Mikä tekee
tilannevalokuvasta hyvän?
Sommittelu? Valotus?
Rajaus? Ajoitus?
Vastaus: kaikki nuo.
Valotus on ainoa
asia joka pitää päättää ennen kuvan ottoa, ellei kätesi ole
kaksi hämähäkkiä. Suljinajan ja aukon herkkä suhde.
Liike-epäterävyyden ja syvyystarkkuuden kompromissi.
Voit mitata sen joko
silmällä, mittarilla tai kameralla. Kameran tapauksessa voit antaa
kameran joko päättää toimia sen perusteella tai vain suositella
hyviä aika & aukko -kombinaatioita.
Itse mittaan
silmällä. Kamera ja mittari olisivat tarkempia, mutta silmä on
nopeampi. Moni vannoo supertarkan mittarin nimeen. Moni vannoo myös
kahdeksantuhatta ja enemmän euroja maksavan rannekellon nimeen,
jonka tarkkuus on puoli sekuntia kuukaudessa tai puolessa vuodessa.
Moni tarvitsee sitä kelloa ehtiäkseen bussiin, joka on määrätyssä
pisteessä 2-10 min aikaikkunassa. Moni myös mittaa valotuksen
kuva-alalta useista eri pisteistä saadakseen parhaan mahdollisen
negatiivin. Metodissa on se hyvä puoli, että tarpeeksi hankalaa
työtä luo ainakin illuusion siitä, että ollaan tuotettu paras
mahdollinen negatiivi, vaikka näin ei välttämättä olisikaan.
Itse olen masentava
tapaus, minulle riittää OK negatiivi.
Kun valotus,
ajoitus, rajaus ja sommittelu kohtaavat, syntyy hyvä kuva.
Valotus on nyt
käsitelty, rajaus hoituu vaikka pimiössä jälkikäteen ja
sommittelu pitää vain opetella.
Kaikkein tärkeintä
on kuitenkin ajoitus.
Valokuvauksen
jumala, Henri Cartier-Bresson (tai kuten hänet myös tunnetaan
”ranskanmaan Keskis-Peksu”) on lanseerannut käsitteen
”ratkaiseva hetki” (engl. decisive moment). Kyseessä on hieman
esoteerisen auran ympärilleen kehittänyt termi, joka itse asiassa
summaa hyvin yhteen mikä tekee kuvasta hyvän. Se on otettu
ratkaisevalla hetkellä. Ratkaisevalla hetkellä otettu valokuva
toimii, vaikka valotus, rajaus ja sommittelut kusisivat.
Kuinka sitten
saadaan otettua kuva ratkaisevalla hetkellä? Siis hetkellä joka ei
ole juuri ennen ratkaisevaa hetkeä, eikä tietenkään heti
ratkaisevan hetken jälkeen?
Arvaamalla.
Kyllä. Luit oikein.
Arvaamalla.
Nyt tässä
vaiheessa alkaa verenpaine nousemaan lukijalla, joku saattaa kipata
colajuomansa näppäimistön päälle raivonpuuskassaan ja tuhahtaa
”jätkä sössöttää jostain arvausleikistä.”
Mutta ehei. Otetaan
esimerkki urheilusta, vaikka meille tutusta jääkiekosta. Katson
aina MM-finaalimatsit jos Suomi pelaa. Viime MM-kisoissa maalissa oli
Leijonajoukkueen Kevin Lankinen, hän oli kisojen paras maalivahti
jos mitataan päästettyjä maaleja, eli vähiten niitä.
Hän on siis hyvä
torjumaan kiekkoja.
Keskivertohyökkääjä
vetää napakalla rannelaukauksella kiekon ilmaan kohti maalia
nopeudella, jonka määrittelin juuri stetsonmetodilla, n. 70
kilometriä tunnissa. Aika lujaa siis, ei toki mitään sählypallon
nopeuteen joka saattaa lähteä mailasta 150 km/h tai nopeamminkin.
70 kilometriä
tunnissa on 19,44 metriä sekunnissa. Maalivahti nappaa kiekon ehkä
puolen metrin ”tilaikkunasta” ennen kuin se on maalissa.
Miten nopeasti
kiekko taittaa tuon puolisen metriä ennen maalia?
25 millisekunnissa.
Tuo on se aika
jolloin kiekkoon pitää tarttua, todennäköisesti vielä nopeammin
sillä tuo arvioimani ”puolen metrin tilaikkuna” on sellaisen
ihmisen käsitys asiasta, josta ei tiedä mitään.
0.025 sekuntia.
Onko maalivahdilla
Hämähäkkimiehen superkyky nähdä tilanne jotenkin hidastetusti?
Tuskinpa eli suomeksi: ei ole.
Ja jos olisikin,
eivät hermoimpulssit ehdi mitenkään välittyä silmästä aivoihin
ja aivoista lihaksiin, jotta kiekko saadaan napattua hanskaan. Se ei
ole mahdollista. 25 millisekuntia riittää sellaiseen lievään
ynähdykseen kiekon suuntaan.
Kuinka hitossa
maalivahti sitten kerta toisensa jälkeen nappaa sen 70 km/h etenevän
kiekon lapaseensa???
Maalivahti arvaa.
Hän arvaa, missä kiekko on, mistä se tulee, minne se menee ja
toimii. Arvaaminen tapahtuu täysin tiedostamatta ja on vuosikausien
harjoituksen tulos.
Arvaaminen ei aina
ole summamutikkapeliä, rahapeleissä se yleensä on, mutta
taitopeleissä ei. Arvaamista voi harjoittaa ja siinä voi kehittyä.
Golf on muuten ainoa
pallopeli jossa ei tarvitse arvailla. Pallo on paikallaan ja sitä
lyödään mailalla. Golf on urheilun vastine sille, että kuvataan
studiossa kiinteitä esineitä.
Miettikääs sitä.
Siis sitä arvaamista. Ja kehittykää siinä. Parhaiten tämä
tietenkin onnistuu kuvaamalla ja kuvaamalla lisää. Harjoitus tekee
mestarin, arvausmestarin.
Meikäläisen setämieskokemuksella vain arvaan,
VastaaPoistaettä pitää olla hyvä arvaaja että osaa arvata hyvän
otoksen hetken.
Se saattaa joskus onnistua persvakomiehiltä tai -naisilta paremmin kuin joltain pieneltä itäeuroopplaisen kaupungin
hipsteriltä kalliine tötteröineen, mutta sitähän ei kukaan
suostu tunnustamaan; tuntevatko edes vomeronasaali-
elimessään kopuliinin - huoh.
Non, je ne regrette rien.