Tutkimusretki Kontulaan - EI HERKILLE

”Mellunmän kautta Kontulaan? Oletko hullu?”

Näin minulta kysyttiin kun kerroin suunnitelmistani tehdä päiväretki noihin pelonsekaisia tunteita nostattaviin itäisiin kaupunginosiin.

”Jätä kello kotiin. Äläkä katso ketään silmiin.” Näin minua ohjeistettiin.

Mielenkiintoni näitä uhkaavia lähiöitä kohtaan on vain kasvanut luettuani lehdistä niiden rappiosta ja dekadenssista. Maahanmuuttajajengit polttavat autoja ja mummot keittelevät kiljua kaupungin vuokra-asuntojen kellareissa. Työttömiä ja kielitaidottomia ihmisiä on kuulemma jo kuudennessa polvessa ja laitostuminen on yleisin sairaus heti päihdeongelmien ja metabolisen oireyhtymän jälkeen.

Sanomattakin lienee selvää, etten uskaltanut tuota matkaa taittaa jalan, saati polkupyörällä. Jopa markettitasoisella ”mountain bikella” liikkuminen olisi sama kuin kerjäisi teleskooppipamppua takaraivoon, moni hyväuskoinen kuntoilija onkin kuulemma menettänyt menopelinsä jätettyään sen vartioimatta Kontulassa.

Suunnitelmani oli selvä; Puotilan ja Vartiokylän kautta gettoon. Vartiokylä, tuo Helsingin Haukilahti, olisi viimeinen vaurauden linnake, olihan siellä Shellin huoltoasema sekä omakotitaloja. Karistin pääomatulojen tuoksun kintereiltäni ja tykittelin pitkin Humikkalantietä, siellä näin pizzeriaravintolan jonka nimi oli ”PIZZA SPEED” ja nauroin ääneen itähelsinkiläisten itseironialle, totta kai paikallinen ruokala viittaisi nimensä puolesta mättöön ja huumeisiin.

Laitoin varmuuden vuoksi rannekelloni ja muotiaurinkolasini hansikaslokeroon piiloon.

Mellunmäen metroasema lipui ohitseni ja bussipyskillä näin ensimmäisen pelätyn ”ulkomaalaisjengin”. Tai saattoivat he olla ihan vain ulkomaalaistaustaisia ihmisiä matkalla töistä kotiin. Tai turisteja. Konetuliaseet, käsikranaatit ja putkipommit loistivat toistaiseksi poissaolollaan, mutta hermostukseni kasvoi. Jatkoin eteenpäin ajamistani ja hiplasin kameraani siinä lapsellisessa toivossa, että uskaltaisin ottaa kuvan tästä legendaarisesta paikasta. Kun paikallisen Alepan pihaan kurvasi kaksi, Viron kilvissä olevaa, tummalasista farmari-audia, hermoni pettivät minut ja lähdin kohti Kontulaa. Väkivaltainen kaupan ryöstö oli jotain mitä en tahtonut todistaa.

Kontula oli kuitenkin se varsinainen kohde. Helsingin Detroit. Huumepääkeskus. Paikka jossa yhdeksän autoa kymmenestä seisoo tiiliskivien päällä, sillä narkomaanit ovat varastaneet renkaat ja myyneet ne rahoittaakseen huumeidenkäyttöään!

Kurvasin isolta tieltä pahamaineisen Kontulan ostarin kulmalle, täällä kuolee joka päivä kymmenestä viiteenkymmentä ihmistä pelkkiin drive by shootingeiden harhaluoteihin. Olin kovassa seurassa. Kovemmassa kuin olisin halunnut. Metroaseman pyörätelineistä minua tervehtivät sadat ja taas sadat fillareiden etukiekot, jotka olivat jääneet telineisiinsä kaarilukoilla muistuttamaan, miten tärkeää on lukita fillarit rungostaan ja kuinka sota huumeita vastaan oli (ainakin Kontulassa) hävitty.

Kämmeneni alkoivat hikoilla katsoessa väkivaltaisen oloisia ihmisiä ostarilla ja sen liepellä. Painoin auton keskuslukituksen päälle, sillä pelkäsin että jos hikiset käteni luistavat ratilla ja kolaroin, heräisin tiiliskivien päälle nostetusta autosta vaikka toista munuaista. Ja kelloani. Ja aurinkolasejani.

Lähdin kiertämään ostaria laajassa kaaressa, valmiina pakenemaan vauraaseen länteen mikäli sorretun vähemmistön kansannousu manifestoituisi esiin. Joka paikassa näin rappiota, kuten komeita seinämuraaleja ja eläkeläisiä, jotka partioivat katuja ihmisten hakkaamiseen sopivat kepit käsissään.

Linnut kerääntyivät valtavaksi raakkuvaksi parveksi, joka muodosti pedon merkin talvipilviselle taivaalle. Minua pelotti. Veri tuntui hyytyvän suonissani. Olin ehkä liian uhkarohkea kun lähdin Kontulaan vuoden 2004 Hondallani. Paikalliset primitiivit eivät välttämättä suhtautuneet suopeasti autostani hehkuvaan noblessiin ja bling blingiin. Espoolaisten sarjayrittäjien blogeista olin lukenut, että sosiaalituilla ei kovin kummoisia autoja ostettu.

Kierrokseni vaikutti päättyvän jälleen ostarille, olin jo kerran selvinnyt tuosta no-go-zonesta, joten en lähtenyt uhmaamaan kohtaloni vaan käännyin Alepan, jota ei kumma kyllä oltu poltettu, kohdalta Kivikonkaarelle. Näin pelottavia asioita, kuten Starkin pakettiauton jonka keulassa oli mojova kolhu, ilmeisesti paikalliset vasemmisto-antifa -huligaanit olivat päättäneet panna plutokratialle kerralla stopin? Hengenahdistusta aiheuttivat myös mystiset kiviveistokset, joiden arvelin olevan paikallisten ulkomaalaistaustaisten epäjumalain palvontapaikkoja. Näin myös liiketilan joka rispaantuneine mainosteksteineen väitti olevansa ”Tobacco store”. Näin härskiä eufenismia kannabiskaupalle en ole koskaan nähnyt, mutta ihmekös tuo sillä kuulemma edes poliisi ei uskalla Kontulaan mennä joten huumelordit pyörittävät bisneksiään täysin avoimesti.

Onneksi reitti kotiin Kivikon kautta oli selvä ja ykköskehän alitettuani uskalsin laittaa jo kellon ranteeseen ja kaivaa kuskin penkin alta ruotsia puhuva Tomtom -navigaattorini, joka opasti minut kotiin.

Ehkä joskus rohkaisen mieleni ja teen kunnollisen tutkimusmatkan Kontulaan. Jalan. Sitä varten täytyy tehdä vähän taustatyötä, mm. selvittää mitä puheenaiheita tulee välttää ja hankkia jostain masentava tuulipuku jotta voi paremmin sulautua alueen primitiiviasukkaisiin.

Perinteistä kontulalaista arkkitehtuuria, maalaamattomasta betonista on helppo saneerata luodinreiät, räjähdysten noki ja huumekauppiaiden veri pois.