Kyrpänaamaeläkeläiset pihapoliiseina

Että tuli paha mieli kun jouduin riitaan pihapoliisin kanssa.

Mistä nämä eläkeläiset saavat virtaa raivota niin, että aneurysma pullottaa ohimoluun läpi? Ja mistä Paskanjauhannan Virallisesta käsikirjasta he hakevat iskulauseensa?

Jos mä saisin euron joka kerta kun seniorikansalainen on huutanut mun naamalle, niin että joudun tiskaamaan kuolat pois rilleistä, lauseen "ETKÖ OSAA LUKEA?" - samalla liikennemerkkiä osoittaen - niin voisin ostaa Belgian ja Fordin autotehtaat tuosta noin vain.

Mä olen kuullut sen niin monta kertaa, että voisin tarinoida tunnin verran erilaisista jatkotapahtumista. Noh, olkoot. Sen verran voin kyllä sanoa, että kun tämmöiselle paloauton punaiselle huutajalle sanoo "Voi kuulkaa kun liikennemerkkejä ei lueta, niissä ei ole tekstiä. Niissä on kuvia, ne pitää osata tulkita. Mutta kyllä minä osaan lukea, olen oikein ylioppilas", niin väri voi hyvässä tapauksessa vaihtua punaisesta valkoiseksi.

Toinen yleinen harhakäsitys pihapoliiseilla on, että jos auto ei liiku 40km/h niin auto on pysäköity. Minä joudun ihan viran puolesta ajelemaan milloin minnekin, yleensä pihoille ja "yksityisalueille". Todella usein paikalle singahtaa kyrpänaamaeläkeläinen ja aina, minä vannon kaikkien jumalten nimeen, aina eli JOKA KERTA, ensimmäinen lause on:

"Siihenkö meinasit jättää"

Yleensä en vaivaudu vastaamaan näille kretiineille, sillä linjani on etten neuvottele imbesillien ali-ihmisten kanssa.

Seuraavaksi alkaa vauhko huutaminen, siitä miten pysäköinti on kielletty.

Tähän vastaan yleensä kertomalla, että ne pienet erot ovat:

Pysäköity auto
- Auto on sammutettu
- Auto on lukittu (yleensä)
- Auton kuljettajaa ei näy missään
- Kolme edellistä ehtoa täyttyvät yli 10min ajan putkeen

Pysähtynyt auto
- Auto on käynnissä
- Auto ei ole lukittu
- Auton kuljettaja istuu ratin takana vittunaamaeläkeläisen huudon kohteena

Tämä selitys on toistaseksi purrut vain kerran niistä kymmenistä kerroista kun olen kuunnellut seniorikansalaisen vaahtoamista.

Ilmeisesti ihmisestä tulee jotenkin hullu kun tarpeeksi ikää kertyy? Minä en kykene näkemään maailmanloppua siinä, etttä joku ajaa pihaan viedäkseen paperin rappuun ja ajaa pois. Toisella vastaavan teon todistaminen räjäyttää limbisen järjestelmän.

Kun nyt tässä odottelen kahvin valmistumista niin naputellaanpa vielä yksi esimerkki mielenvikaisista eläkeläisistä.

Olin töissä Lapinlahdenkadulla. Kylppäriremontti. Minulla lupa pysäköidä pihalla, lupa oli näkyvillä. Pihaa "vartioimaan" oli saatu ParkkiPate.

Joka aamu minä tulin töihin, ajoin auton pihaan ja menin ylös piikkaamaan seiniä. Pihapoliisi soitti Parkkipaten, joka sakotti autoa. Lounaalla minä siirsin sakkolapun auton kojelaudalle ja kävin syömässä. Lounaan jälkeen pihapoliisi soitti Parkkipaten, joka sakotti. Sama toistui vielä illalla jos olin myöhään töissä.
Kolme viikkoa x 2-3 sakkoa päivässä. Teippasin ne tuulilasin sisäpuolelle kehykseksi.

Lopulta urakka oli valmis, kanniskelin viimeisiä koneita autoon kun taloyhtiön eläkeläissiipi lähestyi.

"Etkö poika osaa lukea?" kysyi porukan puhemies ja osoitti liikennemerkkiä. En vastannut.

"Et tainnut poika tietää, että täällä ei pihalla pysäköidä!"

Lastasin loput koneet autoon, vedin sivuoven kiinni ja katselin kääkkää. Kääkkä mulkoili takaisin.

"Sulla on nyt poika parit sakot sitten maksettavaksi häh häh hää! Mahtaa vituttaa?"

Otin ihmettelevän ilmeen kasvoilleni ja sanoin ukolle; "Ei...ei mua vituta. Miksi mua vituttaisi just nyt jokin asia?"

Ukkeli oli ihan ihmeissään, mutta keräsi luunsa ja ilmoitti "Eikö sua muka vituta noi kymmenet sakot? MINÄ olen aina soittanut Parkkipatelle!!"

Katsoin sakkoja, katsoin ukkoa, avasin autonoven, otin isännöitsijän allekirjoittaman pysäköintiluvan ja näytin sitä kääkälle.

Sitten selitin hitaasti, niin kuin tyhmälle lapselle:

Katsos nyt kyrpä, tämä on py-sä-köin-ti-lu-pa. Tämä tässä on isännöitsijän allekirjoitus. Mä menen nyt himaan ja alan ensi viikolla postitella näitä virattomia sakkoja isännöitsijä Makkoselle 1-2 kpl kerrallaan, firman kuorissa.

(Kerrottakoon, että Makkonen oli ehkä Suomen isoin ja vittumaisin isännöitsijä. Gorillan ruumis ja kujakissan luonto yhdessä somassa paketissa.)

Makkonen saa näitä pitkin viikkoa, kunnes lopulta laitan 15 viimeistä sakkoa yhdessä kirjekuoressa hälle, jatkoin selittämistä.

Makkonen saa varmaan sellaiset 9 richterin apinaraivarit ja menee lankoja pitkin Parkkipatelle. Parkkipatella tiedetään Makkonen ja huhu siitä, että tämä on jo kerran istunut taposta. Joten Parkkipatella kerrotaan välittömästi kuka sinne on soitellut useamman kerran päivässä, joka päivä, viimeiset kolme viikkoa.

Tässä vaiheessa persenaamalla alkoi väri vaihtua kalpeampaan suuntaan.

"Joten" jatkoin tyynen rauhallisesti, sanoisin että kahden viikon päästä, viimeistään, nää Parkkipaten "liikennemerkit" lentää huitsinvittuun täältä ja te saatte nauttia vapaasta pysäköinnistä täällä maailman tappiin asti.
Eläkeläinen oli mennyt aika hiljaiseksi tässä vaiheessa.

Hyppäsin autoon ja lähdin himaan.

Paikalleen kivettyneelle eläkeläiselle heitin vielä ikkunasta, ettei välttämättä kannata mennä yhtiökokoukseen seuraavaan pariin vuoteen, eikä ainakaan yrittää saada privaattiparkkipirkkoa tontille Makkosen aikana. Jos joku sellaista ehdottaa, niin Makkonen vetää numeron 47 puvunkengällään sellaisen potkun perseeseen, että sulla lyö pakarat käsipäivää ton sun naurettavan eläkeläislippiksen kanssa. Ciao vaan ja hyvää kesää!

Ilmastonmuutosdenialistit

Voisikohan joku kertoa minulle kiihkottomasti ja yksinkertaistaen minkä takia ilmastonmuu, anteeksi kasvihuoneilmiöstä uutisoiminen saa tietyn kansanosan, joka tunnetaan siitä ettei osaa kirjoittaa omaa äidinkieltä kovin hyvin, aivojen limbiseen järjestelmään aikaan samanlaisen oikosulun, kuin mitä kännykkään tulee kun sen upottaa kesäiseen järveen.

Onko mitään muuta tieteellisesti tutkittua faktaa kuten termodynamiikan peruslakeja, painovoimateoriaa, alkeellista matematiikkaa, pizza lihottaa tai miasma vastaan bakteeriteoria -teoriaa joka saisi massoittain kansalaisia hakkaamaan näppäimistöjään jäykin sormin, kertomaan koko maailmalle, että kun minä luulen näin ja tunnen samoin, niin tämä minun luulo on varmasti fakta. Ja naapurin Reijo oli kanssa samaa mieltä, että ”Mitkä vitun bakteeri-viirukset? Eihän niitä edes näe! Kyllä se flunssa tulee kylmästä ja kun sukat märkät. Varmasti on jottain homo saatio kaasuja niissä flunssa rokoteissa kun ei saa enää olla hetero ja marco pjursröm poies telekusta metsolat tilalle hyvää Viihdettä”.

Kuulemma juutalaiset omistaa Ylen. Yhdessä Jeff Bezosin kanssa, joka on liskoihminen. Helsingin Sanomat taas toimii suoraan salaisen KGB:n alaisuudessa, aivopesten ihmisiä ajattelemaan kuin ne kuvitteelliset punavihertaiteilijahipsterit joista minä humalassa puhun kun haluan olla näsäviisas.

Ilmeisesti on ihan oikeasti ihmisiä jotka uskovat näin. Tai siis tietävät. Heille juutalaiset ja reptiliaanit tosiaan omistavat Ylen, joka kieltää faktan että Suomesta ollaan tekemässä muslimivaltio. Ja Putin kirjoittelee Hesarin uutiset aamupaskalla ja nauraa myöhemmin olematonta partaansa kun ”massoittain ihmisiä aivopestään sillä propagandalla”.

Missä menee se ero, että päätyykö M1-lähete perstaskussa dorkalaan; kun näkee pieniä vihreitä ukkeleita vetämässä macarenaa sängynpäädyllä vai kun ihan tosissaan kirjoittaa nettiin: ”Hesari keksii taas uutisen ilmaston muutoksesta koska salaa simpeleelle rakennetaan 100 moskeijaa vantaalaisten työttömien sossumasseilla!!!111 VERINEN VALLAN KUMUOS NYT!!!!111”

Vai ovatko nämä ihmiset palkattuja trolleja? Missä uutinen, pieninkin, kasvihuoneilmiöstä (se on muuten se oikea sana) niin siellä nämä yhdys sana estyneet kertomassa, että ”ihan hapatusta koko asia, minä todistan sen jahka sataa lunta heh heh” tai ”Hiihoo hiihoo niin kauan kuin kiina käyttää hiili voimaa niin minun diebel volvo käy joka aamu TYHJÄ KÄYNILÄ 2H TUNTIA!”.

Ja ei niin vähäpätöistä uutista kasvihuoneilmiöstä, ettei siitä saataisi aasinsiltaa maahanmuuttoon.

90-luvulla oli sentään helppoa kun piti pelätä vain neljää asiaa. Että maahanmuuttajat vievät kaikki työt, tai kaikki sossumassit, tai kaikki naiset tai KAIKKI EDELLÄ MAINITUT.

Nykyään ei edes pelätä kohdennetusti mitään, pelätään vain niitä maahanmuuttajia itsessään, vaikka jokaiselle kelpaa kyllä maahanmuuttajataustaisen pizza, kebab, remontti, kotihoito ym. Silti pelottaa helvetisti. Kun ”ne” tulee tänne. Vittu tulkoot. Jos joku haluaa vapaaehtoisesti asua maassa, jossa viisi kuukautta kahdestatoista on yhtä nastaa kuin istuisi perse vedessä umpeenluodussa kaivossa, pääministerinä on Antti-vitun-Rinne, niin tänne vaan! Omat on kaamosmasennuksenne. Minä haluan Aruballe tai Etelä-Ranskaan.

Minulle saisi kyllä maksaa ihan kunnon liksaa siitä, että viitsisin istua himassa pierun hajussa, äfviitosta näpyttäen Hesarin ja Ylen sivuilla, että milloinka tulee taas ikävästi tiedemiesten tutkimuksia jotka pitää kaataa kertomalla todellinen totuus, se mikä naapurin Reijon kanssa Essolla sovittiin. Että kun ei sitä ilmastonmutosta oikeasti ole. (vaikka se on).

Maksetaanko näille liksaa? Onko jonkun tahon etu, että aina kun uutinen pomppaa esiin, on siellä Maukat, Liisat ja Antit kertomassa, että tämä ei pidä paikkaansa, silkkaa propagandaa?

Ja tosiaan miksi juuri ilmastonmuutos on tämä liki jokaisen nahan alle menevä asia?

Miksi ilmastonmuutos saa ihmiset aivan laukalle?

Mitä kivaa on ilmastonmuutoksen kieltämisessä? Irtoaako siitä jotain hupia ja hauskaa?

En ymmärrä.

Opi arvaamaan ja ota parempia valokuvia!

Mikä tekee tilannevalokuvasta hyvän?

Sommittelu? Valotus? Rajaus? Ajoitus?

Vastaus: kaikki nuo.

Valotus on ainoa asia joka pitää päättää ennen kuvan ottoa, ellei kätesi ole kaksi hämähäkkiä. Suljinajan ja aukon herkkä suhde. Liike-epäterävyyden ja syvyystarkkuuden kompromissi.

Voit mitata sen joko silmällä, mittarilla tai kameralla. Kameran tapauksessa voit antaa kameran joko päättää toimia sen perusteella tai vain suositella hyviä aika & aukko -kombinaatioita.

Itse mittaan silmällä. Kamera ja mittari olisivat tarkempia, mutta silmä on nopeampi. Moni vannoo supertarkan mittarin nimeen. Moni vannoo myös kahdeksantuhatta ja enemmän euroja maksavan rannekellon nimeen, jonka tarkkuus on puoli sekuntia kuukaudessa tai puolessa vuodessa. Moni tarvitsee sitä kelloa ehtiäkseen bussiin, joka on määrätyssä pisteessä 2-10 min aikaikkunassa. Moni myös mittaa valotuksen kuva-alalta useista eri pisteistä saadakseen parhaan mahdollisen negatiivin. Metodissa on se hyvä puoli, että tarpeeksi hankalaa työtä luo ainakin illuusion siitä, että ollaan tuotettu paras mahdollinen negatiivi, vaikka näin ei välttämättä olisikaan.

Itse olen masentava tapaus, minulle riittää OK negatiivi.

Kun valotus, ajoitus, rajaus ja sommittelu kohtaavat, syntyy hyvä kuva.

Valotus on nyt käsitelty, rajaus hoituu vaikka pimiössä jälkikäteen ja sommittelu pitää vain opetella.

Kaikkein tärkeintä on kuitenkin ajoitus.

Valokuvauksen jumala, Henri Cartier-Bresson (tai kuten hänet myös tunnetaan ”ranskanmaan Keskis-Peksu”) on lanseerannut käsitteen ”ratkaiseva hetki” (engl. decisive moment). Kyseessä on hieman esoteerisen auran ympärilleen kehittänyt termi, joka itse asiassa summaa hyvin yhteen mikä tekee kuvasta hyvän. Se on otettu ratkaisevalla hetkellä. Ratkaisevalla hetkellä otettu valokuva toimii, vaikka valotus, rajaus ja sommittelut kusisivat.

Kuinka sitten saadaan otettua kuva ratkaisevalla hetkellä? Siis hetkellä joka ei ole juuri ennen ratkaisevaa hetkeä, eikä tietenkään heti ratkaisevan hetken jälkeen?

Arvaamalla.

Kyllä. Luit oikein.

Arvaamalla.

Nyt tässä vaiheessa alkaa verenpaine nousemaan lukijalla, joku saattaa kipata colajuomansa näppäimistön päälle raivonpuuskassaan ja tuhahtaa ”jätkä sössöttää jostain arvausleikistä.”

Mutta ehei. Otetaan esimerkki urheilusta, vaikka meille tutusta jääkiekosta. Katson aina MM-finaalimatsit jos Suomi pelaa. Viime MM-kisoissa maalissa oli Leijonajoukkueen Kevin Lankinen, hän oli kisojen paras maalivahti jos mitataan päästettyjä maaleja, eli vähiten niitä.

Hän on siis hyvä torjumaan kiekkoja.

Keskivertohyökkääjä vetää napakalla rannelaukauksella kiekon ilmaan kohti maalia nopeudella, jonka määrittelin juuri stetsonmetodilla, n. 70 kilometriä tunnissa. Aika lujaa siis, ei toki mitään sählypallon nopeuteen joka saattaa lähteä mailasta 150 km/h tai nopeamminkin.

70 kilometriä tunnissa on 19,44 metriä sekunnissa. Maalivahti nappaa kiekon ehkä puolen metrin ”tilaikkunasta” ennen kuin se on maalissa.

Miten nopeasti kiekko taittaa tuon puolisen metriä ennen maalia?

25 millisekunnissa.

Tuo on se aika jolloin kiekkoon pitää tarttua, todennäköisesti vielä nopeammin sillä tuo arvioimani ”puolen metrin tilaikkuna” on sellaisen ihmisen käsitys asiasta, josta ei tiedä mitään.

0.025 sekuntia.

Onko maalivahdilla Hämähäkkimiehen superkyky nähdä tilanne jotenkin hidastetusti? Tuskinpa eli suomeksi: ei ole.

Ja jos olisikin, eivät hermoimpulssit ehdi mitenkään välittyä silmästä aivoihin ja aivoista lihaksiin, jotta kiekko saadaan napattua hanskaan. Se ei ole mahdollista. 25 millisekuntia riittää sellaiseen lievään ynähdykseen kiekon suuntaan.

Kuinka hitossa maalivahti sitten kerta toisensa jälkeen nappaa sen 70 km/h etenevän kiekon lapaseensa???

Maalivahti arvaa. Hän arvaa, missä kiekko on, mistä se tulee, minne se menee ja toimii. Arvaaminen tapahtuu täysin tiedostamatta ja on vuosikausien harjoituksen tulos.

Arvaaminen ei aina ole summamutikkapeliä, rahapeleissä se yleensä on, mutta taitopeleissä ei. Arvaamista voi harjoittaa ja siinä voi kehittyä.

Golf on muuten ainoa pallopeli jossa ei tarvitse arvailla. Pallo on paikallaan ja sitä lyödään mailalla. Golf on urheilun vastine sille, että kuvataan studiossa kiinteitä esineitä.

Miettikääs sitä. Siis sitä arvaamista. Ja kehittykää siinä. Parhaiten tämä tietenkin onnistuu kuvaamalla ja kuvaamalla lisää. Harjoitus tekee mestarin, arvausmestarin.

Tutkimusretki Kontulaan - EI HERKILLE

”Mellunmän kautta Kontulaan? Oletko hullu?”

Näin minulta kysyttiin kun kerroin suunnitelmistani tehdä päiväretki noihin pelonsekaisia tunteita nostattaviin itäisiin kaupunginosiin.

”Jätä kello kotiin. Äläkä katso ketään silmiin.” Näin minua ohjeistettiin.

Mielenkiintoni näitä uhkaavia lähiöitä kohtaan on vain kasvanut luettuani lehdistä niiden rappiosta ja dekadenssista. Maahanmuuttajajengit polttavat autoja ja mummot keittelevät kiljua kaupungin vuokra-asuntojen kellareissa. Työttömiä ja kielitaidottomia ihmisiä on kuulemma jo kuudennessa polvessa ja laitostuminen on yleisin sairaus heti päihdeongelmien ja metabolisen oireyhtymän jälkeen.

Sanomattakin lienee selvää, etten uskaltanut tuota matkaa taittaa jalan, saati polkupyörällä. Jopa markettitasoisella ”mountain bikella” liikkuminen olisi sama kuin kerjäisi teleskooppipamppua takaraivoon, moni hyväuskoinen kuntoilija onkin kuulemma menettänyt menopelinsä jätettyään sen vartioimatta Kontulassa.

Suunnitelmani oli selvä; Puotilan ja Vartiokylän kautta gettoon. Vartiokylä, tuo Helsingin Haukilahti, olisi viimeinen vaurauden linnake, olihan siellä Shellin huoltoasema sekä omakotitaloja. Karistin pääomatulojen tuoksun kintereiltäni ja tykittelin pitkin Humikkalantietä, siellä näin pizzeriaravintolan jonka nimi oli ”PIZZA SPEED” ja nauroin ääneen itähelsinkiläisten itseironialle, totta kai paikallinen ruokala viittaisi nimensä puolesta mättöön ja huumeisiin.

Laitoin varmuuden vuoksi rannekelloni ja muotiaurinkolasini hansikaslokeroon piiloon.

Mellunmäen metroasema lipui ohitseni ja bussipyskillä näin ensimmäisen pelätyn ”ulkomaalaisjengin”. Tai saattoivat he olla ihan vain ulkomaalaistaustaisia ihmisiä matkalla töistä kotiin. Tai turisteja. Konetuliaseet, käsikranaatit ja putkipommit loistivat toistaiseksi poissaolollaan, mutta hermostukseni kasvoi. Jatkoin eteenpäin ajamistani ja hiplasin kameraani siinä lapsellisessa toivossa, että uskaltaisin ottaa kuvan tästä legendaarisesta paikasta. Kun paikallisen Alepan pihaan kurvasi kaksi, Viron kilvissä olevaa, tummalasista farmari-audia, hermoni pettivät minut ja lähdin kohti Kontulaa. Väkivaltainen kaupan ryöstö oli jotain mitä en tahtonut todistaa.

Kontula oli kuitenkin se varsinainen kohde. Helsingin Detroit. Huumepääkeskus. Paikka jossa yhdeksän autoa kymmenestä seisoo tiiliskivien päällä, sillä narkomaanit ovat varastaneet renkaat ja myyneet ne rahoittaakseen huumeidenkäyttöään!

Kurvasin isolta tieltä pahamaineisen Kontulan ostarin kulmalle, täällä kuolee joka päivä kymmenestä viiteenkymmentä ihmistä pelkkiin drive by shootingeiden harhaluoteihin. Olin kovassa seurassa. Kovemmassa kuin olisin halunnut. Metroaseman pyörätelineistä minua tervehtivät sadat ja taas sadat fillareiden etukiekot, jotka olivat jääneet telineisiinsä kaarilukoilla muistuttamaan, miten tärkeää on lukita fillarit rungostaan ja kuinka sota huumeita vastaan oli (ainakin Kontulassa) hävitty.

Kämmeneni alkoivat hikoilla katsoessa väkivaltaisen oloisia ihmisiä ostarilla ja sen liepellä. Painoin auton keskuslukituksen päälle, sillä pelkäsin että jos hikiset käteni luistavat ratilla ja kolaroin, heräisin tiiliskivien päälle nostetusta autosta vaikka toista munuaista. Ja kelloani. Ja aurinkolasejani.

Lähdin kiertämään ostaria laajassa kaaressa, valmiina pakenemaan vauraaseen länteen mikäli sorretun vähemmistön kansannousu manifestoituisi esiin. Joka paikassa näin rappiota, kuten komeita seinämuraaleja ja eläkeläisiä, jotka partioivat katuja ihmisten hakkaamiseen sopivat kepit käsissään.

Linnut kerääntyivät valtavaksi raakkuvaksi parveksi, joka muodosti pedon merkin talvipilviselle taivaalle. Minua pelotti. Veri tuntui hyytyvän suonissani. Olin ehkä liian uhkarohkea kun lähdin Kontulaan vuoden 2004 Hondallani. Paikalliset primitiivit eivät välttämättä suhtautuneet suopeasti autostani hehkuvaan noblessiin ja bling blingiin. Espoolaisten sarjayrittäjien blogeista olin lukenut, että sosiaalituilla ei kovin kummoisia autoja ostettu.

Kierrokseni vaikutti päättyvän jälleen ostarille, olin jo kerran selvinnyt tuosta no-go-zonesta, joten en lähtenyt uhmaamaan kohtaloni vaan käännyin Alepan, jota ei kumma kyllä oltu poltettu, kohdalta Kivikonkaarelle. Näin pelottavia asioita, kuten Starkin pakettiauton jonka keulassa oli mojova kolhu, ilmeisesti paikalliset vasemmisto-antifa -huligaanit olivat päättäneet panna plutokratialle kerralla stopin? Hengenahdistusta aiheuttivat myös mystiset kiviveistokset, joiden arvelin olevan paikallisten ulkomaalaistaustaisten epäjumalain palvontapaikkoja. Näin myös liiketilan joka rispaantuneine mainosteksteineen väitti olevansa ”Tobacco store”. Näin härskiä eufenismia kannabiskaupalle en ole koskaan nähnyt, mutta ihmekös tuo sillä kuulemma edes poliisi ei uskalla Kontulaan mennä joten huumelordit pyörittävät bisneksiään täysin avoimesti.

Onneksi reitti kotiin Kivikon kautta oli selvä ja ykköskehän alitettuani uskalsin laittaa jo kellon ranteeseen ja kaivaa kuskin penkin alta ruotsia puhuva Tomtom -navigaattorini, joka opasti minut kotiin.

Ehkä joskus rohkaisen mieleni ja teen kunnollisen tutkimusmatkan Kontulaan. Jalan. Sitä varten täytyy tehdä vähän taustatyötä, mm. selvittää mitä puheenaiheita tulee välttää ja hankkia jostain masentava tuulipuku jotta voi paremmin sulautua alueen primitiiviasukkaisiin.

Perinteistä kontulalaista arkkitehtuuria, maalaamattomasta betonista on helppo saneerata luodinreiät, räjähdysten noki ja huumekauppiaiden veri pois.

Numerot elämässä

Numerot kulkevat käsi kädessä vanhenemisen kanssa, mitä vanhemmaksi tulet, sitä enemmän ja monimutkaisempien numerosarjojen kanssa sitä joutuu elämään.

Ensimmäisiä opittuja numeroita ovat numerot yhdestä kolmeen, ja sitten yhdestä viiteen ja niin edelleen. Lukumäärää osoitellaan ensin sormilla, niillä pärjää pitkälle. Varpaat voi ottaa avuksi, mutta se vaatii sukkien ja kenkien poisottoa tai todella hyvää mielikuvitusta.

Parivuotiaalla ei vielä aukea ymmärrys numeroiden konseptin päälle, mutta kolmevuotiaasta eteenpäin numeroilla on jo rooli. Niiden avulla tiedetään ihmisen ikä, eli syntymäpäivä. Päälle kolmekymppiselle ikä tosiaan on vain numero, mutta nelivuotiaalle on todella tärkeää, onko hän neljä vai neljä ja puoli. Viisivuotiaalle neljä ja puolivuotias on kakara ja nelivuotias vauva. Päälle kolmekymppiselle (puhun siis itsestäni) kaikki alle 10-vuotiaat ovat ”kakaroita” ja kaikki 10-20 vuotiaat teinejä. Sitä vanhemmat ovat pääasiallisesti sitten vain lapsellisia.

Ensimmäisiä numeroita ihmiselle on siis oma ikä ja jokainen joka on nähnyt miten nelivuotias näyttää sormillaan ylpeänä omaa ikäänsä, tietää miten tärkeästä asiasta on kyse.

Seuraavaksi todennäköisesti opitaan laskemaan päiviä, yleensä seuraavaan karkkipäivään. Tämä on myös se hetki kun ihminen oppii ajan suhteellisuuden; karkkipäivä kestää sekunnin, sitä edeltävät kuusi päivää ikuisuuden.

Kellossa on numeroita, monta. Pian nekin on opittu. Myös kavereiden määrä voidaan laskea.

Numeroita kertyy yhä kiihtyvämmällä tahdilla, mitä vanhemmaksi ihminen elää.

Minun lapsuudessa ei ollut kännyköitä, enkä ainakaan minä kantanut mukanani muistikirjaa tai pientä puhelinluetteloa. Numerot piti osata ulkoa jos mieli kodin ulkopuolelta soittaa jonnekin. Ja hyvin niitä muistettiinkin, parhaimmillaan useita kymmeniä. Nyt ne numerot on kauan aikaa sitten unohdettu.

Koulussa opetetaan matematiikkaa, siinä vasta on numeroita. Moni menee kouluun toiselle paikkakunnalle, tulee uusia osoitteita ja bussireittejä.

Muuttaessa muuttuvat myös ne elämän tärkeät numerot, talon numero, postinumero ja mahdollisesti asunnon numero. Kun on aika aikuistua ja muuttaa omilleen, tulee elämään erilaisia numeroita kuin ilmaisesta kylkiäisämpäristä kaataen. Tilinumero, kotivakuutuksen asiakasnumero ja aikakauslehden tilaajanumero. Omistusasujaa saattaa kiinnostaa osakenumerot, asuntolainansa loppusumma ja auton omistajan on hyvä tietää rekisterinumeronsa.

Moni tahtoo aikuiseksi muututtuaan lisääntyä, syntyy lapsia. Jos haluaa vaikuttaa kunnon vanhemmalta, on suotava tietää lasten lukumäärän lisäksi myös heidän ikänsä. Tässä kohtaa muuten nollautuu vähän päälle kolmekymppisen tapa tarkastella kaikkia alle 25-vuotiaita kahtena, kymmenen vuotta kattavana ikäryhmäkokonaisuutena. Yksivuotias on aivan eri asia kuin kolmevuotias. Lasten mukana tulee ihan oma sortimenttinsa numeroita joiden kanssa pärjätä.

Elon syksyssä numeroista jaksetaan muistaa vain ne tärkeimmät, lasten ja lastenlasten lukumäärät ja iät. Moni muistelee kuinka monta eri sairautta on. Toiset laskevat lääkkeitään.

Valitettavan moni laskee eläkettään ja toivoo sen riittävän.

Numerot ovat tärkeitä. Ne liittyvät elämään.

Valokuvaamista ison negatiivikoon kameralla (8x10)

Viime keskiviikkona olin kuvaamassa parin muun harrastajan kanssa ns. "sliding box" isoformaattikameralla.

Kotitekoinen kamera ja kinofilmikamera kokovertailuksi

Ikinä en ole isolla formaatilla kuvannut, olin kuitenkin nähnyt kuvia sellaisista kameroista, joissa on takana mattalasi jonka avulla sommittelu ja rajaus tehtiin, ja kiinnostus tämmöisellä laitoksella kuvaamiseen oli kova. Kun kaverini Lauri kysyi minua tähän kuvausprojektiin mukaan, lähdin tietenkin mukaan.

8x10 kameralla kuvaaminen on valokuvaamisen raskasta sarjaa. Kamera on iso ja painava, sitä ei huvikseen kanniskella. Pystytys vaatii vakaan jalustan (eli ison raskaan) ja mielellään kaksi ihmistä. Kolmeen pekkaan homma sujui vauhdikkaasti. Jonossa kuin köyhän talon porsaat me etenimme; minä ja kaverini Miikkali kannoimme jalustaa sekä huumekauppiaiden suosimaa putkikassia jossa oli kamera, kuvaamiseen sopivia tykötarpeita ja Laurin läheisen peruskoulun näytelmäkerhon lavasteista varastama ”talvinen maisema” vahakangas, joka nakattiin bätmänviitaksi tarkentajan ja kameran bärssipuolen ympärille. Teko joka vaati muuten napakkaa otetta ja ruista ranteeseen Katajanokalla kuvatessamme 4 boforin suolaisessa merituulessa.

Keliolosuhteet olivat muutenkin haastavat, paitsi että oli pimeää, myös tuuli ja oli pakkasta. Yhden kuvan ottamiseen kaikkine työvaiheineen menee helposti 10 minuuttia jos ei höslää ja mikäli asetelmaa ei ole etukäteen mietitty niin varttitunti on kallellaan hyvin äkkiä. Ilman pitkiä kalsareita ja Miikkalin repusta ”löytämääni” rommipulloa olisin varmasti jäätynyt hengiltä jo toisen kuvauslokaation kohdalla.

Miten tarkennus sitten toimii tuollaisen kameran kanssa? Lauttasaaren ala-asteen joulunäytelmään kuuluvan kankaan alla istuu kuvan ottaja, taiteilija itse, polvillaan maassa nöyränä, puristaen kangasta napakasti kameran ympärille ja samalla mattalasille piirtyvää kuvaa tutkien. Tarkennuksen tuplatriplatarkistaa mieluiten luupilla, mutta hyväsilmäiset pärjäävät ilman apuvälineitä. Taiteilija huutelee sitten ohjeita kaverille/kavereille jotka liikuttavat kameran etuseinää eli linssilautaa eteenpäin ja taaksepäin. Liikevara on joitain senttejä ja toleranssi joitain millejä joten yleensä etulautaa vaan rynkytetään summamutikassa suuntaan ja toiseen ja tarkentajan tehtävä on karjua ”IRTI!” keuhkojensa pohjasta merkiksi sille, että haluttu tarkennus on saavutettu.

Tämän jälkeen mitataan valotus, lasketaan resipookki, ollaan kovasti pöyristyneitä tarjotusta valotusajasta, sovitaan että kuvataan isommalla aukolla kun jaloista on jo lähtenyt tunto ja Miikkali hourailee pakkasenpuremana jostain kadonneesta lompakosta ja rommipullosta. Tämän jälkeen laitetaan sekuntikelloon aika, suljin T-asentoon ja räps.

Olen em. herrojen kanssa samaa mieltä että tämmöinen porukalla valokuvaaminen on kyllä hauskaa, hauskempaa kuin yksin kuvaaminen MUTTA! Myös hauskempaa kuin joukolla kuvaaminen omilla kameroillaan. Yhteistyössä on voimaa ja tämmöiset taideprojektit jossa sormet kohmeisina porukalla pystytetään todella huolellisesti maalattua kotitekoista kameraa, tuulessa joka meinaa viedä parran mennessään, keliolosuhteissa joissa kaikki muu paitsi glögin nauttiminen sisätiloissa lasketaan masokismiksi, ovat omiaan hitsaamaan harrastajia yhteen. Kiitoksia vain arvon herroille tästä reissusta.

Onhan siinä jotain kun kovalla työllä saadaan kamera pystyyn ja sitten seistään sen edessä tuulisuojana, ettei laite heilu puolentoista minuutin valotusajan aikana, ja siinä seistessä viereen tulee japanilainen turisti, paljain päin, joka nappaa saman näkymän digipokkarillaan ja jatkaa matkaa.

Pohjoisranta on kuvattu Uspenskin katedraalin juurella aukolla f16 ja ajalla 1min 25s

Hakaniemi on kuvattu Siltavuorenpenkereeltä, psykan laitoksen ”terassilta” aukolla f11 ja ajalla 1min 10s.