Ylistys Hiacelle

Toyota Hiace vasta kulkine onkin, sohvapenkki, lattiavaihde ja takaveto - kuten Oikeissa Autoissa.

Takapaksi ottaa tonnin verran ja kolmen metrin edestä nyyttiä. Takana kierrejouset, edessä vääntösauvat, ottaa kurvit kuin juna.

Sisällä kaikki on kuskin hallittavissa vaikka rukkaset kädessä, ylellinen verhoilu, high fidelity -äänentoistojärjestelmä ja kojelautaan integroitu tuhkakuppi takaa viihtyisät matkustuskilometrit niin kuskille kuin matkustajalle.

Hyttiin mahtuu papereiden mukaan kolme, mutta oikeasti vain kaksi joten voi hyvällä syyllä jättää sen läskin kaverisi, typerän teinisi tai ärsyttävän anoppisi, kotiin. Tai tunkea ne takapaksiin.

Konepellin alla lepää mahtava voimanpesä, 2,4 litrainen, pakokaasuahdettu, turbodiesel (aina vuoteen 1999 asti luotettavalla etukammiotekniikalla). Kuin isoäidin muurinpata se varaa lämpöä ja käynnistyy kovillakin pakkasilla kuin palmun alta, tästä pitää huolen vielä erikoisvahva startti, tuplapaksuiset startin kaapelit ja kaksi 60Ah akkua rinnan kytkettynä. Auramies menee ehkä töihin volkkarilla, mutta vain sen ansiosta että hiacemies on ensin ajanut antamaan apuvirtaa kansanautoon.

Kun kurvaat paikalle Toyota Hiacella, veivaat ikkunan auki ja heilautat morjekset vasemmalla kädelläsi, sillä kädellä jonka ranteessa on Casion valmistama digitaalikello, tietävät sekä herrat että narrit, että siinä menee menestynyt ihminen joka ei tingi tyylitajustaan.

Kuritta kasvaneet peikkolapset ja roskaus

Se on syksy ja koulut ovat jälleen alkaneet. Tämän voi havainnoida ilman kalenteria jos on parit hoksottimet kohdillaan, kuten rumilla partaisilla sedillä usein on.

Hoksotin numero due on nämä lärpäkkeet jotka sijaitsevat kallon molemmin puolin, niillä on muukin tehtävä kuin likaisten silmälasien turvalla pito. Niillä nimittäin kuullaan.

Kuuloaistimalla voi päätellä onko läheisen peruskoulun oppilaat palanneet kesälaitumeltaan takaisin opinahjoon tankkaamaan tietoa ja osaamista amerikkalaisten toimintasarjojen pehmentämiin harmaisiin soluihinsa.

Käytössä olevan koulun erottaa käyttämättömästä koulusta sillä, että käytössä olevasta koulusta kuuluu ”lasten ilakoinnin ääntä”, tuon äänen voisi pähkinänkuoressa tiivistää sanomalla että ”se ääni on vähän kuin sellainen ääni mikä voisi lähteä kun tappaa pieniä eläimiä välineellä mikä ei sovellu pienten eläinten tappamiseen”.

Ehkä aika on kullannut muistoni, mutta muistaakseni minun lapsuudessa ei ollut tapana huutaa kurkku suorana koko välituntia putkeen. Tai jos huusi, joutui johonkin laitokseen.

Hoksotin numero uno on nämä märät pampulat naamataulussa, eivät finnit eivätkä hesen majoneesiin tahriutuneet huulet, vaan näkimet eli silmämunat. Eikä tarvitse mennä sinne koulun pihalle asti katsomaan että onko siellä niitä lapsia, vaan ihan riittää kun menee kadulle sojottamaan.

Jaa että mitä siellä näkyy? Pikkuhiljaa alkaa kuvia pomppaamaan maisemasta verkkokalvoille, vähän kuin matemaattiset kaavat sanomalehdestä á la Kaunis mieli -elokuva. Siellä niitä on! Ja paljon! Ja ne aivan selkeästi muodostavat polun!

Tuo ruskea käärme joka johtaa lähimmästä ruokakaupasta koulun pihaan ei suinkaan muodostu päivätyönsä tehneistä puiden lehdistä jotka kesän jälkeen jäävät eläkkeelle ja putoavat maahan, vaan kaupan paistopisteiden pullapusseista.

Koska peruskouluissamme ei ilmeisesti enää tarjota ruokaa, joutuvat pienet piltit hakemaan John Fazerin kisällien leipomaa omarmunkkia ja dallaspullaa lähimmästä kaupasta nälkähorkkaansa, ja verensokerin ollessa vähissä, kirpoavat ne lasten pleissteissöninpeluun pehmentäneistä tassuista maahan. Onneksi talonmies tai tuuli hävittävät nämä paperipussit jollain aikataululla ja onhan se myönnettävä, että kun pulla on syöty, on pussista aika tulla JTO (=Jonkun Toisen Ongelma).

Metelöinti ei minua haittaa, mutta roskaaminen vituttaa suunnattomasti. Yritän tässä pohtia kuinka lähestyä koulun rehtoria kirjallisesti siten etten saa mitään syytettä.

Avoin kirje HOK/Elannolle

Ihmiskunnan historian tärkeimpiä merkkipaaluja on tulen käytön keksiminen. Historioitsijoiden mukaan ensimmäiset merkit nuotiosijoista johtavat aina 250 000 – 300 000 vuoden taakse, jo pystyihminen (homo erectus) ymmärsi tulen päälle vaikka ei sitä välttämättä osannut itse sytyttää. Tutkijoiden mukaan on kuitenkin mahdollista että esi-isämme ovat osanneet ottaa liekin talteen esimerkiksi metsäpalosta tms. ja säilyttämään sitä käyttökelpoisena.

Tulen käyttö mahdollisti ruoan, eli lihan (vegaanit menkää pois) kypsentämisen ja täten sen muuttamisen helpommin syötävään ja ravitsevampaan muotoon, kun ravinteet ym. saatiin tehokkaammin talteen, jäi aikaa sosiaaliselle elämälle ja ihmisapinan aivot pystyivät kehittymään enemmän energiaa käyttävään suuntaan – koska energiaa oli enemmän tarjolla.

Voidaan siis sanoa, että ihminen on aistinvaraisesti kypsentänyt lämmön avulla ruokaansa noin neljännesmiljoona vuotta.

Tätä taustaa vasten en todellakaan ymmärrä kuinka on mahdollista, että Koskelantien Alepan paistopisteen tuotteet ovat poikkeuksetta joko A. raakoja tai B. palaneita. Värvääkö HOK/Elanto työntekijänsä jonkin madonreiän kautta ajasta jolloin kypsennys oli toimivaan Windows-tietokoneeseen verrattava ihme vai annetaanko työntekijöille ruiskeina jonkinlaista käänteistä evoluutiolääkettä?

Ihmetyshermoani kutkuttaa myös se, että kuinka em. Alepassa saadaan voisarvet, ranskalaisittain cruassaantit, sellaisiksi kaksiulotteisiksi levyiksi. Minä olen nähnyt kuvia Ranskasta ja ranskalaisista cruassaanteista ja niissä kuvissa ne ovat sellaisia pöyhkeitä, kuolaneritystä lisääviä sarvia, eivätkä suinkaan sellaisia auton alle jääneen oravan näköisiä lättyjä. Mielikuvitukseni pallottelee kahden eri skenaarion välillä, joko cruassaantit prässätään jollain koneella litteäksi, HOK/Elannon ilkeän johtajan John Elannon mahtikäskyllä tai sitten ne on tarkoitus puhaltaa paineilmalla pulleiksi ja Koskelantien Alepan kompressori on rikki.

John Elannolle sellaiset terveiset, että jos tarvitsette pätevää jannua toimimaan paistopistekonsulttina niin minä voin varmasti hoitaa vakanssia jos hinnasta päästään sopuun.