle näyttää vain uusintoja, siksi verorahoille ei saada vastinetta. Silti Ylen ohjemat ovat vuodesta toiseen ne mitkä keräävät eniten katsojia ja Yle Areena monellakin barometrilla arvostettu juttu.

Vakuutusyhtiöt vasta kusetusta ovatkin. Kuka tahansa jolla on edes humalaisen kuusivuotiaan tasolla oleva laskutaito tietää, että on sulaa hulluutta kantaa rahaa vakuutusyhtiön ovista sisään vain siksi, että ne korvaisivat kun jalka katkeaa tai kännykkä hajoaa, paljon fiksumpaa on pistää rahaa säästöön erilliselle tilille pahan päivän varalle. Käytännöllisesti katsoen kellään ei ole tämmöistä puskurirahastoa olemassa.

Kaikki ovat mielestään helvetin ahkeria ja tunnollisia ihmisiä, silti jotkut lykkäävät töihinlähtöä yhteentoista asti aamupäivällä horistakseen blogissa omia "todella mielenkiintoisia havaintojaan".

Nastaa viikonlopppua kaikille.

Autokarma ja sen paskuus

Twitterkäyttäjä Jani Miettinen ihmetteli taannoin, pariinkin otteeseen "paskaa autokarmaani”. Mietin, että olinkohan liian taajaan valitellut epäonnisista seikkailuistani rakkaiden nelipyörien kanssa kun tuntemattomiltakin tämmöistä kommenttia satoi, mutta sitten pysähdyin pohtimaan asiaa ja kysyin vaimoni mielipidettä ja hän oli kyllä valmis allekirjoittamaan väitteen, että minulla on ollut poikkeuksellisen huonoa tuuria autojen kanssa.

Tai ei niinkään autojen kanssa. Autohuoltamoiden kanssa.

Tehokkaana sähikäisenä minulla on tietenkin kaksi autoa, henkilöauto ja pakettiauto. Paku on duuneja varten ja henkilöauto sitä varten, että kaverit voivat lainata sitä.

Keskitytään nyt lähinnä pakettiautoon.

Pakettiautoni on Toyota Hiace, vuosimallia 1999, luotettavalla vuosimallin 1995 etukammio-teknologialla, poikittain sijoitetulla neljäpyttyisellä turboahdetulla 2.4l dieselpadalla. Pakettiauton nimi on Urho.

Urhon huollot ovat kyllä menneet nappiin, niiltä osin kun minä olen ne tehnyt. Esimerkiksi kun itse vaihdoin siihen öljyn ja öljynsuodattimen. Tai kun vaihdoin sisätilapuhaltimen moottorin kadunvarressa.

Sen sijaan kun taasen olen rahalla maksanut huolloista, on niissä sössitty oikein kunnolla.

Urholla ajettiin ensimmäiset 240 000 kilometriä vailla mitään ongelmia, sitten alkoivat kuluvat osat vaatimaan vaihtoa. Esimerkiksi kardaani piti vaihtaa, samaten etu- ja takaristikot.

Soitin tuttuun huoltamoon ja kysyin korjausaikataulua sekä hintaa, arvio oli että pari kolme päivää, kustannusta en muista mutta paljon se oli. Sovittiin, että tuon auton maanantaina jotta se olisi keskiviikkoiltana tai torstaiaamuna valmis. Uusi kardaani piti tasapainottaa, tai jotain. Tai voi olla, että vanha piti hioa ja tasapainottaa.

Joka tapauksessa vein auton maanantaina pajalle ja jatkoin töiden tekemistä henkilöauton kanssa.

Keskiviikkona soitin lounasaikaan pajalle ja kysyin, valmistuuko auto tänään vai huomenna. Linjalla oli hetken hiljaista, sitten korjaamoukkeli vastasi; eihän sille ole tehty vielä mitään, tänään otetaan kardaani irti ja lähetetään tasapainotettavaksi.

Sain lopulta auton lauantaina. Korjaamon mielestä oli ihan normaalia pantata pakua kolme vuorokautta pihalla ennen toimenpiteisiin ryhtymistä.

Seuraavaksi Urhosta laukesi kytkin, raahustin sen kanssa tutulle pajalle ja sovin vaihtotyön.

Kun sain pakun takaisin, ei sivuovi avautunut kunnolla vaan jäi panttaamaan avauduttuaan kolme neljäsosaa. Ei muuta kuin kadunvarressa auton alle tutkimaan tosiaan; ilmeisesti kun autoa oli laskettua nosturilta alas, niin sen alle oli jäänyt jotain, todennäköisesti öljytynnyri tai vastaava, joka oli vääntänyt helmaa ruttuun tarvittavan määrän ettei ovi avautunut kunnolla.

Ei muuta kuin takaisin pajalle ja helman oikomiseen.

Seuraavana vuonna tuli aika vaihtaa nokkahihna. Edelleen samalle pajalle ja avaimet tiskiin; seuraavana päivänä piti olla valmis. Hain auton, pakkasin sen täyteen kamaa ja lähdettiin rouvan kanssa maalla käymään sukulaisten tykönä. Noin sadan kilometrin ajon jälkeen moottorista kuului surahdus ja kaikki varoitusvalot syttyivät. Nokkahihna oli katkennut.

Matka jatkui landelle hinausautolla, noin 20km ja viikonlopun jälkeen kaverin hinaamana vetoköydellä 105 km takaisin pajalle.

En voi muuten suositella kenellekään sadan kilometrin hinausmatkaa, se käy pikkaisen voimille. Varsinkin jos ohjastat vanhaa pakettiautoa.

Huollossa selvisi, että nokkahihnan vaihdon yhteydessä hihnakotelon sisään oli pudonnut prikka joka oli syönyt hihnan melkein poikki, sen verran vain, että se oli hypännyt muutaman hampaan yli. Tarpeeksi paljon, että moottori ei käynyt, mutta niin vähän etteivät venttiilit ja männät lyöneet käsipäivää.

Uusi hihna sisään ja matka jatkui.

Kuukauden kuluttua syttyi T-belt -varoitusvalo Urhon mittarissa. Soitin huoltamolle ja kysyin nollasivatko he jakohihnan varoitusvalon alkuperäisessä hihnanvaihdossa? (varoitusvalo syttyy nollaamisen jälkeen 150 000km ajon jälkeen mikä on hihnan vaihtoväli).

Kuulemma unohtivat. Tässä vaiheessa kysyin, että onko firman ydinosaamisaluetta autojen korjaaminen vai kurjaaminen? Korjaamopäällikköä ei naurattanut, vastasin ettei minuakaan.

Auto pajalle ja viereiseen mäkkäriin lounaalle. Hamppareiden jälkeen autoon ja totesin, että mittarikehys on asennettu 2mm vinoon, huomautin asiasta ja sanoin, että saavat korjata sen ensi huollossa, nyt ei aika ja huumori riitä.

Takaisin töihin, matkalla kotiin ihmettelin mitä jalkatilassa pyörii. Jumalauta ruuvimeisseli?

Korjaamon ääliöt olivat jättäneet ruuvimeisselin kuskin jalkatilaan. Kiittelin luojaa, ettei se ollut kiilautunut esim. kytkin- tai jarrupolkimen alle ja tiputin meisselin oven tavaralaatikkoon.

Puoli vuotta meni ja jälleen tuli aika käyttää Urho öljynvaihdossa. Jälleen samassa paikassa. Vein auton sinne, huomautin mittarikehyksestä ja pyysin samalla vaihtamaan peräkoukun pistorasian, jonka olin hetkeä aikaisemmin ostanut motonetistä.

Lipsutin viereiseen mäkkäriin popsimaan hamppareita siksi aikaa kun autoa laitettiin.

Tunnin päästä maksoin auton ulos ja painelin sillä töihin. Illemmalla tutkailin autoa tarkemmin, mittarikehys oli saatu asennettua suoraan, mutta sen kiinnitysruuvi oli hukattu, kuskin jalkatilassa oli jälleen ruuvimeisseli ja takaoven väliin oli jätetty pieni katkoteräveitsi. Myöhemmin kävi ilmi, että takapistokkeen vilkut oli kytketty ristiin.

Viimeisen kerran käytin korjaamoa, kun seuraavan vuoden öljynvaihdossa laskutettiin öljystä 19€/l ja sitä oli laskun mukaan laitettu 7 litraa, vaikka Urhon öljytila oli maksimissaan kuutisen litraa. Nostan hattua rohkealle kusetukselle.

Tässä vaiheessa oli aika, eli ruoste, alkanut syömään meidän Urhoa. Ja kovasti. Etummaisen rapakaaren yläosa oli mennyt jo aivan pitsiksi ja samaten kuskinpuolen helma oli ruostunut puhki. Naapurini, joka oli henkilöautoni jo lainaillut useamman vuoden, suositteli erittäin hyvää korjaamoa Ala-Tikkurilassa, Starkin ja Etolan läheisyydessä.

Kurvailin liikkeeseen ja näytin vähän tummemmille pojille, mistä kohtaa katsastusmiehen sormi meni läpi.

Kaverin kyydillä himaan ja soittoa odottamaan.

Seuraavana päivänä katsastuskonttorille hitsatun auton kanssa, katsastusmies katsoi helmoja ja nosti auton ylös. Korjaamon pojat olivat hitsanneet paikkapalat runkopalkkien ulkopuolelle, mutta eivät sisäpuolelle, katsastusmiestä nauratti, minua itketti.

Soitin korjaamolle ja haukuin ne pataluhiksi. Sitten google käteen ja Tattarisuolle. Sieltä löytyi uusi korjaamo, jossa naurettiin hyväntahtoisesti ja vähän liian kauan edellisen korjaamon hitsauksille, mutta luvattiin hoitaa auto kuntoon päivässä. Tämä päivä oli ehdoton, sillä olin onnistunut itkulla kiristämään Aleksis Kiven kadun A-katsastuksesta uusintakatsastuksen hitsaustöille vain hintaan 10€.

Seuraavana päivänä hain auton ja posotin putket punaisina A. Kiven kadulle. Kiittelin onneani, sillä piha oli aivan tyhjä autoista. Painelin konttorille lappu kourassa ja jäin odottamaan. Odotettuani ehkä 10 minuuttia tajusin, että mesta on paitsi tyhjä myös vailla sähköä. Hetken mestassa pyörittyäni ja yskiskeltyäni löysinkin jonkun verhon takaa asiakkaita karkuun menneen, nukkuvan katsastusmiehen. Tämä oli puoliksi närkästynyt, että hilluin yksin tyhjässä hallissa; meillä on massiivinen sähkökatkos, tänään ei katsasteta yhtään mitään.

Mutta minulla on viimeinen päivä katsastaa nämä korjaukset ja vain hintaan 10€ jonka myönsit eilen, ulisin.

Eivittu sinä, totesi katsastusukkeli hieroen unihiekkaa silmistään. No vittu..

Mene tonne Hertsikan katsastukseen, niin mä soitan sinne etukäteen. Saat saman homman kympillä.

Minä tein työtä käskettyä ja sain leiman.

Näihin aikoihin alkoi Urho myös tiputtamaan öljyä. Naftaa se oli tiputtanut jo hyvän tovin, sillä polttoainetankki oli ruostunut puhki. Käytin auton Tattarisuon pajalla, jossa todettiin, että ruuvimeisseleitä hyttiin jättävä paja oli onnistunut joko rikkomaan uuden kytkimen tiivisteen tai asentanut vanhan, vähän runtua ottaneen tiivisteen paikkaan. Öljyä vuosi ulos litra tai kaksi vuodessa. Sovittiin, että vikaa ei lähdetä korjaamaan koska vuoto oli niin pieni.

Arvokkaan dieselöljyn vuotaminen sen sijaan oli juttu, jolle piti tehdä jotain. Tätä mieltä oli myös katsastusmies. Sovittiin uuden luottokorjaamon kanssa uuden tankin tilaus ja sen asennus. Kun aika koitti, vein auton pajalle ja bussilla kotiin.

Seuraavana päivänä hain auton korjaamolta ja menin suoraan tankkaamaan. Polttoainemittarin neula ei liikkunut suuntaan eikä toiseen. Soitin verstaalle; neula ei liiku. Verstaalla mietittiin hetki ja tuumattiin, että mittarin anturin liitin on varmaan jäänyt kytkemättä. En ole insinööri, mutta minä tiesin tämän jo mittarikentältä pois ajaessani ja liikkumatonta neulaa katsoessani.

Reiluna kaverina sovin, että koska asia ei ole kiireellinen, jätetään korjaus seuraavaan katsastushuoltoon.

Seuraavassa huollossa pitikin sitten hitsata etukulmien nostopisteet joten tankin anturin kytky jäi toistaiseksi.

Tällä välin yläkerrassani asuva hullu kilipää, joka terrorisoi koko asuintaloa mm. möykäten yöllä ja liimaten lukkoja, kävi puhkomassa Urhosta 2kk vanhat kitkarenkaat ja paskomalla kuskinoven lukon ruuvimeisselillä. Poliisi ei tehnyt mitään ja vakuutusyhtiö korvasi 42 euroa.

Fennia voi haistaa pitkän vitun tähän väliin.

Helmikuussa 2019 ehdin vihdoin viedä Urhon tankin anturin kytkyyn ja öljynvaihtoon, samalla piti hitsata takakulma uusiksi.

Hain auton ja maksoin nikotellen 1100€ laskun.

Seuraavana päivänä piti jotain lastata autoon ja avasin takaoven. Ihmettelin mitä mustaa mönjää kuskinpuoleisen pyöränkotelon takana oli ja tajusin, että hitsaus oli sytyttänyt tulipalon Urhon kontissa.

Tässä vaiheessa aloin olla jo aika hohhoijaa tilanteeseen, mutta kävin kuitenkin verstaalla näyttämässä takakulmaa. Kerroin huoltamon jannuille, että normaalisti tässä kohtaa autoa on seinälle nostettu lapio ja lapion terän ja seinän välissä on kaksi pulloa, toinen on ponnekaasupullo tarranpoistajaa ja toinen on 300ml pullo xyleeniä mitä käytän liimattavien pintojen rasvanpoistossa. Tällä kertaa molemmat putelivat olivat työmaalla, mutta jos ne olisivat olleet autossa, olisi hitsauksen lämpö puhkaissut ne ja sytyttänyt ne.

Henkilöautostani en edes ala kertomaan, siitä on kaveri mm. ajanut pakoputken kolmasti poikki kahden vuoden aikana. Yritti selittää minulle, että kyseessä on Toyotan tyyppivika. Kuskin penkin hän onnistui myös rikkomaan, samaten takaoven lukon. Lisäksi hän ajoi autolla vaikka siinä oli koneessa vain litra moottoriöljyä ja puoli litraa jäähdytinnestettä. Lista on loputon.

Insinöörikaverini sanoi autoista hienosti;

Ne ostetaan ja sitten ne hajoilee.

"Kattokaa, nyt se itkee" - minun kokemukseni koulukiusaamisesta

Harrastepiireissä tuli jymyuutisia, valokuvaaja Antti Vettenranta oli kuvannut uusimman Demi -lehden kansikuvan Tuure Boeliuksesta studiossa filmille. Ei siis digikennolla, vaan filkalle.

Kävin heti katsomassa kuvat ja hyvää jälkeähän ne ovat, Antti on ammattimies. Tuure Boeliuksesta en tiennyt mitään, mutta sällin nähtyäni arvelin hänen olevan tämmöinen nuorison idoli, eli varmastikin tubettaja tai instagram -julkkis.

Kurkin lehteä vähän tarkemmin ja Tuure oli lehdessä kertomassa mm. koulukiusaamistaustastaan.

Minä en, enää, lue lehdissä olevia julkkisten koulukiusausjuttuja. Minä en tahdo. Minulla on ihan tarpeeksi omia kokemuksia koulukiusaamiseksi tulemisesta. Vatsaani vääntää kun jonninjoutavat julkimot hymyssä suin kertovat miten vuosien kiusaaminen on selätetty ja se on tehnyt heistä vahvempia ihmisiä, ja itse asiassa kiusaaminenkin johtui alunperin siitä, kun oltiin rohkeasti vahvoja ja erilaisia.

Ja ehkä annetaan ymmärtää, että pienelle paikkakunnalle jääneet kiusaajat ovat luusereita ja he eivät koskaan menestyneet elämässä.

Tämä on ihan huttua. Koko meidän yhteiskuntamme rakenne on sellainen, että ”koulukiusaajatyypit” pärjäävät. Ahneimmat ensin. Tulos tai ulos.

Minä olen koulukiusattu. En entinen koulukiusattu. Se on vähän niin kuin alkoholismi, siitä ei voi puhua imperfektissä. Kerran koulukiusattu on aina koulukiusattu, paitsi jos kiusaus on ollut jotain homottelua kerran välitunnilla tai yksi päähän nakattu lumipallo koulumatkalla.

Kiusaaminen jättää jäljet ihmisen sieluun samalla tavalla kuin tangon yli lentäminen asfalttiin jättää jäljet kasvoihin.

Julkimot kertovat hymyssä suin riikinkukkovaatteissaan, miten kiusaaminen on tehnyt heistä vahvoja ihmisiä.

Minä en ymmärrä tätä. Minusta koulukiusaaminen ei tehnyt vahvaa. Se teki minusta oksentelevan hermokimpun, jolla oli vuosia krooninen päänsärky ja painoindeksi jossain 12-14 välillä. Eikä kiusaaminen kasvattanut minua henkisesti, se teki minusta vittumaisen kyynikon, jolla on puolivakava päihdeongelma ja ikävä tapa pitää kaikkia muita idiootteina. Positiivisin asia traagisessa historiassani on se, että vuosikausia jatkunut kiusaaminen on herkistänyt minut tuntemaan kiusaajatyypin. Ja minä vihaan sitä ihmistyyppiä. Kiusaaminen on myös madaltanut kynnystäni käyttää väkivaltaa ja sen uhkaa ratkaistessani konflikteja kiusaajatyyppien kanssa.

Kun näen, että esimerkiksi parkkipaikalla kiusaajatyyppi huutaa mummelilla joka ei saa kauppakassiaan tarpeeksi ripeästi ruudusta ulos, en näe ongelmaksi mennä puristamaan mersumiestä munista niin, että tämä menettää tajuntansa.

Sillä on yksi asia mitä kiusaaja ei koskaan usko tapahtuvan. Nimittäin, että joku kiusaa häntä.

Mitä kiusaaminen sitten on? Minun tapauksessani se oli jatkuvaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Eristämistä, vähättelyä, pilkantekoa ja haukkumista.

Olin yksin välitunnilla. Olin yksin oppitunnilla. Olin helvetin huono urheilussa, mutta helvetin kova lukemaan kirjoja. Kirjojen lukemisen hyvä puoli on sanavaraston kehittyminen ja yksin olemisen hyvä puoli on mielikuvituksen kehittyminen, kumpikaan ei ole ominaisuus joka olisi kovassa kurssissa Suomen peruskoulussa. Sanailussa ja vittuilussa jäi koko koululuokka jälkeen, joten turpaan tuli ennen koulua, koulun jälkeen ja välitunneilla.

Opettajia ei kiinnostanut paskan vertaa. Heille olin kiusankappale jonka olisi pitänyt pitää turpansa kiinni ja olla ärsyttämättä.

Olla ärsyttämättä miten? Jo tunnilla vastaaminen riitti. Jos olin väärässä, alkoi naureskelu. Jos olin oikeassa, alkoi vittuilu ja jos mokasin jotenkin, alkoi naureskelu sekä vittuilu.

Oli ihan sama vastasinko provosointeihin millään lailla, välitunnilla tuli turpaan ja vaatteet sotkettiin. Yleensä kannatti heittää jotain nasevaa takaisin, olipahan edes jokin syy, miksi lippalakki poljettiin mutaan seitsemännen kerran samalla viikolla.

Kiusaamisestani tuli koko koulun hupi, kun luokassa oli 20 oppilasta, joista 15 piti minua pellenä ei paljoa vaadittu, että sama tapahtui rinnakkaisluokilla. Jos keskustelin jonkun toisen oppilaan kanssa, kiusaajien mafia piti huolen että se ei toistunut.

Opettajat eivät saaneet kiusaamista millään lailla kuriin, en edes tiedä yrittivätkö he tosissaan.

Olin käynyt peruskoulua kaksi viikkoa kun kiusaaminen alkoi, onnistuin kompastumaan koulun pihalla ja satutin käteni sepeliin. Tirautin tietenkin pienet itkut aiheesta, olinhan 7-vuotias lapsi.

Seuraavana päivänä pari isompaa poikaa tulivat välitunnilla tiedustelemaan, aionko itkeä tänäänkin? Olin ymmälläni, mistä on kysymys. Toinen poika tuuppasi minut kumoon ja aloin järkytyksestä itkeä.

”Hei kattokaa nyt se itkee.”

Tuo lause olikin kantava teema seuraavat neljä vuotta.

”Hei kattokaa, taas se itkee.”

Minua on lyöty, kuristettu, väännetty kättä selän taakse, kampitettu, uhkailtu ja ties mitä, että minut on saatu itkemään. Minulta on lyöty ilmat pihalle niin monta kertaa, etten pysty edes muistamaan.

Kerran toisella luokalla ollessani, joskus tammikuussa kun pakkaset olivat todella tulleet ja maa oli jäässä, luokka”toverini” lähestyi minua koulun pihalla, kutsuen minua sukunimelläni. Pahaa aavistellen jäin odottamaan häntä, että mitäköhän asiaa hänellä mahtoi olla. Tietämättäni toinen tyyppi oli sillä välin asettunut nelinkontin taakseni ja kun tämä ensimmäinen ”kaveri” pääsi luokseni, hän totesi, että ei mitään asiaa ja yhtäkkiä tyrkkäsi minua voimallisesti rintaan, jolloin kaaduin taakse ja tietenkin takana olevan kaverin yli takaraivo edellä jäähän.

En tiedä kuinka kauan olin tajuttomana, mutta niin kauan että kaikki paikalla norkoilleet jotka halusivat nähdä ”miten se itkee” olivat suksineet karkuun.

Heräsin tokkuraisena ja pahoinvoivana ja nilkutin opettajainhuoneeseen kertomaan mitä oli tapahtunut. Opettajat syyttivät minua valehtelusta ja asioiden keksimisestä, ainoastaan yksi opettaja otti asian vakavasti ja suostui uskomaan, että olin lyönyt pääni maahan takaraivo edellä, mutta ei sitä että joku olisi tahallaan tuupannut minua. Tämä opettaja vei minut takaisin luokkaan, jossa muut oppilaat nauroivat minulle. Opettaja käski tulla sanomaan jos alkaisin oksentamaan tai vastaavaa. Vanhemmilleni ei ilmoitettu mitään.

Tuon päivän jälkeen minulla on ollut vaikeuksia nähdä raidallisia pintoja yhtenä kokonaisuutena ilman että raidat alkavat kiemurrella ja sotkeutuvat puuroksi. Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin, että olin ehkä saanut aivovamman tuosta kaatumisesta.

Kolmannella luokalla kiusaajien bravuuri oli puristaa niskasta etusormen ja peukalon avulla, se oli takuuvarma keino saada ”se” itkemään. Valitettavasti ”sillä” alkoi myös kipukynnys nousemaan siihen malliin, että parilla heiveröisemmällä meinasi voimat loppua ennen kuin minulta pääsi itku. Silloin kaverit tulivat jeesaamaan ja repivät minulta vaatteita pois.

Tässä vaiheessa moni varmaan ihmettelee, miksen pannut hanttiin? Kyllä minä laitoin. Kun välitunnilla luin kirjaa ja joku tuli puristamaan niskasta, saatoin pamauttaa kirjalla puristajaa naamaan. Se auttoi hetkeksi. Seuraavalla välitunnilla tai koulumatkalla niskanpuristaja tuli ”kostamaan” neljän viiden kaverinsa kanssa. Olisi pitänyt ilmeisesti olla niin kova jätkä, että olisi hakannut neljä viisi tyyppiä yksin?

Sitten on vielä henkinen väkivalta. Kaikki ne syntymäpäivät jonne ei tullut kukaan ja kaikki se nauraminen luokassa. Vielä kolmikymppisenä ison taloyhtiön hallituksen puheenjohtajana arkailin puhua kokouksessa, takaraivossa kummitteli vieläkin skenaario, että jos mokaan jotenkin, alkaa naureskelu ja joku huutaa ”kohta se itkee taas”.

Mutta hyvin saatiin itkeminen hakattua minusta pois peruskoulun neljällä ensimmäisellä luokalla. En itkenut isovanhempien hautajaisissa enkä oikein muutenkaan. Joskus parikymppisenä kännissä itkin satunnaisesti, mutta sellainen aito itku joka ihmiseltä pääsee kun sellainen hetki tulee, se piti opetella uudelleen, minun tapauksessa joskus 27-30 vuotiaana.

Kiusaaminen loppui, kuten se Suomessa loppuu. On vain kaksi tapaa. Joko kiusattu tappaa itsensä tai vaihtaa koulua. Kuten tätä tekstiä lukiessanne voitte päätellä, minä en tappanut itseäni. Lähellä kyllä oli.

Koulun vaihto kannatti. Pääsin mukaan yhteisöön ja oppimaan sosiaalisia taitoja jotka minun tapauksessani olivat kuusivuotiaan tasolla. Toki yläasteella tapahtui jonkinlaista kiusaamista, tämäkin sen takia, että ala-asteella minua kiusanneet tyypit olivat olleet tekemisissä ylä-asteen luokkatovereitteni kanssa, mutta kiusaaminen ei enää ollut fyysistä vaan enemmänkin henkistä, mutta olin jo tottunut siihen ja minulla oli kavereita sekä harrastuksia joiden pariin paeta, joten tämä kiusaamisen kevyt-pepsi oikeastaan rajoittui vain koulupäiviin.

Kolmisen vuotta olen miettinyt, että kirjoittaisin koulukiusaamistaustastani, mutta olen epäröinyt. Kirjoittaminen on minulle paras tapa käsitellä asioita itsekseni ja jonkinlaista terapiaa siinä missä muutkin harrastukset, mutta tätä asiaa en ole tahtonut käsitellä. Ehkä nyt aikaa on kulunut niin paljon, että uskallan?

Niin järjenvastaiselta kuin se kuulostaakin, pelkään alitajuisesti salaa edelleen, että kiusaajani saavat selville missä asun, kuka olen ja mitä teen. Minulle on suunnattoman vaikeaa esiintyä omalla nimelläni missään, siksi ehkä minulla on alter egoja, nimimerkkejä ja muita suojautumismekanismeja joiden avulla selviän tässä aikuisten maailmassa.

Kun Tuure Boeliukset ja muut kevytjulkkikset kertovat hymyssä suin mediassa kiusaamishistoriastaan, kannattaa pitää mielessä että paljon on niitä jotka eivät uskalla puhua tai jotka eivät saa mitään kanavaa kertoa kokemuksistaan.

Minäkään en ole ”kokemusasiantuntijan” roolissa valtakunnan mediassa kertomassa latteuksia henkisestä kasvusta ja vahvuudesta. Minä olen vain yksinkertainen remonttimies joka horisee omiaan blogissa jota lukee kaksi tusinaa ihmistä.

Ja jos minä olisin lehdessä puhumassa omasta koulukiusaamistaustastani, minä en hymyilisi kuvissa.

Jokakeväinen koirankakkakeskustelu

Kun aurinko ensi kerran paistaa yli 10min putkeen tulee Facebookin kaupunginosaryhmään postaus jossa pyydetään koiranomistajia keräämään koiriensa jätökset.

Ensimmäinen kommentti on #kevät.

Toinen kommentti on "first world problems lolapua".

Kolmas kommentti ehdottaa sakkoa koiranomistajille.

Liisamaija tulee kertomaan, että tupakantumpit ei maadu koskaan.

Sitten käsketään pitämään huoli omista asioistaan.

Viides kommentoija syyttää alkuperäistä postaajaa koiravihasta.

Kuudes kommentoi viidettä haukkuen tätä idiootiksi.

Liisamaija kertoo, että tupakantumpit ei maadu koskaan.

Kahdeksas ehdottaa, hymiöiden kera, että AP keräisi itse näkemänsä kakat jos kerran ne ahdistavat.

Yhdeksäs tietää, että kaikki koiranomistajat ovat narsisteja.

Kymmenes haukkuu kolme edellistä.

11's ehdottaa, että vain isojen koirien pökäleet tarvitsi kerätä koska hänen rotankokoinen chihu päästää vaan pieniä papanoita.

AP ja kaikki muut haukkuvat edellisen kommentoijan lyttyyn, Liisamaija muistuttaa tupakantumppien maatumisesta.

Kommentoija #11 ilmoittaa, että aikoo poistua ryhmästä koska kaikki muut ovat perseestä.

13's kommentoija on sitä mieltä, että koirat eivät kuulu kaupunkiin.

Kommentit 14-19 ovat paskamyrskyä liittyen kommenttiin nro 13.

20's kommentoija muistuttaa, että kakat pitää kerätä jo lain mukaan ja on todella ällöttävää kun hänen 1-, 2-, 3- ja 5-vuotias lakto-ovo fennovegaaniset, luonnonilmiöiden mukaan nimetyt lapset, syövät paskaa kadulta.

21 kommentoija arvelee, että jos kakarat popsii pökäleitä kadulla, niin suurempi ongelma on ehkä lasten kasvatus kuin siivoamattomat koiran kakat.

Tästä seuraa aivan järjetön caps lock huutokilpailu, jonka seurauksena uhataan selvittää kommentoijan nro21 työpaikka ja osoite ja maalittaa hänet oikein kunnolla. 

Aikuiset ihmiset uhkaavat toisiaan vuorotellen poliisilla ja väkivallalla.

Paikalle saadaan mode joka lukottaa ketjun, tätä ennen Liisamaija ehtii kommentoida jokaiseen kommenttiin "tupakantumpit eivät maadu koskaan".