Tapaus Lomo 135BC

Elämäni kummallisissa sattumuksissa tämä kamera pääsee top 25-listaan selkeästi. Oli ihan tavallinen työpäivä kun kännykkäni pirahti. Siellä oli Omaposti -apissa viesti saapuneesta paketista Kameratorilta. Kylmä hiki alkoi välittömästi erittäytyä nahkani läpi, sillä tiesin varsin hyvin ettei minulla ollut lupaa tilata ’Torilta yhtään mitään, ei edes omilla viikkorahoillani. Olinko hetken uhmassani edellisviikonloppuna, maisteltuani rommia, Pirkka -olutta sekä tuhdit rintasavut amerikkalaistyylisestä filtersavukkeesta, mennyt ja ostanut jotain tuosta maanmainiosta tamperelaisliikkeestä jotakin?

Eipä siinä, ei muuta kuin töiden jälkeen postiin noutamaan pakettia. Suuren jännityksen vallassa ryhdyin käärimään pakettia auki. Kaiken pakkausmateriaalin keskellä oli kamera. Kamera ja pieni pinkki lappu jossa käsinkirjoitettua tekstiä;

”Moi, tykkään sun radio-ohjelmasta. Puhut hassuja! Taidat tykätä Smenoista? Tää ei ole Smena vaan Lomo, onko se hyvä? En osannut käyttää ni ota sä se!”

Olin harvinaisen positiivisesti yllättynyt. Normaalisti kun sanon tai kommentoin jotain internetissä, saamani palaute alkaa usein sanoilla ”Kun sä tulet kadulla vastaan niin..” tai ”katotaan uskallatko..”

Paketissa oli siis kamera. Nostin sen käteeni ja ihmettelin sitä. Se oli pieni, mutta raskas. Ja kameroissahan pätee sama sääntö kuin rannekelloissakin; mitä painavampi, sitä kalliimpi ja parempi. Heti alkuun kiinnitin huomiota kameran, eh, omintakeiseen muotokieleen. Se on kuin Rollein 35’n vähän juntahtava maalaispikkuserkku, sellainen joka on vetänyt dark webistä ostettua kasvuhormonin ja krokodilin sekoitusta nostellessaan traktorin akseleita tallissa, samalla Tauskia kuunnellen.

Tunnistin heti kameran naamasta sojottavan objektiivi-suljinhässäkän Smenasta tutuksi, mutta meinasin lentää perseelleni kun kurkkasin edestä ja hoksasin, että kyseessä ei olekaan Smenan T-43 40mm f4 vaan Industar-73 40mm ja nopeudeltaan peräti f2.8!! Jos tällä ei tulisi kreamy boukehia joka freimiin, niin meikä on Sophia Lorenin ass-double!

Aukko ja aika valikoituvat obiskan sisä- ja ulkokehältä kuten LOMOn (Loistokuvia Ottavien Muovikameroiden Operaatio) muissakin vintagekameroissa ja muutenkin muotokieli noudattelee tuttua kaavaa. Rannelenkki on mallia kiinteä ja kameran alalevystä löytyvät niin filkankelauskampi, jalustakierre, varustekenkä mallia ”hot shoe” sekä kryptinen kierreosa joka paljastui filmin vapautusnamikaksi. Kameran päältä löytyvät funkkistyylinen, neliskanttinen laukaisunappi jossa kierre lankalaukaisijaa ja sitä käyttävää oikeaa valokuvaajaa varten, sekä filmilaskuri. Ja uskokaa tai älkää karvaiset lapseni, tämän ”smenan” filmilaskuri TOIMII.

Kameran päällä on myös erikoinen, todella iso ja ruma kääntönuppi. Nupin päällä on pyöriteltävä levy, joka toimii jonkinlaisena horisontaalisena ympyränmuotoisena laskutikkuna, josta selviää oikea valotus. Itse nuppi kääntyy alkuun vapaasti, sitten kameran sisältä kuuluu kolahdus ja naksaus ja sitten nuppi alkaa pistämään hanttiin. Sisällä on jonkinlainen jousi ja räikkätoiminto. Nupin kiertely muistuttaa varsikäsikranaatin virittämistä, ne jotka tietävät mistä puhun ovat myös olleet Stockmannin hulluilla päivillä.

Ihmettelin nupin kääntelyä aikani, kunnes nerokkaat aivoni käsittivät sen olevan filmin siirtovivun korvike! Samassa tajusin, että kyseessä oli Neuvostoliitossa varsin suosittu keksintö; nimittäin täysmekaaninen moottoriperä! Jossain ”Raketa” tms merkkisessä kamerassa oli vastaava systeemi, nupista kierrettiin jousi kireällä ja sitten laukaisinta painamalla pyörähti sekä filminsiirto, että suljin naksahti. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani, kun tajusin että tämäkin kapitalistinen rappeuttava toiminto oli onnistuttu suuressa ja mahtavassa Neuvostoliitossa saamaan toimimaan ilman inhottavia paristovirityksiä. Nauroin paskaista röhönaurua kun tungin IKEA-kassillisen AA-kokoisia alkaliparistoja Nikon F3’n MD-4 moottoriperään ja testasin kuinka ripeästi suljin saatiin laulamaan maajoukkuekilpailussa, jossa edustettuina oli Neuvostoliitto ja Japani. Nikonissa suljin räpsähtää vain 4 kertaa sekunnissa, mutta Lomossa suljin räpsähtää niin monta kertaa kuin ehdit suljinta painaa sekunnissa. Lomo oli siis ylivoimainen voittaja!

Tässäkin Lomossa on eräs aivan ylivertainen piirre; keskussuljin! Leican verhosuljinta on ylistetty ripeäksi ja huomaamattomaksi, mutta Lomon keskussuljin on kuin yllätysripuli, vahinko on jo käynyt ennen kuin taikuri itse huomaakaan! Lomo myös synkkaa salama-ajat kaikilla nopeuksilla 1/15s – 1/250s ilman mitään ongelmia ja kuvatessa voi keskittyä ottamaan vain täydellisesti valoitettuja, tärähtämättömiä kuvia; viewfinderkamerana Lomo 135BC’ssä ei ole nimittäin mitään inhaa peiliä, joka siellä pimeydessä heiluttelisi ties kenelle ja törmäilisi milloin kattoon, milloin lattiaan, aiheuttaen ikävää ”mirror shakea”.

Niin mainitsinko jo etsimen? Smenoissahan kohteen tähtäily on tapahtunut nimenomaan etsimen läpi, kohdetta saa etsiä ja etsiä vittumaisen samean muovinrämmäleen läpi ja lopputulos on vähän sama kuin katsoisi maksalaatikkoa siitä kuoren tirkistysikkunasta. Rajaus muuttuu lennosta riippuen kuinka lähelle kameran takaseinää silmämunansa uskaltaa painaa. Smenalla kuvaakin parhaiten lonkalta, eikä yritäkään kurkkia siitä vitsi-ikkunasta. Lomo ykskolmevitos berceessä sen sijaan on ihan oikea, melkein länsimaalaiselta vaikuttava, etsin jossa on selkeästi nähtävä helokehä ja jopa TARKENNUSALUEESTA KERTOVAT SYMBOLIT JOIDEN PÄÄLLÄ KEIKKUU NEULA JOKA LIIKKUU TARKENNUKSEN MUKAAN JA NYT MINUN PITÄÄ VETÄÄ ASTMAPIIPPUA KOSKA TÄMÄ ON AIVAN LIIAN UPEAA OLLAKSEEN TOTTA!!!

Kameran lataus tapahtuu kuten Saksan Smenassa, eli Leisassa. Nappia vääntämällä avautuu lukitus jonka toimintaa edes tiedemiehet eivät ymmärrä, seuraavaksi irtoaa (lievää kovempaa väkivaltaa käyttäen) koko pohja ja takaseinä. Painelevyn virkaa toimittaa saranoitu juttu jonka olen nimennyt ”elukaksi” ja se kääntyy filmin päälle pitäen sen paikallaan sekä suorana. Ja yllättävää kyllä, tämä kaikki liikkuvine osineen ei naarmuta filmiä, toisin kuin voisi kuvitella.

Kameran sisäosat haisevat voimakkaasti Neuvostoliitolle, eli panssarivaunurasvalle, kaalipierulle ja mahorkalle. Pahimmat hajut lähtivät kun käärin kameran isoisän suojeluskuntamanttelin sisään viikoksi.

Kaiken kaikkiaan kamera on mainio peli. Se on pieni joten se mahtuu reisitaskushortsien taskuun ihan mainiosti. Tosin se on niin raskas, että skolioosipotilaille sen kantamista näin ei voi suositella ja terveetkin ihmiset tarvitsevat kunnon vyön housuihinsa ja mieluiten henkselit. Rannehihna on synteettistä materiaalia ja kalvaa nahkaa hellepäivänä kuin kuudenkympin santapaperi mäntyrimaa. Sen käyttö on hankalaa ja helvetin epäergonomista, koskaan et tiedä koska veto loppuu kesken filminsiirron ja usein kuvat epäonnistuvatkin kun joudut nopeasti vääntämään kääntönuppia joka kuulostaa jänisräikältä. Pieni koko takaa kuvaan joutuvat sormet tai villivapaana heiluvan rannelenkin. Takalevyä ei saa irti ilman kirurgin sorminäppäryyttä ja Riku Kirin puristusvoimaa. Tarkennus suoritetaan arvaamalla ja kamerasta on mahdoton saada otetta ilman, että jonkin liikkuvan kohteen liikkuminen estyy. Filmilaskuri toimii, mutta kameralla on mahdollista ottaa loppumattomasti päällekkäisvalotuksia viimeiseen ruutuun.

Lyhyesti sanottuna, rakastan tätä kameraa.

Muotokieli on ehtaa Lomoa!

135 BC'ssä on ihan aikuisten leikisti toimivat helokehä!

Hallintalaitteet pohjassa, kuten Rollei 35'ssa.

Kaupungin kuvatuimpia nurkkia, Oodi.

Pohjolankatu 2 pääty.

Kuumailmapallo.

Käpy.

Ilmajohtoja.

Graffiti.

Lehtiä

Objektiivi hanskaa vastavalon myös erittäin hyvin.

Hylätyn hotelli Vuorannan saunaosaston vilvoittelualue.

Hylätty hotelli Vuoranta.

Tulevaisuus pelottaa ja ahdistaa.

En oikein osaa puhua. Tai osaan. Mutta en osaa ilmaista itseäni puhumalla yhtä hyvin kuin kirjoittamalla. Siksi kirjoitan. Kirjoittaminen on minulle paitsi pakopaikka, myös varoventtiili jota kautta päästää höyryjä ja negatiivisia tunteita ulos.

Kirjoitan siis nyt teille, kiitos jos luette.

Mikä meitä ahdistaa, meitä, olemmeko me sitten Y- vai Z-sukupolvea. Boomereiden kolme nelikymppisiä kakaroita. Synnyimme 80-luvulla ja kasvoimme sellaisten jänskien juttujen maailmassa kuin kenkälaatikon kokoiset matkapuhelimet ja tietokoneet jotka pitivät pahempaa ääntä kuin nykyruohonleikkuri ja maksoivat kivitalon verran.

Mikä, tai oikeammin, miksi meitä ahdistaa tulevaisuus?

En osaa kokonaisvaltaisesti vastata tuohon, voin kertoa mikä minua ahdistaa. Se on epävarmuus. Ja pelko. Pelkään, että olen tehnyt huonoja valintoja elämässä. Pelkään, että minusta tulee katkera. Pelkään, etten saavuta onnea. Pelkään, että masennun. Pelkään menettäväni kaiken.

Nuorempana olin huolettomampi. Naureskelin kouluja käyville ikätovereilleni, itse tein töitä ja tienasin rahaa. Silloin oli helpompaa, töitä sai kun vain puhui suomea ja oli ajoissa selvinpäin töissä. Vanhemmilla ikäpolvilla oli vielä helpompaa; moni saattoi aloittaa tsupparina jossain firmassa ja tehdä samassa lafkassa leijonaosan koko työurastaan, yleten mahdollisesti aina pikkupomoksi asti.

Ei enää. Työelämä on pirstaloitunut. Työuraa koostetaan pienistä fragmenteista ja päättäjät puhuvat kevytyrittäjyydestä, vaikka oikeasti pitäisi puhua freelancereista. Raha pitää kaivaa kynsin hampain sieltä mistä sen saa. Meillä yrittäjillä, joilla takana ei ole kauppatieteiden opintoja ja psykopaattikoulukiusaajan luonnetta, ei meinaa rahkeet riittää tämän ”tulos-tai-ulos” -yhteiskunnan kanssa. Talousviisaat puhuvat jatkuvasta kasvusta, kehityksestä, tehostamisesta. Vittu en minä tahdo tehostaa toimintaani. Minä haluan juoda illalla pari kaljaa ja mennä aamulla omalla pakulla töihin asentamaan lattiaa silloin kuin minä haluan.

Yhteiskunta sen sijaan ”tehostuu” jatkuvasti ympärilläni. Kaikki muuttuu kalliimmaksi ja kalliimmaksi ja yhä vaikeammin saavutettavaksi. Tonttivuokrat, verot, polttoaineet, ruoka, asunnot, ajoneuvot, materiaalit. Kaikki kallistuu. Vuosi vuodelta.

Väittävät, että Suomessa ei ole mitään luokkayhteiskuntaa, mutta se on paskapuhetta. Meille on kovaa vauhtia syntymässä kaksi eri ihmisryhmää, joista toinen on se, joka tekee tulosvastuutonta pilipalihommaa valtio-omisteisessa firmassa sikaliksalla, pistää tonnin joka tilistä säästöön ja käy yhtiökokouksissa ihmettelemässä miksi vitussa joka asunnossa ei ole omaa hissiä ja rappukäytävän käsijohteet on koivua kullatun platinan sijaan, ja niihin joilla ei ole yhtään mitään ja meno kurjistuu tasaisesti vuosi vuodelta kaiken käydessä yhä arvokkaammiksi.

Nyt olen 37 vuotias, taskussa on kokinpaperit ja ajokortti. Nyt on alkanut kaduttaa, etten opiskellut nuorempana. En tosin tiedä mitä olisin opiskellut, mutta takaraivossa kytee ajatus, etten tehnyt nuorempana hyviä valintoja. Paperilla olen rakennusalan yrittäjä, rakennusurakoitsija, mutta paskat minä mikään rakentaja ole. Käsistäni kätevä kaveri kyllä, onnistuu maalaukset, lattiat ja kaapistoasennukset. Lanttu leikkaa myös ja ymmärrän lukemaani, mikä helpottaa aina. Silti pelottaa. Korona vaikutti töihin selkeästi ja tulevaisuus voi olla hyvin erilainen kuin mitä joskus kuvittelin. Haaveilen, että voisin tehdä töitä kotoa käsin läppärillä. Olla copywriter, ideoida mainoksia tai tehdä vaikka tuotekuvauksia jollekin firmalle.

Olen huolissani omasta jaksamisestani, sekä muiden, erityisesti nuorempien jaksamisesta. Suomessa elää myytti sankariyrittäjistä, jotka eivät sairasta tai pidä lomaa. Parikymppisenä tekee helposti satatuntista viikkoa ja nauttii ajatuksesta, että joka tunnista maksetaan. Näin neljänkympin korvilla alkaa ymmärtämään, että rahan tekeminen ei ole kaikki kaikessa. Aikaa voi muuttaa rahaksi, mutta yhtälö ei pyörähdä ympäri.

Tämän ikäisenä ymmärtää myös, että elämässä on pakko olla jotain muuta sisältöä kuin kuutena päivänä viikossa töiden tekeminen vain jotta saisi rahaa, jotta voisi tehdä jotain sillä rahalla. Mutta mitä se sisältö olisi? Jo nyt työt ja niiden löytäminen tuntuu vievän kaikki voimat. Minua itkettää ajatus, että 10 tai 20 vuoden kuluttua elämä olisi samanlaista rumbaa. Jos töitä ei ole, ei ole rahaa tehdä mitään. Jos töitä on, niitä on pakko tehdä hiki hatussa ja sitten ei ole aikaa tehdä mitään. Lopputuloksena tuntuu aina olevan se, ettei voi tehdä mitään.

Minua huolestuttaa myös se miten nopeasti aika kuluu; tämä on tietenkin voimakkaan subjektiivinen kokemus, mutta koen sen hyvin surullisena kuinka vuodenajat vain viuhuvat ohi. Tuntuu, etten ehdi nauttia elämästä koska olen liian stressaantunut töistä tai vaihtoehtoisesti liian masentunut elämän vastoinkäymisistä.

Olen korostetun huolestunut vanhempieni ikääntymisestä ja pelkään kuinka jaksan tulevaisuudessa selvitä sekä oman paskabalettini pyörittämisestä, että vanhempieni hoidosta. Kun luen lehdistä vanhustenhoidosta, itken. Perussairaana ihmisenä koen myös itse olevani taakka yhteiskunnalle.

Tähän päälle vielä viruspandemiat, ilmastonmuutos, fossiilisten polttoaineiden loppuminen, erilaiset finanssikuplat, lamat, antibioottiresistentit taudit, kaiken jatkuva kallistuminen ja meidän hallitus joka ei vittu tiedä mistään mitään ja varoiksi nostaa taas veroja.

Synkimpinä hetkinä näen tulevaisuuden jonain kammottavana dystopiana; jossa asun keskellä saastunutta maaseutua homeisessa torpassa, vaimoni ja äitini kanssa, ilman toimeentulotuella kitkuttaen. Ilman rahaa, ilman tulevaisuutta, ilman itsekunnioitusta.

Pienetkin vastoinkäymiset saavat minut pois tolaltani. Nykyisellään minulla on erittäin korkea aloitekynnys ja aivan naurettavat seikat saavat minut romahtamaan sänkyyn katatonisessa tilassa.

En ole kohta kolmeen kuukauteen lukenut tai kuunnellut uutisia. Jatkuva negatiivisuuden pommitus ja se kuinka kaikki on päin persettä ympäri maailmaa on, on kuin huuto jossain pääni sisällä. Ajoittain se kuuluu vaimeasti kuin rikkinäisestä kaiuttimesta kujan päässä, useimpina päivinä tuo huuto tulee kuin suoran korvan vierestä. Se vie keskittymiskykyni ja elämänhaluni.

Tulevaisuus pelottaa koska se on risa ja repaleinen ja jokaisen pitäisi itse kursia se kasaan, ilman selkeää varmuutta miten ja millaisilla työkaluilla. Vaikka on lottovoitto syntyä Suomeen, vaatii täällä pärjääminen silti kovuutta. Empaattinen kaveri jää jalkoihin.

Eikä ratkaisu voi olla mielenterveyspalveluihin satsaaminen ja hoitoon pääsy, ratkaisun on oltava sellainen, ettei kukaan joudu terapiaan. Yhteiskunta pitäisi saada sellaiseksi, että ihan kaikki pärjäävät. Eivät vaan ne koulukiusaajan luonteella varustetut ahneet psykopaatit.

Ei elämän tarvitse aina kivaa olla. Tai reilua. Mutta elämisen arvoista sen pitäisi olla, ilman jatkuvaa pelkoa.