Hildur ei ole kovin hyvä dekkarisarja, olen pahoillani.

 

Satu Rämön Hildur-sarja ei ole kovin hyvä, ja tässä syyt siihen. Odotin sitkeästi kirjasarjan ensimmäistä osaa (Hildur) melkein vuoden kirjaston jonossa, päätös lainata oli hyvä, sillä olisin repinyt ihokkaani, jos olisin käyttänyt tähän oikeaa rahaa (sellaista rahaa mitä ansaitaan, kun käydään töissä). Haippi oli kova, kirjaa ylistettiin joka paikassa ja myös mainostettiin, kuinka kirjan käännösoikeudetkin on myyty niin-ja-niin moneen maahan (argumentti, jolla perustellaan myös Max Seeckin ”hyvyyttä”, vaikka en minä ole nähnyt Max Seeckkiä käännettävän edes ruotsiksi). Hildurin jatko-osa Rosa & Björk on keikkunut niin myynti- kuin lainaustilastojen kärkipaikoilla kuukausien ajan, sangen kova suoritus. Arviot ovat olleet pelkkää ylistystä, ehkä nyt on aika myös yhdelle soraäänelle?

Ja tässä tulee spoilereita, jos et tahdo lukea juonipaljastuksia tai häijyä tekstiä, kannattaa lukeminen lopettaa tähän.

Päähenkilö Hildur on, kuten nykyään trendinä on olla, lievästi traumatisoitunut menneisyyden tapahtumista; vanhemmat ovat delanneet onnettomuudessa heti sen perään, kun kaksi nuorempaa sisarusta on kadonnut kuin maan nieleminä. Hildur hoitaa mielenterveyttään palelluttamalla raajansa surffatessaan Jäämeren frigideillä aalloilla (homma, jota käsittääkseni kukaan ei harrasta). Rakkaus – eli seksisuhde – on naapurissa asuvan Toffen, Ylvan, Yggren tai jonkun mikä-helvetti-sen-nimi-nyt-on jannun kanssa. Näitä jonninjoutavia sivuhahmoja on kirjoissa jopa enemmän kuin risteäviä, täysin turhia aikajanoja, liikaa joka tapauksessa. Hildurin ainut elossa oleva sukulainen, on kotiruokia kokkaava Tinna-täti, joka on ehdottomasti kirjan rakastettavin hahmo kaikessa mutkattomuudessaan. Ja ilmeisesti jotta voitaisiin tehdä hörhöihin vaikutus, Hildurilla kerrotaan salamyhkäisesti olevan jonkinlaisia ennustuslahjoja, hän on vähän kuin noita ja tämmöinen ominaisuus kulkee suvussa. En tosin muista koko kirjasta mitään sellaista kohtaa, jossa Hildurin ”hämähäkkivaistosta” olisi ollut jotain hyötyä. Kirjan mainostetaan olevan nordic blue-kirjallisuutta (tähän liittyy varmaan nordic noir), ja että se on ”kutkuttavan jännittävä”, jos Hildur edustaa kutkuttavan jännittävää, niin jokaisen 80-luvulla syntyneen televisiosta tarhaikäisenä näkemä Kaukametsän pakolaiset rinnastuu jo Cannibal Holocaustiin.

Trilogian ensimmäisessä Hilduri selvittelee jotain murhia (en kirjaimellisesti muista mitään yksityiskohtia näistä pökkelöistä surmatöistä), joita tehtailee tai ei tehtaile rinnakkaisella aikajanalla toimiva Kasvoton Kostaja (nimi keksitty). Murhatouhujen suorittaminen on kuvailtu niin laimeasti, että niihin verrattuna Viisikotkin ovat jo todella kovaksikeitettyä kamaa. Apuna hänellä on suomalainen Jakob (maailman suomalaisin nimi), jolle on selkeästi jälkikäteen kirjoitettu jonkinlainen ongelma psykopaattis-narsistisen exän ja lapsen huoltajuuskiistan muodossa. Jakobilla ei ole manbun-tukkaa viestittämässä, että hän on herkkä nykymies, joka kunnioittaa naisia, sen sijaan hän neuloo.

Kirjan parasta antia ovat islantilaisen luonnon ja elämäntavan kuvaus, sääli että nämä helmet pitää lukea kökön wannabedekkarin seasta itse löytäen. Kirja loppuu äkisti ja lukija ei voi olla kokematta sellaista tunnetta, että alun perin liki 300 sivuinen teos olisi kirjoitettu 220 sivua pitkäksi napakaksi dekkariksi, mutta kustantaja olisi laskenut, että kirjailijan sex appealilla saadaan mitä tahansa paskaa myytyä, joten käsky on käynyt turvottaa yksi kirja kolmeksi, kirjassa on nimittäin enemmän läskiä kuin keskiverrossa suomalaisessa matalapalkka-alan duunarissa.

Tämä turvotus näkyy vielä pahemmin trilogian kakkososassa, Rosa & Björk alkaa muistuttamaan paikka paikoin jo jotain Kevätpörriäisen tarinapalstaa, sillä erolla että 12-vuotiailla on paremmat vitsit. Kakkososassa aikajanoja jo enemmän kuin minä pystyn laskemaan, varsinaisen stoorin välillä kerrataan jonkun aivan yhdentekevän Disa-neitosen edesottamuksia kovia huumeita käyttävästä narkomaanista aina..no siis ei tällä Disalla ole oikeasti yhtään mitään väliä, hänet olisi voitu kirjoittaa koko kirjassa neljällä viidellä rivillä, sen sijaan hänelle omistetaan viidennes kirjasta. Kuvittele lukevasi kirjaa, jossa joka kuudes aukeama kertoisi siitä, miten minä juon kaljaa, ihan sama mikä kirja. Trilogian ensimmäisessä osassa meille väännettiin rautalangasta, miten Hildukan nuoremmat sisaret katosivat kuin kusi valtamereen. Jatko-osassa katoamista käydään läpi koko varsinaisen päätarinan rinnalla, alkaen (voi jumalauta oikeasti) siis 7 vuotta ennen katoamista. Hildun äiti Rakel maalataan tarinassa jotenkin oudoksi, hänellä on päänsärkyjä, joiden olemassaoloa toitetaan uupumukseen saakka, lisäksi hän pelkää miestään. Muutaman takauman aikana maalataan kuva todella rasittavasta ja vainohullusta ihmisestä. Samalla väläytellään myös Hilduriinin lapsuutta, siitä miten tämä juttelee eläimille ja hänen silmänsä loistavat yms. Harlekiini-novellien tasoista paskaa, jota ei kukaan jaksa lukea kun on ensin tehnyt työpäivän verran oikeita töitä. Rakel on hullu, Hildur on outo ja ne lapset, joista ei kerrota mitään muuta kuin nimet, ovat jumalauta kadonneet puf jonnekin. Tätä samaa kelataan läpi sellaisella intensiteetillä, että vastaavaa kuulee lähinnä korttelikapakan nurkkapöydässä alkoholiperäisestä aivokudoskadosta kärsivän sairaseläkeläisen suusta, kun tämä käy läpi elämäänsä ja sitä miten olisi voinut rikastua sillä-ja-sillä jutulla, jos hommat olisivat menneet putkeen. Hildurin panokaveri, naapurin juoksemista harrastanut kaiffari kuoli ekassa osassa, lähinnä kai siksi, että tämä on NORDIC BLUE-kirja, jossa paskoja juttuja sattuu hyville tyypeille. Modernina nykynaisena Hilduri käyttää tinderiä ja vientiä piisaa kuin litran mitalla köksäntunnilla, mutta vain pääkaupunki Reykjavikissä ja turistien kanssa, kotikylällä alkaisivat juorut lentämään.

Kollega Jaakopilla jatkuu samat ongelmat sosiopaattieksänsä kanssa, tarina ei kerro miten poliisiharjoittelijan pastillirahaa tienaava kolmekymppinen aikuislapsi maksaa norjalaisten lakimiesten palkkiot. Uutena juttuna (voi olla, että oli myös ekassa kirjassa, ei näitä yksiulotteisia hahmoja oikeasti jaksa muistaa kukaan) on Hildurin esimies Beta. Hänestä kirjoitetaan ne normaalit, sitten hänelläkin on päälleliimatun oloinen aviokriisi päällä ja jotta Rämö saisi WSOY:n vaatiman sivumäärän täyteen, on puolitoista kirjan sivua uhrattu myös sille, että käydään läpi Betan naapurin lasten jalkapalloharrastusten vaivalloisuus. Tämä jonninjoutavien detaljien viljely hahmoista, jotka käytännössä katoavat kirjan puolivälin jälkeen, on aivan järkyttävää. Niin tosiaan, Beta, joka on kirjan alkupuoliskolla saa loppupuolella koronatartunnan, koska hänen miehensä on jälleen huoreillut työmatkalla toimiston virallisen sutturan kanssa, jolla on ollut tartunta, ja sitten hän on tuonut taudin kotiinsa. Onko tämä jokin allegoria klamydiaan? Beta kenties kuolee, kenties ei, tähän. Asiaan ei palata, mutta kirjan loppupuolella Hildur on saanut Betan duunin haltuunsa. Kirjaan on kirjoitettu myös siis tämmöinen koronaviruspandemia, jota sivutaan useammassa lauseessa, kun pohditaan maskien tarpeellisuutta, kukaan ei tiedä taudista ja pandemiasta mitään, mutta se tiedetään, että jotkin maskit ovat varmaan tarpeellisia. Turhista sivuhahmoista turhin on ehkä koko Islannin ainut oikeuspatologi, joku Haakon-niminen geriatrinen ukkeli. Ei hänessä mitään vikaa ole, mutta hänestä käytetään nimitystä ”Kirves-Haakon”. Siis jumalauta koko kirjoitetun historian aikana ei kenenkään lempi- tai köllinimi ole ollut ”Kirves-Haakon”, se on vielä köpömpi nimi kuin ”Pakkauslaatikko-Mikko”. Jostain syystä nimelle ruvetaan vielä antamaan selitystä kesken kiihkeimmän dekkaroinnin, ilmeisesti jotta merkkirajat saataisiin täyteen, ja en siis pysty keksimään miten minun lukukokemukseni muuttuu autuaaksi sillä, että tämä fiktiivinen patologi on 40 vuotta aikaisemmin ollut jossain koulun näytelmässä kirvesmurhaaja. Olisi jumalauta edes räjäyttänyt kemianluokkansa ja tunnettaisiin nykyään nimellä Pommi-Haakon. Siinä nimessä olisi munaa.

Niin siis ja onhan tämä NORDIC BLUE kirja, eli verikekkereitä ja murhia on luvassa. Heti kärkeen ammutaan joku surullinen runkkari hiihtoladulle. Melkein samaan aikaan putoaa pienkone mereen minuutti kaksi nousun jälkeen. Tai siis kuten Rämö kirjoittaa ”lentokone tippui”. Itse olen vuosikymmenet ollut siinä käsityksessä, että kiinteät esineet eivät tipu, vaan putoavat. Nesteet tippuvat. Mutta kuka minä olen WSOYn tuotteita arvostelemaan! Keskitytään samalla toiseen majesteettirikokseen: kirjassa puhutaan jeesusteipistä (diletantit tuntevat tämän nimellä ilmastointiteippi) jesari-teippinä. Siis JESARI-TEIPPINÄ. Jos joku kielitieteilijä lukee tämän vuodatuksen, niin voitteko ottaa yhteyttä ja kertoa mikä on tämmöisen anti-synokdokeen määritelmä. Jesari-teippikohtaus aloittaa Rosa & Bjorkin mahalaskun, pian sen jälkeen dekkaroidaan selville (ja jälleen aivan liian monen turhan mutkan ja sivuhenkilön kautta), että lentokone on tippunut (sic) koska sen polttoainetankki on tyhjentynyt, koska polttoainetankin korkki on puuttunut ja kerosiini on pudonnut (hah, näittekö mitä tein?). Tässä vaiheessa tiedetään jo, että kyse on sabotaasista. Satun tuntemaan henkilön jolla on lentolupakirja pienlentokoneeseen, soitin hänelle ja kysyin, voiko pienkoneen polttoainetankki tyhjentyä avoimen tankkausläven kautta niin nopeasti, että kone tip..putoaisi muutaman minuutin lennon jälkeen. Vastaus on ei. Ei voi. Ja siis minä tiesin tämän jo ennen puhelinsoittoani. Juoni poukkoilee heppoisasti parin kolmen eri aikajanan välillä ja kuten Hildurkin, Rosa & Björk tuntuu loppuvan kuin seinään, kirja ikään kuin loppuu kesken. Hiihtoladulle ammuttu mies on kunnallispolitiikassa toiminut häikäilemätön egoisti, jolla on runsaasti vihollisia. Näitä sitten yksitellen käydään kuulemassa, mutta kaikilla on alibi. Onneksi murhan tekijä soittaa kyttikselle ja möläyttää Hildurille jotain, mikä paljastaa hänet. Loppukliimaksi jää toteutumatta, kun tekijä antautuu, luovuttaa aseensa ja tunnustaa kaiken. Ladulle ammutun miehen poika on raiskannut tekijän tyttären, joka on tapahtuman jälkeen muuttanut Reykjavikiin narkkaamaan. Todisteet on sopivasti kadottanut hämäräperäinen lääkäri, jolla on lentolupakirja ja vakanssi kreikkalaisessa varustamossa. Tarina ei kerro miten hän meinasi lentää Cessnalla Eurooppaan. Raiskattu Disa etenee omaa elämäänsä yhdellä aikajanalla, nousee katuojasta lentoaseman siivoajaksi ja onnistuu jotenkin muuttamaan ulkomaille. Jostain syystä lukijalle kerrotaan Disan viimeisessä luvussa, miten hän on ryhtynyt harrastamaan jonkinlaista hyvisten terrorismia; lentoasemalla ylimielisesti käyttäytyneet turistit ovat huomanneet vuokra-autonsa kumin puhjenneen (Disa oikeasti kirjoittaa päiväkirjaansa, että ”toinen takarenkaista on tyhjä. Siihen oli osunut vahingossa jotain terävää. Kuinka harmillista. Hahahaha!” SIIS MITÄ HELVETTIÄ?), lentokentän vessassa sisäpiirikaupoista puhelimeen puhunut sottapytty huomaa olevansa poliisin huostassa kiitos Disan ilmoituksen ja mulkusti käyttäytynyt kaupan kassa saa useamman sata kiloa hevosenlantaa rivarikämppänsä takapihalle. Rosa & Björkin tarinassa on niin paljon aukkoja, että tässä vaiheessa ei pistä edes mietityttämään, että miten ulkomaalaisten kanssa samaa liksaa nauttiva siivooja tilaa ja maksaa kuorma-autolla toimitettavan hevosenlantakuorman ihan vaan kiusan vuoksi?

Entäs ne Rosa & Björk? Ne kadonneet sisaret? Ne mistä on nyt jauhettu jo kahden kirjan verran?

No he katosivat kyllä. Toisen kirjan viimeisen 20 sivun aikana kerrotaan lyhyesti ja ytimekkäästi, Rämö ei paljon sivulauseita muuten harrasta, tässäkin kirjassa on lähes pelkästään lyhyitä päälauseita. Hildurilla oli siis äiti, jolla oli kaksi siskoa; Tinna ja Hulda. Tinna on btw tässä kirjassa sokea, muistaakseni ei ollut edellisessä kirjassa. Ei liity mihinkään, ei tässä tekstissä eikä varsinaisessa kirjassa, jälleen yksi järjetön knoppi, varmaan jälkikäteen laitettu. Hulda on tuore tapaus, en muista hänestäkään olleen puhetta ensimmäisessä kirjassa. Hulda maalataan muutamassa sivulauseessa ihmisiä karttavaksi agorafoobikoksi, näillä attribuuteilla on hieman omituista, että hän on siskoksista ainut, joka lähtee Islannista maailmalle ja päätyy asumaan Färsaarille. Värikkäiden, mutta sitäkin napakampien takaumien avulla, lukijalle kerrotaan aika suorasukaisesti, että Hildurin vähän outo äiti olikin salaa lesbo ja rakastunut naapurin Helgaan, liekö nähnyt hänet kylvyssä (ihanaa)? Hildurin isä taasen, oli tyypillinen pohjoismaalainen mies, kalastava alkoholisti ja vaimonhakkaaja. Rakel on lavastanut tyttöjen katoamisen, hän on itse kidnapauttanut tenavat ja vienyt heidät Färsaarille, mutta Hildur on jäänyt reissusta pois sairauden takia. Hilduria noutaessaan käykin ilmi, että Kalastaja-Runar on tullut päivän etuajassa kotiin laittaakseen ns. ”muijan kuriin” ja tuttuun tapaansa vetänyt kunnon liiskat kirkkaalla viinalla. Rakelin pamahtaessa kotipihaan on piru merrassa, nyrkki ja lapio heiluu, jonka seuraksena Rakel houkuttelee ukkonsa autoon ja ajaa päin kallioleikkausta. Aivan viimeisillä sivuilla Hilduri päätyy Färsaarille, koputtaa erään mökin oveen ja kahden kirjan mittainen odotus palkitaan, kun oven avaa Rosa. Tai Björk. Kädessä oleva koiranruokapurkki tippuu (hah) maahan ja todetaan ”sie oot miu kadooksis ollu sisko!”.

Fin.

Öykkäreiden tyrannia

 Helsingin Sanomat ei julkaissut tätä mielipidekirjoitustani, joten julkaisen sen täällä.

Me elämme öykkäreiden tyranniassa. Dystopiassa, jolle me normaalit, tavalliset ihmiset olemme antaneet hiljaisen hyväksynnän. Me hyvien käytöstapojen nimissä luopuneet kaikista perusoikeuksistamme ja antaneet vallan sekä julkisen tilan heille, joilla ei ole alkeellisimpiakaan käytöstapoja. Koirankakat jäävät keräämättä kaduilta, aikuiset pyöräilevät jalkakäytävällä huutaen ääneen slangisanaa joka tarkoittaa naisten ulkosynnyttimiä, sekakäyttäjät ulostevat julkisilla paikoilla ja uhkailevat teräasein (joita nykyään kantavat käytännössä kaikki jotka eivät käy päivätöissä), nuoriso tehtailee murhapolttoihin verrattavia kolttosia somehaasteiden varjolla, ellei suoraan yritä elää rikollista elämää ohikulkijoita ampuen, ja elämänsä hallinnan menettäneet sekä rikolliset terrorisoivat kokonaisia kerrostaloja parhaimmillaan vuosia, ennen kuin käräjiltä saadaan häätö. Ja me tavalliset ihmiset emme voi tehdä mitään, koska se olisi ”niuhottamista” ja ”aina voi vähän joustaa” ja ”mitä se meille kuuluu”. Viimeistään väkivallan uhka estää toimimisen. Elämme vuotta 2024 Suomessa ja pelkäämme mahdollista järjetöntä väkivaltaa, joka on vastareaktio siihen, että emme hyväksy toisia ihmisiä huomioimatonta käytöstä. Herääkin kysymys: olemmeko täysin epäonnistuneet yhteiskuntana? Poliisinkin virallinen ohjeistus on, että väliin ei saa mennä eikä asioihin kannata puuttua. Tavallinen kansalainen soittaa 112 ja katsoo vierestä, lakia rikotaan.

Ennen vanhaan ihmiset osasivat hävetä toimintaansa, ja jos oli oikeuksia, oli myös velvollisuuksia. Nyt kuuluisan lausahduksen mukaan kellään ei ole enää velvollisuuksia, on vain oikeuksia. Samaan sarjaan voisin lanseerata uuden maksiimin; enää ei tunneta häpeää, sen sijaan tunnetaan ylpeyttä kaksin verroin, vaikka olisi mikä töllöntyö kyseessä.

Sananen suomalaisten lukutaidosta.

Suomalaiset olivat joskus lukukansaa. Instagramissa olemme nähneet kuinka Kalenterikarju (Mikko Toiviainen) repii kirjasta sivuja samalla manaten, kuinka Pelastetaan lukutaito -kansalaisaloite keräsi vain rapiat 12 tuhatta allekirjoitusta. Ei lukutaito ketään enää kiinnosta, se on pudonnut siihen samaan tarpeiden paarialuokkaan kuin terveys ja luottotiedot; jotain mitä ei osata arvostaa, ennen kuin se on menetetty, ja sittenkin yhteiskuntaa huudetaan apuun koska suomessahan ei kukaan kuole katuojaan, ei vaikka söisi itsensä sairaaksi, päihdekäyttäisi asuntonsa ja työpaikkansa alta, tai ei osaisi lukea edes lehtien otsikkoa. Lukutaidon tarpeellisuuden selittäminen on vaikeaa, vähän kuin yrittäisi selittää mitä on laatu tai älykkyys, kyse on laajemmasta kokonaisuudesta.

Nyrkkisääntönä voidaan kuitenkin pitää, että mitä kehnommin ihminen lukee, ymmärtää lukemistaan tai ilmaisee itseään kirjallisesti, sitä huonommin hänellä menee jokaisella elämän osa-alueella. Eikä nyt puhuta yksittäistä takarivin pojista tai joistakin maahanmuuttajanuorista, me puhumme nyt kokonaisista ikäluokista, joilla ei vain ole vaikeuksia lukea ja ymmärtää lukemaansa, vaan heidän on suorastaan mahdoton lukea. Kirjaimet kyllä tunnistetaan, ja niiden muodostetut sanat osataan lukea, mutta kun keskittymiskyky on tuhoutunut älylaitteilla tapahtuvasta dopamiininarkkauksesta, häipyy teksti unholaan saman tien. Samaa tekstiä pitää käydä läpi useampi kerta, mikä turhauttaa, väsyttää ja entisestään lisää vastenmielisyyden tunnetta lukemiseen. Lukutaito ei ole sitä, että tankataan Saarikosken runoja tai että jokaisen kotona on Iijoki-sarja kirjahyllyssä, vaan sitä että pärjätään arkielämässä; osataan lukea verottajan lähettämät paperit, tehdä työhakemuksia ja osallistua yhteiskuntaan. Runot ja klassikot ovat vain plussaa, martszibaanikuorrutus tortun päällä.

Kieli on oleellinen osa kulttuuria, ei vain taiteen muodossa vaan myös ihmiskohtaamisissa. Se kuinka viestimme toisillemme on arkipäivän kulttuuria, ja nyt Suomen rikas oma kieli uhkaa rapautua joksikin YouTube räppäreiden sekametelisopaksi, jota anglismit ja epäsanat pilkuttavat.

Toisaalta voisiko vanhoja klassikoita ”kääntää” 2020-luvun nuorisolle paremmin uppoaviksi: ”..wallah veli kuule; Härkäniemen boomerselkä peitti koko piippuhyllyn, kun hän legit fiilasi Alastalon piippuhyllyä, fam oli dropannut doupin nimen kundille Makkias Afrodite, Makkias tuli sen faijalta, mutta..”

Lukutaito pelastuu vain lukemalla. Vanhan liiton meiningillä ottamalla kirja käteen ja lukemalla. Mitkään äänikirjat, joita kuunnellaan joutavoinnin taustahälynä, eivät lukutaitoa pelasta. Äänikirjat ovat vain lisää elektronistä hälyä maailmaan, jossa hälyä on jo liikaa. Äänikirjat eivät pelasta mitään muuta kuin äänikirjapalveluiden tuottajat köyhyydeltä. Lukutaidon pelastaminen äänikirjoilla on kuin nälänhädän torjuminen valokuvilla ruoasta. Ja tekoälyn käyttäminen tekstin tuottamisen apuna on yhtä viisasta kuin vastatuuleen kuseminen.

Kirjavuoteni 2023

 

Kirjavuosi 2023 oli allekirjoittaneelle erinomainen, varsinkin kaksi teosta olivat merkittävä kokemus, niistä lisää hieman myöhemmin. Aloitin vuoden vahvasti saamalla hyppysiini Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivän, on aina mukava lukea kotimaista kirjallisuutta, joka ei ole tekotaiteellista paskaa. Pasi vetää suoraan murakamimaisesti, sortumatta kuitenkaan minkäänlaiseen apinointiin. Jatkoin Pasista kesken jäänyttä Tommi Liimatta-putkeani Muovikorvolla, joka jäi lopulta kalkkiviivoilla kesken ällöttävyytensä takia. Liimatta on minulle ristiriitainen hahmo, hänen Suuri serkkuteoriansa on mielestäni puhdasta kultaa, mutta sitten löytyy myös diggailuasteikkoni toiseen ääripäähän sijoittuvia kirjoja. Tommin jälkeen rentouduin kulttiklassikko Loru sorbusten herrasta parissa, josta pomppasin kirjallisen kentän toiselle laidalle; systeri lainasi Murakamin Norwegian Woodin, joka oli ensikosketukseni Murakamiin herkässä 39 vuoden iässä. Murakamin jälkeen astuin paskaan lainaamalla Blake Crouchin Wayward Pines ”scifi-trilogian”. Jouduin parantelemaan itseäni kunnon dystopian parissa peräti kolmen eri kirjan voimin, Josh Malermanin Bird Box, M. R. Careyn The Girl With all the Gifts ja lopuksi Emily St. John Mandelin Station eleven, jonka luin myös suomeksi hieman myöhemmin. Alkuvuoteen mahtui kolme neljä Murakamin muuta teosta, David Lagercrantzin yritys jatkaa Millenium-trilogiaa pentateukiksi (vai onko se kvintetiksi?) ja Orwellin 1984, josta erehdyin hassuttelemaan twiittaamalla, että tämähän on kuin Vihreiden hallitusohjelmasta, sain somekohun sekä cäncelöintiyrityksen, ynnä pari tappouhkausta aikaiseksi.

Kohti kesää taoin tasaisesti kevyempää kirjallisuutta Jojo Moyesin, Sophie Kinsellan ja Lucinda Rileyn parissa, toki välissä myös kotimaisia teoksia kuten Magdalena Hain Sarvijumala, Saurin Peksun Onnen harha ja Ossi Nymanin teokset. Kesällä iski tarve lukea jotain kunnon kamaa, joten kirjastosta tarttui matkaan Matthjuv Mäkkönähein omaelämäkerta Vihreää valoa, joka oli muuten kiva, mutta pinnalle kuorrutettu uskonnollisuus ei jotenkin sopinut, ainakaan omasta mielestä. Heti perään Katleena Kortesuon Journalismin kuolema, Antti Hyryn Uuni ja faijalta lahjaksi saatu Kirjailijan keittiössä -keittokirja. Keittokirjoina kului tänä vuonna myös Vivi-Ann Sjögrenin Mustaa kahvia, keksinmuruja ja Jamie Oliverin Vege, puhumattakaan muista mitä en muistanut kirjata Goodreadsiin (lukupinossani on aina rispaantuneeksi luettu Larousse Gastronomique, jota pitää tankata säännöllisen epäsäännöllisesti).

Kotimaisen kirjallisuuden saralla koin lievän pettymyksen sekä Lili Loimolan Kuolema Kulosaaressa, että Satu Rämön Hildurin parissa. Loimolan kirja jäi peräti kesken, mutta se pettymys ei ollut mitään verrattuna Rämön Hilduriin, jota jonotin liki 13kk kirjaston jonossa. Ja kun kerran haukkumalinjalle lähdetään, niin eipä ollut kaksisia teoksia myöskään Kiersten Whiten Kaikki pois piilosta, Kingin Myöhemmin ja Katrine Engbergin Lasisiivet. John Brunnerin new age scifikulttiteos Stand on Zanzibar jäi kesken 40 sivun jälkeen. Liian hapokasta.

Sen sijaan erittäin hienoja uusia kirjalöytöjä olivat Edouard Louisin Ei enää Eddy, Norman McLeanin Ja keskellä virtaa joki, John Ajvide Lindqvistin Ystävällisyys ja Taru Luojolan Myöhempien aikojen liiketoimintamahdollisuuksia.

Loppukesästä iski taas science fictionin nälkä, joten lainasin lainastosta Andy Weirin koko tuotannon: Yksin Marsissa, Artemis ja Operaatio Ave Maria. Näistä kolmesta Artemis oli ehdottomasti heikoin veto, eivätkä muutkaan olleet varsinaisia kirjallisuuden ikiklassikoita, mutta nasevasti kirjoitettuja ja erittäin vetäviä tarinoiltaan. Jatkoin scifiputkeani Eduard Verkinin Sahalinin saarella, Frank Schätzingin Pedoilla ja Don Delillon Valkoisella kohinalla, joka oli harmikseni suomenkielisenä käännöksenä sangen väljä. Luin myös Delillon Hiljaisuuden, joka oli jo mielestäni todella heikko esitys. Parasta siinä oli 97 sivun mitta, joten sen lukaisi parin oluen aikana. Seuraava kirja ei ollutkaan niin kovin ohut, itseasiassa kirjoja oli kolme yksi kansissa, eivätkä ne olleet kirjoja vaan massiivinen Antti Nylénin esseekokoelma (Vihan ja katkeruuden esseet, Halun ja epäluulon esseet sekä Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet), esseekokoelma muutti elämäni tyystin.

Tämän jälkeen kuuntelin Marko Hautalaa Marko Suomen Takakansi-podcastissa ja päädyin lainaamaan pari hänen kirjaansa: Pimeän arkkitehti sekä Itsevalaisevat, molemmista pidin kovasti, varsinkin Pimeän arkkitehdistä, jossa lovecrafmäinen kauhu on hienovaraista kuin tryffelin aromi. Syksyn dekkariosastolla loistivat mainiot Gabriel Korven kirjat West Endin tytöt, Täydellinen päivä, Timantti ja ruoste sekä Sadekoirat. Vuosikymmenten tauon jälkeen luin myös Dashiell Hammetin Maltan haukan. Menin myös lainaamaan Lars Keplerin Hämähäkin, joka sai inhoni nykyaikaista nordic noiria kohtaa nousemaan nyt sellaisiin sfääreihin, että saapi vastaavat jäädä lukematta toistaiseksi. Jopa suunnattomasti arvostamani Antti Hautalehto-kirjat ovat alkaneet kallistumaan oksettavan body horrorin puoleen kilpaillessaan alati kiristyvän kirjamyynnin suossa. Palauttessani dekkaripinoa kirjastoon, hokasin Bestseller-hyllyssä Cheryl Straydin kirjan Villi Vaellus ja muistin, että tästähän tehtiin leffa Reese Weatherspoonin oman tuotantoyhtiön toimesta ja siitä tuli kuulemma hyvä, nappasin sen siis kainaloon ja samalla varaushyllystä Raymond Queneaun Tyyliharjoituksia, johon ihastuin ikihyviksi.

Kun vuosi alkoi kääntyä kohti loppuaan ja pakkanen, ynnä korona ajoivat minut enemmän sohvan kuin Keskuspuiston hiekkateiden kokijaksi, piti kirjastosta saada reissulukemista. Cheryl Straydin vaelluskirjasta innostuneena pistelin lainaukseen Frédérick Grosin Kävelyn filosofiaa, jonka sisäkannesta keksin lainata ja lukea vielä Dan Kieranin Joutilaan matkailijan, Robert Louis Stevensonin Kävelyretkistä ja Henry David Thoreaun Kävelemisen taidon. Näiden päälle lukaisin vielä, toisen tai kolmannen kerran elämässäni, kaikkien reissukirjojen kuninkaan, eli Paul Therouxin Suuren junamatkan. Näin vuoden lähestyessä loppuaan olen pitänyt hieman vapaata ja lukaissut joutilaana pötkötellen Bukowskin Pystyssä kaiken aikaa ja Siinä sivussa. Vuoden viimeiseksi kirjaksi jäänee Lucinda Rileyn Perhosten huone, ellen innostu ja tempaise sitä vauhdilla. Lukupinossa on vielä Lucinda Rileyn Oliivipuu sekä faijalta lainaamani Göran Schildtin Toivematka ja Mauri Soikkasen toimittama Kairassa sattuu aina.

Vuoden väkevimpinä lukukokemuksina ovat ehdottomasti olleet Pekka Saurin Onnen harha, sekä Antti Nylénin esseekokoelmat. Molemmat kirjat ovat peruuttamattomasti muovanneet minua ja maailmankuvaani, kuin uusi reikäkortti, joka syötetään koneen läpi algoritmien muuttamiseksi. Vaikka Saurin kirja ei edustakaan perinteistä romaanikirjaa lyhyine anekdoottimaisine lauseineen, on se silti arvokas teos ja Sauri osoittaakin iskevillä lauseillaan olevansa arvofilosofian Papa Hemingway ja itsekriittisen pohdintatekstin ”köyhän miehen David Foster Wallace”. Nylénin tekstejä lukemalla maailmankuvani räjähti ja opin todella, mitä laadukas essee voi olla. Taiteen tehtävänä on ylevöittää ihmistä, laajentaa hänen kokemuspiiriään ja herättää uinuvissa synapseissa uusia kytkentöjä, saada ihminen rakastamaan maailmaa ja hengittämään elämää. En usko, että kukaan voi olla lukematta Vihan ja katkeruuden esseitä ja jäädä vaille perustavanlaista kosketusta sieluunsa.

Toivottavasti sinun kirjavuotesi, tämä ja tuleva, on ollut ja tulee olemaan loistava!