Mieli lepää Somerolla

 

Mieli lepää Somerolla. Ja missä lepää mieli, lepää loppukroppakin.

Taakse jää Kivi-Helsingin kiireet, kun astuu sisään K-Härkätiehen, ja kerään iloiset nyökkäykset kassahenkilöiltä. Nappaan koriin paikallisia kurkkuja ja tomaatteja, leipäpaketin, Jokioisten munkkeja ja pari olutta. Parkkipaikalla on tilaa, eikä kukaan etsi maanisesti sitä ovea lähinnä olevaa ruutua tai tiuskahtele perheenjäsenilleen. Nostelen ostokset autoon, starttaan. Suuntaan ohi Kuisman ja keilahallin, ohitan Baddingin muistomerkin penkkeineen, kuin tilauksesta radio soittaa Tähdet tähdet. Käännän äänenvoimakkuutta kovemmalle ja pudotan kilolasit otsalta nenävarrelle, hyräilen mukana.

Säästöpankin ja autokioskin kohdalla täytyy vähän hiljentää vauhtia, jos vaikka näkyisi tuttuja, joita moikata. Kotona Helsingissä hoidin pankkiasiat pankissa, jonka nimestä tulee mieleen juuttien maa, ja aina keskeytyi asioiminen sanaan ”valitettavasti”. Valitettavasti sitä, valitettavasti tätä. Somerolla kukaan ei sano ”valitettavasti”, Somerolla sanotaan ”tämä hoituu”. Siksi minulla on nykyään tili Someron Säästöpankissa.

Somerolla ihmiset morjestavat toisiaan, Helsingin viiskulmassa kukaan ei katso toista, eikä kukaan hymyile, edes lapset. Joensuuntien alussa morjestin jo ensimmäistä tuttua, joka Hiacella ajoi vastaan. Se on kiva morjestaa, kun morjestetaan takaisin. Justeeraan autoni parkkiin S-marketin pihalle ja käyn Alkossa ostamassa roséviiniä, saan jälleen loistavaa palvelua ja toivotan hyvät viikonloput. Sitä arvottaa elämäänsä niiden pienien erojen avulla: Helsingissä kun käyt kaupassa, niin palaa hihat – Somerolla sama koitos päättyy suupielten kaareutumiseen ylöspäin.

Köröttelen majapaikkaani ja nostelen ostokset jääkaappiin. Lempiharrastukseni on valokuvaus ja olenkin someronreissuilla bongannut pittoreskin kuvauspaikan Jaatilan läheltä. Tienristeyksen jälkeen on raitin molemmin puolin tilat mihin Hondan saa parkkiin, vissiin tästä ajetaan traktorilla pellolle? Ne ovat minun salaiset parkkipaikkani nyt seuraavan varttitunnin aikana. Kaivelen rauhassa kolmijalan esille, virittelen sen pellolle ja ruuvaan kameran paikoilleen. Sommittelen kuvan kaikessa rauhassa, mittaan valon ja nappaan kuvan. Joku ajaa avolava-autolla ohi, morjestan kuin luonnostaan. Helsingissä ei voi näin tehdä, jos jossain on auton kokoinen paikka ja jätät kärrysi siihen, niin parissa minuutissa on paikalla kokovartalokondoomiasuun pukeutunut äkeä pyöräilijä, joka huutaa keuhkojensa pohjalta naisen sukupuolielintä, videoi sinua ja uhkaa tuhota mielenterveytesi. Somerolla ollaan ihmisiä ihmisille ja ymmärretään ihan ilman viestintää, että jos pitkätukka tahtoo napata pari valokuvaa pelloista, niin maailma ei siihen lopu, että auto on puoliksi maastoparkissa.

Somerolla ymmärretään autojen ja autolla liikkumisen päälle, sen voi päätellä jo katukuvasta, sillä Somerolla on paljon Honda CR-V merkkisiä autoja, se sattuu olemaan maailman parhain auto.

Sellainen paikka on Somero, siellä kelpaa ihmisen olla.

Miksi suomalaiset eivät osaa käydä ruokakaupassa

Heiluriportit ja niiden jälkeen metri puolitoista karsinaa. Siihen se jää. Tuntomerkit: metabolinen oireyhtymä, halvat vaatteet ja suu auki. Se on suomalainen, ja hän on jäänyt miettimään, että missä on ja miksi. Kerrosneliöitä voi olla neljästä sadasta aina 45 tuhanteen, mutta suomalainen jää siihen ahtaimpaan aukkoon arpomaan. Jotkut aloittavat tämän jo kärryparkissa, kärryjä on yhtä tai kahta sorttia, silti niiden ääressä arvotaan, kuin oltaisiin ratkaisemassa Rubikin paskakuutiota. Polettilaite on kuurakettiin verrattava ihme.

Miksi suomalaiset eivät osaa käydä ruokakaupassa?

Jos näille kuhnijoille huomauttaa, että maailmassa on muitakin ihmisiä, alkaa tuhahtelu. Parhaimmillaan on tupeksijan kunniaa loukattu ja äänekäs paheksunta alkaa. Näiden viskoosiaivojen selässä soisi lukevan heidän työpaikkansa yhteystiedot, että voisin mennä sinne käytäville makaamaan tai tunniksi vessaan. Mikäli heillä sattuisi silloin olemaan hoppu, voisin riemukkaasti hihkua ”mihin sitä kiire valmiissa maailmassa?”

Lehmä tekee ihmiselle maitoa, hevonen vetää auraa ja marsu kokeilee ihmisen shampoon, en tiedä omaa rooliani universumissa, mutta tasan varmasti se ei ole Prismassa jonkun turvenuijan selän takana odottelu, sillä välin kun tämä yrittää keksiä kuinka ostoslista taitellaan auki. Tai jos on, niin Jumala on sadisti.

Itsepalvelukassojen piti vapauttaa meidät perusälykkäät, laskutaidottomien analfabeettien ikeestä, mutta toisin kävi. Harva se kerta, kun kirmaan ostoskärryjeni kanssa itsepalvelukassalle, törmään hievahtamattomaan lihamuuriin, joka mongertaa ääneen seinässä olevaa tekstiä ”itse palvelu kassa?” Täpötäydet ostoskärryt tungetaan karsinakujaan, poikittain tietenkin, kuten kaikkialla muuallakin kaupassa. Kärryt asetetaan aina hyllyjen suuntaisesti ja vasta sitten alkaa tuotteiden etsiminen tavalla, joka saa jokaisen sisälukutaitoisen tahtomaan, että se meteoriitti putoaisi taivaalta tasan juuri nyt. Sitten ostetaan se sama tuote, joka ostetaan joka kauppareissulla. Jostain syystä sen etsiminen on aina yhtä vaikeaa.

Nopeudella, jota ei näe kuin katsomalla italialaisia taide-elokuvia hidastettuna, ryhtyy suomalainen siirtämään tuotteita yksi kerrallaan ostoskärryistä lukijan lasersilmän eteen. Nosto, tarkistus, että varmasti oikea tuote on tullut ja vain yhteen kertaan, tuotteen lasku tasolle ja toisto. Pystyn itse vetämään linjastosta läpi 45 tuotetta kuuteenkymmeneen sekuntiin, toiset saavat samassa ajassa kaksi maitoa. Ja joutuvat molemmilla kerroilla etsimään viivakoodin tölkistä, aloittaen pohjasta ja kannesta, joissa se ei ikinä ole.

Parhaimmassa tapauksessa joudut odottamaan vuoroasi niin kauan, että parta on polviin ja kotona eläkepaperit putoavat postiluukusta, kun juntti on saanut kaikki tuotteensa syötettyä, ja sitten kuulet ne sanat, jotka tarkoittavat, että tulet kuolemaan vanhuuteen siellä automarketissa ”jaa mihin mää nää setelit ja koliket sittem laitam?”

Miksi suomalaiset eivät osaa käydä ruokakaupassa?

Ravintola Pelimanni - rehellinen arvostelu

”Hei lähtekää syömään?” kuului kaino pyyntö.

No emmä taida jaksaa, märisin. Mutta päätin lähteä silti. Elämässä pitää olla spontaani ja me nelikymppiset helposti jämähdämme paikoillemme. Kaverin synttärit olivat oiva tekosyy piipahtaa korttelikapakkaan ja autolla meneminen oli täydellinen tekosyy juoda yksi max kaksi. Vaimoni ehdotti, että söisimme samalla niin ei tulisi kiire ainakaan illallisen takia.

Hondan nokka kohti Puistolaa ja ravintola Pelimannia. Vedin auton parkkiin K-marketin taakse ja katsoin hiljaa paikalla olevia hupparihörhöjä. Kaupan vieressä oli pubi joka selkeästi veti puoleensa laitapuolen kulkijoita. Aukion toisella puolella, pienellä kukkulalla, Pantheonin lailla kohosi ravintola Pelimanni. Katsoin mykistyneenä osin metsittynyttä tonttia, terassin kulkuaukon molemmin puolin olevia ”marmorikoristeita” sekä muovisia kukkalaatikoita, jotka olivat osin sulaneet tupakantumppipalon seurauksena. Ovet olivat tuttuja tuhansien suomalaisten pienten kyläkauppojen ovista, metalliraamit ja kahvat joiden mukavastimina kaksi mustaa, läpivärjätystä muovista tehtyä kahvaa. Jäykät saranat ja vielä jäykempi ovipumppu. Tuulikaapissa käyttöä odottavia rosterituhkiksia, matto rullalla sekä narikka, jossa unohtunut työpaikan mainoshuppari. Sisempi ovi oli yhtä lailla jäykkä, mutta sain sen auki yhdellä kädellä.

Astuin suoraan 90-luvulle. Ravintolan sisustus oli mykistävä yhdistelmä lama-ajan Viking Linen yökerhoa ja saman aikakauden ketjuperheravintolaa. Tiilenväristä lattiaklinkkeriä mustuneilla saumoilla, tummalla kirsikalla petsattua puutavaraa, verhoiluissa yötaivaan sinistä veluuria, jossa kryptisisä kanarianlinnunkeltaisia detaljeja. Valomainoksia, joissa ledit sytyttävät dinerin pihalla olevien amerikanrautojen etulyhdyt ja pirtsakoita oluttuopin siluetteja, jotka täyttyivät keltaisista valopisteistä, ja palmupuita. Televisiossa pyörii Ylen ykkönen ilman ääntä ja Sorsakosken Topi laulaa radiossa. Ravintolan yleisilme on kulunut, mutta siisti. Missään ei näy likaa ja lähes puhki-istutuilla jakkaroilla on korkeintaan kuusi seitsemän vuotta vanhat istuintyynyt, jotka harvinaista kyllä, eivät ole puhkikustuja. Paikalla on tusinan verran eläkeläisiä, mahdollisesti taloyhtiön yhtiökokous tai kansakoulun luokkakokous, olutlaseja kohotellaan, nauretaan jollekin vitsille, joku kehaisee purjevenettään. Eläkeläiset hymyilevät minulle, minä hymyilen heille, maailma hymyilee meille kaikille. On perjantai, tilillä on rahaa, kaverillani 40v syntymäpäivät ja minä olen onnistunut poistumaan kotoani.

Astelen tiskille, menyy on harvinaisen siistissä mustassa genuiininnahkaisessa kansiossa. Rätkäytän sen auki ja ryhdyn tekemään analyysiä: leikkeitä, pihviä, pizzaa..perus korttelipubiruokaa. Huokaisen helpotuksesta, listan annokset ovat lähinnä varitaatioita toisistaan – poissa ovat kuubalais-kiinalainen lohipaella, karjalanpaisti spagetilla ja paistetut muikut skottilaisten munien kanssa. Hyvän ravintolan tunnistaa suppeasta listastaan, siten tietää, ettei safka makaa kuukausia kylmiössä tai pakastimessa ja päädy asiakkaan lautaselle mikron kautta. Meinaan kuitenkin lentää perseelleni: annokset ovat järjettömän halpoja: wieninleike kympin ja aurajuustopihvi 13 eurodollarssia. Olen varma, että maksun hetkellä hintoihin voi laittaa nelisen euroa lisää ja sitten pahoitellaan, kun printteri ei toimi niin listassa on vanhat hinnat. Tilaan wieninleikkeen ranskalaisilla, päivänsankari samaten ja vaimoni aurajuustopihvin valkosipuliperunoilla. Lisäksi joka iikalle pitkä keppana. Lataan firman kortin tiskiin, nyt ei säästellä kun toimitusjohtaja on liikenteessä. Laskun loppusumma on vain 57€, eli kutakuinkin sama mitä maksaa kaksi paprikaa ja litra maitoa K-Marketissa tai kaksi hampurilaista missä tahansa streetfood-estetiikkaa vaalivassa bögömestassa.

Aterimet saa tiskiltä, joten ne ja oluet kourissa menemme paikoillemme. Tutkin ravintolaa tarkemmin, atmosfääri uhkuu kiireettömyyttä ja kulahtanut interiööri menee jo niin vahvasti campin puolelle, että kokonaisuus on loistava. Toivottavasti omistaja ei ikinä remppaa tätä! Keskustelemme hetken Ruotsin Riksbankenkin suorittamasta ohjauskoron nostosta ja sen vaikutusta kotimaan markkinoihin, olut ehtii vajua kolmella huikalle noin 2/3 tilavuudestaan kun alamme kuulla keittiöstä ääniä, jotka sulattavat ainakin minun hellamustan entisen ravintolakokin sydämen. Keittiössä nimittäin nuijitaan leikkeitämme! Niin monta kertaa olen saanut Saarioisen pakastimeen tapetun valmiiksi paneroidun possun ulkofileeleikkeen syötäväkseni, että saan nykyään näppyjä hanuriini pelkästään sen hajusta. Mutta nyt!  PAM PAM PAM joku JUMALAUTA TEKEE MEILLE RUOKAA EIKÄ VAIN LÄMMITÄ SITÄ. Oloni on lämmin ja pörröinen, aivan kuin olisin äitini keittiössä. Spekuloimme vielä tovin päivän polttavia puheenaiheita, kunnes henkilökunnan edustaja tuo annokset pöytään ja hieman huonolla suomella tiedustelee, mitä tuli kenellekin. Saan lautasen eteeni ja pidän näkemästäni. Leike ei ole suomalaisten tosiäjjä-mentaliteetin mukaan norsunkorvan kokoinen vaan pikemminkin sopusuhtainen, ranskanpottuja ei ole lumilapiollista vaan kohtuullinen määrä. Kuriositeettisalaatti piilottelee leikkeennurkan alla kuin häveten olemassaoloaan, ja anjovis sekä kaprikset ovat pienessä lasikulhossa leikkeen päällä; erittäin arvostettava juttu sillä jostain syystä kaikki eivät halua sillinriepaletta (olkoonkin, että se on maustettua ja värjättyä kilohailia) leikkeeseensä, vaikka se siihen kuuluukin. Kippaan sillisuikerot ja kapriset leikkeen niskaan ja tiristän sitruunalohkosta (joka on oikeaoppisesti leikattu siten, että viipale on businesspäästä viilletty auki) mehua leikkeen leivitykseen.

 

Pelimannin wieninleike

 

Veitsi leikkaa possunleikettä kuin ajatus, leivitys on ohut, rapeahko ja erittäin rasvainen. Tempaisen haarukansyrjällä vielä anjovista samaan suupalaan ja nostan haarukan suuhuni. Kieleni tunnustelee rasvaa tihkuvaa leivitystä ja puraisen kaiken läpi. Maku joka täyttää suuni, sitä voi kuvailla vain yhdellä sanalla: herkullinen. Tämä ei ole maailman parhain wieninleike, mutta se on helvetin hyvä. Seuraavaksi keihästän parit ranskanpotut haarukkaan ja dippaan ne ketsuppiin. Selkeästi pakastekamaa, mutta ravintolan frittiöljy on ensiluokkaista, maussa eivät kummittele lastenannosten nakit ja lihapullat. Potut eivät myöskään ole överisuolattuja, mistä iso plussa. Popsin vuorosuupaloin ihanaa wieninleikettä ja ranskalaisia. Olen kerrankin hiljaa. Ruoka on herkullista. Se on ihanaa. Muu seurue keskittyy myöskin syömiseen, hetken aikaa pöydästä ei kuulu kuin hiljaista puputusta ja hyväksyviä murahduksia. Leikkeen alta paljastuu ehta 1990-luvun suomiravintolasalaatti; pilkottua jääsalaattia, kurkkua ja tomaattia, niskassa oranssihtava öljyinen kastike. Olen herkistynyt, minä, iso mies, makustelen vielä yhden siron suupalan orgastisen rasvaista wieninleikettä ja isken sitten haarukan salaattiin, saaden jokaista komponenttia piikkeihin ja vien sen suuhuni. Takahampaissani on vielä leikettä ja puolikas ranskalainen, nyt maistan tuoreen salaatin ja jonkin lapsuudesta tutun maun. Se on Thousand island -kastike. Radiosta kuuluu Kari Tapio ja minä itken hiljaa paikallani onnesta, ihana leike, mahtava lisäkesalaatti.

Pelimanni ja wieninleike 5/5

Makustelutestissä: Boneless Kannelmäki

Kampesin sisään Bonelessiin lumituiskusta, toista viikkoa jatkunut nuhayskä oli painanut heleän sopraanoni jonnekin murske-erottelukoneen ja Tom Waitsin välimaastoon, joten innokas kassatarjoilija hieman säikähti, kun murahdin vastauksen kysymykseen, mitä saisi olla. Jahka sain loskat pyyhittyä rilleistä ja näkökykyni takaisin, pääsin tutkailemaan ravintolan interiööriä. Lookkia oli selkeästi haettu americanasta tutuista food truckeista, seinillä on vauhdikkaita graffiteja ja neonvalomainos, joka näyttää hyviltä instagramiin räpsittyjen annoskuvien ja selffieiden taustalla. Saan lumet kaivettua korvistani ja lakin taskuun, on aika tilata. Menyy on pelkistetty, mikä on helvetin hyvä asia sillä se takaa tuoreet ja laadukkaat raaka-aineet. Jos ravintola tarjoaa kaikkea mahdollista karjalanpaistista sushiin, tietää tasan että leijonaosa raaka-aineista makaa pakkasessa joulun ja juhannuksen yli. Tilaan vaimolle cali smash-burgerin ja itselleni double cheesen. Listalla olisi myös broileri – eli chickenburgereita, mutta ne saavat jäädä ensi kertaan. Koska on syntymäpäiväni, tahdon myös oluen, olen aikaisemmin katsonut netistä, että ravintolalla on oikeudet alkoholijuomien myyntiin ja oluet maksavat 5–9 €. Paikan päällä käy ilmi, että oluita on kahta erilaista ja molemmat maksavat yhdeksän euroa kappaleelta, vaikka koko on alle puoli litraa. Hinta on aivan korkea, olkoonkin että kyseessä Olarin panimon laatutuote. Päädymme tilaamaan yhteiset ranskalaiset sekä sinihomejuustodipin, laskun loppusumma on mykistävät 47,5 €. Aterimet, lasit, servietit ja maailman kalleimmat oluet saa tietenkin itse kantaa pöytään, ollaanhan Suomessa. Ranskalaisten kera maistuu ketsuppi, dorkalan dosetit ovat huojuvana pinona tiskillä, nappaan siitä yhden ja painan annostelijan kahvaa saadakseni Heinzia purkkiin. Annostelijan nokka on niin kuorruttunut, että kun kahva on pohjassa, lentää ketsuppi noin viidenkymmenen asteen kulmassa ohi paperikupista päätyen kädelleni. Kiitän itseäni fiksusta valinnasta, etten laittanut kahden sadan euron alpakkavillapaitaani päälle. Tiskillä olevat juomalasit ovat aivan huurussa pesukoneen jäljiltä, eikä huuru tule katoamaan sillä lasit ovat hermeettisen tiukasti kiinni astiapyyhkeestä. Tilaustapahtuman yhteydessä lasken keittiöhenkilökunnalta ainakin kolme räikeähköä elintarvikehygienialain rikkomusta, mutta hitto, ehkä tässä haetaan autenttista food truck elämystä?

Safka tulee ripeästi, mikä on kiva, sillä ravintola ei ole kaikista viehättävin. Ensimmäinen tuoli, jonka nappaan alleni nuljahtelee ikävästi, surullista että paikka on ollut kolme viikkoa auki ja jo nyt kalusteet alkavat hajota. Seuraavan tuolin jalat harittavat myös, mutta vähemmän. Selkänoja on käyttökelvoton loivuudessaan. Vaimoni valitsee trendikkään ”ikkunapenkkipaikan”, 40 mm kalusteputkesta ja Bauhaussin liimapuutammesta rakennettu lehteri on tuttu joka ikisestä kebabpizzeriasta. Ikkunalaudoilla on erilaisia köynnöskasveja, jotka ovat kuolleet kuivuuteen edellisellä viikolla. Teräsbetonitalon uumenissa kännykkä ei saa signaalia, wifin salasanan saisi ehkä henkilökunnalta kysymällä. Kaiuttimista raikaa ristiin hittiradiota ja gangstaräppiä.

 

Cali smash

Hampurilaiset ovat kerrankin kunnollisia, ainakin kunnollisen näköisiä. Näistä saisi humalainen lapsikin perunalla otettua herkullisen ruokakuvan. Hamppari on myös oikeaoppisen kokoinen, eli pysyy yhdessä käpälässä eikä aterimia kaipaa. Ranskanpotut eivät ole perinteisiä tikkuja, vaan kummallisia lastuja, jotka ovat fritattu niin ilmavan rapeiksi, että lienee kohtuullista olettaa keittiössä harjoitettavan noituutta. Itse hampurilainen on kuitenkin lievä pettymys, tässä vaiheessa kerrottakoon kaikille TOSI ÄJJÄ HETERO MIÄHILLE, että teiltä ei nälkä tällä lähde. Briossisämpylän välissä on kaksi satagrammaista pihvinriekaletta ja pupunruokaa. Ensimmäinen puraisu on maittava, tosin sen mukana tulee tarjoilijan hius suuhuni, mutta näitä vahinkoja voi sattua missä vain ja kelle vain, en anna sen häiritä. Briossi on oikeaoppisesti syntisen rasvainen, kauttaaltaan rapea eikä vain pinnasta. Pihvit ovat käytännössä pelkkää paistopintaa ja ainoina mausteina on suola sekä mustapippuri, pidän tämmöisestä. Juustot ja rehut sen sijaan jäävät hieman pienemmälle huomiolle, eikä purilaisessa tunnu olevan hesebursalle tuttua kiintokuutiota kurkkumajoneesia. Kuiva se ei kuitenkaan ole, sillä purilainen on rasvainen. Itse asiassa niin rasvainen, että burgerin puolivälissä tajuaa voipaperisen kääreen hölskyvän öljystä. Rasvahan kantaa tunnetusti makuja ja voi, laardi sekä läski ovat maukkaita. Sen sijaan purilaisen öljy alkaa ällöttämään nopeasti, rasvainen briossi, rasvainen pihvi, rasvainen juusto ja mahdolliset majot tekevät tästä sellaisen rasvapaukun, että kyytipojaksi valittu IPA on oiva valinta, kokiskin menisi mutta uskallan väittää, että vesi ruokajuomana vain kiinnittäisi rasvaisen kalvon kitalakeen. Vaikka päivän sää putoaa kategoriaan Lumimyrsky, on kolmeen kertaan rasvainen hamppari aivan liian hevi, jos päällä olisi kunnon krapula niin homman nimi olisi tyystin eri.

Rouvan cali smash hakkaa menneen tullen tuplajuustoni, sen välissä on reippaamalla otteella salaattia ja muuta hörpsöä joka tuo raikkautta rasvaisuuteen. Olin kahden vaiheilla tilaisinko smashroom-purilaisen, jossa olisi paistettua osterivinokasta, mutta kokemukseni mukaan ”erikoisvedot” eivät toimi. Erilaiset chili- ja sieniburgerit ovat yhden tempun poneja, siellä on se sieni tai Naga Morich chili välissä ja kaikki muu on sopivasti unohdettu: lopputulos on kuiva ja mälsä purilainen. Jopa vaimon cali smashia maistaessa en voi olla ihmettelemättä paria juttua, miksei paistoparilla ole paria rosteriritilää jolle pihvit voisi nostaa hetkeksi valuttamaan ylimääräiset rasvat ja miksei purilaisiin ängetä väliin vaikka marinoitua sipulia, jonka makeus/happamuus leikkaisi hieman törkeää rasvaisuutta? Kun purilainen on popsittu, hölskyy pergamiininen tarjoilupussi öljystä. Ikävästi tulee mieleen eräs entinen kortteliravintola, josta tehtiin kebabpizzeria. Siellä käytetty ”pizzajuusto” ja meetwurstit olivat niin rasvaisia, ettei lättyä saatu edes pöytään asti ilman, että tappavan liukkaita öljyroiskeita lensi pitkin lattioita. Safkaaminen piti aloittaa heittämällä neljä vessasta haettua imupaperia ristiin kiekon päälle.

Vaimon tilaama aurajuustodippi paljastui aurajuustodipiksi vasta kun aurajuustomurun päälle tirsutettu majoneesi syötiin ensin loppuun. Tämän hintatason paikassa soisin, että joku, jonka palkan maksan, vatkaa aurajuuston ja majoneesin sekaisin valmiiksi.

2x purilainen, ranskalaiset, dippi ja 2x Olarin panimon 0,44 l IPA = yht. 47,5€

 

Kiitämme:

Ystävällinen henkilökunta

Oikean kokoiset hampparit

Simppeli menyy

Ripeä palvelu

Maukas safka

 

Moitimme:

Hintataso (ja harhaanjohtava mainonta)

Hamppareissa liikaa rasvaa

Hieman ankea tunnelma, tänne ei tee mieli tulla kaveriporukalla viettämään aikaa (eikä kenenkään budjetti kestä yhdeksän euron bissejä)

Autoilusta ja pyöräilystä

Uutisissa oli juuri kuinka huonossa kunnossa me, suomalaiset, olemme. Ei toki kaikki, mutta ainakin minä (ja varmaan sinä). Radiossa nuorisolaiset, eli alle keski-äkäiset, puhuivat tästä ja ruotivat samalla myös pyhän (pelti)lehmän tolaa. He puhuivat naureskellen, miten kalliot räjäytetään pois autoteiden tieltä, ettei autolle tule paha mieli ylämäen takia. Ylipäätänsä keskustelu kääntyi hieman lapselliseen lällättelyyn siitä, miten ihmiset autoilevat koska ovat laiskoja ja laiskahan on 2020-luvulla eufenismi tyhmälle. Otin itseeni, vaikka en identifikoidukaan liikkumismuodon tai harrastuksen perusteella. Kyllä, hyötyliikunta on parasta liikuntaa. Kyllä, pyöräillen olisin paremmassa kunnossa kuin autolla liikkuen. Kyllä, pyöräily on monin verroin ekologisempaa kuin autoilu. Voin lisätä tähän vielä, että se on myös hauskempaa kuin autoilu. Radiossa juontajat puhuivat autoilusta jonain valinnaisena luksuksena: valitaan mennä autolla kauppaan tai töihin, koska on niin kiva istua omassa penkissä ja kuunnella omaa autoradiota. Tästä suoraan sitten mielikuvaan, jossa ruuhkassa seisoo sata autoa, jokaisessa vain yksi ihminen sisällä. Että me olemme tyhmiä! Fillarilla oltaisiin jo perillä, eikä ylipaino ja sydän- & verisuonitaudit olisi riesanamme.

Niin. Tai näin. Ryhdyinpä sitten itse pohtimaan. En minä tahtoisi autoilla, mutta kun on pakko. Toimenkuvani edellyttää liikkumista alueella, jonka nurkat ovat Vantaan Pähkinärinne, Helsingin Sompasaari, Porvoo ja pohjoisessa aina Hämeenlinna. Välissä sitten Keravat, Järvenpäät, Hyrylät ja Tikkurilat. Vaikka minulle on annettu töissä vapaat kädet kehittää toimenkuvaani ja itseäni alati parempaan suuntaan, tulee ajokilometrejä helposti päivässä 50-200. Tahdon puolustuksekseni sanoa, että niin paljon turhaa autoilua vastustan, että olen puolessa vuodessa optimoinut liki 300 km/kk ajosuoritteestani pois.

Leikitään hetki paholaisen asianajajaa. Jos kerran autoilu on laiskaa ja pöljää, ja fillarointi god tier valinta, niin miten realistista olisi suoriutua kotoa töihin Vantaalle ja siitä Keravan ja Järvenpään kautta takaisin toimistolle ja kotiin ­– pyörällä? Ajosuorite on 97 km (en suoriutuisi siitä nykyisessä kunnossani). Autolla matkat olisivat yhteen pötköön tunti ja 43 minuuttia. Pyörällä neljä tuntia ja 28 minuuttia. Itse töihin menisi kohteissa yhteensä nelisen tuntia. Autolla ajaen saan 7,5 h työpäivän aikana ajettua kohteet läpi ja raportit tehtyä. Pyöräilijänä olisin vasta kotona siinä vaiheessa, kun autoileva minäni olisi päivän työt tehnyt ja iltaruoan syönyt. Joukkoliikenne ei myöskään pelasta, tai korkeintaan pelastaa reiteni ja pohkeeni, sillä matka toimistolta meidän Keravan-kohteeseen on junalla+pyörällä vain vartin nopeampi vaihtoehto, kuin sotkea koko matka munamankelilla. Siispä auto.

On siis selvää, etten selviä työstäni ilman autoa. Voin siis viitata kintaalla radion kikattelijoille. Entäs sitten omat ajoni? Kellotan 19 vuotta vanhaan Hondaani 700–1000 kilometriä kuukaudessa. Tuosta määrästä 80–95 % on työmatka-ajoa ja loput käytännössä työhön liittyvää ajoa, kuten toimistolle kurvailua. ”Omat ajoni” viimeisen viikon ajalta ovat kun kävin Lidlissä ja valokuvaamassa pilviä (älkää naurako) ja sitten Puuilossa ostamassa uuden suodattimen liesituulettimeen, yhteensä noin 26 kilometriä. Nämä kilsat olisin voinut heittää fillarilla. Sovitaan, että omaa ajoa tulee joka viikko 25 kilometriä, sata kilometriä kuukaudessa, ja auton mittariin kertyy 900 kilometriä per kuukausi. Se on 11 %. Oletetaan, että puolet noista kilometreistä on sellaisia, etten pakottavasta syystä pysty vaihtamaan autoilua päittäin pyöräilyyn. Voisin siis pienentää ajosuoritettani 5,5 %, olettaen, että kesäkuun kelit jatkuisivat 12kk, mutta koska meillä on talvi ja minulla ei ole sairausvakuutusta, pääsen pyörälläni vain toukokuu-lokakuu. Voisin siis vaihtaa 2,75 % autoilukilometreistäni fillarointiin. 12tkm/a ajosuoritteella se tekee 330 kilometriä. Ei huono kuitenkaan.

Mutta. Koska minulla on jo se auto, koska tarvitsen sitä töihin, ja se maksaa joka päivä laskentavasta riippuen 1,5–3€ vuorokaudessa ajoi sillä tai ei, tuntuu todelliselta valinnaiselta luksukselta jättää kottero ruutuun ja mennä Motonettiin ostamaan taskulampun paristoja fillarilla, maassa jossa perstuntumalla tuntuisi olevan maailman kalleimmat autot, autokoulut ja polttoaine.

Pyöräily on kivaa, mutta ainakaan nykyisessä maailmanjärjestyksessä se ei ole vaihtoehto kaikille työssäkäyville.