Hain lainastosta vinon pinon kirjoja luettavaksi silloin maaliskuussa kun tämä koronapaska osui tuulettimeen. Etupäässä tuoreita kotimaisia dekkareita ja scifiä. Nyt niistä on suurin osa luettu ja täytyy sanoa, että olen voittopuolisesti pettynyt.
Ymmärrän kyllä, että kirjakustantamoiden täytyy tehdä rahaa ja siksi sellainen kama joka myy, päätyy myytäväksi. Ilmeisesti markkinapaine ja nämä nykyiset äänikirjat, joita trendikkäät ihmiset ”lukevat”, eli käyttävät joutavoitinsa taustahälynä, sanelevat millaista tekstiä kirjailijan tulee tuottaa.
Nämä lainaamani dekkarit ovat pääsääntöisesti sellaisia kolmetoista tusinassa toimintakertomuksia. Tapahtumat ovat epäuskottavia, hahmot ovat onttoja ja epäkiinnostavia ja niitä on liikaa. Ihan samat ongelmat kuin jokaisessa Hollywood-toimintapätkässä. Päähenkilöistä tehdään sellaisia puolijumalia, ettei edes Zeus pysty samaistumaan heihin. Autot ovat nopeita, naiset kauniita ja rahasta ei ole koskaan pulaa. Cooperin testissä menee neljä tonnia ihan heittämällä, kaikki taistelulajit osataan ja jos baariin mennään, niin saadaan enemmän persettä kuin aseman vessa. Ketä kiinnostaa lukea tämmöisistä? Ja joka toisen päähenkilön nimi on Michael Virtanen tai vastaavaa, koska kaksoiskansalaisuus ja nuoruus ulkomailla on vaan niin eksoottista ja vissiin edellytys, että pääsee ”erikoispoliisiksi” supoon tms. Minä en tiedä.
Juonen kuljetus näissä on sellainen danbrown pastissi, että ihan hihityttää kun luen. Ilmeisesti kustannustoimittajat ”diggaavat isosti” kun kirjan teksti on valmiiksi hakattu elokuvakäsikirjoituksen muotoon kaksine aikajanoineen jotka kohtaavat kirjan lopussa. Ja lopputuloksen voit poikkeuksetta arvata jo kirjan ensimmäisen neljänneksen kohdalla.
Eikä teksteissä ole yhtään munaa, väkivaltakuvaukset on kyllä viety aivan äärimmäisyyteen, mutta koska hahmot on varustettu vessapaperiarkin luonteella, ei vain jaksa kiinnostaa.
Kotimainen scifi on henk.koht.mielipiteeni mukaan todellisessa aallonpohjassa. Pelkkää metafiktiota jossa apinoidaan neukkuscifin tylyä tyyliä. ”Miltä näyttää intersektionaalinen feminismi ja veganismi vuoden 2040 Suomessa kapitalismin romahduttua?” En tiedä, eikä kiinnosta, otan kirjahyllystä S. Albert Kivisen Keskiyön mato Ikaalisissa ja menen maakuoppaan lukemaan sitä. Ikävä on kova Harry Harrisonin, William Gibsonin ja Cormac McCarthyn maailmaan. Ei tule kuin muutama nimi mieleen jos pitäisi kotimaista scifiä suositella; Johanna Sinisalo, Jarmo Jonkka ja Hannu Rajaniemi, vaikka Rajaniemen Kvanttivarkaasta ja Fraktaaliruhtinaasta tuleekin kovasti sellainen olo, että Hannu-setä olisi 2010-luvun Simon Ings mutta LSDllä ryyditettynä.
Rahamarkkinamiesten sanelemat promokuvat kirjojen kansissa huvittavat myös minua, voimallisesti. Mieskirjailijoita on ilmeisesti vain kahta tyyppiä; on ÄJJÄ-kirjailija, itsevarma 110% heteromies joka takoo isoa gillaa teknologiayrityksessä, käy sen jälkeen salilla tekemässä vipareita ja menee sitten kotiin 200m2 omakotitaloon Kuusisaareen ja kirjoittaa siellä dekkaria luomupunaviinin dekantoituessa. Mustavalkoisessa kuvassa hän poseeraa kädet puuskassa prätkänahkatakissa ja kolmen päivän sängessä. Leuan linja on niin kova, että sillä voisi leikata graniittia.
Toinen stereotypiä on patsulinhajuinen herkkä poninhäntämies joka värikuvassa (ei angstia) katsoo sinua sivarisilmälasiensa läpi aivan kuin vakuuttaen, että hänen kirjassaan on viiltävää yhteiskunnallista analyysiä, mutta ei niin viiltävää että joku pahoittaisi mielensä. Jos herkkä poninhäntämies on kirjoittanut hieman angstisemman teoksen, on kuva mustavalkoinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti