Autoilusta ja pyöräilystä

Uutisissa oli juuri kuinka huonossa kunnossa me, suomalaiset, olemme. Ei toki kaikki, mutta ainakin minä (ja varmaan sinä). Radiossa nuorisolaiset, eli alle keski-äkäiset, puhuivat tästä ja ruotivat samalla myös pyhän (pelti)lehmän tolaa. He puhuivat naureskellen, miten kalliot räjäytetään pois autoteiden tieltä, ettei autolle tule paha mieli ylämäen takia. Ylipäätänsä keskustelu kääntyi hieman lapselliseen lällättelyyn siitä, miten ihmiset autoilevat koska ovat laiskoja ja laiskahan on 2020-luvulla eufenismi tyhmälle. Otin itseeni, vaikka en identifikoidukaan liikkumismuodon tai harrastuksen perusteella. Kyllä, hyötyliikunta on parasta liikuntaa. Kyllä, pyöräillen olisin paremmassa kunnossa kuin autolla liikkuen. Kyllä, pyöräily on monin verroin ekologisempaa kuin autoilu. Voin lisätä tähän vielä, että se on myös hauskempaa kuin autoilu. Radiossa juontajat puhuivat autoilusta jonain valinnaisena luksuksena: valitaan mennä autolla kauppaan tai töihin, koska on niin kiva istua omassa penkissä ja kuunnella omaa autoradiota. Tästä suoraan sitten mielikuvaan, jossa ruuhkassa seisoo sata autoa, jokaisessa vain yksi ihminen sisällä. Että me olemme tyhmiä! Fillarilla oltaisiin jo perillä, eikä ylipaino ja sydän- & verisuonitaudit olisi riesanamme.

Niin. Tai näin. Ryhdyinpä sitten itse pohtimaan. En minä tahtoisi autoilla, mutta kun on pakko. Toimenkuvani edellyttää liikkumista alueella, jonka nurkat ovat Vantaan Pähkinärinne, Helsingin Sompasaari, Porvoo ja pohjoisessa aina Hämeenlinna. Välissä sitten Keravat, Järvenpäät, Hyrylät ja Tikkurilat. Vaikka minulle on annettu töissä vapaat kädet kehittää toimenkuvaani ja itseäni alati parempaan suuntaan, tulee ajokilometrejä helposti päivässä 50-200. Tahdon puolustuksekseni sanoa, että niin paljon turhaa autoilua vastustan, että olen puolessa vuodessa optimoinut liki 300 km/kk ajosuoritteestani pois.

Leikitään hetki paholaisen asianajajaa. Jos kerran autoilu on laiskaa ja pöljää, ja fillarointi god tier valinta, niin miten realistista olisi suoriutua kotoa töihin Vantaalle ja siitä Keravan ja Järvenpään kautta takaisin toimistolle ja kotiin ­– pyörällä? Ajosuorite on 97 km (en suoriutuisi siitä nykyisessä kunnossani). Autolla matkat olisivat yhteen pötköön tunti ja 43 minuuttia. Pyörällä neljä tuntia ja 28 minuuttia. Itse töihin menisi kohteissa yhteensä nelisen tuntia. Autolla ajaen saan 7,5 h työpäivän aikana ajettua kohteet läpi ja raportit tehtyä. Pyöräilijänä olisin vasta kotona siinä vaiheessa, kun autoileva minäni olisi päivän työt tehnyt ja iltaruoan syönyt. Joukkoliikenne ei myöskään pelasta, tai korkeintaan pelastaa reiteni ja pohkeeni, sillä matka toimistolta meidän Keravan-kohteeseen on junalla+pyörällä vain vartin nopeampi vaihtoehto, kuin sotkea koko matka munamankelilla. Siispä auto.

On siis selvää, etten selviä työstäni ilman autoa. Voin siis viitata kintaalla radion kikattelijoille. Entäs sitten omat ajoni? Kellotan 19 vuotta vanhaan Hondaani 700–1000 kilometriä kuukaudessa. Tuosta määrästä 80–95 % on työmatka-ajoa ja loput käytännössä työhön liittyvää ajoa, kuten toimistolle kurvailua. ”Omat ajoni” viimeisen viikon ajalta ovat kun kävin Lidlissä ja valokuvaamassa pilviä (älkää naurako) ja sitten Puuilossa ostamassa uuden suodattimen liesituulettimeen, yhteensä noin 26 kilometriä. Nämä kilsat olisin voinut heittää fillarilla. Sovitaan, että omaa ajoa tulee joka viikko 25 kilometriä, sata kilometriä kuukaudessa, ja auton mittariin kertyy 900 kilometriä per kuukausi. Se on 11 %. Oletetaan, että puolet noista kilometreistä on sellaisia, etten pakottavasta syystä pysty vaihtamaan autoilua päittäin pyöräilyyn. Voisin siis pienentää ajosuoritettani 5,5 %, olettaen, että kesäkuun kelit jatkuisivat 12kk, mutta koska meillä on talvi ja minulla ei ole sairausvakuutusta, pääsen pyörälläni vain toukokuu-lokakuu. Voisin siis vaihtaa 2,75 % autoilukilometreistäni fillarointiin. 12tkm/a ajosuoritteella se tekee 330 kilometriä. Ei huono kuitenkaan.

Mutta. Koska minulla on jo se auto, koska tarvitsen sitä töihin, ja se maksaa joka päivä laskentavasta riippuen 1,5–3€ vuorokaudessa ajoi sillä tai ei, tuntuu todelliselta valinnaiselta luksukselta jättää kottero ruutuun ja mennä Motonettiin ostamaan taskulampun paristoja fillarilla, maassa jossa perstuntumalla tuntuisi olevan maailman kalleimmat autot, autokoulut ja polttoaine.

Pyöräily on kivaa, mutta ainakaan nykyisessä maailmanjärjestyksessä se ei ole vaihtoehto kaikille työssäkäyville.

Köyhyyden ylistys

Moni on ihmetellyt, kuinka voin tulla niin vähällä toimeen. Perheemme tienaa alle köyhyysrajan, on tienannut jo vuosia. ”Touhutonni” on minulle käsitteenä yhtä vieras, kuin Fermat’n teoreeman ratkaisu. En silti pidä itseäni köyhänä, sillä köyhä on joku, jolla ei ole ole, minulla on, tarpeeksi. Valinta on täysin oma ja ideologinen, olenhan yrittäjä ja päätän itse paljonko liksaa maksan. Olen kokeillut myös sitä menestyjän reseptiä, satatuntista viikkoa, työpaikalla nukkumista ja hulluja taloudellisia riskejä maksimaalisen voiton takia. Mitä olen kostunut siitä? Alkavan burnoutin ja paljon rahaa, jolla ei tehnyt mitään, koska olin aina töissä. Noidankehä on itseään ruokkiva, jos tekee rahaa, se pistetään hulppeaan autoon ja asuntoon ja jossain vaiheessa on pakko tehdä töitä, jotta voi maksaa sen auton (joka on hankittu, jotta naapuri tajuaisi olla kateellinen), jotta sillä pääsisi töihin. Koko touhu on järjetöntä ja täysin kestämättömällä pohjalla, fossiilikapitalismin lopputuloksen voi tarkistaa ulkolämpömittarista ja lukuisista ihmisten henkistä pahoinvointia kartoittavista tutkimuksista.

Miten sitten pärjää, jos liksa ei ole nelinumeroinen ja ala kolmosella? No huonosti, jos on uskominen kaikkia muita ihmisiä. Todella moni kiroaa paskaa liksaansa, vaikka oikeasti kyse on siitä, että eletään yli omien varojen. Naistenlehtien artikkeleissa on usein vinkkejä, joiden avulla pitäisi pärjätä vähemmällä, valitettavasti nämä vinkit ovat joko tyystin utopistisia, kuten ”laita 500 € säästöön joka palkasta” tai sitten lapsellisia ”säästä ruokakauppamenoissa, syö ravintolassa”. Ja aika moni downshiftaaja unohtaa kirppistelykierroksia hehkuttaessaan mainita, että itseasiassa puoliso sai juuri tonnin palkankorotuksen vaihdettuaan firmaa ja tilille kilahtaa nyt liki kahdeksan tossua kuussa. Miten sitten voi pärjätä, jos asumisen jälkeen jää seitsemänsataa kouraan, josta pitäisi maksaa kaikki?

Olen 39-vuotias, en ole koskaan ostanut: televisiota, tietokonetta, pelikonsolia, uutta autoa, kesämökkiä jne. Ei ole tarvinnut sillä elän suomalaisessa valkoheterokuplassa, jossa jokainen yksilö rypee sellaisessa yltäkylläisyydessä, että televisioita ja pelikonsoleita piisaa pois annettavaksi asti. Tietenkin tässä on se huono puoli, että päästäkseen pelaamaan uusimpia pelejä, pitää odottaa kahdeksan vuotta ja ottaa se riski, että kaverit naureskelevat köyhäksi. Toisaalta ehkä sellaisista kavereista voi luopua?

Ulkomaanmatkat? Eli alumiinituubissa junttien kanssa jonnekin dokaamaan? Emme harrasta. Eiffelin tornin ja Louvren näkee Googlesta paremmin kuin paikan päällä. Lehtiä emme myöskään tilaa, kirjatkin saa kirjastosta. Sellaisen pahvi-take away kahvin olen ostanut kolme kertaa elämässäni, kerran kun teki mieli kahvia ja kahdesti kun piti päästä huoltoasemalla vessaan. Jotkut ostavat näitä joka päivä. Autona on tonnin pommi, säästän sekä osamaksut, että rahoitusyhtiön omistaman auton täyskaskot parissa kuukaudessa puskuriksi uutta autoa varten, jos nykyinen hajoaa. Ostan lähes kaiken käytettynä (parhaimmillaan käyttämättömänä mutta avatussa paketissa) tori.fistä, kodinelektroniikasta laukkuihin. Vaatteet poimin kirppareilta sekä alennusmyynneistä. Onpa joitain takkeja jopa dyykattu roskiksesta, kuten Ripcurlin laskettelutakki ja Friitalan kelsiturkki. Jos pitää silmänsä auki, vähän antaa ymmärtää ja ennen kaikkea malttaa mielensä, saa todennäköisesti mitä tahansa huomattavan halvalla tai jopa ilmaiseksi.

Tätä lukiessa saattaa tulla mieleen, että jään paitsi jostain tässä elämässä. Jäänkö? En koe näin. Olen toki onnellisessa asemassa siten, että köyhyyteni on harkinnanvaraista. Voin aina tehdä lisää töitä ja maksaa mojovampaa liksaa… jos siis haluaisin. Mutta toistaiseksi olen valinnut vapaa-ajan käyttämisen omaksi ilokseni sen sijaan, että vaihtaisin sitä rahaksi. Kirjastosta saa kirjoja, käveleminen on käytännössä ilmaista, fillareita saa pikkurahalla, valokuvaan unohdetuilla välineillä ja kirjoitan lyhyitä tai pitkiä tarinoita. Itseasiassa olen ihan onnellinen ja tyytyväinen, että teen ilmaiseksi näitä asioita, sen sijaan että painaisin niska limassa duunia voidakseni lentää Dubaihin kuntosalille jumppaamaan. Kovin lennokasta instagram-contenttia tällä tavoin ei saa, mutta jätän moisen suosiolla heille, joilla sielu on kuin lattialle pudonnut vessapaperihylsy.

Muistatko vielä uudenmaan eristyksen?

Kuka muistaa vielä kun Uusimaa eristettiin muusta Suomesta koronan takia? Koska se oli ja kuinka kauan se kesti? Harva muistaa tarkkaan, en minäkään, mutta muistan kuinka silloin konkretisoitui puolittain vakan alla piiloteltu suomalaisten Helsinki-viha.

Sosiaalisen median ”puskaradioryhmät” poreilivat suorastaan viisikkomaista seikkailuhenkeä, kun maaseudun asukkaat suunnittelivat katupartioita, jotka käännyttäisivät mökkeilijät, kaikki ne jotka olisivat pyöräteitä, lenkkipolkuja ja ojanpohjia pitkin ajaneet saartorenkaan lävitse, takaisin sinne tautiseen Pää-Hesaan ja tämä kaikki jo ennen sulkua.

Kun sulku vihdoin koitti, lähtivät legendat aivan huliviliosastolle. Kaltaiselleni kyynisdepressiiviselle ihmiselle riitti hupia, kunhan vain avasi Facebookin: Maalla kärsittiin historiamme suurinta humanitääristä katastrofia, makaroonilaatikot paloivat uuneissa, kukaan ei leikannut nurmikkoa ja kaivot jäivät kaivamatta kun maaseudun asukkaat jalkautuivat en masse tarkastamaan, ettei vaan uusimaalaisten mökeillä näy autoja parkissa. Lapsia peloteltiin sillä, kuinka uusimaalaiset taudinkantajat saapuisivat maaseudun idylliin ja veisivät S-marketista kaiken jauhelihan ja makaronin. Uusimaalaisten kännykät, tietokoneet, sähköpostit ja mobiilipelit tulivat ja veisivät kaiken internetin maaseudulta omaan käyttöönsä. Nuo ahneet uusimaalaiset, jotka isoilla sieraimillaan imivät tautisiin keuhkoihinsa kaiken raikkaan maalaisilman, jonka Jumala oli tarkoittanut vain valitun kansan, eli maajussien, hengitettäväksi.

Eivätkä maalaiset saisi ruokaa edes ravintoloista, sillä kylän ainoa ABC olisi täynnä tupsupipoisia pääkaupunkiseudun naruranteita riivaamassa henkilökuntaa kysymyksillä avokadotoasteista ja hokemassa mantran lailla ”onks teil mitä ipoja hanassa?”

Maaseudun yliopistolliset keskussairaalat olisivat romahtamispisteessä kun kaikki vuodepaikat menisivät uusimaalaisille mökkiläisille, jotka olisivat teloneet itsensä sairaalakuntoon mökkitouhujensa lomassa. Olihan täysin yleistä tietoa, että siinä missä maalainen oli oikean elämän karaisema jalo villi, joka kaupunkiympäristöön laitettuna voisi mokata vain nousemalla väärään raitiovaunuun tai yrittämällä puhua sitä ”hesulilaisten slankipuhetta”, toimisi yhtälö kääntäen siten, että maalle viety helsinkiläinen taantuisi troglodyyttiseksi grobiaaniksi vetäessään rönttähousut ja lantsarit koipiinsa, joka sitten tuontiolutkännissään ja terveestä järjestä vapautettuna yrittäisi painaa veskilukemistoksi tarkoitettuja vanhoja Seura-lehtiä sääressään olevaan kirveenhaavaan. Ja taas syötäisiin maaseudun kallisarvoisia resursseja kun jälleen yksi hesalainen vietäisiin sairaalaan kolmen kunnan alueella operoivalla ainoalla ambulanssilla.

Osuuspankin sali jouduttaisiin muuttamaan tilapäiseksi ruumishuoneeksi kaikille koronaan kaupunkilaisten takia kuolleille maalaisille.

Mitään tämmöistä ei kuitenkaan käynyt.

Kiitos Uudenmaan eristys 28.3.2020 – 15.4.2020

Mistä tiedät ovatko koulut alkaneet?

Se on syksy ja koulut ovat jälleen alkaneet. Tämän voi havainnoida ilman kalenteria jos on parit hoksottimet kohdillaan, kuten rumilla partaisilla sedillä usein on.

Hoksotin numero due on nämä lärpäkkeet jotka sijaitsevat kallon molemmin puolin, niillä on muukin tehtävä kuin likaisten silmälasien turvalla pito. Niillä nimittäin kuullaan.

Kuuloaistimalla voi päätellä onko läheisen peruskoulun oppilaat palanneet kesälaitumeltaan takaisin opinahjoon tankkaamaan tietoa ja osaamista amerikkalaisten toimintasarjojen pehmentämiin harmaisiin soluihinsa.

Käytössä olevan koulun erottaa käyttämättömästä koulusta sillä, että käytössä olevasta koulusta kuuluu ”lasten ilakoinnin ääntä”, tuon äänen voisi pähkinänkuoressa tiivistää sanomalla, että se ääni on kuin sellainen, mikä voisi lähteä kun tappaa eläimiä välineellä, mikä ei sovellu eläinten tappamiseen.

 

Ehkä aika on kullannut muistoni, mutta muistaakseni minun lapsuudessa ei ollut tapana huutaa kurkku suorana koko välituntia putkeen. Tai jos huusi, joutui johonkin laitokseen.

 

Hoksotin numero uno on nämä märät pampulat naamataulussa, eivät finnit eivätkä hesen majoneesiin tahriutuneet huulet, vaan näkimet eli silmämunat. Eikä tarvitse mennä sinne koulun pihalle asti katsomaan että onko siellä niitä lapsia, vaan ihan riittää kun menee kadulle sojottamaan.

 

Jaa että mitä siellä näkyy? Pikkuhiljaa alkaa kuvia pomppaamaan maisemasta verkkokalvoille, vähän kuin matemaattiset kaavat sanomalehdestä á la Kaunis mieli -elokuva. 

Siellä niitä on! Ja paljon! Ja ne aivan selkeästi muodostavat polun!

Tuo ruskea käärme joka johtaa lähimmästä ruokakaupasta koulun pihaan ei suinkaan muodostu päivätyönsä tehneistä puiden lehdistä jotka kesän jälkeen jäävät eläkkeelle ja putoavat maahan, vaan kaupan paistopisteiden pullapusseista.

Koska peruskouluissamme ei ilmeisesti enää tarjota ruokaa, joutuvat pienet piltit hakemaan John Fazerin kisällien leipomaa omarmunkkia ja dallaspullaa lähimmästä kaupasta nälkähorkkaansa, ja verensokerin ollessa vähissä, kirpoavat ne lasten pleissteissöninpeluun pehmentäneistä tassuista maahan. Onneksi talonmies tai tuuli hävittävät nämä paperipussit jollain aikataululla ja onhan se myönnettävä, että kun pulla on syöty, on pussista aika tulla JTO (=Jonkun Toisen Ongelma).

Valokuvauksesta

Onnistumisen fiilis, se on vähän kuin linnunkakka, joskus osuu joskus ei. Yleensä ei.

Mutta ei vaivuta synkkyyteen, joskus se läjä löytää tiensä hartialle tai pipoon ja joskus kuvatkin onnistuvat!

 

Piti töiden puolesta mennä Kalasatamaan päivystämään puoleksitoista tunniksi. Hommaa ei kuitenkaan ollut kuin toviksi joten luppoaikaa olisi ihan reilusti, otinpa siis työmatkalle mukaan lankomieheltä lainatun Yashica A linnunpönttökameran. Meillä on sellainen diili, että lanko ei myy perintöjassikaansa kenellekään ja minä saan lainata sitä kerran vuoteen niin pysyy käyttökunnossa. Ja hauska kamerahan se on!

 

Peilaan Kalasataman aluetta omiin muistoihini, kun Kalasataman konsepti oli vain tuskainen jomotus kaupunkisuunnittelijoiden palleissa ja alueella toimi kunniakas, ja toki myös hieman hämäräperäinen, Sörnäisten satama, toki jo tuohon aikaan anglismien aateloimana Port of Helsinki-konseptin jalokivenä.

Siinä missä oli ennen konttilukkihallit on nyt kerrostalo ja Kulosaaren sillan alla ei ole enää keltaista parakkia jossa toimi konekorjaamo ja hitsaamo vaan siellä on jokin ilmanvaihtopömpeli ja kevyenliikenteenväylä. Maailma muuttuu Eskoseni! Sillan alta löytyy vielä kuitenkin hämärää joutumaata jossa pölisevä hiekka ja kitukasvuiset varvut käyvät asemasotaa keskenään tilan herruudesta. Maassa on sähköjohtoja, vaijerinpalasia, rikottu natriumvalaisin, lasinsiruja ja miljoona tupakantumppia. Tyypillinen sekakäyttäjien Riviera. Sinne minä tietenkin menin ihmettelemään menoa, olin jo aiemmin kokenut visioita voimakaskontrastisesta kuvasta, jossa alhaaltapäin kuvattu silta halkaisisi neliöruudun diagonaalisesti, ja tätä kuvaa olin nyt hakemassa! Käpöttelin kahdeksikkoa Yassikan etsimeen tuijottaen kunnes sain sillat mieleiseeni asetelmaan, tarkistin valotuksen kännykän applikaatiolla, valitsin aukon ja ajan ja ryhdyin vielä hienosäätämään rajausta. Kun olin valmis painamaan laukaisinta, pysähdyin vielä hetkeksi fiilistelemään tilannetta; kuva oli juuri kuten ajattelin (toki tässä vaiheessa vasta potentiaalinen kuva) ja ajattelin, että nyt jos metrojuna ajaisi tuosta niin tämä olisi täydellistä levynkansimatskua (en edes tiennyt ajaako metro tuota siltaa pitkin) kun yhtäkkiä metro tuli esiin. Koin täydellisen zen hetken, sormeni painoi laukaisijaa jo ennen kuin päätös ottaa kuva syntyi. Jos olisin odottanut tietoisen päätöksen syntymistä ja signaalin siirtymistä lihaksistoon, olisin ollut auttamatta liian myöhässä. Sen sijaan arvasin, korkeammat voimat ottivat kuvanoton haltuuni. Tätä on hyvä valokuvaus*, tästä tulee hyvä fiilis.

Yashica A & Ilford HP5+, kehitys Rodinal ständissä 1:100 70 minuuttia kolmella käännöllä. Skannattu suoraan lasilta. Täytyy yrittää ehtiä vedostamaan tämä oikeaksi valokuvaksi.

 

*voimakkaan subjektiivinen mielipide, monen muun mielestä kuva voi olla aivan paska ja metodit sen saavuttamiseksi retuperällä.

Näin todella outoa unta

 

Näin viime yönä todella outoa unta; unessa minun piti jostain syystä käydä seiskaluokka uudestaan. Ja vielä Laajasalon yläasteella.

Koska koulumatka täältä kotoa oli "liian pitkä", pakkosijoitti kaupunki minut sijaisperheeseen Laajasaloon. Olin joku 6 vuotta nuorempi kuin uuden perheeni vanhemmat ja parikymmentä vuotta vanhempi, ja huomattavasti isompi, kuin perheen muut lapset.

Ja koska Laajasalo on käytännössä maaseutua, piti kouluun ehdottomasti mennä mopolla, sellaisella motocrossmallisella, vaikka ponnekkaasti sanoin, etten osaa millään mopolla ajaa.

Ja koska enhän minä tunne Laajasaloa ensinkään, niin eksyin sitten sinne metsäteille ja heitin useammat komeat pannutkin metsähallituksen puolelle kun sijaisperheen pojan viritelty ”supermotard” lähti lapasesta. Mitään kypärää en saanut kun pääni on niin iso, ajelin pitkin ja poikin kangasmetsää havunneulasten rapistessa parrasta ja kovasti ääneen sadatellen.

Lopulta pelmahdin skutsista jonkun pihalle, josta kaasuttelin nurmikkotupot ilmaan lennellen kohti asfalttitietä ja siitä edelleen sijoituskotiini sillä kello oli jo yli kaksi ja koko neljä tuntia kestänyt ensimmäinen koulupäivä oli voittopuolisesti ohi.

Päästyäni ”kotiin” alkoi sijaisperhe hirveän motkottamisen, opettajalta oli tullut Wilmaan viesti, että olen pinnannut koko ensimmäisen päivän. Olin aivan hiilenä näille humanisteille, pistävät jumalauta aikuisen ihmisen väkisin mopolla ilman kypärää menemään kouluun metsän läpi, ja sitten kun 39-vuotias seiskaluokkalainen makaa ojanpohjalle mopon lennettyä lepikkoon, niin sitä kutsutaan lintsaamiseksi??

Saarnaan päätteeksi sijaisperheen vanhemmat ilmoittivat, että huomenna mennään rehtorin puheille koko perhe, että kun vain pinnaan koulusta kaiket päivät (?) niin näillä näkymin jää varmaan koulu kesken ja joudun jonnekin tehtaalle töihin. Tässä vaiheessa jouduin jo korottamaan ääntäni, että kyllä juttu on niin, että nykyään tehtaalle päästäkseen pitää olla insinööri ja toisekseen, että kun minä olen kuitenkin sen seiskaluokan käynyt jo reilusti yli kaksikymmentä vuotta sitten, niin ei nyt ihan hirveästi pelota jos opintie Laajasalon yläasteella katkeaa vaikka tähän paikkaan.

Sitten heräsin.

Elämästä, pollareista ja kreosootintuoksuisista parruista

Valtavan iso ja keltainen, sellaisena minä sen muistan ja olen varma, että se seisoo edelleen siellä. Raudanraskaana, ikuisena kuin rantakalliot, taivaanlaki ja tuulet.
Puhun nyt valtavasta pollarista, en isosta kytästä, vaan sellaisesta johon ruotsinlaivat sidotaan kun ne ovat kaijassa.
Varhaislapsuuteni kului turvallisella 80-luvulla, jonka näkyvin ero nykypäivään on se kuinka turvatonta silloin oli. Satama-aluetta oltu aidattu, sinne pääsi kuka vain yrittämään veteen putoamista.

Kasarin puolenvälin jälkeen olen ehkä nelivuotias ja lempipaikkani maailmassa on Katajanokanlaituri. En välitä laiturista jos siellä on joku isompi risteilijä, sillä se tietää hälinää ja  ihmisiä. Tahdon usein mennä isän kanssa sinne. Laituri on ihmeellisyyksien aarreaitta. Siellä on  kreosootilla kyllästettyjä parruja, jotka tuoksuvat ja ovat kiinnitetty muttereilla, jotka ovat isompia kuin nyrkkini. Laiturilla on myös romua ja niin paksu köysi, etten saa sormiani sen ympärille. Muistan ihmetelleeni miten köyttä voitaisiin edes käyttää kun ei sitä jaksa kukaan nostaa, mutta en osaa sanoittaa ajatuksiani.
Laiturilla käymisessä on aina yksi pakollinen osuus, rituaali, nimittäin pollarin päälle kiipeäminen. Sen valtavien jalkojen välissä on kolme rei’itetystä turkkilevystä tehtyä askelmaa jotta pollarin sarviin yltäisi. Kumarrun kurkkimaan likaista sepeliä askelmien läpi ja työnnän sormeni kokeeksi yhteen reikään. Isä kieltää heti ja selittää, että sormi voi katketa jos kaatuu tai horjahtaa. Epäilen vahvasti että näin voisi käydä, mutta tempaisen sormeni heti pois askelman reiästä. Tuijotan kättäni ja mietin hetken aikaa miten kamalaa olisi jos sormi menisi irtipoikki, melkein tulee itku kun mietin millainen hätä tulisi äidille jos poika tulisi kotiin yhdeksänsormisena.
En yllä mitenkään pollarin päälle, saan käteni reunan yli ja tunnustelen sen sileäksi maalattua pintaa. Tunne on hupsu, olen nähnyt muualla vastaavia pollareita, mutta ne ovat olleet minua pienempiä. Tämä on paljon isompi, isompi kuin isäni. Joka kerta isä lupautuu nostamaan minut pollarin päälle, mutta jänistän aina. Olen pelkuri (ja olen edelleen mitä tulee korkeisiin paikkoihin).
 

Joskus parikymppisenä kävin katsomassa pollaria, se ei ollut enää niin kovin iso, ehkä kaksi metriä korkea. Olisin voinut helposti kiivetä sen päälle, mutta olin humalassa eikä pollarin yläpää ollut enää suuri kuin sirkusareena, numeron 47 kenkäni olisivat peittäneet siitä leijonaosan.
Joskus kolmekymppisenä kävin katsomassa pollaria taasen, mutta nyt matkan päästä sillä turvallisuus on lisääntynyt siinä määrin, että ystäväni Iso Keltainen Pollari on nyt aidan takana, eikä kreosootintuoksuista Katajanokanlaituria ollut enää, vaan sen nimi oli mahtipontisesti Port of Helsinki.
 

Ehkä tulevaisuus syö sataman ja sen aidat ja pollari on taas vapaata riistaa uteliaille nelivuotiaille. Ehkä pääsee testaamaan josko lapsenlapset uskaltaisivat seistä pollarin päällä.
 

Ehkä ja ehkä, sellaista se on. Elämä nimittäin.