Pirun hyvä tomaattikeitto

Pertun tomaattikeitto

Yksinkertainen on kaunista, erityisesti ruoassa.

Tästä reseptistä tulee kolme neljä lautasellista, kahden hengen illallinen.

 

Tarvitaan

- Tomaatteja halutussa muodossa, itse käytin kombinaationa kolme isoa kypsää tomaattia, kaksi desiä paseerattua tomaattia, pahvitetrapakkaus tomaattimurskaa ja tölkki Mutti kaltattuja San Marzano-tomaatteja

- Sipulia, yksi iso tai kaksi pientä

- Valkosipulia viisi viiva kuusi kynttä

- Desilitra kaksi keskinkertaista valkoviiniä

- Voita, pari ruokalusikallista ja loraus hyvää oliiviöljyä

- Ketsuppia, puolisen desiä

- Jauhelihaa (naudan tai sikanautaa) 300-400g

- 1 kuutio hyvää kanalientä

- Mustapippuria, vähän suolaa, sitruunamehua, chilijauhetta, vajaa ruokalusikallinen wortseschterschirekastiketta, ruokalusikallinen hunajaa, basilikaa ja oreganoa (tuoreena tai kuivattuna)

Laita sopivankokoiseen kattilaan tomaatit, kokonaiset tomaatit kuutioidaan ja kannat poistetaan. Nosta lämpöä niin paljon että tomaattisotku kiehuu varovasti, mutta ei pala eikä roiskuttele. Kanaliemikuutio heitetään sekaan tässä vaiheessa.

Hienonna valkosipulit ja sipulit, laita voi pannulle, kippaa niskaan pikku loraus oliiviöljyä ja ryhdy kuullottamaan sipuleita siinä. Ne saavat karamellisoitua ihan rauhassa matalassa lämpötilassa kunnes ovat kullankeltaisia ja saavat veden herahtamaan kielelle. Lisää valkoviini pannulle, nosta lämpöä ja keittele kasaan. Lisää aikaansaatu sotku tomaattien sekaan kattilaan.

Lisää kattilaan mausteet ja anna poreilla kannen alla todella pienellä lämmöllä ainakin tunnin verran, tämä ruoka vain paranee ajan kanssa, itse annoin muhia parin tunnin ajan.

Ota jauheliha lämpenemään hyvissä ajoin.

Noin tuntia ennen aiottua ruokailua ota sauvasekoitin ja poraa keitto tasaiseksi, sen jälkeen paista jauheliha parissa erässä todella hyvin. Me emme halua siitä sellaista harmaata mössöä vaan rapeaksi muruksi paistettua jauhelihaa, kippaile paahdettu jauheliha tomaattikeittoon, rasvat saavat tulla mukaan. Anna hautua kannen alla vielä tunteroinen.

Nautitaan hyvän leivän kanssa, vaikka juustokuorrutteisen sellaisen.

Maanantain mietteitä konsumerismista

 

Mediassa on jo useamman vuoden ajan hopotettu erilaisia kerskakulutuksen antiteesejä; on kierrätystä ja konmarittamista. Markkinavoimien armoilla tapahtuva elämä vaatii säännöllisiä uudelleenbrändäyksiä, joiden yhteydessä kuluttajien helposti masentuviin mieliin tykitellään kaleidoskooppimaisia kuvia uniikista elämäntavasta joka ei lainkaan poikkea seinänaapurin vastaavasta. Ilmastonmuutos ja lähestyvä resurssipula ovat herättäneet markkinavoimien valkyriat, someinfluensserit, rummuttelemaan elämäntavan puolesta jossa tavaraa bongaillaan tori.fistä ja muista vastaavista.

Kaikesta ylevästä puheesta, mitä sosiaalisessa mediassa vastuullisuusvaikuttajat julistavat, huolimatta kierrätys voidaan jakaa karkeasti kahden ryhmän touhuksi: on he jotka ostavat kierrätettyä koska voivat, eli valintakierrättäjät ja sitten ovat he jotka joutuvat ostamaan kierrätettyä pakosta, tarpeesta. Tarveperustaisesti kierrätystavaraa ostaville on meidän kielessä ihan oikea sana, tuo sana on ”köyhä”.

Kun someinfluensseri kertoo, miten aikoo viikonloppuna tehdä kirpputorikierroksen hyvien löytöjen toivossa niin se tarkoittaa suurin piirtein sitä, että metsästetään taidelasia halvalla. Kirpputorisafarin päätteeksi suuri valkoinen metsästäjä julistaa voittoaan; joltain primitiiviseltä maalaistollolta saatiin ostettua lasinen lintupatsas puoleen hintaan siitä mitä se maksaisi Bukowskilla. Ja kansa hurraa! Kun tarveperustaisesti kierrätystavaraa ostava iloitsee löytäneensä villasukat eurolla, kun ne maksavat Prismassa seitsemän, ei tilanteessa ole mitään upeaa. Se on säälittävää, jo se että euron villasukkien metsästykseen on käytetty aikaa kun lähimmästä Prismasta ne oltaisiin jo ostettu ja että säästö on vain kuusi euroa. Herää kysymys, millainen ihminen ylipäätänsä on jos ei pysty seitsemää euroa säästämään? Kenties tyhmä tai laiska ja tunnetustihan köyhä on molempia edellä mainittua. Köyhän onkin parempi bongailla kirpputoreilta Sauson nahkahansikkaita ja Luhdan toppatakkeja, sillä kalliin valmistajan merkki on köyhän synninpäästö; hän on tehnyt löydön.

Kun ostaja on liikkeellä, hän etsii kierrätettyä tavaraa joka saa olla aiemmin omistettua, mutta ei mielellään käytettyä sanan varsinaisessa merkityksessä. Tämä ei kuitenkaan ole estänyt ihmisiä yrittämästä myydä ”vähän käytettyjä” asioita jotka de facto ovat täysin käytettyjä, kuten tuntemattomana ajankohtana avattu shampoopullo tai hammasharja jota on käytetty ”vain viikon verran reissussa”. Tarina ei kerro miksi myytävien tuotteiden moderointi toimii nettikirppareilla, mutta ei oikeilla kirppareilla? Toisaalta voisi olla ihan hauskaa bongailla nettikirpparilta näitä avattuja shampoopulloja, vähän maistettuja kanelikorppuja tai sitten bilteman siirtoleukapihtejä, joita yritetään myydä täysin käytettyinä vain hivenen kalliimmalla kuin mitä ne maksaisivat biltemassa uutena.

Sananen kulttuurin arvosta ja arvostuksesta

Olen kirjoittanut koko lokakuun. Esikoiskirjani deadline, tuo abstrakti käsite viimeisestä työpäivästä, on marraskuun ensimmäinen. Tarkoitus oli kirjoittaa koko kirja uusiksi perustuen digitaalisella painokoneella (glorifikoitu nimitys lasertulostimelle) tekemääni konkreettiseen käsikirjoitukseen ja siihen tehtyihin lukuisiin sottaisiin muistiinpanoihin. Nyt se on tehty. Toki käyn vielä digitaalisen version kertaalleen läpi, mutta nyt, nyt on vapaapäivä (vapaapäiväkin on hupsu abstraktio, vapaa mistä? Työstä? Laskuista?).

Mieleni tekee siltikin kirjoittaa, mutta jotain erilaista, jotain muuta kuin kirjaa. Kustannussopimuksen alaisena kirjoittaminen on saattanut minut jonkinlaisen huijarisyndrooman tai vastaavan valtaan; miksi kirjoittaisin enää blogiin tai sosiaaliseen mediaan ilmaiseksi? Onhan täysi selviö, että pystyn tuottamaan rahanarvoista tekstiä? Hyvä luoja, onhan? Tästä luottamuksesta lahjakkuuteeni minulla on todisteena monien unelmoima kirjaennakko, olkoonkin että tuo ennakko oli pieni ja hupeni, kuten kaikki rahat, asumiseen ja elämiseen, on se kuitenkin osoitus siitä, että joku uskoo minun kykyihini tuottaa lisäarvoa kirjoitetun tekstin muodossa. Joka tapauksessa olen nyt kirjoittanut koko lokakuun ajan. Tämä on investointi, olen investoinut tähän aikaani ja rahaani, sillä tällä hetkellä rahaa ei tule mistään. Aikaa vaihdetaan rahaksi, se on meidän teollis-kapitalistisen yhteiskuntamme kivijalka, jos et vaihda aikaasi rahaksi suoraan käymällä töissä niin sitten pitää nyt tehdä jotain sellaista, joka voi myöhemmin olla rahanarvoista. Taiteellinen työ, oli se sitten kirjan kirjoittamista, maalaamista, keramiikkaa, mitä tahansa esteettisen ja kulttuurisen pelikentällä tapahtuvaa, on futuurikauppaa, spekulointia puhtaimmillaan. Spekulaatiosta on lyhyt askel haihatteluun, jota kaikki kulttuuri, pois lukien Popedan musiikki ja kotimaiset Luokkakokous-elokuvat, populistien mukaan on. Taiteen arvo on vahvasti subjektiivista, mutta oleellisena osana kulttuuriksi kutsumaamme käsitettä (en käytä sanaa abstraktio tässä ettei vaikuttaisi siltä että olen rakastunut sanaan, mutta kuten huomaat, livautin sen jälleen tähän!), jokainen teos on korvaamaton.

Kaikkea sitä tietoa vasten, mitä meillä on historian saatossa kertynyt, tuntuu uskomattomalta että edelleen populistit yrittävät ajaa ajatusta, että kulttuurityötä ei tarvitsisi tukea vaan kulttuurityön tulisi muuttaa perusluonteensa ja ryhtyä Supercelliksi tai Microsoftiksi, joka tuottaisi pelkästään voittoa tekeviä tuotteita ja rahoittaisi itse itsensä. Jos tätä asiaa ryhtyisi esittämään muodossa, että haluaisitko maksaa vuosittaisia lisenssimaksuja kirjahyllyssäsi olevasta Tuntemattomasta sotilaasta tai jos kiellettäisiin näyttämästä tauluja tai vaaseja vieraille koska se katsottaisiin piratismiksi, niin hyvin nopeasti tulisi kivestä otsaan. Kitkerää nieltävää tuntuvat myös näille olevan kaikenlaiset muistutukset miljoonia tahkoviin startuppeihin kaadetuista yritystuista, olkoonkin että niiden vertaaminen valtion myöntämiin kulttuuriavustuksiin on älyllisesti köyhää, ellei peräti tyhmää.

Olen hyvillä mielin, että hallituksen kaavailemat kulttuurialan leikkaukset peruttiin, mutta samaan aikaan olen huolestunut julkisesta keskustelusta, jossa nuorisourheilun vaatima tuki ymmärretään, mutta kulttuurinalan tuki ei ole tukea vaan jotain hysteeristä elvytystä jolla yritetään vatkata vainajaa, vaikka sielu on jo karannut ikkunasta. Kulttuuri on paljon muutakin kuin mustavalkoisista stillivalokuvista koostuva taide-elokuva tai ”vasemmistofeministissuvaitsevaisten hapatusta” (molemmat asioita jotka kasvisruoan tavoin köyhdyttävät keskivertoveronmaksajan elämää jollain lailla mukamas), se on osa meidän kaikkien identiteettiä, se on ennaltaehkäisevää toimintaa elämän kaikilla saroilla, se on hyvän puolesta ja se on investointi tulevaisuuteen.

Tulihan sitä sitten vapaapäivänä kirjoitettua jotain muutakin kuin kirjaa.