”Journalisti
palkataan”
Näin siinä luki.
Kyllä. Olin lukenut tuon rivin jo kolmasti. ”Journalisti”, siinä
oli menneen maailman klangia. Mietin, kuka keksii tämmöistä,
kyseessä oli kuitenkin punkbändi, joka kaikessa lyhykäisyydessään
tahtoi jonkun kirjoittavan raportin tulevasta keikasta.
Eihän siihen edes
tarvittu journalistia. Kuka vaan joka osaisi kirjoittaa jotain.
Palkaksikin luvattiin heti kättelyssä lähinnä näkyvyyttä ja
juotavaa, eli ihmiskielellä olutta.
Se oli tuo
jälkimmäinen, mikä sai minut soittamaan ilmoituksessa olleeseen
numeroon.
Painelin hyvissä
ajoin perjantaina ”Helsingin Detroitiin”, eli Vallilan
teollisuusalueelle jossa bändillä oli treenitilat. Tapasin bändin
lastauslaiturilta juomassa olutta.
”Homman nimi on
aika selkeä, meillä on palkattuna valokuvaaja joka kuvaa ja nyt sä,
joka laadit kirjallisen dokumentin meidän tulevasta Nosturin
keikasta. Eli sä duunaat pikku stoorin meidän keikasta.” bändin
rumpali Jukka selitti suorasukaisesti.
”Joo, ei kai siinä
mitään. Kyllähän tää onnistuu”, vakuutin.
”Hyvä homma. Otas
tästä.” sanoi nahkatakkinen rumpali ja ojensi käteeni puoliksi
juodun valkoviinipullon. ”Pesti alkaa heti.”
”Siis… mitä?”
kysyin ihmeissäni pullo kourassa.
”Niin tää homma
alko per heti. Eli ala imemään sitä valkkaria. Nyt dokataan,
keikka on huomenna. Tää on juhlaa. Yleensä me soitetaan
perjantaisin niin joka ukko tulee töistä väsyneenä ja hikisenä,
nyt saadaan tinata kuten isot starat.”
Vetelin epävarmana
valkoviiniä kitusiin. Sen jälkeen tassuun lyötiin toinen lesti,
jonka jälkeen bändin tarjoilu oli lähinnä olutvoittoista. Mukana
bileissä pyöri myös Jägermeister-pulloja jotka verotarrojen
mukaan olivat Pohjois-Koreasta.
”Mistä vitusta
tää viina on peräisin?” kysyin ja pelästyin kuinka pahasti
sammalsin, en ole kovin harjaantunut dokailija ja nautittu punssi
painoi jo jaloissa ja päässä.
”Tää on Kim
Jong-Ilin privaattiviinaa, meidän ’manageri’ hoiti sitä jostain
taannoin. Ei sitä voi juoda kuin humalassa kun siinä on sellainen
vähän metallinen maku.” bändi vakuutti. Managerin kohdalla bändi
vähän hihitteli. Jatkoin humalaista uteluani;
”Aisshiis thellä
on mänitsgeri? Jhumalauda niinku isholla pändillä??”
”No tavallaan, sä
tapaat sen huomenna” vakuutti bändin vokalisti ja kusi
ilmiömäisellä tarkkuudella puolen metrin päästä ikkunanraosta
ulos.
Silmissäni pyöri
kuin viimeistä päivää, mutta jatkoin bändin tahdissa, mikä oli
suunnaton virhe. Loppuyöstä muistan lähinnä sekavia katkelmia,
joissa hölkätään pitkin Vallilaa, kannetaan puistonpenkkejä ja
lasketaan jotain portaita alas isolla teräsvuoalla, joka
varastettiin pizzeriasta.
Näin unta missä
retkotin upottavan pehmeällä king size -sängyllä ja halasin isoa
pehmotiikeriä, uni olikin painajainen, sillä pian sänky alkoi
kovenemaan ja samaten tiikeri. Lopulta sänky oli kova kuin lattia ja
pehmotiikeri kylmä kuin jääkaapin ovi. Ja myös yhtä kova.
Krapula oli melkoinen, en saanut silmiäni auki ja kun pyörähdin
ympäri, onnistuin kaatamaan jotain, mikä kaatui helisten.
Kammottavan usvan läpi tajusin kaksi asiaa, poskeni oli vasten
oluentahrimaa kokolattiamattoa ja se mikä kaatui, oli jokin
rumpupatterin osa. Toisin sanoen, olin treenikämpällä minne olin
todennäköisesti sammunut.
Onnistuin hieromaan
toisen silmäni auki ja näköaistimus tuki aiempaa teoriaa
treenikselle sammumisesta. Samalla selvisi myös mitä olin unissani
halannut; se oli kokonainen, varrestaan irrotettu liikennevalo.
Krapulahien sekaan alkoi erittyä kylmää hikeä, sillä olin sangen
varma, että liikennevalo ei ollut edellisenä päivänä paikalla.
Istuessani lattialla
ja pohtiessani liikennevalon varastamisesta seuraavia oikeudellisia
toimia, kuulin avainten rahisevan lukossa. Bändi pölähti sisään
ja alkoi ensitöikseen nauramaan minulle;
”Kato, prinsessa
Ruusunen on herännyt!”
Olin hieman myrtsinä
lattialla ja kysyin missäköhän päin vessat mahtavat olla, sitä
voisi ihminen käydä siellä ja lähteä sitten rakentamaan kuluvaa
päivää. Sain ohjeet ja painelin sinne, aprikoiden samalla onkohan
tässäkin treenikämppäkompleksissa vessapaperi loppu.
Olihan se. Loppu.
Vessapaperin puute
ei ollut kuitenkaan mitään verrattuna naamaani joka oli tussattu
täyteen mitä profaaneimpia herjauksia ja kaiken kruununa valtava
kyrpä joka alkoi otsaltani ja huipentui nenääni. Varjostukset
olivat toki taiten tehty, mutta en kyseisessä tilanteessa osannut
arvostaa bändiläisten taiteellista silmää. Painelin takaisin
treenikselle.
”Hei tosi kiva.
Ollaanko me yläasteella tai jotain?” kysyin ja osoitin naamaani.
”No älä nyt ole
tommonen, ota tosta tota Kimin viinaa ja pese se sillä pois. Samalla
voit ottaa vähän huikkaa niin olo paranee.” bändin basisti Juha
sanoi toverillisesti.
”Siis lähteekö
permanent tussi Jägermeisterillä???”
”No ei
Jägermeisterillä, mutta tolla kyllä.”
Kiiruhdin takaisin
vessaan ja kuurasin naamaani pseudo-jekulla. Hyvinhän se tussi lähti
ja väri palasi kasvoille kun otti parit tuhdit naukut, haisin joka
tapauksessa kamalalle joten yhtä hyvin voisin olla vähän
humalassa.
Palasin takaisin
treenikselle ja sain kuulla, että roudaus alkaisi tunnin sisään
jahka ”manageri” saapuisi pakettiautolla paikalle.
Pakkasimme kamat
kahteen rullakkoon ja veimme ne hissillä lastauslaiturille. Bändin
jäsenet varoittelivat sitten uskomasta ihan kaikkia ”managerin”
juttuja, kuten sitä että tämä oli liikemies. Jäin siihen
käsitykseen, että kyseessä oli jonkinlainen pikkurikollinen.
Pian alkoi meteliä
kuulua sisäpihalta ja ajorampista manifestoituikin sankan savupilven
keskeltä lommoinen hiace jota ohjasti hengästyneen näköinen
kusenpolttama hippi. Karvanaama pomppasi hytistä ulos ja samalla
ilmoille lemahti tuoksu, joka oli hurmaava sekoitus kymmentä eri
wunderbaumia ja kannabista.
Sitten tämä otus
avasi takaovet ja ylpeänä esitteli ”tyhjää” pakun konttia
jossa oli silti tavaraa ja sen jälkeen vilkaisi rullakoita ja
ilmoitti, että selkä on kipeä ettei voi kanniskella mitään.
Varmuuden vuoksi manageri lysähti sellaiseen keithrichards-lysyyn.
Juttelin hepun kanssa niitä näitä, mutta siirryin pian
bändiläisten kanssa nostelemaan tavaraa, sillä managerilla oli
kuumottava tapa ohjata kaikki keskustelu hänen vanhoihin
mokkanahkaisiin purjehduskenkiin, jotka oli pieteetillä yhdistetty
snickerssin työhousuihin ja Tokmannilta ostettuun flanellipaitaan.
Viimeinen naula arkkuun oli hänen tarjous, että saan koskea kenkiin
jos tahdon.
Saimme kaikki kamat
mahtumaan pakuun ilman hikeä ja mietimme kuinka saada miehistö
keikkapaikalle kaikkein sujuvimmin, päätimme että pakun hyttiin
menee kaksi ”managerin” lisäksi ja toiset kaksi menevät
tavaroiden sekaan konttiin.
Ovet nykäistiin
kiinni ja lähdimme treeniksen pihalta, porttikongissa ”manageri”
rykäisi hermostuneesti ja sanoi;
”Muistakaa sitten
varoittaa jos näkyy poliiseja!”
”Aa niin joo,
ihmisiähän ei saa kuljettaa kontissa, siitä voi tulla huomautus
tai sakot” ihmettelin ääneen.
”Manageri”
katsoi minua sivusilmällä ja alkoi nyökytellä hitaasti.
”Kyllä
kyllä..juuri siksi pitää varoa poliiseja.”
Ajomatka Nosturin
keikkapaikalle sujui mukavasti lämmintä olutta tölkistä latkien
ja kuunnellen ”managerin” poskettomia valheita uskomattomista
seikkailuistaan milloin minkäkin asian saralla.
Perillä purettiin
kamat autosta ja sitten kävi ilmi, että paikan ovet olivat lukossa.
Alkoi tihuttamaan.
”Nyt pitäisi
soittaa jollekulle, että saadaan nää ovet auki” Jukka sanoi
porukalle ja kaivoi kännykkänsä esiin; ”Onkohan jollain toisella
tänään esiintyvällä bändillä koukut tänne?”
Samalla sekunnilla
kun silmä vältti ”manageri” oli napannut jotain pakun
hanskalokerosta ja siirtynyt oville, viisitoista sekuntia myöhemmin
hän huikkasi leveästi hymyillen ”Auki!” ja lähti raottamaan
ovea.
Itse en ehtinyt
reagoimaan tapahtumaan ollenkaan, mutta bändin jätkät olivat
ilmeisesti nähneet tämmöisiä metkuja ennenkin ja ovi painettiin
kiinni, ennen kuin se oli ehtinyt aueta vaaksaakaan.
”Ei siis saatanan
hullu, täällähän voi olla hälyt päällä!” rumpali-Jukka
huusi ”managerin” korvaan.
”Niin tosiaan,
enpäs tullut ajatelleeksi” totesi ”manageri” ja näytti niin
mietteliäältä, että moni buddhalaismunkki olisi ollut
kateellinen.
”Hei onko noi
Helvetin enkeleitä?” basisti-Juha huikkasi porukalle ja osoitti
epämääräisesti kadun toiselle puolelle. Käänsin päätäni
osoitettuun suuntaan, en nähnyt kuin pari minkkiturkkimummoa
köpöttämässä S-marketin suuntaan, mutta ”manageriin”
sanoilla oli jotain vaikutusta, lommoinen hiace oli nimittäin
nanosekunnissa liikkeellä ja kuskinpaikka vaikutti tyhjältä,
jostain pakun lattian suunnasta ilmestyi kuitenkin käsi avonaiseen
ikkunaan vilkuttamaan;
”Joo mä tästä
meenkin, lupasin vaimolle...ööö...tehdä moussakaa. Munankovaa
keikkaa jätkät!”,
”Managerin” ääni
häipyi tuuleen samalla kuin pakettiauton pikimusta pakokaasukin.
Pian paikan päälle
saapuivat kolme muuta bändä joiden oli tarkoitus soittaa samana
iltana ja yhdellä heistä oli jopa avaimet mestaan joten pääsimme
roudaamaan kamat backstagelle.
”Okei neljä
tuntia keikkaan, nythän tässä voi vähän vaikka ryypiskellä!”
totesi solisti/kitaristi Matias ja nakkasi repustaan jokaiselle oluen
kouraan. Oma krapulani oli alkanut sulamaan jo tosissaan joten otin
bissen vastaan mieluusti.
Pyörimme pitkin
Nosturia olutta litkien ja ihmetellen, miten keikkojen aikana mesta
vaikuttaa helvetin isolta, mutta keskellä päivää valot päällä
tupa muistuttaa lähinnä peruskoulun juhlasalia.
Seurasin vierestä
rumpusetin pystytystä ja kuinka lippujen myynti järjestettiin,
kaikki itselleni tuntemattomia prosesseja vaikka keikoilla oli tullut
käytyä.
H-hetki lähestyi ja
aloin olla passelissa jurrissa. Oli mielenkiintoista seurata kuinka
keikkapaikka valmistautuu tulevaan koitokseen, samalla kun
anniskelualueita avattiin, minut ohjattiin backstagelle Pirkka
-tölkkini kanssa.
Tämä oli
ensimmäinen kokemukseni minkään keikkapaikan backstageen ja vaikka
kokemus ei ollut ihan niin hulppea kuin olisin voinut kuvitella, niin
tiettyä ”ison maailman pro-meininkiä” touhussa kuitenkin oli.
Bäkkäri oli ihan oikea tila sohvineen ja jääkaappeineen. Viinaa
ja pikkusuolaista oli tyrkyllä.
”Joo onhan tää
ihan eri juttu kuin esiintyä jossain kusisessa ruokaravintolassa”
Matias kertoi.
”Pahimpia keikkoja
on erilaiset autotallikeikat, ei mitään bäkkäriä ja tarjoilut on
luokkaa mitä isäntä on jaksanut Alepasta kantaa. Pari vuotta
sitten oltiin Pullokaljan ja jonkun muun bändin kanssa skulaamassa
Porvoossa. Autotallikeikka eli yksi tila missä oli bändit ja
yleisö. Ja safkaksi oli jumalauta nakkeja ja italiansalaattia. Eli
nakkeja ja majoneesisalaattia jossa kinkkusuikaletta. Punkkareille.
Ja yhdeksän tyyppiä kymmenestä on vegaaneja. Voi vittu.” jatkaa
hän hekotellen.
Eka bändi painuu
lauteille, mutta otaksun etten juuri perusta heidän musiikistaan.
Soittajat ovat ikäluokkaa vanhempia ja heidän laatikkohousuista
hipsterihabitusta selkeästi vierastetaan. Me olemme sentään
vaarallisia punkkareita, huomaan tuumaavani vaikka en punkkari
olekaan. Avaan jälleen oluen, hörppään ja murahdan ohikulkevalle
arkkitehtiopiskelijan näköiselle hipsterille. Hipsteri kavahtaa
puoli askelta sivummalle.
Nyt on tullut aika
jättää backstage toviksi, painelen yleisökentälle katsomaan
toista bändiä. Tämä sentään soittaa rehellistä rokkia, huomaan
vasemman jalan tennarini tamppaavan tahtia maahan, mikä on aina hyvä
merkki.
Kuuntelen kolme
biisiä ja kitaristi/laulaja alkaa pitämään välispiikkiä, koen
että on luonteva aika lähteä testaamaan Nosturin anniskelualue.
Nousen portaat ylös
K-18 osastolle ja luovin aikuisten keesitukkien sekä
pikkutakkijengin lävitse tiskille.
”Iso keppana”
tilaan itsevarmasti nuorelta naiselta joka laskee muovituoppiin
määrätyn määrän olutta vähän tylsistyneen oloisena, tavalla
jonka voi omaksua vain työskentelemällä anniskeluravintolassa
vuosien ajan. Siirryn parven kaiteen äärelle lipittämään olutta,
pikkutakkijengi on siirtynyt muovituoppeineen lähelle ja puhuu
häiritsevän kovaan ääneen jotain aikuisten toimistoläppää.
Alkaa vituttamaan. Juon tuoppini loppuun ja päätän lähteä
kuselle, huikkaan pikkutakkimiehille; ”mistä lähtien keskiluokka
on käynyt punkkikeikoilla, hä?”. Nämä vaikenevat ja katsovat
perääni.
Ennen kusitaukoa
nappaan vielä yhden jallun tiskillä pahimpaan vitutukseen.
Olen kymmenen
askeleen päässä vessasta kun tajuntaani pamahtaa kaksi asiaa;
1. En ole syönyt
mitään koko päivänä
2. Tolkuton
alkoholimäärä
Askellukseni alkaa
muuttua hoiperteluksi, mutta päätös kusella käymisestä pitää.
Sisällä veskissä on kaikki kopit varattuja ja pisuaarit
varattuna, yhdessä kopissa nelikymppisen insinöörin näköinen
jannu heittää projektiilioksennusta pönttöön. Juuri kun
kakominen loppuu, kaksimetrinen keesipunkkari nahkahousuissa tulee
ovesta sisään, asettuu pisuaarin äärelle, avaa vyönsä ja
tiputtaa housunsa polvitaipeisiin ja alkaa kusta. Insinööri
aloittaa oksentamisen välittömästi uudelleen. Nojailen seinään
ja odotan pisuaarin vapautumista.
Onnistun
helpottamaan oloani ja kampean takaisin areenalle, bändi on
lopettanut ja seuraavaksi esiintyy Ikkuna, bändi jonka keikasta
minut on palkattu kertomaan.
Päätän kammeta
ulos haukkaamaan vähän raitista ilmaa, etten vain ole liian
humalassa keikan aikana. Ulkona on kylmä ja mereltä tuulee,
perisuomalainen röökiporukka värjöttelee monikymmenpäisenä
ulko-oven liepeillä. Kiedon kädet ympärilleni ja muistelen jätinkö
takkini bäkkärille vai narikkaan.
Yhtäkkiä
röökiporukassa syntyy liikehdintää ja metelöintiä, porukka
hajaantuu ripeästi ja joku lyö jotain käteeni, kyseessä on
kammottavan paholaisen parsakaalin, eli kannabishuumeen polttoon
tarkoitettu lasipiippu. Samanaikaisesti kun tajuan ,mitä kädessäni
on, on edessäni kolme jääkaappipakastimen kokoista
järjestyksenvalvojaa.
”Mikäs saatanan
huumehiippi täällä hilluu?” kysyy porukan johtaja.
Koska en ole
supliikkimiehiä ja varsinkaan humalassa, tiputin piipun maahan ja
juoksin stevareiden välistä suoraan keskelle röökiporukkaa, jossa
syntyy uutta kalabaliikkia. Painelen porukan läpi minkä kintuista
pääsen, kohti Nosturin takanurkkaa. Äänistä päätellen
savitakit ovat perässäni, mutta toisin kuin minä, he eivät ole
kehdanneet juosta päätä pahkaa muihin ihmisiin joten minulla on
puolen korttelin etumatka.
”Seis hiippi!”
puuskuttaa isoin stevari. Lisään vauhtia ja painelen nurkan taakse,
siellä ei ole mitään piiloa joten jatkan juoksemista ja jälleen
nurkan ympäri. Nyt näen edessäni ikonisen nosturin, jonka mukaan
keikkapaikka on nimetty ja tiedän, että seuraavan nurkan takaa
löytyy jälleen pääsisäänkäynti. Lasken sen varaan, että
stevarit ovat kaikki kolme perässäni eikä kukaan heistä ole
jäänyt ovelle passiin.
Sukellan nosturin
rakenteiden ja koirankuseman pensaan väliin piiloon. Sydän
pamppaillen pidätän hengitystäni ja kuulen miten bodarit
rymistelevät kiroillen ohi. Uhkapelini kannatti, vartijat lienevät
nyt pääovella joko ritsaamassa sisäänmeneviä tai rakennuksessa
sisällä. Veikkaan ensimmäistä vaihtoehtoa.
Keikka! Perkeleen
keikka! Se on alkamassa näillä sekunneilla ja minä olen ulkona
palelemassa! Mietin kuumeisesti kuinka päästä keikkapaikalle
sisään, vaivalla hankittu humalani alkaa kadota ja krapula hiipiä
takaisin.
Katson ylöspäin
pitkin pimeyteen kurottavaa nosturia.
Ja saan ajatuksen.
Vaarallisen ajatuksen.
Ryhdyn kiipeämään
nosturin ristikkorakennetta pitkin ylöspäin. Metalli on niljakkaan
kylmää ja tennarini eivät saa siitä kunnon otetta. Lisäksi
käteni ovat muuttumassa tunnottomiksi. Sentti sentiltä kurottaudun
ylöspäin kunnes saavutan välitasanteen, jolla nosturin hytti
majailee. Siitä ei ole kuin reilun metrin matka Nosturin
välikatolle.
Yritän saada
tennareilla mahdollisimman hyvän otteen rispaantuneesta puupinnasta,
kolmen askeleen vauhdinotto, ponnistus ja olen ilmassa. Kirpeä
syysilma suhisee korvissani kun olen hetken aikaa tyhjän päällä
ja sitten laskeudun kevyesti kuin joulukinkku, tervahuopaiselle
katolle.
Ennen kuin ymmärrän
edes pelätä, kipitän kattoa pitkin eteenpäin, kohti ikkunaa josta
muistan katsoneeni ulos tuntia paria aiemmin kun olin backstagella.
Painan naamani lasiin ja koputtelen siihen. Kauhukseni huomaan, että
bäkkäri on tyhjä! Ikkuna on jo aloittanut! Olen epäonnistunut!
Meinaan jo alkaa
itkeä, mutta sitten näen liikettä bäkkärillä. Ikkuna! Bändin
pojat ovatkin siellä! Taon ikkunanpokia nyrkeilläni ja jannut
tulevat avaamaan ikkunan, he jeesaavat minut sisään ja kuuntelevat
uskomattoman tarinani tarjoillen samalla oikeaa Jägermeisteriä
lämmikkeeksi.
Mutta sitten onkin
jo aika keikan!
Ripeästi pojat
siirtyvät salaisia reittejä pitkin lavan taakse ja minä perässä.
Tunnelma on sähköinen. Verhot avautuvat. Yleisöä on kertynyt
moshpittiin ja nojaamaan mellakka-aitaan lavan eteen.
Sitten lähtee eka
biisi. Sali räjähtää, kiehuu, huutaa ja tanssii. Kapuan lavan
sivusta alas verhon taakse piiloon ja juon bäkkäriltä napattua
viinaa suoraan pullon suusta. Koen olevani rokkistara itsekin.
Bändi soittaa
monitoreihin nojaten ja valot välkkyvät, päätän crowdsurffata
anniskelualueelle. Tulen lavan sivusta yllättäen täysin
järjestyksenvalvojat, jotka ovat sataprosenttisesti keskittyneet
torjumaan humalaiset suoraan edestä. Minä tulen viistosti takaa.
Kuin Batman. Kolmella pitkällä loikalla leijun levynä yleisön
päällä, ajatus ei toteudu kuten unelmissani ja crowdsurffaukseni
muuttuu lässähtäväksi osumaksi yleisömereen, josta minut
heivataan niskaperseotteella eteenpäin, onneksi toki kohti
anniskelualuetta.
Naamani punoittaa ja
tukkani on takussa. Tilaan samalta baarimikolta kuin aiemmin kaksi
isoa olutta.
Siirryn jälleen
kaiteen äärelle, juon kahta olutta samanaikaisesti. ”Onneksi
keskiluokka painui vittuun täältä!” huudan kahdelle
musadiggarille viitaten pikkutakkijengiin jota ei enää näy.
Humalani on jo melkoinen, yritän laulaa mukana ja taputan jalalla
tahtia.
Yhtäkkiä näen
stevarti parven toisessa päässä, katseemme kohtaavat. En kuule
mitä porukan johtaja huutaa ääneen, mutta luen huulilta
”huumehiippi”. Jääkaappipakastimet lähtevät auraamaan tietään
yleisön halki kohti minua. Mietin kuumeisesti kuinka selvitä
tilanteesta, pääni pyörii.
Valotrussi. Näen
ratkaisun kirkkaana edessäni noin kahden metrin päässä. Hyppään
kaiteelta valotrussiin ja pakenen sitä kautta moshpittiin ja lavan
taakse. Teen Tarzanin katoamistempun! Kurkkaan olkani yli ja näen
sikaniskat ehkä kymmenen sekunnin matkan päässä, kulauta olueni,
ponnistan kaiteella ja hyppään toistamiseen saman illan aikana
tyhjyyden yli.
”Banzai!” huudan
bändin soiton sekaan samalla kun sormeni nappaavat valotrussista
kiinni, tunne on uskomaton, bändi soittaa edelleen ja minä roikun
yleisön päällä. Lähden etenemään trussia pitkin eteenpäin
laittaen kättä toisen eteen kun onnettomuus tapahtuu. Trussin
kiinnitykset ovat joutuneet kestämään tuhansia tunteja satojen
desibelien äänenpaineella tuutattua rock’n’rollia ja kuten
vanhan hevarin korvat, ne ovat antaneet periksi. Se pääty trussista
jossa roikun, irtoaa katosta ja jäljellä olevien kiinnitysten
toimiessa ankkuripisteenä, heilahdan kuin punnuksena rätisevien
lamppujen kanssa sukkana sisään lavan alle; ”KAMIKAZEEEEE”
pääsee kurkustani ennen kuin nielen pölyä lavarakenteissa.
Tässä vaiheessa
soitto on katkennut ja yläpuoleltani kuuluu ihmettelevää
mitävittua -mylvintää. Juuri kun päätän masinoitua esiin lavan
alta, näen miten parisataa-asteisiksi kuumentuneet, nyt särkyneet
lamput, sytyttävät lavan alla olevat roskat ja pölyn
räjähdysmäisesti palamaan.
Tulipalo! Huudan
kauhuissani ja samalla sekunnilla myös parikymmentä muuta ihmistä
yhtyy huutooni. Tuskin on kauhunhuudot ilmoille kajahtaneet kun lavan
alle alkaa lentää sammutusvaahtoa.
Kampean aivan
vaahtoisena lavan alta esiin ja kauhukseni huomaan, että
sammutuspuuhissa ovat samat vartijat kuin mitä äsken pakenin.
Onneksi olen yltäpäältä vaahdossa, joten he eivät tunnista
minua.
”Mitä helvettiä
sä teit tuolla lavan alla???” kysyy porukan johtaja tiukkaan
sävyyn.
Vastaan
salamannopeasti itsevarmana; ”Kuulin huutoa sieltä, ajattelin että
joku hiippari on kömpinyt sinne ja syöksyin pelastamaan hänet.
Mutta ei siellä ketään ollutkaan.”
”Hyvin tehty,
sankarillista toimintaa!” kehaisee stevari ja huutaa sitten
lavalle; ”Keikka voi jatkua!”
Bändin pojat ovat
lavan etureunassa seuraamassa tilannetta, kuullessaan että keikkaa
voi jatkaa nyökyttelevät he yhteistuumin päitään. ”Selvä
homma”.
Kuulen sivukorvalla,
miten bändin kitaristi kysyy rumpalilta; ”Mihin vittuun se
toimittaja katosi jonka piti tehdä juttu tästä keikasta?”
”Ei mitään
hajua. Varmaan hävisi jonnekin saatuaan ilmaista viinaa. Ehkä ihan
hyvä, se kaveri vaikutti siltä, että liioittelee herkästi.”