tiistai 12. syyskuuta 2017

Kuritta kasvaneet peikkolapset ja roskaus


Se on syksy ja koulut ovat jälleen alkaneet. Tämän voi havainnoida ilman kalenteria jos on parit hoksottimet kohdillaan, kuten rumilla partaisilla sedillä usein on.

Hoksotin numero due on nämä lärpäkkeet jotka sijaitsevat kallon molemmin puolin, niillä on muukin tehtävä kuin likaisten silmälasien turvalla pito. Niillä nimittäin kuullaan.

Kuuloaistimalla voi päätellä onko läheisen peruskoulun oppilaat palanneet kesälaitumeltaan takaisin opinahjoon tankkaamaan tietoa ja osaamista amerikkalaisten toimintasarjojen pehmentämiin harmaisiin soluihinsa.

Käytössä olevan koulun erottaa käyttämättömästä koulusta sillä, että käytössä olevasta koulusta kuuluu ”lasten ilakoinnin ääntä”, tuon äänen voisi pähkinänkuoressa tiivistää sanomalla että ”se ääni on vähän kuin sellainen ääni mikä voisi lähteä kun tappaa pieniä eläimiä välineellä mikä ei sovellu pienten eläinten tappamiseen”.

Ehkä aika on kullannut muistoni, mutta muistaakseni minun lapsuudessa ei ollut tapana huutaa kurkku suorana koko välituntia putkeen. Tai jos huusi, joutui johonkin laitokseen.

Hoksotin numero uno on nämä märät pampulat naamataulussa, eivät finnit eivätkä hesen majoneesiin tahriutuneet huulet, vaan näkimet eli silmämunat. Eikä tarvitse mennä sinne koulun pihalle asti katsomaan että onko siellä niitä lapsia, vaan ihan riittää kun menee kadulle sojottamaan.

Jaa että mitä siellä näkyy? Pikkuhiljaa alkaa kuvia pomppaamaan maisemasta verkkokalvoille, vähän kuin matemaattiset kaavat sanomalehdestä á la Kaunis mieli -elokuva. Siellä niitä on! Ja paljon! Ja ne aivan selkeästi muodostavat polun!

Tuo ruskea käärme joka johtaa lähimmästä ruokakaupasta koulun pihaan ei suinkaan muodostu päivätyönsä tehneistä puiden lehdistä jotka kesän jälkeen jäävät eläkkeelle ja putoavat maahan, vaan kaupan paistopisteiden pullapusseista.

Koska peruskouluissamme ei ilmeisesti enää tarjota ruokaa, joutuvat pienet piltit hakemaan John Fazerin kisällien leipomaa omarmunkkia ja dallaspullaa lähimmästä kaupasta nälkähorkkaansa, ja verensokerin ollessa vähissä, kirpoavat ne lasten pleissteissöninpeluun pehmentäneistä tassuista maahan. Onneksi talonmies tai tuuli hävittävät nämä paperipussit jollain aikataululla ja onhan se myönnettävä, että kun pulla on syöty, on pussista aika tulla JTO (=Jonkun Toisen Ongelma).

Metelöinti ei minua haittaa, mutta roskaaminen vituttaa suunnattomasti. Yritän tässä pohtia kuinka lähestyä koulun rehtoria kirjallisesti siten etten saa mitään syytettä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti