Kampesin sisään Bonelessiin lumituiskusta, toista viikkoa
jatkunut nuhayskä oli painanut heleän sopraanoni jonnekin murske-erottelukoneen
ja Tom Waitsin välimaastoon, joten innokas kassatarjoilija hieman säikähti, kun
murahdin vastauksen kysymykseen, mitä saisi olla. Jahka sain loskat pyyhittyä
rilleistä ja näkökykyni takaisin, pääsin tutkailemaan ravintolan interiööriä.
Lookkia oli selkeästi haettu americanasta tutuista food truckeista, seinillä on
vauhdikkaita graffiteja ja neonvalomainos, joka näyttää hyviltä instagramiin
räpsittyjen annoskuvien ja selffieiden taustalla. Saan lumet kaivettua korvistani
ja lakin taskuun, on aika tilata. Menyy on pelkistetty, mikä on helvetin hyvä asia
sillä se takaa tuoreet ja laadukkaat raaka-aineet. Jos ravintola tarjoaa kaikkea
mahdollista karjalanpaistista sushiin, tietää tasan että leijonaosa
raaka-aineista makaa pakkasessa joulun ja juhannuksen yli. Tilaan vaimolle cali
smash-burgerin ja itselleni double cheesen. Listalla olisi myös broileri – eli chickenburgereita,
mutta ne saavat jäädä ensi kertaan. Koska on syntymäpäiväni, tahdon myös oluen,
olen aikaisemmin katsonut netistä, että ravintolalla on oikeudet alkoholijuomien
myyntiin ja oluet maksavat 5–9 €. Paikan päällä käy ilmi, että oluita on kahta
erilaista ja molemmat maksavat yhdeksän euroa kappaleelta, vaikka koko on alle
puoli litraa. Hinta on aivan korkea, olkoonkin että kyseessä Olarin panimon
laatutuote. Päädymme tilaamaan yhteiset ranskalaiset sekä sinihomejuustodipin, laskun
loppusumma on mykistävät 47,5 €. Aterimet, lasit, servietit ja maailman
kalleimmat oluet saa tietenkin itse kantaa pöytään, ollaanhan Suomessa. Ranskalaisten
kera maistuu ketsuppi, dorkalan dosetit ovat huojuvana pinona tiskillä, nappaan
siitä yhden ja painan annostelijan kahvaa saadakseni Heinzia purkkiin.
Annostelijan nokka on niin kuorruttunut, että kun kahva on pohjassa, lentää ketsuppi
noin viidenkymmenen asteen kulmassa ohi paperikupista päätyen kädelleni. Kiitän
itseäni fiksusta valinnasta, etten laittanut kahden sadan euron
alpakkavillapaitaani päälle. Tiskillä olevat juomalasit ovat aivan huurussa
pesukoneen jäljiltä, eikä huuru tule katoamaan sillä lasit ovat hermeettisen
tiukasti kiinni astiapyyhkeestä. Tilaustapahtuman yhteydessä lasken keittiöhenkilökunnalta
ainakin kolme räikeähköä elintarvikehygienialain rikkomusta, mutta hitto, ehkä
tässä haetaan autenttista food truck elämystä?
Safka tulee ripeästi, mikä on kiva, sillä ravintola ei ole
kaikista viehättävin. Ensimmäinen tuoli, jonka nappaan alleni nuljahtelee
ikävästi, surullista että paikka on ollut kolme viikkoa auki ja jo nyt
kalusteet alkavat hajota. Seuraavan tuolin jalat harittavat myös, mutta vähemmän.
Selkänoja on käyttökelvoton loivuudessaan. Vaimoni valitsee trendikkään ”ikkunapenkkipaikan”,
40 mm kalusteputkesta ja Bauhaussin liimapuutammesta rakennettu lehteri on
tuttu joka ikisestä kebabpizzeriasta. Ikkunalaudoilla on erilaisia köynnöskasveja,
jotka ovat kuolleet kuivuuteen edellisellä viikolla. Teräsbetonitalon uumenissa
kännykkä ei saa signaalia, wifin salasanan saisi ehkä henkilökunnalta
kysymällä. Kaiuttimista raikaa ristiin hittiradiota ja gangstaräppiä.
 |
Cali smash
|
Hampurilaiset ovat kerrankin kunnollisia, ainakin
kunnollisen näköisiä. Näistä saisi humalainen lapsikin perunalla otettua
herkullisen ruokakuvan. Hamppari on myös oikeaoppisen kokoinen, eli pysyy yhdessä
käpälässä eikä aterimia kaipaa. Ranskanpotut eivät ole perinteisiä tikkuja,
vaan kummallisia lastuja, jotka ovat fritattu niin ilmavan rapeiksi, että
lienee kohtuullista olettaa keittiössä harjoitettavan noituutta. Itse
hampurilainen on kuitenkin lievä pettymys, tässä vaiheessa kerrottakoon kaikille
TOSI ÄJJÄ HETERO MIÄHILLE, että teiltä ei nälkä tällä lähde. Briossisämpylän
välissä on kaksi satagrammaista pihvinriekaletta ja pupunruokaa. Ensimmäinen
puraisu on maittava, tosin sen mukana tulee tarjoilijan hius suuhuni, mutta
näitä vahinkoja voi sattua missä vain ja kelle vain, en anna sen häiritä. Briossi
on oikeaoppisesti syntisen rasvainen, kauttaaltaan rapea eikä vain pinnasta.
Pihvit ovat käytännössä pelkkää paistopintaa ja ainoina mausteina on suola sekä
mustapippuri, pidän tämmöisestä. Juustot ja rehut sen sijaan jäävät hieman
pienemmälle huomiolle, eikä purilaisessa tunnu olevan hesebursalle tuttua kiintokuutiota
kurkkumajoneesia. Kuiva se ei kuitenkaan ole, sillä purilainen on rasvainen.
Itse asiassa niin rasvainen, että burgerin puolivälissä tajuaa voipaperisen kääreen
hölskyvän öljystä. Rasvahan kantaa tunnetusti makuja ja voi, laardi sekä läski
ovat maukkaita. Sen sijaan purilaisen öljy alkaa ällöttämään nopeasti,
rasvainen briossi, rasvainen pihvi, rasvainen juusto ja mahdolliset majot
tekevät tästä sellaisen rasvapaukun, että kyytipojaksi valittu IPA on oiva
valinta, kokiskin menisi mutta uskallan väittää, että vesi ruokajuomana vain kiinnittäisi
rasvaisen kalvon kitalakeen. Vaikka päivän sää putoaa kategoriaan Lumimyrsky,
on kolmeen kertaan rasvainen hamppari aivan liian hevi, jos päällä olisi kunnon
krapula niin homman nimi olisi tyystin eri.
Rouvan cali smash hakkaa menneen tullen tuplajuustoni, sen
välissä on reippaamalla otteella salaattia ja muuta hörpsöä joka tuo raikkautta
rasvaisuuteen. Olin kahden vaiheilla tilaisinko smashroom-purilaisen, jossa
olisi paistettua osterivinokasta, mutta kokemukseni mukaan ”erikoisvedot” eivät
toimi. Erilaiset chili- ja sieniburgerit ovat yhden tempun poneja, siellä on se
sieni tai Naga Morich chili välissä ja kaikki muu on sopivasti unohdettu:
lopputulos on kuiva ja mälsä purilainen. Jopa vaimon cali smashia maistaessa en
voi olla ihmettelemättä paria juttua, miksei paistoparilla ole paria
rosteriritilää jolle pihvit voisi nostaa hetkeksi valuttamaan ylimääräiset
rasvat ja miksei purilaisiin ängetä väliin vaikka marinoitua sipulia, jonka
makeus/happamuus leikkaisi hieman törkeää rasvaisuutta? Kun purilainen on popsittu,
hölskyy pergamiininen tarjoilupussi öljystä. Ikävästi tulee mieleen eräs
entinen kortteliravintola, josta tehtiin kebabpizzeria. Siellä käytetty ”pizzajuusto”
ja meetwurstit olivat niin rasvaisia, ettei lättyä saatu edes pöytään asti
ilman, että tappavan liukkaita öljyroiskeita lensi pitkin lattioita.
Safkaaminen piti aloittaa heittämällä neljä vessasta haettua imupaperia ristiin
kiekon päälle.
Vaimon tilaama aurajuustodippi paljastui aurajuustodipiksi
vasta kun aurajuustomurun päälle tirsutettu majoneesi syötiin ensin loppuun.
Tämän hintatason paikassa soisin, että joku, jonka palkan maksan, vatkaa
aurajuuston ja majoneesin sekaisin valmiiksi.
2x purilainen, ranskalaiset, dippi ja 2x Olarin panimon 0,44
l IPA = yht. 47,5€
Kiitämme:
Ystävällinen henkilökunta
Oikean kokoiset hampparit
Simppeli menyy
Ripeä palvelu
Maukas safka
Moitimme:
Hintataso (ja harhaanjohtava mainonta)
Hamppareissa liikaa rasvaa
Hieman ankea tunnelma, tänne ei tee mieli tulla
kaveriporukalla viettämään aikaa (eikä kenenkään budjetti kestä yhdeksän euron
bissejä)