”Mellunmän kautta
Kontulaan? Oletko hullu?”
Näin minulta
kysyttiin kun kerroin suunnitelmistani tehdä päiväretki noihin
pelonsekaisia tunteita nostattaviin itäisiin kaupunginosiin.
”Jätä kello
kotiin. Äläkä katso ketään silmiin.” Näin minua
ohjeistettiin.
Mielenkiintoni näitä
uhkaavia lähiöitä kohtaan on vain kasvanut luettuani lehdistä
niiden rappiosta ja dekadenssista. Maahanmuuttajajengit polttavat
autoja ja mummot keittelevät kiljua kaupungin vuokra-asuntojen
kellareissa. Työttömiä ja kielitaidottomia ihmisiä on kuulemma jo
kuudennessa polvessa ja laitostuminen on yleisin sairaus heti
päihdeongelmien ja metabolisen oireyhtymän jälkeen.
Sanomattakin lienee
selvää, etten uskaltanut tuota matkaa taittaa jalan, saati
polkupyörällä. Jopa markettitasoisella ”mountain bikella”
liikkuminen olisi sama kuin kerjäisi teleskooppipamppua takaraivoon,
moni hyväuskoinen kuntoilija onkin kuulemma menettänyt menopelinsä
jätettyään sen vartioimatta Kontulassa.
Suunnitelmani oli
selvä; Puotilan ja Vartiokylän kautta gettoon. Vartiokylä, tuo
Helsingin Haukilahti, olisi viimeinen vaurauden linnake, olihan
siellä Shellin huoltoasema sekä omakotitaloja. Karistin
pääomatulojen tuoksun kintereiltäni ja tykittelin pitkin
Humikkalantietä, siellä näin pizzeriaravintolan jonka nimi oli
”PIZZA SPEED” ja nauroin ääneen itähelsinkiläisten
itseironialle, totta kai paikallinen ruokala viittaisi nimensä
puolesta mättöön ja huumeisiin.
Laitoin varmuuden
vuoksi rannekelloni ja muotiaurinkolasini hansikaslokeroon piiloon.
Mellunmäen
metroasema lipui ohitseni ja bussipyskillä näin ensimmäisen
pelätyn ”ulkomaalaisjengin”. Tai saattoivat he olla ihan vain
ulkomaalaistaustaisia ihmisiä matkalla töistä kotiin. Tai
turisteja. Konetuliaseet, käsikranaatit ja putkipommit loistivat
toistaiseksi poissaolollaan, mutta hermostukseni kasvoi. Jatkoin
eteenpäin ajamistani ja hiplasin kameraani siinä lapsellisessa
toivossa, että uskaltaisin ottaa kuvan tästä legendaarisesta
paikasta. Kun paikallisen Alepan pihaan kurvasi kaksi, Viron kilvissä
olevaa, tummalasista farmari-audia, hermoni pettivät minut ja lähdin
kohti Kontulaa. Väkivaltainen kaupan ryöstö oli jotain mitä en
tahtonut todistaa.
Kontula oli
kuitenkin se varsinainen kohde. Helsingin Detroit. Huumepääkeskus.
Paikka jossa yhdeksän autoa kymmenestä seisoo tiiliskivien päällä,
sillä narkomaanit ovat varastaneet renkaat ja myyneet ne
rahoittaakseen huumeidenkäyttöään!
Kurvasin isolta
tieltä pahamaineisen Kontulan ostarin kulmalle, täällä kuolee
joka päivä kymmenestä viiteenkymmentä ihmistä pelkkiin drive by
shootingeiden harhaluoteihin. Olin kovassa seurassa. Kovemmassa kuin
olisin halunnut. Metroaseman pyörätelineistä minua tervehtivät
sadat ja taas sadat fillareiden etukiekot, jotka olivat jääneet
telineisiinsä kaarilukoilla muistuttamaan, miten tärkeää on
lukita fillarit rungostaan ja kuinka sota huumeita vastaan oli
(ainakin Kontulassa) hävitty.
Kämmeneni alkoivat
hikoilla katsoessa väkivaltaisen oloisia ihmisiä ostarilla ja sen
liepellä. Painoin auton keskuslukituksen päälle, sillä pelkäsin
että jos hikiset käteni luistavat ratilla ja kolaroin, heräisin
tiiliskivien päälle nostetusta autosta vaikka toista munuaista. Ja
kelloani. Ja aurinkolasejani.
Lähdin kiertämään
ostaria laajassa kaaressa, valmiina pakenemaan vauraaseen länteen
mikäli sorretun vähemmistön kansannousu manifestoituisi esiin.
Joka paikassa näin rappiota, kuten komeita seinämuraaleja ja
eläkeläisiä, jotka partioivat katuja ihmisten hakkaamiseen sopivat
kepit käsissään.
Linnut
kerääntyivät valtavaksi raakkuvaksi parveksi, joka muodosti pedon
merkin talvipilviselle taivaalle. Minua pelotti. Veri tuntui hyytyvän
suonissani. Olin ehkä liian uhkarohkea kun lähdin Kontulaan vuoden
2004 Hondallani. Paikalliset primitiivit eivät välttämättä
suhtautuneet suopeasti autostani hehkuvaan noblessiin ja bling
blingiin. Espoolaisten sarjayrittäjien blogeista olin lukenut, että
sosiaalituilla ei kovin kummoisia autoja ostettu.
Kierrokseni vaikutti
päättyvän jälleen ostarille, olin jo kerran selvinnyt tuosta
no-go-zonesta, joten en lähtenyt uhmaamaan kohtaloni vaan käännyin
Alepan, jota ei kumma kyllä oltu poltettu, kohdalta Kivikonkaarelle.
Näin pelottavia asioita, kuten Starkin pakettiauton jonka keulassa
oli mojova kolhu, ilmeisesti paikalliset vasemmisto-antifa
-huligaanit olivat päättäneet panna plutokratialle kerralla
stopin? Hengenahdistusta aiheuttivat myös mystiset kiviveistokset,
joiden arvelin olevan paikallisten ulkomaalaistaustaisten epäjumalain
palvontapaikkoja. Näin myös liiketilan joka rispaantuneine
mainosteksteineen väitti olevansa ”Tobacco store”. Näin härskiä
eufenismia kannabiskaupalle en ole koskaan nähnyt, mutta ihmekös
tuo sillä kuulemma edes poliisi ei uskalla Kontulaan mennä joten
huumelordit pyörittävät bisneksiään täysin avoimesti.
Onneksi reitti
kotiin Kivikon kautta oli selvä ja ykköskehän alitettuani uskalsin
laittaa jo kellon ranteeseen ja kaivaa kuskin penkin alta ruotsia
puhuva Tomtom -navigaattorini, joka opasti minut kotiin.
Ehkä joskus
rohkaisen mieleni ja teen kunnollisen tutkimusmatkan Kontulaan.
Jalan. Sitä varten täytyy tehdä vähän taustatyötä, mm.
selvittää mitä puheenaiheita tulee välttää ja hankkia jostain
masentava tuulipuku jotta voi paremmin sulautua alueen
primitiiviasukkaisiin.
Perinteistä kontulalaista arkkitehtuuria, maalaamattomasta betonista on helppo saneerata luodinreiät, räjähdysten noki ja huumekauppiaiden veri pois. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti