"Kattokaa, nyt se itkee" - minun kokemukseni koulukiusaamisesta

Harrastepiireissä tuli jymyuutisia, valokuvaaja Antti Vettenranta oli kuvannut uusimman Demi -lehden kansikuvan Tuure Boeliuksesta studiossa filmille. Ei siis digikennolla, vaan filkalle.

Kävin heti katsomassa kuvat ja hyvää jälkeähän ne ovat, Antti on ammattimies. Tuure Boeliuksesta en tiennyt mitään, mutta sällin nähtyäni arvelin hänen olevan tämmöinen nuorison idoli, eli varmastikin tubettaja tai instagram -julkkis.

Kurkin lehteä vähän tarkemmin ja Tuure oli lehdessä kertomassa mm. koulukiusaamistaustastaan.

Minä en, enää, lue lehdissä olevia julkkisten koulukiusausjuttuja. Minä en tahdo. Minulla on ihan tarpeeksi omia kokemuksia koulukiusaamiseksi tulemisesta. Vatsaani vääntää kun jonninjoutavat julkimot hymyssä suin kertovat miten vuosien kiusaaminen on selätetty ja se on tehnyt heistä vahvempia ihmisiä, ja itse asiassa kiusaaminenkin johtui alunperin siitä, kun oltiin rohkeasti vahvoja ja erilaisia.

Ja ehkä annetaan ymmärtää, että pienelle paikkakunnalle jääneet kiusaajat ovat luusereita ja he eivät koskaan menestyneet elämässä.

Tämä on ihan huttua. Koko meidän yhteiskuntamme rakenne on sellainen, että ”koulukiusaajatyypit” pärjäävät. Ahneimmat ensin. Tulos tai ulos.

Minä olen koulukiusattu. En entinen koulukiusattu. Se on vähän niin kuin alkoholismi, siitä ei voi puhua imperfektissä. Kerran koulukiusattu on aina koulukiusattu, paitsi jos kiusaus on ollut jotain homottelua kerran välitunnilla tai yksi päähän nakattu lumipallo koulumatkalla.

Kiusaaminen jättää jäljet ihmisen sieluun samalla tavalla kuin tangon yli lentäminen asfalttiin jättää jäljet kasvoihin.

Julkimot kertovat hymyssä suin riikinkukkovaatteissaan, miten kiusaaminen on tehnyt heistä vahvoja ihmisiä.

Minä en ymmärrä tätä. Minusta koulukiusaaminen ei tehnyt vahvaa. Se teki minusta oksentelevan hermokimpun, jolla oli vuosia krooninen päänsärky ja painoindeksi jossain 12-14 välillä. Eikä kiusaaminen kasvattanut minua henkisesti, se teki minusta vittumaisen kyynikon, jolla on puolivakava päihdeongelma ja ikävä tapa pitää kaikkia muita idiootteina. Positiivisin asia traagisessa historiassani on se, että vuosikausia jatkunut kiusaaminen on herkistänyt minut tuntemaan kiusaajatyypin. Ja minä vihaan sitä ihmistyyppiä. Kiusaaminen on myös madaltanut kynnystäni käyttää väkivaltaa ja sen uhkaa ratkaistessani konflikteja kiusaajatyyppien kanssa.

Kun näen, että esimerkiksi parkkipaikalla kiusaajatyyppi huutaa mummelilla joka ei saa kauppakassiaan tarpeeksi ripeästi ruudusta ulos, en näe ongelmaksi mennä puristamaan mersumiestä munista niin, että tämä menettää tajuntansa.

Sillä on yksi asia mitä kiusaaja ei koskaan usko tapahtuvan. Nimittäin, että joku kiusaa häntä.

Mitä kiusaaminen sitten on? Minun tapauksessani se oli jatkuvaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Eristämistä, vähättelyä, pilkantekoa ja haukkumista.

Olin yksin välitunnilla. Olin yksin oppitunnilla. Olin helvetin huono urheilussa, mutta helvetin kova lukemaan kirjoja. Kirjojen lukemisen hyvä puoli on sanavaraston kehittyminen ja yksin olemisen hyvä puoli on mielikuvituksen kehittyminen, kumpikaan ei ole ominaisuus joka olisi kovassa kurssissa Suomen peruskoulussa. Sanailussa ja vittuilussa jäi koko koululuokka jälkeen, joten turpaan tuli ennen koulua, koulun jälkeen ja välitunneilla.

Opettajia ei kiinnostanut paskan vertaa. Heille olin kiusankappale jonka olisi pitänyt pitää turpansa kiinni ja olla ärsyttämättä.

Olla ärsyttämättä miten? Jo tunnilla vastaaminen riitti. Jos olin väärässä, alkoi naureskelu. Jos olin oikeassa, alkoi vittuilu ja jos mokasin jotenkin, alkoi naureskelu sekä vittuilu.

Oli ihan sama vastasinko provosointeihin millään lailla, välitunnilla tuli turpaan ja vaatteet sotkettiin. Yleensä kannatti heittää jotain nasevaa takaisin, olipahan edes jokin syy, miksi lippalakki poljettiin mutaan seitsemännen kerran samalla viikolla.

Kiusaamisestani tuli koko koulun hupi, kun luokassa oli 20 oppilasta, joista 15 piti minua pellenä ei paljoa vaadittu, että sama tapahtui rinnakkaisluokilla. Jos keskustelin jonkun toisen oppilaan kanssa, kiusaajien mafia piti huolen että se ei toistunut.

Opettajat eivät saaneet kiusaamista millään lailla kuriin, en edes tiedä yrittivätkö he tosissaan.

Olin käynyt peruskoulua kaksi viikkoa kun kiusaaminen alkoi, onnistuin kompastumaan koulun pihalla ja satutin käteni sepeliin. Tirautin tietenkin pienet itkut aiheesta, olinhan 7-vuotias lapsi.

Seuraavana päivänä pari isompaa poikaa tulivat välitunnilla tiedustelemaan, aionko itkeä tänäänkin? Olin ymmälläni, mistä on kysymys. Toinen poika tuuppasi minut kumoon ja aloin järkytyksestä itkeä.

”Hei kattokaa nyt se itkee.”

Tuo lause olikin kantava teema seuraavat neljä vuotta.

”Hei kattokaa, taas se itkee.”

Minua on lyöty, kuristettu, väännetty kättä selän taakse, kampitettu, uhkailtu ja ties mitä, että minut on saatu itkemään. Minulta on lyöty ilmat pihalle niin monta kertaa, etten pysty edes muistamaan.

Kerran toisella luokalla ollessani, joskus tammikuussa kun pakkaset olivat todella tulleet ja maa oli jäässä, luokka”toverini” lähestyi minua koulun pihalla, kutsuen minua sukunimelläni. Pahaa aavistellen jäin odottamaan häntä, että mitäköhän asiaa hänellä mahtoi olla. Tietämättäni toinen tyyppi oli sillä välin asettunut nelinkontin taakseni ja kun tämä ensimmäinen ”kaveri” pääsi luokseni, hän totesi, että ei mitään asiaa ja yhtäkkiä tyrkkäsi minua voimallisesti rintaan, jolloin kaaduin taakse ja tietenkin takana olevan kaverin yli takaraivo edellä jäähän.

En tiedä kuinka kauan olin tajuttomana, mutta niin kauan että kaikki paikalla norkoilleet jotka halusivat nähdä ”miten se itkee” olivat suksineet karkuun.

Heräsin tokkuraisena ja pahoinvoivana ja nilkutin opettajainhuoneeseen kertomaan mitä oli tapahtunut. Opettajat syyttivät minua valehtelusta ja asioiden keksimisestä, ainoastaan yksi opettaja otti asian vakavasti ja suostui uskomaan, että olin lyönyt pääni maahan takaraivo edellä, mutta ei sitä että joku olisi tahallaan tuupannut minua. Tämä opettaja vei minut takaisin luokkaan, jossa muut oppilaat nauroivat minulle. Opettaja käski tulla sanomaan jos alkaisin oksentamaan tai vastaavaa. Vanhemmilleni ei ilmoitettu mitään.

Tuon päivän jälkeen minulla on ollut vaikeuksia nähdä raidallisia pintoja yhtenä kokonaisuutena ilman että raidat alkavat kiemurrella ja sotkeutuvat puuroksi. Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin, että olin ehkä saanut aivovamman tuosta kaatumisesta.

Kolmannella luokalla kiusaajien bravuuri oli puristaa niskasta etusormen ja peukalon avulla, se oli takuuvarma keino saada ”se” itkemään. Valitettavasti ”sillä” alkoi myös kipukynnys nousemaan siihen malliin, että parilla heiveröisemmällä meinasi voimat loppua ennen kuin minulta pääsi itku. Silloin kaverit tulivat jeesaamaan ja repivät minulta vaatteita pois.

Tässä vaiheessa moni varmaan ihmettelee, miksen pannut hanttiin? Kyllä minä laitoin. Kun välitunnilla luin kirjaa ja joku tuli puristamaan niskasta, saatoin pamauttaa kirjalla puristajaa naamaan. Se auttoi hetkeksi. Seuraavalla välitunnilla tai koulumatkalla niskanpuristaja tuli ”kostamaan” neljän viiden kaverinsa kanssa. Olisi pitänyt ilmeisesti olla niin kova jätkä, että olisi hakannut neljä viisi tyyppiä yksin?

Sitten on vielä henkinen väkivalta. Kaikki ne syntymäpäivät jonne ei tullut kukaan ja kaikki se nauraminen luokassa. Vielä kolmikymppisenä ison taloyhtiön hallituksen puheenjohtajana arkailin puhua kokouksessa, takaraivossa kummitteli vieläkin skenaario, että jos mokaan jotenkin, alkaa naureskelu ja joku huutaa ”kohta se itkee taas”.

Mutta hyvin saatiin itkeminen hakattua minusta pois peruskoulun neljällä ensimmäisellä luokalla. En itkenut isovanhempien hautajaisissa enkä oikein muutenkaan. Joskus parikymppisenä kännissä itkin satunnaisesti, mutta sellainen aito itku joka ihmiseltä pääsee kun sellainen hetki tulee, se piti opetella uudelleen, minun tapauksessa joskus 27-30 vuotiaana.

Kiusaaminen loppui, kuten se Suomessa loppuu. On vain kaksi tapaa. Joko kiusattu tappaa itsensä tai vaihtaa koulua. Kuten tätä tekstiä lukiessanne voitte päätellä, minä en tappanut itseäni. Lähellä kyllä oli.

Koulun vaihto kannatti. Pääsin mukaan yhteisöön ja oppimaan sosiaalisia taitoja jotka minun tapauksessani olivat kuusivuotiaan tasolla. Toki yläasteella tapahtui jonkinlaista kiusaamista, tämäkin sen takia, että ala-asteella minua kiusanneet tyypit olivat olleet tekemisissä ylä-asteen luokkatovereitteni kanssa, mutta kiusaaminen ei enää ollut fyysistä vaan enemmänkin henkistä, mutta olin jo tottunut siihen ja minulla oli kavereita sekä harrastuksia joiden pariin paeta, joten tämä kiusaamisen kevyt-pepsi oikeastaan rajoittui vain koulupäiviin.

Kolmisen vuotta olen miettinyt, että kirjoittaisin koulukiusaamistaustastani, mutta olen epäröinyt. Kirjoittaminen on minulle paras tapa käsitellä asioita itsekseni ja jonkinlaista terapiaa siinä missä muutkin harrastukset, mutta tätä asiaa en ole tahtonut käsitellä. Ehkä nyt aikaa on kulunut niin paljon, että uskallan?

Niin järjenvastaiselta kuin se kuulostaakin, pelkään alitajuisesti salaa edelleen, että kiusaajani saavat selville missä asun, kuka olen ja mitä teen. Minulle on suunnattoman vaikeaa esiintyä omalla nimelläni missään, siksi ehkä minulla on alter egoja, nimimerkkejä ja muita suojautumismekanismeja joiden avulla selviän tässä aikuisten maailmassa.

Kun Tuure Boeliukset ja muut kevytjulkkikset kertovat hymyssä suin mediassa kiusaamishistoriastaan, kannattaa pitää mielessä että paljon on niitä jotka eivät uskalla puhua tai jotka eivät saa mitään kanavaa kertoa kokemuksistaan.

Minäkään en ole ”kokemusasiantuntijan” roolissa valtakunnan mediassa kertomassa latteuksia henkisestä kasvusta ja vahvuudesta. Minä olen vain yksinkertainen remonttimies joka horisee omiaan blogissa jota lukee kaksi tusinaa ihmistä.

Ja jos minä olisin lehdessä puhumassa omasta koulukiusaamistaustastani, minä en hymyilisi kuvissa.