Heippa vaan

Ne jotka seuraavat minua Twitterissä ovat saattaneet sunnuntain 3.5.2020 jälkeen huomata pienen muutoksen. Nimittäin en ole enää Twitterissä.

Päätin poistaa tilini pitkän, noin puoli vuotta kestäneen, harkinnan jälkeen. Harkinta kesti pitkään, päätös oli impulsiivinen. 

Olen ollut oikeastaan koko kuluneen vuoden vaihtelevan masentunut, aloitekykyny ja elämänhaluni ovat vaihdelleet voimakkaasti viikosta toiseen. Touhukkaita ja optimistisia päiviä seuraa usein ajanjakso, jolloin en meinaa päästä sängystä ylös ja pelkkä kävelylle lähteminen saa aikaan paniikkikohtauksen.

Covid-19 pandemia on myös aiheuttanut kohtuutonta stressiä kaltaiselleni tuumailijalle, joka pyrkii joka käänteessä ajattelemaan mahdollisimman laajoja kokonaisuuksia.

Sosiaalinen media on aina ollut minulle ensisijaisesti viihdettä, ajankulua. En ole liittynyt minnekään saadakseni kavereita tai kontakteja. Ajankulusta on kuitenkin tullut aikarosvo.

Jos on 6800 seuraajaa, kuten minulla, käy kuten jos seurattavia on yhtä paljon. En ole varmasti pariin vuoteen seurannut ns. Twitter-fiidiäni, riittää että luen ilmoitukset läpi. Jos twiittaan illalla jotain, on aamulla 200 – 300 tapahtumaa kelattavaksi. Näihin vastatessa menee koko aamiainen ja lounasaikaan mennessä ilmoituksia on jälleen se 200 – 300. Näistä valtaosa on tykkäyksiä ja uudelleentwiittauksia ja loput ovat sitten ”kommentteja” ihmisiltä joista ei pysty sanomaan, ovatko he botteja, kännissä, pilvessä vai jotenkin henkisesti jälkeenjääneitä. Murto-osa kommenteista on sitä fiksua ja järkevää diskurssia, jota odotan sosiaaliselta medialta.

Twitter on mennyt enemmän ja enemmän mikroblogista ja keskustelusta huutamisen suuntaan. Tahallinen väärinymmärtäminen ja mielensäpahoittaminen ovat nyt jälleen se kantava trendi ihmisten välisessä keskustelussa. Edes yksinkertainen ”shitpostaus” meemeillä ei ole varma tapa mennä eteenpäin, sillä joku pahoittaa mielensä siitäkin.

Twitterissä on tahoja, jotka edellyttävät, että tietyillä seuraajamäärillä myös sisällön (eli twiittien) tulee olla linjassa jonkin intersektionaalisen feminismin esoteeristen sääntöjen mukaan; ns. ”slap down huumori” (ei ole oikea sana) on sallittua vain jos seuraajia on huomattavan vähän tai seuraajat ovat inaktiivisia tai botteja. Minun seuraajamäärillä jopa Kevätpörriäiseen sopivat vitsit ovat tätä ”slap down huumoria” joka tässä tapauksessa on ”maalittamista”.

Maalittaminen on käsitteenä samanlainen kuin rasismi. Vain tietyt tahot saavat kertoa, kuka maalittaa ja mikä on maalittamista. Kun ihminen twiittaa, että ”iloitsee jokaisesta Covid-19 pandemian aiheuttamasta lentoyhtiöiden konkursseista” ja minä uudelleentwiittaan sen saatesanoilla ”Lapsellista” on kyse maalittamisesta. Kun tämän twiitin jälkeen minun profiiliani jaetaan sadoille ihmisille postituslistan omaisesti ja kehoitetaan blokkaamaan ja ilmiantamaan tilini, kyse ei ole maalittamisesta vaan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteuttamisesta.

Olen joutunut tietyn kansanosan, jota kutsun 2.0-jengiksi (Blokkilista #2 mukaan kts. Google), voisin helposti nimetä heitä tähän, mutta kyse olisi maalittamisesta, silmätikuksi vuoden 2019 maaliskuussa jolloin  työelämäprofessori Pekka Sauri antoi minulle leikkimielisen, hyvin epävirallisen, Rakentava twiittaaja -tunnustuksen kerrottuani avoimesti kokemuksistani koulukiusaamisesta, kirjoittamalla hyvin pitkän ja tarkan kuvauksen omista kokemuksistani. Tekstin kirjoittaminen oli vaatinut minulta vuosien sisäisen kamppailun omien henkisten lukkojeni kanssa ja vaikka se avasi vanhoja haavoja, sen kirjoittaminen oli jollain tapaa myös katarttinen kokemus. Sen seurauksena uskalsin olla muutamassa julkisessa projektissa omalla nimelläni ja myös järjestää valokuvanäyttelyn omalla nimelläni, taiteilijanimen sijaan.

Tämä ei kuitenkaan sopinut kaikkien pirtaan. Joku joka oli ärsyyntynyt nettipersoonaani, kaivoi esiin vuosia vanhan twiitin jossa vitsillä heitin, ihmiselle jonka tunnen oikeassa elämässä, että ”en usko hänen olevan homo, hän ei ole koskaan lyönyt minua käsilaukulla”.

Yhtäkkiä olin homofobinen, seksuaalivähemmistöjä vastustava vihapuheen levittäjä. Ja Pekka Sauri, arvostettu yhteiskuntamme jäsen, oli ”vittumainen etuoikeutettu valkosetäukkeli joka jakelee palkintoja kavereilleen”. Minulla oli tuossa vaiheessa takana kahdeksan vuotta twitteriä ja noin 60 000 twiittiä. Tämä parinkymmenen hengen ydinjoukko otti asiakseen kammata jokaisen twiittini kahdeksalta vuodelta ja kerätä sieltä kaikki ne, jotka vaan jotenkin saatiin näyttämään huonolta.

Myönnän ihan suoraan, että suurin osa twiiteistäni on typeriä. Toisaalta, en minä yritäkään olla Esko Valtaoja tai Kari Enqvist. Silti luulisin, että kun jääkiekon MM-kisojen aikana twiittaan, että ”ruotsalaiset on pannu hanhii” ja ”mats sundin är hoomosexual”, niin ihmiset tajuaisivat kyseessä olevan vitsi.

No kaikki eivät näin tajunneet. Minä olen, twitterin mukaan, homofobinen, seksuaalivähemmistövastainen, ksenofobinen, misogyninen rasisti ableisti ja koulukiusaajamentaliteetilla toimiva oikeistolainen edgelordi joka maalittaa.

On muuten ihan kiva joinain aamuina herätä, avata twitteri ja ensimmäiseksi googlata mikä ensimmäisen maailman sortaja olet.

Ja kaikkea mitä minä olen, on myös Pekka Sauri ja ylipäätänsä kaikki jotka ovat yhtään enemmän minun kanssani tekemisissä. Liioittelu viedään mielestäni jo parodiahorisontin yli kun kerron jonkun 80-luvun Pahkasiasta pöllityn vitsin Pikku-Kallesta ja rautakeuhkosta ja sen seurauksena minä olen ableistinen paskakasa, Pekka Sauri on ableistinen paskakasa ja ihmiset joiden kanssa olen käynyt kaljalla tai ostanut vakuutuksen ovat osa ”ableistista sorjatakohorttia ja ihmispaskoja”.

Rakentava twiittaaja -nimitys on ollut raskas taakka kantaa, tuon jälkeen kaikki mitä olen twiitannut, on tarkasteltu suurennuslasilla, revitty paloiksi ja jos mahdollista, kontekstista irroittamatta tai irroittamalla, pistetty jakoon saatesanoilla ”Pekka Saurin rakentavatwiittaaja jälleen vauhdissa” tms.

Minä en ihan oikeasti halua lukea tämmöistä paskaa twitteristä, jonka piti olla minulle ajankulua.

Minulla on ihan samat kiireet ja ongelmat kuin muillakin, kämppä muuttuu sotkuiseksi, iltaoluet alkavat olla alkoholismin puolella, vanhemmat ikääntyvät ja tarvitsevat enemmän ja enemmän apua arkielämän kanssa, pystyssä pitäisi pitää niin firma kuin sijoitussalkkukin ja auto saada katsastuksesta läpi.

Minä haluan käyttää twitteriä silleen, että kun menen paskalle, niin voin laittaa höpöhöpö juttuja miten ”Vilhon kanssa varauduttiin korona-apokalypsiin hankkimalla samanlaiset nahkahaarniskat, mutta ei homolla tavalla nahkaiset” ja sitten nauretaan typerälle jutulle ilman, että joku 54-vuotias opiskelija, joka näyttää hermafrodiitin ja papukaijan risteytykseltä, tekee asiasta rikosilmoituksen ja uuden blokkilista-aallon.

Tämä minun tapa ei toimi, minusta riippumattomista syistä, joten ehkä helpompi olla lopullisesti poissa Twitteristä?

Nyt viimeisimmät käänteet menivät sillä lailla, että itseään kovasti julkisuuteen tuonut, blokkailukulttuuria suosiva, ilmastoaktivisti, 17+ vuoden ikäinen Atte Ahokas, joka on muuten blokannut minut, vaikka aiemmin olemme käyneet hyvää keskustelua mm. ilmastonmuutosdenialisteista, ilmeisesti 2.0 jengin paremmat ihmiset ovat tulleet muistuttamaan että minua ei ole sovelias seurata, keskittyi tilillään lähinnä valittamaan omasta someuupumuksestaan. Mielestäni twiitit olivat 100% huomiohuorausta ja asian selväksi tekemiseen olisi riittänyt yksikin twiitti.

Menin sitten twiittaamaan, että Atte on itkupilli.

Tein kaksi virhettä, sen että twiittasin jotain noin tyhmää ja sen, etten jäänyt koneelle päivystämään (kännykkäni on huollossa, sijaisluurissa olevaa twitteriä en tykkää käyttää kun se tuntuu jättävän ilmoituksia välistä pois). Lähdin töihin ja varastolla käymään ja palasin koneelle vasta tunteja myöhemmin. Tässä vaiheessa ilmoitukset olivat räjähtäneet ja sisältö oli sitä tuttua ja turvallista; olet paska, täyssika, koulukiusaaja, jne jne. Numerosarjatilit leikekirjaston profiilikuvilla arvostelivat minua ”nimimerkin takaa huutelevaksi puskajussiksi” jne. jne.

Alkoi vituttamaan joten en jaksanut vastailla kovinkaan asiallisesti suurimmalle osalle asiattomista kommentoijista. Virhe tämäkin.

Mitä pidemmälle rullasin ilmoituksia, sitä selvemmin kävi ilmi, että 2.0 blokkilistajengi oli aktivoitunut ja keskustelua käytiin nyt heidän säännöillään: jakamalla kuvakaappauksia twiiteistäni blokkien takaa, toisin sanoen minulla ei ollut mitään sanottavaa. Tämmöinen kuvakaappauksilla käyty keskustelukulttuuri on myrkyllisintä mitä tiedän.

Löin tilin lukkoon ja poistin tuon typerän ja lapsellisen twiittini Atesta. Se oli typerä, lapsellinen ja harkitsematon. Poistin myös kommenttini ihmisille, koska nekin olivat typerä ja lapsellisia.

Tein nämä kaikki kuitenkin liian myöhään; kuvakaappaukset oli jo otettu ja niitä jaettiin auliisti. Ketään ei kiinnostanut se, että olin poistanut twiitit. Olisin voinut myös pyytää anteeksi Atelta, jos en olisi hänen blokissa.

Kirjauduin twitteriin manageroimani yhtyeen tunnuksilla ja katsoin syntynyttä myrskyä. En ollut uskoa silmiäni kun eräs sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturi jakoi kuin liukuhihnalta kuvakaappauksiani twiiteistäni, jotka oli helppo ymmärtää väärin. Jollain ihmisellä on minusta kuvakaappausmateriaalia vuosien ajalta. Myös jaettiin kuvakaappauksia keskusteluista, joissa minusta puhuttiin mutta minä en ollut äänessä. Näiden kaikkien kantava ajatus oli lyhykäisyydessään se, että minä kiusaan lapsia, minä olen lasten kiusausringin johtaja ja että Pekka Sauri sallii lasten kiusaamisen netissä ja suorastaan kannustaa siihen koska hänen nimittämä rakentava twiittaaja kiusaa lapsia twitterissä.

Minä kirjoitin yhden typerän twiitin, jonka poistin, tyypistä joka on 17-vuotias ja nyt minä olen jonkinlainen keskitetyn lastenkiusausmafian Don?

Yhdellä twiitillä. Jonka tosiaan poistin.

Ja koska olen saanut rakentava twiittaaja -nimityksen joskus viime vuonna, niin Pekka Saurin linja on se, että lapsia saa kiusata internetissä?

Kun näin kuinka paljon Pekka alkoi saada paskaa niskaansa, poistin tilini. Olin lähellä tehdä näin jo kesällä 2019 kun nämä tietyt tahot nostivat paskamyrskyn, jonka seuraksena Pekka Sauri lopetti tunnustuksen jakamisen. Tällöin Pekan toive oli, että en poistaisi tiliäni.

Meillä on Pekan kanssa ollut sellainen ns. ”running gag”, että meillä on yhteinen bändi, jossa musiikki tulee toisena ja ulkomusikaaliset seikat ja sekoilu ekana. Olemme twiittailleet puolin ja toisin täysin tuulesta temmattuja tarinoita eri soittoreissuilta ja sekoiluista treenikämpältä. Tarkoituksena on ollut ihan pyyteettömästi tuottaa hauskuutta ja iloa ihmisten elämään. Valitettavasti olen saanut sieltä twitteristä lukea, että miten ”Pekka on idiootti kun kaveeraa tuollaisen paskakasan (=minä) kanssa” ja että miten minä olisin jopa jokin Pekka Saurin sivutili, jolla hän ”anonyymisti” kiusaisi ihmisiä vittuilemalla. En tiedä viitsinkö edes alentumaan kommentoimaan näin pahantahtoisia ja selkeästi ilkeilymielellä tehtailtuja huhuja.

Mikäli joku on jaksanut lukea näin pitkälle niin tahtoisin kertoa, että minä en ole Saurin sivutili tai -persoona, emmekä me ole millään lailla kavereita oikeassa elämässä. Me emme tunne toisiamme, me emme ole puhuneet keskenämme. Me emme edes tiedä missä toinen asuu.

Toivoisin koko sydämestäni, että kaikki ne jotka kokevat twitterprofiili Likaisen Hipin jollain tapaa vastenmieliseksi, lopettaisivat kuitenkin Pekka Saurin nimen vetämisen lokaan. Unohtakaa se rakentava twiittaaja -nimitys. Antaisin sen pois jos voisin. En alun alkaenkaan tahtonut sitä tai pyytänyt. Se on ollut raskas risti harteillani viimeisen vuoden, kiitos blokkilista 2.0 -jengin.

Päätökseni sulkea tili ei ole vielä lopullinen, minulla on 29 päivää aikaa muuttaa mieleni. Mutta pelkään, että tietty maalittaminen jatkuu. Nimen ja @-handlen vaihto voi olla tilapäinen ratkaisu, mutta käsittääkseni sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturit seuraavat ”pelikenttää” tarkkaan ja rakentava twiittaaja -keissin yhteydessä tapahtunut nimenvaihtoni raportoitiin yllättävän nopeasti.

Tuntuu uskomattomalta, että olen kirjoittanut neljä A4’sta siitä, miten somessa oleva ihmisryhmä vainoaa minua vuodesta toiseen, koska twiittasin jotain mistä he eivät pidä, mutta mikä ei ole millään tavalla väärin tai laitonta, kehoittaen ihmisiä blokkaamaan ja raportoimaan profiilini ja yrittäen sabotoida ihmisten elämää jotka ovat kanssani tekemisissä siellä somessa ja koko ajan punaisena lankata tässä on se, että minä olen se kiusaaja, eivät ne blokkilistoja keräävät ja jakavat sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturit, jotka nimittelevät, haukkuvat, levittävät huhuja ja pyrkivät haittaamaan reaalielämää.

Oma vika. Mitäs lähdin sinne internettiin.