Neuvostonostalgiaa bakeliitin muodossa eli Lubitel -kamera

Päivän smen....ööh LOMO-postaus.

Tai no. Lubitelhan on vain kaksisilmäinen Smena? Eiks je? Vaikka ne sanoo, että piika ei ole ihminen, Fordi ei ole auto ja LOMOn tuotteet ei ole kameroita, niin kyllä tälläkin saa valoherkälle filmille kuvia tehtyä.

Ostin tämän mahtavan bakeliittisen käsityön ylistyslaulun turbokapitalistisesta tori.fi -verkostosta, jossa rahalla voi ostaa kaiken aina '86 Asconan nokka-akselista vastasyntyneen kyyneleihin!

Iloisesti löivät käsipäivää ja vaihtoivat ujon kielisuudelmankin Njeuvosto-ostalgiaa tihkuva muovikamera, jonka nurkat irvistelevät kuin teekkareiden naamat vappupäivän aamuna, ja länsimainen Ilfordin tehtaiden tuotos; tuo rullafilmien Turun Sinappi, HP5+.

Nokilla idän ihmeessä oli oranssi filtteri nokilla ja filmi on kuvattu sekä kehitetty ISO200 mukaan. Keskarinegaa en pysty skannaamaan, joten nämä on kotosalla vedostettu ja siitä skannattu.

Kyllä sillä himmenettynä ja yli kahden metrin etäisyydeltä kuvia ottaa. Lähikuvat ovat nou nou ja veikkaan, että aukolla 3,5 vai mikä se isoin onkaan, on kuvissa melkoista pehmeyttä.

 

Pioni, tämä kuva on epätarkka ja siinä on tiettyä pehmeyttä. Se on otettu aukolla 5.6 ja vain noin 1,5 metrin päästä, mikä on Lubitelin lyhin mahdollinen tarkennusetäisyys.

Tämä on otettu kirkkaan aurinkoisena päivänä Veräjälaakosta. Aukko taisi olla f11 ja nopeus "täydet" 1/200s.

Pihallamme kasvavia rehuja, tarkennusetäisyys nyt lähes 1.8m ja aukko f8 suljinajan ollessa 1/125s. Terävyys on kaikin puolin parempi kuin pionikuvassa.

"Salainen puutarha", ystävälläni Matilla oli tämmöisiä peikkoja puutarhassaan siinä missä hän oli istuttanut peikonpähkinöitä.

 

Minun kamppailuni paino-ongelmien kanssa

111,4 kiloa.

Siinä se seisoo. Vaa’an lukema. Se on näyttänyt vuorotellen vaikka mitä.

Olen kamppaillut paino-ongelmien kanssa koko ikäni. En onneksi niin paljon, kuin ulkopuoliset joille painoni tuntuu olevan suurempi ongelma kuin minulle. Ja lääkärit, heille tämmöinen vuorotellen mediaanilinjan ulkopuolella oleva yksilö on kauhistus.

Olin lapsena laiha. Suorastaan sairaalloisen laiha. Poikkeustapaus suvussa jossa järjestään kaikki olivat ylipainoisia tai reilusti ylipainoisia. Myös isäni ja äitini olivat lapsena hoikkia, isäni oli laiha pitkälle aikuisikään.

Minun lapsuudessani kakaroilla ei ollut ulkonäköpaineita, koska ei ollut sosiaalista mediaa. Eikä minulla ollut paljon kavereita joihin verrata.

Muistan jatkuvat kyselyt siitä, syönkö tarpeeksi ja ruoan tuputtamisen väkipakolla, että ”saisin lihaa luitteni päälle”. Moni tuntui unohtavan sen, että isäni oli kokki ja äitini kotiäiti. Kyllä meillä ihan maittavaa kotiruokaa oli päivittäin, minä vain satuin olemaan helvetin laiha.

Ala- ja yläasteeni oli kiusaamishelvetti, josta kirjoitin taannoin, ja selvästihän teini- ja varhaisteini-ikäisten parissa joku 45-kiloinen rääpäle on helppoa riistaa.

Kun menin lukioon vuonna 1999, olin 180 cm pitkä ja painoin 58 kiloa.

Ulkopuolisuuden tunne on musertava, kun ei mahdu tiettyyn sosiaaliseen normiin ja raamiin. Jos olet tikkulaiha tai valtavan ylipainoinen, sinuun suhtaudutaan kuin vammaiseen joka ei pysty pitämään huolta omasta elämästään. Lapsena sinun ohi puhutaan suoraan vanhemmillesi, aivan kuin kognitiivisissa kyvyissäsi olisi jotain vikaa ja vähän vanhempana sinulle puhutaan kiertoilmauksin, aivan kuin kokeiltaisiin onnea, että oletko tarpeeksi nokkela päättelemään rivien välistä viestin.

Lukiossa pärjäsin jo vähän paremmin, koska siellä eivät aivan kaikki olleet lapsen tasolla. Miehen malli oli kuitenkin sopivasti lihaksikas urheilija. Minun urheiluni oli pyöräily, joka sai sen vähäisenkin rasvakerroksen sulamaan pois ja luuni törröttämään kahta pahemmin.

Tässä vaiheessa moni lukija varmaan jo tuhisee ”vittu mikä pelle, ulisee siitä että on liian laiha, sehän on V-I-T-T-U unelma!”. Pyydän teitä lukemaan tekstin loppuun.

Kirjoitin lukiosta ulos 2002. Pituus ja paino 183cm/64kg. Kun jatkuvasti kuulee huomauttelua omasta ulkomuodostaan, oppii mitattavat suureet painamaan mieleensä.

”Vittu sä olet laiha? Paljon sä painat?” näihin tylyihin uteluihin oppi antamaan vastauksen kuin apteekin hyllyltä. Niitä tuli paljon.

Lukion jälkeen kävin kaksivuotisen ammattikoulun ja lähdin täysipäiväisesti työelämään. Muutaman vuoden fyysisten hommien jälkeen alkoi massaa löytymään. Ensin meni rikki 80kg ja sitten 90kg. Opettelin noihin aikoihin syömään neljä ateriaa päivässä, hektisen keikkaduunin takia piti kuulemma ”syödä jotta jaksaa”. Ei minulla ollut nälkä, olin pärjännyt koko koulu-urani kiskaisemalla aamiaiseksi kupin kahvia ja ehkä kaksi digestive-keksiä. Söin silti. Piti syödä että jaksaa.

Vuonna 2007 vaihdoin alaa ravintola-alalta rakennusalalle. Siistien sisähommien tekeminen muuttui joka tavalla raskaammaksi ja kehon lihaskoostumus alkoi pikkuhiljaa muuttumaan siihen perinteiseen ”miehen malliin”. Painoni nousi 94 kilosta sataan. Ja sitten sataankymmeneen. Kahdenkymmenen kilon laastisäkkejä kulki olkapäällä nopeasti yhden sijasta kaksi.

Samaan tahtiin kun staattinen voima ja lihasmassa kasvoi, kunto huononi. Kun nostaa satakiloisen valurauta-ammeen ilmaan, tai kantaa jääkaappipakastimen yksin toiseen kerrokseen, syntyy valheellinen kuva, että voima on sama kuin kunto.

Olin helvetin väkevä, mutta rapakunnossa. Vuosikausien maastopyöräilyharrastus oli kuitenkin antanut hyvät raamit siihen, etten ollut niin huonokuntoinen kuin olisin voinut olla. Silti huonokuntoinen.

Jatkuva kiire ja stressi yhdistettynä huonoihin ruokailutottomuksiin saivat rasvan kerääntymään vartalooni. Minun vartalotyypissä lähes kaikki rasva on sisäelinrasvaa, sitä kaikkein epäterveellisintä. Lisäksi siitä on saatanan vaikea päästä eroon ja se on kaikkein kiusallisimman näköistä.

Minä olin muuttunut tikkulaihasta pikkupojasta isomahaiseksi mieheksi.

Sain jälleen kuulla ihmisiltä ulkonäöstäni. Ennen puolituntemattomat saattoivat käpertää sormensa olkavarteni ympärille ja huudahtaa ääneen tekaistusta inhosta, nyt samankaltaiset ihmiset tulivat taputtelemaan mahaani ja kysymään ”koska se syntyy”.

Lääkärikunta tiesi kertoa minulle lapsena, että varmaan kuolen pian koska olen niin laiha, oli nyt sitä mieltä, että minulla on elinaikaa vain muutamia vuosia metabolisen oireyhtymäni vuoksi.

Minulla puhkesi perinnöllinen kakkostyypin diabetes syksyllä vuonna 2017, lisäksi sain vihdoin lääkkeet korkeaan verenpaineeseen, josta olen kärsinyt 14-vuotiaasta saakka.

Vaaka näytti pahimmillaan 126,4 kiloa joulukuussa 2016. Se on 60 kiloa lisää massaa kymmenen vuoden takaiseen painoon. Olin tuplannut painoni.

Aloitin tuolloin ryhtiliikkeen ja painonpudotuksen. Painoni tippui 1/2017 – 9/2017 melkein kymmenen kiloa. Diabetesdiagnoosin kohdalla painoin 117kg.

Jatkoin dieettiä. Puolessa vuodessa paino oli noin 105 kiloa. Kerran neula käväisi 104 kilossa.

Lääkärin mukaan minun pitäisi painaa 83 kiloa. Mielestäni jos laihdutan vielä 20 kiloa pois, niin jäljelle ei jää kuin paskapuhe ja tukka.

Viimeisen vuoden aikana painoni on sahannut 106-111 kg välillä. Kaikkien muiden mielestä olen hoikistunut, mutta itse en koe samanlaista onnistumisen iloa. Tavoitteeni on sata kiloa, mutta se tuntuu mahdottomalta saavuttaa.

Olen myöskin ymmälläni siitä, kuinka rasva poistuu elimistöstäni. En koe olevani ”lihaksikas” mutta ilmeisesti minulla on jotain painavia piilolihaksia. Sillä vaikka painoni ei ole kohta puoleen vuoteen laskenut, housujeni koko on pudonnut 2XL koosta kokoon L.

Vyötärönympärys on pienentenyt. Se pitäisi saada alle sataan, nyt se on sataseitsemän.

Kamppailu jatkuu.