Islantilaiset rikossarjat. Olen koukuttunut niihin. Se alkoi Loukusta, jonka eka kausi ahmittiin meillä pikavauhtia ja kakkoskautta jäätiin odottamaan sohvan nurkkaan käpertyneenä kerälle kuin pyythoni sapuskoinnin jälkeen.
Kakkoskausi tuli ja sekin koki saman kohtalon kuin pepperonipizza Golden Raxin buffetissa kun kesälahtelaiset alakoululaiset tulivat luokkaretkelle isolle kirkolle.
Ja nyt Netflix tarjoilee meille jälleen islantilaisia rikoksia Valhalla murders -sarjan muodossa.
Ai että nämä ovat loistavia. Kertakaikkiaan loistavia.
Näissä on rosoa, elämänmakua. Tiedättekö. Ihmiset ovat rumia, kännyköistä loppuu akku, taskulamput ovat sitä rautakaupasta saatavaa mallia eivätkä jotain mikättimiä jotka näyttävät siltä, että ne on saatu avaruusmuukalaisilta vuonna 2100 ja jotenkin lähetetty menneisyyteen hämmentämään katsojia.
Kyllähän ruotsalaiset ja suomalaisetkin osaavat rikossarjoja tehdä, mutta niissäkin on jotain liian kliinistä. Islantilaiset eivät kumartele suuren maailman trendejä; ihmisillä on vatsamakkaroita, paskanen tukka ja alkava alkoholiongelma – ihan kuten kaikilla meillä muillakin. TV-sarjan islantilainen polisiiasema näyttää ihan siltä kuin islantilainen kyttis voisi näyttää, muissa pohjoismaisissa rikossarjoissa paikallinen kyttis näyttää ihan tähtialus Enterprisen brygan wingalta.
Ja tiedättekö millaisilla autoilla islannin kytät ajavat? Saatanan miehekkäillä maastoautoilla! Eihän islannin karhumaiset poliisit edes mahtuisi johonkin tapetinväriseen etuveto-octaviaan.