sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Uudenvuoden ilotulitukset ovat skeidaa

Kyllä. Skeidaa.

Jokavuotinen ulina alkaa heti joulun jälkeen, miten iloisia tulitteita ei saisi "ampua" koska koirat ja pienet lapset pelkäävät. Tämä on hieno yleistys johon ei edes SoMen 2.0 SJW-jengi osaa tarttua, sillä vielä ei ole muodikasta loukkaantua pienten lasten ja koirien puolesta mitä yleistyksiin tulee.

Ei kaikki lapset tai koirat pelkää, osa pelkää. Aika pieni osa. Meillä on kuitenkin äänessä älyllisesti heikompilahjaista ainesta joiden mukaan yhteiskunnan tulisi pyöriä aina sen heikoimman osasen mukaan. Ei "pommeja" uutena vuotena. Turvakaiteet jalkakäytäville, kypärät päähän konttausikäisille, putoamissuojaimet oraville ja kuutit sosiaaliturvan pariin.

Ja mitä helvettiä aikuiset ihmiset puhuvat uuden vuoden paukuista "pommeina"? Mitä helvetin pommeja nämä paperista taitellut rullat ovat joissa on kaksi mikrogrammaa ruutia? En ole vuosiin ostanut mitään paukkuja tai raketteja, sen verta skeidaa ne ovat. Joskus edellisellä vuosikymmenellä ostin S-kaupasta jonkin kymmenen raketin paketin kun poikapuoli oli kymmenvuotias ja paukuttelu kiinnosti. Heti iltakuuden perään ammuttiin yksi raketti taivaalle ja voi luoja mikä säälittävä TUHNU se oli.

Missä on VAARANTUNNE näissä 2010-luvun ilotulitteissa? Ei sitä ole. Ja ilman vaarantunnetta ei elämässä ole makua.

Poikapuolen onneksi isäpuolensa on kaikkien muiden hyvien ominaisuuksiensa lisäksi myös A-luokan pyromaani ja pommientusiasti. Jäljelle jääneet yhdeksän rakettia purettiin pikimmiten ja samalla kourallinen jotain pikkupaukkuja ja näistä aineksista sai kasattua kolme oikeaa rakettia jotka ammuttiin puolilta öin taivaalle toivottamaan uusi vuosi tervetulleeksi ja samalla pelottaen, pahat henget, trullit, härminkäiset, kepulaiset ja muut peikot huit helvettiin tiluksilta.

Kyllä olisi huomattavia virtsaneritysongelmia ballerinakenkiin pukeutuneella 20-vuotiaalla sosionomiaa opiskelevalla cityvihreällä jos pääsisi aikakoneella kurkkaamaan millaisella paukkeella uusi vuosi otettiin vastaan minun lapsuuteni Katajanokalla.

Paukut eivät olleet mitään onnettomia tussahduksia jopa yksittäiset papatit pamahtivat komeasti aiheuttaen kranaattishokin maahanmuuttaneelle sotapakolaiselle. Ja näitä annettiin ihan pikkulapsille käsistä viskottaviksi. Heti kun Colt-sytkäri pysyi lapasessa sai mennä paukuttelemaan. Me isommat lapset leikimme "kiinareilla" joka oli käytännöllisesti katsoen kallion louhintaan soveltuvaa tavaraa. Paukut näyttivätkin siltä, että niillä pelleily voi saada aikaan raajan menetyksen. Näitä sitten kylvettiin mm. porttikonkeihin jossa ne räjähtelivät huumaavasti täyttäen ilman ruudinsavulla. Ja aina joku oli napannut kotoaan mummon vanhan emalisen teepannun jonka nokasta kiinari tuupattiin sytytyslanka käryten sisään, sitten korvat helisten katsottiin miten pannun kansi lensi taivaisiin.

Eikä suojalaseja tai kuulosuojaimia käyttänyt kukaan! Ei kukaan! Tammikuun ensimmäinen päivä koitti joka jannulla ja jannuttarella siten että korvat soivat ja sormet olivat palorakkuloilla. Oli muuten elämä hyvää tuolloin.

Yksi syy sille, miksi nykyään ilotulitteet aiheuttavat niin paljon vammoja, on varmastikin se, että kun kaikilla on kokovartalokondoomista alkaen kaikki mahdolliset henkilösuojaimet päällä ja paukut ovat mitä ovat, on niillä pelleily suorastaan luonnollista. Vuonna 1989 ei kenelläkään tullut mieleen ampua raketilla kaveria kohti, sehän olisi mennyt kaverista läpi niin että heilahtaa!

Eikä silloin ei puhuttu miten koiria pelottaa, silloin oli itsestään selvää että jos koiraa pelottaa niin kotiväki jäi kotiin rauhoittelemaan koiraa ja hommasta selvittiin. Nykyään kun kaikenmaailman urpot voivat netistä tilata itselleen koiran, ollaan ongelmissa. Koiria ei osata kasvattaa ja niille omatoimisesti diagnosoidaan kaikenlaisia ihmisten mielen sairauksia ja sitten itketään kun mamman pikku Jupiter-Pembroke pelkää paukkuja ja kokee ahdistusta. Jumalauta. Kasvattakaa ne rakkinne.

Joka tapauksessa kun nämä nykyajan paukut ovat mitä ovat (skeidaa) niin suosittelen kaikille koko paukutteluosien skippaamista. Ilotulitusten järkkääminen pitäisi jättää alan ammattilaisten tehtäväksi ja kaupungit voisivat vaikka nipistää pormestarin liksasta parikymmentä tonnia jolla rahotettaisiin uuden vuoden ilotulitukset, tällöin saataisiin näyttävä show joka ei roskaisi koko kaupunkia, sillä olisi työllistävä vaikutus ja kaikki ilotulituksista kiinnostuneet voisivat hakeutua katsomaan sitä, eikä kenenkään tarvitsisi kuunella omalla pihallaan säälittävää kissanpierurakettien säksätystä.

Landella voitaisiin edelleen räjäyttää dynamiitilla!

maanantai 18. joulukuuta 2017

Wienerschnitzeliä ravintola Ogelissa

Olin tapani mukaan erikoistilanteiden miehenä ajautunut Ogeliin töihin, tällä kertaa ripustamaan polkupyöriä kattoon.

Jotenkin koin luontevaksi syödä paikan päällä, ja vaikka olen vege ja kaiken lisäksi vielä dieetillä, päätin syödä wienerleikkeen. Paristakin syystä, yksi syy oli se että pääsen kirjoittamaan aiheesta ja toisekseen siitä syystä että aiemmin mestassa näkemäni "wienerleike" ei vakuuttanut.

Minä olen nimittäin sellaisessa harvinaisessa asemassa, että olen nähnyt jokaisen ravintolan annoksen. Olen kuvannut niistä jokaisen uudelle menyylle.

Tuolloin kamerani eteen kiikutettiin wienerleikkeenä possun uf-pihvi jonka kanssa tarjottiin jotain kastiketta sekä riisiä. Ilmoitin, että tämmöistä paskaa en ole vielä eläessäni nähnyt ja minä olen sentään ollut Amicalla lounaskokkina ja ABC:n kahviossa asiakkaana. Kieltäydyin kuvaamasta annosta ja lupasin palata asiaan ennen vuodenvaihdetta.

Nyt kun olin siis siellä ja nälkäkin iski niin sanoin omistajalle, että käyn kokin kanssa vähän juttelemassa leikkeestä. Kokki oli kanssani samaa mieltä siitä, millainen wienerleike on, mutta kuulemma omistajan kanssa on ollut näkemyseroja. Sanoin, että tekee sellaisen wienerleikkeen kuin minä haluan ja minä paukutan omistajalle, että tämmöinen se on ja tätä myytte jatkossa.

Menin pöytään odottamaan annosta Efes draft -olutpullon kanssa. Reilussa kybäminsassa se saapuikin ja se oli juuri sellainen kuin olin toivonut, ellei parempikin. Ranskalaisia on runsaasti, kuten kuvasta näkyy, mutta tilasin niitä 1½ kertaisen määrän jotta paikalle saapuneelle vaimolleni olisi jotain närpittävää.

Leike oli ranskalaisten päällä, mutta se ei tihkunut rasvaa eikä muhjuunnuttanut belgian lahjaa maailmalle. Leivitys oli poikkeuksellisen tasainen ja juuri sopivan ohut, possun uf oli nuijittu hellällä mutta varmalla otteetta tasapaksuiseksi "norsunkorvaksi". Lisäpisteitä siitä, että leivitystä ei oltu poltettu mistään kohtaa, tämä vaikuttaa olevan monelle chefille vaikea paikka.

Leivitys oli rapea, leike oli mehevä. Maussa löivät käsipäivää tutut suola ja pippuri, seassa oli myös hieman paprikajauhetta joka antoi kaunista väriä. Rasvaa oli totta kai mukana, mutta mitään etovaa kalvoa ei kitalakeen siitä jäänyt, eikä lautaselle ollut tippunut mitään öljylammikkoa isoisän vm.87 Asconan tapaan.

Ranet, päältä rapeita, sisältä kuohkeita. Kasvislisäke? Paistetut veget, tuttua ja turvallista, ehkä jopa tylsää. Leikkeen päällä sitruunaviipale, itse arvostaisin lohkoa enemmän, ja elegantisti asetettu sardellin pala (tämä oli tosin sitä "sardellia" joka on sardiinia) sekä passeli määrä ällöttäviä kapriksia.

Kaiken kaikkiaan tasapainoinen kokonaisuus joka yllätti minut todella positiivisesti. Ogeli ei ole edes mikään mahdottoman kallis paikka, lounasaikaan kaikki a la carte -listan annokset ovat -25% ja eläkeläiskortilla syö kellon ympäri -50%.

Jaa niin se omistajan ohjaus wienerleikkeen suhteen? Näytin annostani ja sanoin, että tätä myytte jatkossa wienerleikkeenä. Jos kuulen, että täällä on myyty leivittämätöntä possunpiffiä jonkun epämääräkastikkeen kanssa, niin ei hyvä heilu!
 

 

tiistai 12. joulukuuta 2017

Kameroista ja valokuvauksesta

Jatkan heti perään horinoitani valokuvausharrastuksesta, varsinkin kun päivän lumimyräkkä on nyt jumittanut minut kotiini.

"Miksi ihmeessä kuvata filmille? Sehän on kallista!"

Kallista ja kallista. Museomoottoripyörät vasta tulevat kalliiksi. Tai jenkkiläiset avolava-autot 50-luvulta. Perhokalastuskin on kallista. Ja ammunta.

Kaikki tässä maailmassa maksaa. Asiat pitää osata suhteuttaa. Toki valokuvaus on halpaa, jos vertaa pienkoneella lentämiseen. Tai kallista jos vertaa käpylehmien askarteluun. Tärkeintä on kuitenkin aina se, mitä harrastus antaa.

Minulle valokuvaus antaa mielenrauhaa ja ajanvietettä. Valokuvaus ei ole vain napin painamista ja tähtäimen läpi tihrustamista. Se on näpertelyä, historiantutkimista, jaloittelua, itsenä toteuttamista, liikkumista sellaisissa paikoissa joihin normaalisti ei tulisi mentyä, keskustelua, nippelitietoa, kamahomoilua, taidepelleilyä ja ennen kaikkea pyrkimystä näkemään tutut asiat uudella tavalla.

Avaan tässä vähän mitä kaikkea nämä pitävät sisällään, tai mitä ne minulle merkitsevät.

Olen vähän kamahomo. Tykkään että minulla on asioita ja esineitä. Mielellään kaikkea outoa. Olen se tyyppi, jolle voi soittaa ja vuonna 2017 kysyä "Onko sinulla näppäimistö PS2-liitännöillä?" tai "Löytyykö sinulta VHS-nauhuri?"

Ja onhan minulla.

Olen myös sellainen animisti, että uskon että myös koneilla on sielu. Puhun mielelläni "maanantaikappaleesta" jos jokin laite ei toimi tai on muuten hankala. Ovathan ihmiset ja eläimetkin erilaisia, mikseivät koneet?

Vanhoissa mekaanisissa kameroissa on jotain taianomaista. Ne kaikki tuoksuvat erilaisilta ja tuntuvat käteen erilaisilta. Voin pitää käsissäni kahta identtistä Pentax MG runkoa, tai kahta saman valmistajan 50mm objektiivia ja sokkona arvata kumpi on kumpi, kumman löysin kirpparilta, kumman sain kaverilta.

Niissä on vipuja ja kytkimiä. Painikkeita. Niissä on kierrettäviä osia, naksautettavia osia, osia jotka liikkuvat sisäkkäin. Ja hammasrattaita, ihania hammasrattaita, kuin kellokoneistossa - itseasiassa joissain kameroissa on jopa kellokoneisto joka toimii vitkalaukaisimen koneena. Niissä on jyrsittyjä uria joihin on kaadettu maalia, merkinnät eivät ole mitään halpoja tarroja. Niissä on numeroita ja käyriä jotka hämmentävät asiaan vihkiytymätöntä. Lyhyesti sanottuna, vanha filkkajärkkäri vetoaa jokaisen sisäiseen pikkupoikaan. Uskon, että mies voi olla vaikka kuinka vanha, mutta tuntea silti mystillistä vetoa kameroita ja junaratoja kohtaan. Samaa tenhoa ei löydy nykyaikaisista digijärkkäreistä, joiden kuollut, kliininen muovipinta tuntuu sormissa lähes pahalta.

Samasta syystä ajan vm -99 Hiacella, jossa on vm-95 etukammiodieseltekniikka. Nykyautot ovat imurin näköisiä kikottimia joiden toiminnan ymmärtämiseen tarvitaan diplomi-insinöörin koulutus ja lehmän hermot. Minulla ei ole kumpiakaan.

Vanhoja filmivehkeitä voi myös korjata itse, jos tietää mitä tekee ja omaa passelit ruuvimeisselit. Kuka uskaltaisi mennä sörkkimään jotain digihirvitystä? Olen kerran kurkannut sellaisen sisään, lisää muovia, kondensaattoreita ja sellaista värinegatiivin näköistä muoviliuskaa jossa hopeisia juovia. Se ei näyttänyt miltään sellaiselta jonka ihmisestä siinnyt olisi voinut valmistaa. 

Vanhoissa kameroissa on taikaa. Ja historiaa. Kun puhutaan jo edesmenneistä valokuvauksen historian merkkinimistä, mainitaan lähes poikkeuksetta aina, millä kameralla ja filmillä se-ja-se pääasiallisesti työskenteli. Kun puhuu vanhojen valokuvaajien kanssa, nämä kertovat kuvausreissujensa lisäksi, millaisella kalustolla kuvia otettiin. Oliko mukana se vanhus-Leica vajotettavalla 50mm lasilla, Olympuksen pokkari, vai oliko se juurikin se Norjan matka joka kuvattiin Mamiyan keskiformaattikameralla?

Kuvasin maanantaina lähikuppilani ilmapiiriä asiakkaineen käyttäen kamerana naapureiltani saamaani, siis saamaani, ilmaiseksi saamaani, Zeiss Ikon Nettar paljekameralla joka kuvaa rullafilmille eli on nk. keskikoon kamera ja käyttää 120-filmiä. Eräs asiakas muisti paljekamerat lapsuudestaan 50- ja 60-luvulta ja heti perään, että heillä oli sellainen laatikko johon filmi ladattiin. Kysyin olisiko kamera voinut olla Kodak Brownie nro2 joka oli aikanaan hyvinkin suosittu mm. Suomessa ja kuulemma näin taisi olla. Mies totesi että se oli hauska laitos, mutta hävinnyt vuosien saatossa jonnekin. Kerroin, että niitä myydään edelleen joidenkin kymmenten eurojen hintaan ja suurin osa on edelleen toimivia tai korkeintaan pientä huoltoa vaille. Ja filmiäkin saa, useampaa sorttia. Tämä kirjaimellisesti löi miehen ällikällä.

Tietääkö kukaan, millaisella kalustolla nykypäivän tunnetut valokuvaajat kuvaavat? Tuskin. Hehkuttaako kukaan, miten se-ja-se käyttää jotain tiettyä muistikorttia? Ei varmasti, koska digikameroissa ei ole mitään hienoa. Niistä puuttuu sielu ja elämä. Ja koska niistä puuttuu "se jokin" jää niiden ainoaksi arvoksi ostohinta ja markkinatalouden lakien mukaan uudempi on aina parempi ja kalliimpi. Mylly pyörii ja jauhaa köyhän jyvät koska ihmisillä on lähes patologinen tarve antaa ymmärtää olevansa joko rikkaita, menestyneitä tai yksinkertaisesti mestarillisen hyviä jossain asiassa. Kun puhutaan kamera- tai valokuvauskeskustelusta, suurimmassa roolissa on valitettavasti halpamainen "name dropping" jossa kilvan kerrotaan, kuinka kallis tai uusi digijärkkäri on hankittu. "Ohos, katos vaan. Ostin sitten tän Canonin putken X vahingossa, no joulu on kolmen kuukauden päästä", tämänkaltaisiin muka vitsikkäisiin päivityksiin törmää vähän väliä mikäli seuraa valokuvauskeskustelua internetissä. Esimerkkilauseen Canonin putken voi korvata kannettavalla tietokoneella, emolevyllä, autolla jne. halutessaan, sillä viestin sisältö on aina sama:

"Katsokaa, minulla on enemmän rahaa kuin mihin ymmärrykseni riittää"

vielä tiivistetymmin:

"Kadehtikaa minua"

Kaikille ei ole vielä valjennut, että raha ei ole tärkeää, eikä ammattitason työkalut takaa ammattitason valokuvia. Koska valokuva tehdään kamerassa ja sen tekee se ihminen joka on etsimen takapuolella, voi eri nettikirpputoreilla löytää myytävänä erilaisia digijärjestelmäkamerapaketteja, joiden ovh on saattanut olla puolitoistakin tuhatta. Myynti-ilmoituksen saatetekstinä on valitettavan usein "En innostunutkaan valokuvaamisesta" tai "Valokuvausharrastus ei oikein startannut". Näille ihmisille minä tahdon sanoa kaksi asiaa; toivottavasti saat omasi pois kun myyt ja toisekseen, kuinka ihmeessä meinasit alunperinkään harrastaa valokuvausta, digikameralla?

Ehkä parasta valokuvausharrastuksen aloittamisessa on se, että se saa sinut katsomaan ympäristöäsi eri tavalla. Sinusta tulee luovempi ihminen, jos vain itse sallit sen.

Minä istuin kerran kotona, katselin Flickristä toisten valokuvia ja tuskailin. Haluaisin kuvata Berliiniä, en Helsinkiä. Lissabonia, en Koskelaa. Mutta mitkä mahdollisuudet minulla olisi kuvata niitä? Noh, aika pienet. Ryhdyin tapani mukaan pohtimaan asioita. Otin kameran, Pentax K-1000 joka on todellinen manuaalisten kameroiden kruununjalokivi (no, ainakin minun mielestä) ja laitoin siihen kiinni 40-80mm zoom-objektiivin. Taskuun laitoin 28mm laajakulmaobjektiivin. Painuin pihalle ja päätin: Nyt otan ainakin kolme hyvää kuvaa tästä meidän pihasta.

Pari minuuttia siinä meni, mutta löysin kuvattavaa. Ruostetta metallikaiteessa. Sammalta. Kaarnaa. Jäkälää. Ja pienen pienen sienen. Siis meidän taloyhtiön pihasta. Tämän jälkeen olen löytänyt kosolti mielenkiintoista kuvattavaa sekä kuvakulmia omilta kotinurkiltani.







Valokuvausharrastus toimii myös liikuntaharrastuksen tukena. Hölkkääminen on junttia, mutta kävelyretki vanha mittaetsinkamera kaulassa suorastaan tihkuu noblessia!

Haluatko ryhtyä harrastamaan valokuvausta? Käy ostamassa esimerkiksi Telefotosta Ilfordin kertakäyttökamera, viisitoista euroa! Sinulla on 27 kuvaa käytettävissä, ota sellainen asenne, että teet jokaisesta kuvasta mestariteoksen. On paljon tyydyttävämpää ottaa 27 helvetin hyvää kuvaa (no en valehtele, omista kuvistani aina pari epäonnistuu ja ehkä puolet on aika tylsiä) kuin 500 digikuvaa joita sitten tietokoneen ruudulta katsot. Hyi!


maanantai 11. joulukuuta 2017

Valokuvausharrastuksen jälleenaloitus

Vaimoni suureksi riemuksi olen keksinyt uuden harrastuksen jonka avulla kehittää itseäni, nimittäin valokuvauksen.

Uskon vakaasti, että ihmisellä on moraalinen velvollisuus kehittää itseään jatkuvasti ja käydä uusien haasteiden kimppuun.

Valokuvaus ei varsinaisesti ole "uusi" haaste minulle, olen kuvaillut omaksi ilokseni sekä dokumentoinut eloani 90-luvulla ja pitkälle 2000-luvun alkupuolelle. Viimeiset värifilkkani olen roudannut kehitykseen häämatkan jälkeen joskus 2007 syksyllä. Tämä jälkeen ostimme edullisen Nikon Coolpix digipokkarin jossa oli hulppeat 7.1 miljuunaa megapikseliä. Tällä kameralla otettuja kuvia kehitytimme viemällä muistikortin kuvaliikkeeseen.

En kuitenkaan koskaan tykännyt kuvata digillä. Vittuunnuin Coolpixiin todella nopeasti, paristakin hyvästä syystä. Se on helvetin hidas kamera. Kun suljinta painaa, kestää parhaimmillaankin yli sekunti, ennenkuin kuva on otettu. Hämärässä valossa laitteen autofocus on eksyksissä kuin nunna pornokaupassa. Surraa surraa surraa ja kuvaa ei synny. Lisäksi tarkennuksen apuvalo on inhottava punainen ledi. Hyi.

Lisäksi taskupokkarilla näppäillyt kuvat eivät olleet "oikeita kuvia" vaan tiedostoja tikulla. Hyvin nopeasti kävi selväksi, että mikäli kuvia ei kehityttänyt oikeiksi kymppikuviksi, ne jäivät tietokoneelle homehtumaan kertakatsomisen jälkeen. Varsinkin kun minä inhoan tietokoneita.

Valokuvaus jäi toviksi, mutta sitten jatkoin kännykän kameralla. Se vasta mainio onkin. Lisäksi kännykän kuvanmuokkaussoftat ovat intuitiivisia ja ripeitä käyttää ja kuvat saa jaettua nettiin parilla näppäimen painalluksella.

Nälkä kuitenkin kasvoi ja ryhdyin haaveilemaan digijärkkäristä, voidakseni kehittyä valokuvaajana. Digijärkkäreissä on kuitenkin yksi iso ongelma. Ne ovat digitaalisia ja niissä on tietokone sisällä. Ne ovat siis perseestä.

Ja ne ovat saatanan kalliita. Ja helvetin huono sijoitus. Pohdittuani digijärkkärin ostoa syksystä 2015 kevääseen 2017 tulin siihen lopputulokseen, että saadakseni sellaisen kokoonpanon jolla pärjäisin, rahaa tulisi palamaan ainakin tonni, mahdollisesti puolitoista. Tuhannen euron investointi harrastukseen jolla en tulisi tienaamaan koskaan mitään, laitteella joka olisi herkkä särkymään, olisi periaatteessa tietokone ja vaatisi käytettävyytensä nimissä tietokonetta ja joka olisi viiden vuoden kuluttua jo "vanha" ja kymmenen vuoden kuluttua todennäköisesti korjauskelvottoman vanha, mahdollisesti rikki ja jälleenmyyntiarvoltaan joitain kymppejä?

Olen rahasta tarkka kaveri, sairaalloisen pihi voisi joku sanoa. Jos käytän rahaa johonkin, tahdon rahalleni vastinetta. Jos ostan jotain, ostan laatua tai en osta ollenkaan jos rahat eivät riitä. Heivasin siis ajatuksen vakavammasta valokuvauksesta. Mutta vain pariksi viikoksi.

Heinäkuussa oli 10-vuotis hääpäivämme. Sain toukokuussa yllättävän diilin aivan puskista, oman ammattiosaamisalueeni ulkopuolelta, "konsulttikeikka" josta maksettaisiin 500€ käteen. Tein samantien päätöksen, että tuolla summalla ostan kameran, jonkun Canonin tai Nikonin aloittelijasetin jolla räpsisin kuvia hääpäiväkarkeloista ja reissusta ja kehityttäisin ne oikeiksi kuviksi. Avasin verkkokauppa.comin sivut ja ryhdyin etsimään kameraa. Pian huomasin taas purevani hammasta; "En saatana osta viidenhuntin kameraa ja kolmenhuntin pannaria! Vittu muistikortitkin toista sataa euroa kappale!"

Suljin tietokoneen, avasin kaljan ja mietin että on se elämä keljua kun ei viidellä sadalla saa perfektionistin digijärkkäriä. Siinä pirkkaa hörppiessä keksin kuitenkin jotain; "Hitto filkkavehkeethän ovat varmasti ongelmajätteeseen verrattavaa kamaa tänä päivänä! Jumalauta, mä katon mitä filmileicat maksaa, sellaisesta ei uskaltanut edes unia nähdä teininä vuosituhannen vaihteessa! Kyllä viishunttia riittää sellaiseen!"

No eihän sillä viidellä sadalla mitään Leicaa saanut. Olin yllättänyt kahdesta asiasta, Leica oli edelleen kallis ja filmikameroita myytiin yhä. Ja valikoimaa oli paljon. Luulin että filmiäkin pitäisi etsiä jostain erikoisliikkeistä ja sen kehittäminen olisi törkeän kallista. Ryhdyin ottamaan asioista selvää.

Viikon kahden tuumailun aikana otin selvää mistä filmiä saa, missä sen voi kehittää, mitä se maksaa yms. ja tutustuin sellaisiin mainioihin liikkeisiin kuin Kameratori ja Telefoto joista saa kaiken tarvittavan. Illalla muutaman kaljan jälkeisessä huppelissa selailin Kameratorin tuotteita ja hämmästelin heidän valikoimaa mittaetsinkameroiden saralla, erityisesti kuinka halpoja kameroita tarjolla oli. Sortimenttia oli muutamasta kympistä tuhansien eurojen keräilyharvinaisuuksiin. Erityisesti silmiäni miellytti FED-5 merkkinen mittaetsinkamera joka tuli ruskean kameralaukun kanssa. FED-sarjan kamerat ovat vähän kuin rättisitikat. Niin rumia, että ne ovat kauniita. Ja siksi niitä on pakko rakastaa.

Sinä iltana menin nukkumaan FEDin kuva mielessäni. Aamulla ilmoitin vaimolleni, että aion nyt investoida sitä valokuvaukseen korvamerkittyä rahaa ja ostaa itselleni venäläisen filmikameran ja pari rullaa värifilkkaa. Vaimoni joka on ajettu yli kaikkien inhimillisten rajojen mitä outouden kestämiseen (=minun kanssa elämiseen) tulee, suhtautui asiaan stoalaisen tyynesti ja tiedusteli vain, että toivottavasti en koko viisisatasta laita sileäksi. Hämmästys oli suuri kun kerroin, että kamera, pari rullaa Kodakin värifilkkaa ja postikulut ovat yhteensä alle neljäkymppiä. Ostopäätöstä vahvisti vielä isäni mielipide, joka oli sitä mieltä että vuonna 2017 ei missään nimessä tulisi ostaa filmikameraa ja ainakaan missään nimessä koskaan ikinä ei pitäisi ostaa vanhaa venäläistä filmikameraa. Minä kapinallinen lapsi, uhossani, menin ja ostin. Enkä kadu päätöstäni.

Sain kameran aivan toukokuun lopussa, siitä on nyt noin puoli vuotta. Kahdeksan kuukautta sitten kuvailin kännykällä. Juhannuksen jälkeen kameroita oli jo kolme. Sitten kuusi. Nyt erilaisia 135 - eli kinofilmiä - käyttäviä kameroita on ehkä 14 kpl ja yksi rullafilmiä syövä Zeiss Ikon Nettar (vuodelta 1953). Kamera on kaulassa lähes aina kun poistun kotoa. Rahaa on palanut, mutta ei vielä koko viittäsataa. Sitä viittäsataa jolla olisin saanut pelkän rungon.

Runkoihin, objektiiveihin, kemikaaleihin ja filmeihin on palanut jotain 250-300 euroa. Kuulostaa paljolta mikäli löysää rahaa ei ole, mutta summa koostuu kolmesta neljästä reilusta 40€ ostossummasta ja esimerkiksi filminkiinnike kestää minun käytöllä noin vuoden (20€ 500ml). Valtaosan rungoista objektiiveineen olen saanut ilmaiseksi. Vain filmi maksaa, mutta esimerkiksi em. Kameratorilta saa Fomapanin mustavalkofilkkaa 4€ rulla. Itse kehittäen kehitykselle tulee hintaa reilusti alle euron per rulla. Jos haluaa kuvat kehityttää niin hinta on 6-12€ per rulla.

Jokainen voi tykönään laskea paljonko "täyden kennon" kuvia voi ottaa sillä rahasummalla joka menisi hyvään digijärkkäriin kittilinssillä. Toimivan filkkajärjestelmäkamerarungon kittilinssillä voi saada ilmaiseksi jos vähän kuuluttaa ympärilleen olevansa sellaista vailla, jos asiasta haluaa selvitä rahalla niin halvimman Canonin järkkärirungot maksavat Kameratorilla alkaen 15€

Ja mikä parasta. Filmikamerat kestävät, kestävä ja kestävät. Minun FED-5 on valmistettu Ukrainassa, silloin kun Ukraina oli osa Neuvostoliittoa. Se on valmistettu joskus 70-luvulla, eli yli neljäkymmentä vuotta sitten, ja se toimii edelleen. Missä kunnossa on uusin Canon EOS5D MKII vuonna 2050? Tuskin ainakaan aktiivisessa käytössä, tuskin minkäänlaisessa käytössä. Entäs minun susiruma, synnin lailla painava, todennäköisesti lapsityövoimalla tehty, varmasti lievästi säteilevä FED-5 mittaetsinkamera 55mm Industar-61 objektiivilla? Mitä suurimmalla todennäköisyydellä edelleen yhtä käytettävissä kuin tänäänkin tai vuonna 1972.

Ja filmiä 2050? Eiköhän sitä saa. Olen melko luottavainen, sillä minä en ole ainoa joka on uudelleen löytänyt filmille valokuvaamisen riemut. Meitä on monta, suorastaan paljon.

Juhannuksen jälkeen minut on pysäytetty varmasti ainakin neljä kertaa lauseella "anteeksi, mutta onko tuo filmikamera? Millä filmillä kuvaat". Joviaalina tyyppinä olen aina jäänyt juttelemaan aiheesta ja on käynyt ilmi, että vastapuolikin on aloittanut filmin valoittamisen. Tai jos ei ole, niin on ainakin kaivanut vanhan, omansa tai vanhempiensa, filmikameran naftaliinista. Kurkkinut etsimen läpi, vääntänyt objektiivin tarkennusrengasta, ehkä virittänyt kameran ja laukonutkin.

Ja kun filmikameran laukaisinta painaa suljin laukeaa ja kuva valoittuu filmille heti, ei sen jälkeen kun näppäimen painalluksesta syntyvä sähkösignaali liikahtaa tietokoneelle joka arpoo sopivat parametrit jonka jälkeen kuva "otetaan" valoherkälle kennolle.

Pikseleiden kuvaaminen ei ole valokuvausta, eikä kuvien hienosäätö loputtomiin tietokoneella. Jotain se on, mutta ei valokuvausta.

Valokuva tehdään kamerassa ja kameran tärkein ominaisuus on se mitä etsimen takapuolella on.

Ei silti, kuvasi voivat olla täyttä paskaa vaikka kuvaisitkin filmille. Mutta ainakin kuvasi ovat oikeita kuvia, jotain käsinkosketeltavaa.

Tässä joitain kuviani. Nämä on otettu viime syyskussa FED-5 kameralla jossa Industar-61 linssi jonka polttoväli on 55mm. Filmi on tsekkiläisen Fomapanin valmistama ASA 200 yleisfilmi. Filmi on kehitetty kotona Ilfosol 3 -kehitteellä ja skannattu Epsonin vähän vanhemmalla filmiskannerilla.

Nostokraana, auton ikkunasta kuvattu.

Polkupyörä 





perjantai 1. joulukuuta 2017

Sisutuslehdet, oletko lukenut?

Niiden jututhan menee osapuilleen näin:


"Jan-Pietar ja akateeminen vaimonsa Sinikka-Paprika Gylleneskor ostivat vanhan Elannon rakennuksen työntekijöiden vessan asunnokseen. 'Ystävät pitivät meitä aivan hulluina!' Jan-Pietar nauraa monokkeli keikkuen, sylkipisaroiden lentäessä pakkopaidan rinnuksille."


"Eteisen lattia on kokonaan hartsiin upotettuja, italialaisten kääpiöiden käsin kiilloittamia, hevoskastanjan kuoria. Lisätilaa asunnon veistokselliseen olohuoneeseen saatiin, kun katto eli ylemmän asunnon lattia, purettiin. Huonekorkeus on nyt lähes 6,4m! 

'Kaikki sanoivat minulle, että kerrostalohuoneiston kattoa ei voi purkaa, isännöitsijä, kaupungin rakennusinsinööri, ne italialaiset kääpiöt, yläkerran naapuri ja hänen juristinsa!!' hekottaa Jan-Pietar Gylleneskor vasta teurastamansa ravihevosen aukiviilletystä vatsasta käsin.

'Minä olen sillä tavalla vähän kaheli että teen mitä lystään!' hän toteaa nyökytellen perään. Siirtyessämme keittiöön hän huikkaa vielä pälyillen hevosen sisäkalujen keskeltä 'Kikkeli!!'"

"Pidämme vaatimattomuudesta sekä englantilaistyyppisestä understatementista, jossa rahalla ei kerskuta, vaan sen annetaan näkyä hillitysti esimerkiksi tavaroiden ja elämän laadulla." 'Joo meillä ei tuotemerkit liehu ja niillä ei liputeta!' toteaa topakasti Sinikka-Paprika joka oikoo Tommy Bahaman käsintehtyä esiliinaa, työnnettyään ensin muutaman laudan höylättyä mahonkia takkaan.

Keittiö on talon rouvan palvelusväen valtakuntaa, keittiötasot ovat Carraran marmoria ja lattiat ihanan rustiikkiista poltettua tiiltä jonka akateeminen pariskunta tilasi Monte Cassinolaisesta luostarista. Tiilet tuotiin ekologisella, luontoa säästävällä tavalla jakkihärkien kantokoreissa koko matkan Italiasta Suomeen. 

'Matka kesti melkein kaksi vuotta, mutta oli sen sen arvoista!' toteaa Sinikka-Paprika. 

Keittiö jatkaa Sinikka-Paprikan mainitsemalla hillityllä linjalla, toki pieniä vapauksia on otettu ja esimerkiksi jääkaappi on SMEGin 1,6 metriä leveä lippulaivamalli joka on verhoiltu jättiläispandan turkilla ja hella on Gaggeneaun 24-polttimellinen kaasuliesi 'Kun saneerasimme tätä vaatimatonta kaupunkiresidenssiämme, Jan-Pietarille oli melkein pakkomielle saada saksalainen uuni, hän selitti kaikille olisi halunnut sellaisen "saksalaisen uunin, sellaisen kuusipaikkaisen!", oi hän on niin extravagantti ja hänellä on niin erikoinen huumorintaju!' visertää Sinikka-Paprika ja katsoo rakastuneena miestään joka olohuoneessa ampuu Luger -merkkisellä pistoolilla tyhjiä ilmaan ja karjuu "ARSCHLOCH LEDERHOSEN!" takkaan."

"Keittiö on kodin sydän ja tämän sydämen sydän on aito napolilainen pizzauuni. 

'Uunin perustuksia varten piti lattiaa vahvistaa niin paljon, että alakerran yksiön vanharouva piti ostaa ulos ja asunto täyttää betonilla. Muuttojärkytys oli niin suuri, että mummo otti ja kuoli! 

Oli Jan-Pietarin hullunhauska ajatus, että mummon kroppa käydään yöllä varastamassa patologian laitokselta - ajatella, semmoinen jäykkä mummo mustekaloilla kiinnitettynä meidän Bentley Continentalin katolle!! - ja upotetaan tuoreen betonin sekaan' Sinikka-Paprika kertoo ja hytkyy samalla naurusta niin, että puolen litran vetoinen viinilasi läikkyy; ’Jan-Pietar on niin hauska!’"

Olohuoneessa näkyy rouvan kädenjälki, sillä hän on itseoppinut sisustussuunnittelija, ’stailasin meidän kesämökkimme ”Leopoldvillen” Saarijärvellä, teemana on siirtomaatyyli á la Belgian Kongo. Minusta on niin ihanaa ajatella kuinka ne hupsut pikku belgialaiset ottivan Kongon alkuperäisasukkaat hellään huomaansa ja opettivat heille kulttuuria!’ hihkaisee Sinikka-Paprika riemuissaan. 

Akateemisen pariskunnan olohuoneeseen astuessa ei voi olla huomaamatta kahdella seinällä lattiasta kattoon olevaa kirjahyllyä joka on täynnä ruotsinkielistä kirjallisuutta; ’Vain kansien osalta’ ehtii Sinikka-Paprika selittämään, ’Kirjojen luku, äh, niii-iin mälsää’ hän toteaa ja pyöräyttää teatraalisesti silmiään, ’ostimme Ruotsista irjallisuudenharrastajan kuolinpesän kaikki kirjat ja revimme niistä sisukset irti. Vain kannet jäivät. Ne toimivat nyt DVD-koteloina’ Sinikka-Paprika kertoo. 

Nappia painamalla huonetta hallitseva chippendale-kalusto alkaa liikkumaan ja paljastaa sisältään 58 tuumaisen plasmatelevision kotiteatterijärjestelmällä.

’Aina kun poikamme Kingjames pääsee Harvardista käymään, tuntuu ettei hän muualla olekaan kuin täällä katsomassa vanhoja elokuvaklassikoita. Esimerkiksi Kurkunleikkaajien saaren hän on nähnyt AI-NA-KIN sata kertaa!’ kertoo Sinikka-Paprika ja hörppää kerralla 36cl chateau Petrusta ’82:ta ’OI I-HA-NAN KALLISTA VIINIÄ!!’ hän hihkaisee samalla kun huoneeseen pomppii kullattu pyykikori josta talon isäntä Jan-Pietar kannen alta kurkistaen huikkaa ujosti ’mursunperse!’”.

Ja näin jätämme akateemisen pariskunta Gylleneskorin nauttimaan vaatimattoman kotinsa kolmestasadastaviidestäkymmenestä neliöstä ja puolestatoista kerroksesta Helsingin ydinkeskustassa.

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Kun olet toksisen maskuliininen tosimies

Kun on tosimies (kuten minä) saa iloa elämän pienistä asioista (kuten minä). 
 
Taannoin menin Vanhankaupunginlahdelle kuvaamaan rumia kalastajia FILMIKAMERALLA koska kovat kundit kuvaavat vain filmikameroilla ja SÄÄLIVÄT niitä jotka joutuvat valottamaan pikseleitä. 

Kuvausreissun jälkeen (otin muuten perstuntumalla 99% timanttisia kuvia) kruisailin OMALLA turboahdetulla pakettiautollani, koska tosimiehet ajavat vain omilla japanilaisvalmisteisilla autoilla, eivätkä rahoitusyhtiön omistamilla turkkilaisvalmisteisilla saksalaisilla kinnereillä, Hipsterilidliin (eli Kalasataman lidliin) jossa ostin repun täyteen 1-olutta ja tomaattimurskaa. 
 
Paistopisteestä ostin 99 sentillä JUUSTOHAMPURILAISEN - aivan oikein JUNTIT - Meillä STADISSA natsisiwasta saa JUUSTOHAMPPAREITA.
 
Maksoin ostokset ja kannoin ne omaani, ei rahoitusyhtiön, pakuun ja istuin kuskinpukille. Kaivoin radiosta esiin vanhaa rock'n'rollia, narautin vichyn auki ja ryhdyin hotkimaan juustopurilaista naamiooni.

Noin purilaisen puolivälissä se alkoi tuntua, suuni oli täynnä einespullamussua, halvinta mahdollista cheddaria, ala-arvoista liisteriä joka ehkä yritti larpata kurkkusalaattia, outoa pihviä jonka tarkempi rakenneanalyysi varmasti muuttaisi paatuneimmankin rotissöörin vegeksi nanosekunneissa.

Tungin lisää hampurilaista kitusiini ja siirryin hivelemään penkillä vieressäni olevaa, keinonahkalaukussa olevaa Jenaflex AM1 kameraa ja sen 50mm f1,8 Carl Zeiss -linssiä.

Kevyt puistatus kulki vartaloni läpi, pupillini laajenivat, otteeni sekä hampparista että Itä-Saksan kameratekniikan riemuvoitosta kiristyivät.

Ryhdyin huutamaan autossa, syvältä kurkustani tuli ääni jota puoliksi pureskeltu wannabe-juustohampurilainen vaimensi kiinalaisen muovisordiinon lailla vain todella vähän; VAIN PARAS ON KYLLIN PARASTA!!!!!!!!!!!!

Ulkona käyskentelevät amk-insinöörit, epäonnistuneet arkkitehdit, opiskelijat, perheenäidit ja muut lampaat tuijottivat minua joka huusin tätä riemuhetkeä omassa pakettiautossani, kyynelten virratessa kasvoillani, ymmärtämättä mistä oli kyse.

Tuolla lähes orgastisella hetkellä tiedostin jälleen kerran miten ihanaa on, kun on valkoinen, etuoikeutettu cishetmies Suomessa.

Käynnistin pakettiautoni ja rullatessani parkkikselta pois nuolin viimeisiä sulaneita cheddarin rämmäleitä viiksistäni ja tunsin kuin maskuliinisuuteni saavutti toksisuuden rajapyykin.

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Nykymusa on hirveää paskaa, miksi sitä pitää soittaa?



Veivasin tuossa kasvislasagnea keittiössä ja kuuntelin inhokkiradioasemaani, Radio Helsinkiä. Siellä oli joku Lauluraita -niminen ohjelma menossa ja kuulemani perusteella äänessä olivat pikkulikka #1, pikkulikka #2, Jonna Tervomaa ja joku Risto.

Välillä soitettiin jotain köykäistä "nuorison suosimaa musiikkia", sellaista johon oikeita töitä tekevä heteromies ei saa mitään otetta, sellaista jonka tahdissa ei voi vihellellä ja kun biisi on loppu et tiedä onko siinä laulettu traktorin ostosta vai rakkauden päättymisestä.

Haastattelijat kyselivät jotain ympäripyöreää ja Jonna vastaili jotain ympäripyöreää, tämä joku Risto vastaili sellaisella innostuksella ja räjähtävällä ripeydellä joka on mahdollista vain ihmisille, jotka ovat polttaneet kannabista lastentarhaikäisestä saakka päivittäin.

Siinä vaiheessa kun levylautaselle laitettiin soimaan jonkun Nelli Matulan esittämä laulu, revin sähköjohdon helvettiin pistorasiasta. Jumaleissön mitä paskea!!

Ei mikään ihme että nykykakarat ovat aivan mutkalla ja kujalla jos tämmöistä pitää kuunnella kaiket päivät radioista ja levyiltä.

Jos jotain Matulaa pitäisi fanittaa ja pitää esikuvanaan, niin Joseph Matulaa tv-sarjasta kahden keikka. Se Matula osaa ajatella omilla aivoillaan, lisäksi hänellä on nahkatakki ja hän ajaa Alfa Romeolla, kuten tosimiehet tekevät.

SIIS VITTU TÄN SATEEN KANSSA

SIIS VITTU OIKEASTI VITTU!

Miten voi vittu sataa JOKA VITUN PÄIVÄ???? MITÄ VITTUA???

Viikon ainoa päivä jolloin ei ole aikatauluja, sunnuntai. Mitä sitä tekis. Menis vaikka valokuvaamaan Pasilan Triplaa. Maalaamattoman betonin kauneus kaupungissa.

EI MENNÄ VITTU.

Vittu saatana kamera pitäisi kääriä kolmeen kondoomiin jotta toi saastainen vesi joka taivaalta valuu ei tärvelisi sitä. VITTU VITUN VITTU.

Menen pesemään vitun pyykit, ei saatana koko vitun pyykkitupa on varattu koko vitun päiväksi. Vittu.

Alan sit dokailemaan. Eikun vittu mähän olen tipattomalla seuraaviin verikokeisiin. Vittu vittu vittu!!!!

Mikä vitun läppä tämä vesisade on? Joka vitun päivä sataa vettä, paitsi keskiviikko-perjantai jolloin satoi lunta. Nyt se lumi on sulanut, vähän on märkää loskapaskaa siellä täällä. Siis jeesus että voi vituttaa pientä ihmistä.

Ehkä pitää vaan mennä nukkumaan ja herätä toukokuussa. Tai muuttaa johonkin muualle.

Vitun sade. Minä vihaan sadetta.

lauantai 28. lokakuuta 2017

Raitista elämää

Nyt on käynyt silleen allekirjoittaneella, että terveyshuolien takia olen "tipattomalla", ainakin toistaiseksi. Pitkän väännön jälkeen sain lääkäriltä diagnoosin verenpainetautiin, joka suvussamme kulkee. Sain siihen lääkityksen joka kestää loppuelämäni, mutta pidentää sitä todennäköisesti aika rutkasti.

Samalla verikokeissa kävi ilmi, että minulla on myös perinnöllinen kakkostyypin diabetes. Myös maksa-arvot olivat koholla, mutta se olikin odotettavissa kaltaisellani ammattialkoholistilla.

Diabetesepäily on nyt saanut aikaan pari asiaa, minun täytyy lisätä liikuntaa ja saada aerobinen kuntoni paremmaksi, lihaskuntoni on kohtuullinen tehtyäni koko ikäni fyysisiä töitä, sekä tiputtaa painoa mahdollisuuksien mukaan 10 -15 kiloa. 183 senttiä pitkänä jannuna painan nyt 116kg, lääkärin mukaan optimipainoni olisi 83-85kg mutta minun on vaikea kuvitella pääseväni alle sataan kiloon.

Koska syön kohtuullisen järkeviä määriä ja ruokavalioni on liki "vege" ainut paikka todella leikata saamiani kaloreita on alkoholi. Minulla on kulunut viimeiset kymmenen vuotta n.35-80 annosta alkoholia joka viikko, siitä voi jokainen laskea kuinka monta voipakettia on 10 tölkkiä olutta 365 päivänä vuodessa kertaa kymmenen.

Kunnon HC-ukkelina lopetin juomisen kahdessa vaiheessa; ensin viikon ajaksi puolitus normaalimääriin ja sitten ei enää ollenkaan. Tätä kirjoittaessa olen ollut alkoholitta 116 tuntia. Tupakanpolton lopetin jo pari viikkoa sitten, kuin seinään. Enpä minä paljoa tosin kärytellyt.

Siirtymä raittiiseen elämään on sujunut ilman kramppeja ja kouristuksia, ensimmäiset kaksi yötä nukuin huonosti ilman "yömyssyä" mutta sekin on jäänyt. Kapakassa ja keikoilla olen käynyt normaalisti, muut juovat kaljaa, minä juon soodavettä.

Kavereiden suhtautuminen ei ole muuttunut millään tavalla, yllättävästi paljon alkoholia kuluttavat punkkarikaverini eivät ole noteeranneet asiaa mitenkään. Sen sijaan "kohtuukäyttäjät" ja muutenkin kunnolliset työssäkäyvät ihmiset ovat olleet puoliksi kauhuissaan tavastani päättää olla juomatta, vaikka olen kaikille sanonut että olen juomatta seuraaviin verikokeisiin marraskuun alussa, sitten voin taas ottaa kunhan ei lähde päivittäiseksi tissutteluksi.

Pahimmillaan olutta, viiniä tai drinkkiä ollaan oikein tuputtamalla tuputettu. Pahinta oli, kun olutta tarjouduttiin ostamaan että saisin "edes yhden".

Itse en ymmärrä, miksi jollekulle samassa seurueessa on niin tärkeää, että ottaisin edes yhden oluen. Miksi? Jos minulla on hauskaa selvinpäin, niin miten yksi olut muuttaisi tilannetta suuntaan tai toiseen? Silloin kun menin/menen kapakkaan kaljalle, tai koko illaksi, en silloinkaan juonut vain yhtä. Miksi pitäisi? Mikä helvetin pakko meillä on muka juoda?

tiistai 24. lokakuuta 2017

Suomen vittumainen luonto iskee jälleen!

Tänään nuha ja kröhä vaivasivat, en viitsinyt mennä töihin rehkimään kun siellä oli oikeakin työmies (putkari) töissä.

Piti lääkärinkin soittoa odotella.

Kelasin rentoutua ja mennä ulos valokuvaamaan lintuja, meidän pihalla pyörii sellainen varpusjengiksi ristimäni varpusjoukko joka leikkisästi kylpi hiekassa, kun saavuin autolla takaisin kotiin lainakolmijalan kanssa.

Luontokuvaus saattaa olla kalliskin harrastus, laadukas kolmijalka ja kunnon teleobjektiivi maksavat maltaita. Minä olen oikaissut lainaamalla nämä. Kameran rungon sain kaverilta ilmaiseksi.

Siinä vaiheessa kun sain ulkovaatteet päälle ja pääsin kaluston kanssa ulos, oli varpusten hiekkakylpyhetki päättynyt. Asetuin kadulle passiin ja zoomailin pensaikossa lymyileviä varpusia.

Varpunen on lintumaailman punkkari, se ei kumarra ihmistä eikä toisia lintuja. Missä vain on pullanmuruja pöydillä, on opportunistinen pikkuvarpunen niitä nokkimassa. Hätyyttelevää ihmistä lennetään kätevästi karkuun ja lykätään vielä paskat perään. Korkeasaaressakin varpuset vain menevät ja nokkivat toisten elukoitten sapuskat kupuunsa tyystin vailla kunnioitusta, oli kyse olisi leijonasta tai kotkasta niin varpunen ei pelkää. Tai sitten varpusilla ei ole mielikuvista.

Joka tapauksessa sojotin kadulla eri tyylikkäässä Kodakin valokuvausliivissä (ulkovalokuvaukselliset seikat aina ensin!) ja katselin lintuja. Pian jostain saapui harakka joka meni tutkimaan varpusten pesiä vähän turhankin uteliaasti, varpuset rökittivät harakkaa oikein kunnolla ja sitä näkyä seuratessani unohdin kameran tyystin ja keskityin hekottelemaan harakan kohtalolle.

Äskeisen tappeluepisodin missanneena päätin tehdä kuten kaikki menestyneet luontokuvaajat, huijata. Kettu saadaan syömään kärpässientä hieromalla siihen kissanruokaa joten kyllähän minä paria varpusta uunotan leivänmuruilla.

Nappasin himasta kuivaa känttyä, tarkensin kameran tiettyyn kohtaan kadulla ja murensin leipää siihen, välittömästi puussa pörhistelevien varpusten alle. Eikun odottamaan.

Saatanan varpuset nauroi mulle sieltä puusta!! Ne katto mua, leivänmuruja ja uudestaan mua. Mä olin bongannut vissiin koko Stadin ainoat gluteenitonta ruokavaliota noudattavat varpuset!

lauantai 21. lokakuuta 2017

Savustettua kilohailia uuniperunan täytteeksi

Tämä resepti on nopea ja helppo. Ja lopputulos on herkullinen.

Tarvitaan (kahdelle tai kolmelle jos tehdään alkupaloiksi);

2 purkkia Old Riga savustettu kilohaili öljyssä (myös muu käy)
200g ranskankermaa, Arlalla on joku 200g purkki - ota se!
3 rkl raastettua piparjuurta
1 pienen pieni sipuli

5 kpl nyrkinkokoisia rosamundaperunoita

Huuhtele perunat ja pese niitä pahimmat möykyt pois. Pakkaa yksitellen folioon, ripotellen päälle teelusikallisen verran sormisuolaa.

Laita uuniin 190 astetta kunnes kypsiä (tunti vähän reilu)

Valuta kilohailit enimmistä öljyistä, kippaa johonkin astiaan, nakkaa päälle hienoksi hakattu sipuli, kermaviili ja piparjuuri. Hämmennä voimallisesti. Tarkista maku.

Kun potut ovat valmiita, nostele lautaselle. Avaa foliot, halkaise perunat ja kippaa täytettä päälle. Nauti jääkaappikylmän Pirkan kanssa!!

lauantai 14. lokakuuta 2017

Harmaa suomi

Nyt trendaa sade. Joo ei se softpop artisti kasarilta.

Sade. Siis ihan totta. Koko lokakuun on satanut, viime viikon lauantaina ei satanut päivällä, mutta sitä en laske sillä olin kännissä, ja eilen ei satanut, ja sen lasken.

Mutta siis, sade. Sade on perseestä kun sitä tulee näin paljon, näin pitkään. Yritän keksiä jotain positiivista sateesta, mutta en keksi. Lapset toki tykkäävät hyppiä vesilätäköissä, mutta minä en ole lapsi, ainoastaan lapsellinen.

Viimeaikainen uusvanha harrastukseni filmivalokuvaaminen on tällä hetkellä pysähtyneisyyden tilassa, sillä en keksi miten menisin ulos kuvaamaan sadetta. Tai miksi.

Katson kateellisena Flickr:stä sadekuvia Lontoosta, Berliinistä ja Pariisista. Siellä on samalla tavalla sateista kuin elokuvissa, meillä Suomessa kun sataa, on sade jotenkin märempää, uhkaavampaa. Kun sataa, on pimeä. Ja kun on syksy, on muutenkin pimeää. Nyt on todella pimeää ulkona.

Kuvailen lähinnä Kodakin Tri-X 400 ja Ilfordin HP5+ mustavalkofilmeillä, 400 ASAn herkkyydellä. 400 ASAa ei meinaa riittää tuonne. Tosin Tri-Xllä kannataa filmit kuvata vähän alivalottuneesti ja sitten lisätä kehitysaikaan 25-45 sekuntia, toimii. Netistä kannattaa hakea termillä "prässäyskehitys" niin saa asiasta käsityksen.

Miksi tuo sade ei voisi olla kuin elokuvissa? Tai tulla ja jättää romanttisia pisaroita pintoihin mennessään? Ei, tuo sade on kuin kävisi suihkussa. Se sataa joka suunnasta (myös alhaalta, olen melko varma) ja kastelee tehokkaasti. Se jättää sinut kylmän niljakkaaksi. Niin tosiaan, ulkona on myös kylmä. Käyttämäni kamerat ovat metallirunkoisia joten ne jäähtyvät nopeasti samanasteisiksi kuin ulkolämpötila.

Ja suomalaisia sateessa on niin turkasen ikävä kuvata. Keinokuituvaatteita, linttaan käveltyjä lenkkareita. Eikä kukaan käytä sateenvarjoa. Kädet ovat taskuissa, lippa silmillä ja monella vielä huppu pään ympärillä, suuaukko umpeen nyöritettynä.

Katson ulos ikkunasta, taivas on harmaa, maa on harmaa, sade on harmaata. Suurin osa autoistakin on harmaita. Ja rakennuksista. Suomi on harmaa. Tasaisen harmaa. Lonkeron harmaa.

torstai 12. lokakuuta 2017

Lyhyt oppitunti kaupassa asiointiin


Kauppaan sisäänmeno ja kaupassa ”tuplaaminen”
Vain amatöörit painelevat porteista sisään ja suoraan tuotteiden kimppuun. Mene ensin porteista läpi, jämähdä paikallesi, avaa suusi ja pyöritä päätäsi sen oloisena, että kauppaan saapuminen on sinulle itsellesikin suuri yllätys, eikä lainkaan suunniteltu. 

Muista jäädä jumittamaan HETI porttien sisäpuolelle niin voit tukkia reitin mahdollisimman monelta!

Heti kun tunnet ihmisten painetta selkäsi takana, ala horisemaan vammaisella savokarjalalla ”unohi kärryt”, ja lähde kimpoilemaan vastavirtaan porttien läpi. Tällä saa aikaan kunnon kaaoksen.


Kärryä ottaessa tutki sen panttipoletti laitetta kuin apinat kivimonoliittoa elokuvassa Avaruusseikkalu 2001.

Muista, että vaikka kaupassa voi olla kerrosneliöitä sen 400-70 000, niin se ei tarkoita, että kannattaisi mennä jonnekin syrjään miettimään, että mitäs tänään syötäisiin. Päinvastoin, esimerkiksi HeVi-osaston vaakojen eteen on hel-ve-tin hyvä parkkeerata ostoskärryt ja alkaa siinä kännykällä googlata merimiespihvien reseptejä. Jos joku huomauttaa sinulle tästä, hän on mulkku!


Ostoskärryjen kanssa mestojen tukkiminen
Ostoskärry on reilun metrin, ojennettu käsivarsi reilut puoli metriä, ihmisen syli on suunnilleen ihmisen pituus. Sanotaan että keskiverto suomalainen on 175cm pitkä, eli kädet rennosti ojennettuina hänen sylinsä on 170cm.

Eli kaupassa, kun otat esim. kylmähyllystä jogurttia, tee näin;

Vedä kärryä perässäsi, ojennetun käden päässä ja pysähdy n. 50-60cm päähän jugurtista, rintamasuunta kylmähyllykkö kohden. Ojenna nyt kätesi napataksesi jugurtin.

Onneksi olkoon, olet juuri vartalollasi blokannut liki kaksi ja puoli metriä hyllykköä. Tämän saman tempun voi toistaa joka-vitun-ikisen hyllyn kohdalla.


Tuotteiden tutkiminen
Puristele kaikki leivät, punnitse käsivaralta kaikki juustot. Siellä saattaa piillä gramman sadasosan ero hyväksesi. Jos lompakostasi löytyy eläkeläiskortti, tätä vaihetta ei saa ohittaa koska muuten kortin voi menettää.

Säilyke-, kahvi-, jauho- ym. hyllyillä muista lukea jokainen ainesosaluettelo, varsinkin niiden tuotteiden, joissa luettelon teksti on mahdollisimman pienellä ja tuote itsessään on mahdollisimman itsestäänselvä, kuten pullotettu vesi.

Tässäkin prot erottuvat aloittelijoista, kun luet säilykepurkkia rintamasuunta hyllyyn päin, siirrä ostoskärryt perseesi taakse, poikittain käytävään nähden, jos käytävä on tarpeeksi kapea – tukit koko käytävän!


Kassalla maksaminen
Muista, että kassa ei ole ns. ”töissä”, hän on kaupassa jotta sinulla olisi juttuseuraa. Kassa ei tosin ole ihminen joten hänel..sille ei tarvitse puhua tai ottaa katsekontaktia jos ei huvita.

Jätä vähintäänkin yksi tuote punnitsematta jotta kassa saisi liikuntaa ja muu jono saisi arvokkaan oppitunnin kärsivällisyydestä.

Osta lotto vasta kun olet maksanut muut ostokset.

Muista höylätä bonukset/plussat vasta kaikkien ostosten jälkeen, ja myöskin vasta sen jälkeen kun olet kieltäytynyt kuitista ja kassa on heittänyt sen roskikseen.

Jos ostat tupakkaa, ja ostat sitä useamman askin, pyydä ne aski kerrallaan.

Laske ääneen loppuhinta ja ilmoita maksatko kortilla vai käteisellä, koska viimeiset sentit pyöristyvät joko ylös tai alas ja kuten tunnettua, monet miljardöörit ovat tienanneet omaisuutensa tällä ”senttihelvetillä”.


Ja vielä viimeinen, tärkeä juttu: jos olet eläkeläinen, sinun on PAKKO maksaa tasarahalla, joka koostuu mahdollisimman pienistä kolikoista.

maanantai 9. lokakuuta 2017

Kuinka saatanan tyhmiä ihmiset oikein ovat???

Kuinka perkeleen tyhmiä ihmiset oikein ovat? Joku on joskus sanonut, että ihmiset ovat niin tyhmiä kuin voit kuvitella ja puolet jengistä on vielä siitäkin tyhmempää.

Typeryys on korostunut tänä aikana kun kaikki tieto on saatavilla omaan taskuun. Puhun siis netistä ja netissä liikkuu informaation lisäksi myös disinformaatiota. Oikean faktan ja keksityn faktan erottamiseen tarvitaan sitä kuuluisaa medialukutaitoa, tarkemmin ottaen "kriittistä ajattelua".

Joskus höpöhöpön erottaminen faktoista on vaikeaa, monessa lehdessä saattaa olla kokosivun mainos joka on naamioitu ulkoasultaan vastaamaan lehden artikkelia, fonttia, otsaketta ja layoutia myöten. Jossain pitää kuitenkin lukea "mainos" jotta edes osa ihmisistä tajuaisi että kyseessä on homeopatiakusetus tai vastaavaa. Valitettavan usein näistä mainoksista kuulee puhuttavan "lehtiartikkeleina". Haloo hei, ottakaa se pää pois perseestä!

Kun turun moottoritien valtavan pitkät tunnelit otettiin käyttöön, piti liikenne heti kohta ohjata vanhalle tielle takaisin. Tunneleissa syntyi vaaratilanteita, koska ihmiset pysähtyivät tunneliin mm. skrabailemaan lunta pois tuulilasista ja ihmettelemään itse tunnelia.

Kyllä, ihmiset - siis enemmän kuin yksi Janipyrypetteri - pysähtyivät moottoritietunnelissa ihmetelläkseen tunnelia. Lue vielä kerran ääneen, kohta "pysähtyivät moottoritien tunnelissa ihmettelemään itse tunnelia". HALOO?

Ne jotka eivät onnistu tunaroimaan itseään hengiltä liikenteessä, köyhtyvät yllättäen.

Lehdistä ja uutisista saa vähän väliä lukea, miten jotkut ovat menettäneet kaikki rahansa kun ovat menneet joko antamaan ne tai pankkitunnuksensa täysin tuntemattomalle taholle.

Ihmiset saavat sähköpostia osoitteesta noordea.pankki@gmail.com jossa huonolla suomella lukee, että tietomurron takia kaikkien tilit ovat vaarassa ja että pitää lähettää käyttäjätunnus, salasana ja turvanumerot liitteenä tähän osoitteeseen niin tarkastetaan. Niin kauan kun pankkiasioita on voinut hoitaa sähköisesti, eli kohta varmaankin 20 vuotta on joka tuutissa toitotettu, että niitä pankkitunnuksia ei mennä antamaan kenellekään. Silti jengi kiltisti lähettelee näitä. Ja menettävät rahansa. Luoja anna voimaa, ehkä he eivät ansaitse pitää rahojaan?

Uutisissa on myös ollut juttua, että joku on soittanut ja käskenyt viedä pankkikortit tunnuslukuineen, ynnä talosta löytyvän käteisen, ruskeassa paperipussissa läheiseen puistoon.

"Haloo, täällä poliisin ylipääjohtaja John Poliisi. Sun tilillä olevat rahat on kuubalais-kiinalainen mafia muuttanut vääriksi rahoiksi. Poliisi voi korjata tilanteen, mutta sun pitää laittaa lompakko kortteineen, kaikki talon käteiset ja jalokivet yms. rahakas shitti, Alepan kassiin ja viedä se siihen-ja-tohon-puistoon."

Ja tämmöistä uskotaan. Mä en haluaisi kuulostaa mulkulta, mutta jos on noin saatanan tyhmä niin. Olen tätä kauhistellut livenä oikeassa elämässäni ja saanut tietenkin murskaavaa palautetta koska mädättävä sivistys sanelee, että ketään ei saa sanoa ääliöksi, ei edes tyhmiä kusipäitä. Ja kanssa kuulemma tämmöisten huijausten uhrit voivat olla "muistisairaita" tai "vanhuksia", tätä taustaa vasten on aika huolestuttavaa kun uutisesta käy ilmi, että se lompakon sisälläänpitävä Alepan kassi on viety autolla sinne puistoon. Meillä on siis liikenteessä autolla liikkuvia ihmisiä jotka uskovat että poliisi on käskenyt viedä pankkikortit pussissa puistoon.

Kaikkein räikeimmin teidän ihmisten saatanallinen typeryys käy ilmi kun viitsii päivänkin seurailla sosiaalista mediaa. Varsinkin facebook tuntuu olevan varsinainen dorkamagneetti.

Siellä on niitä kuplia jossa kehitysvammaisen kananmunan tasolla olevat nutipäät mouhottavat omaa kirjoitusvirheiden kirjomaa agendaansa.

Otetaan muuten takaisin tuo heitto facebookista. Vauva.fi vasta onkin idioottien kokoontumisajot. Ei ole mikään hauska sattuma että vauva.fi -sivustoa kutsutaan leikillisesti "työttömien wikipediaksi".

Facebookin ryhmiin ei lähtökohtaisesti kannata kuulua, ellei se ole jokin kaveriporukan yleinen infokanava. Toki jossain rajakkirasistien natsiryhmässä on aina välillä hauska huudella kaikkea itsekeksittyä kuten, että koko Simpele aidataan ja siitä tulee muslimienklaavi jossa noudatetaan sharia-lakia. Jo pelkästään sillä kuinka monella eri tavalla analfabeetit hommafoorumilaiset kirjoittavat sanan "sharia" väärin, saa monet naurut.

Mutta ryhmiin kuulumattomuuskaan ei takaa mitään. Kun siellä on niitä ihmisiä.

Ihan fiksuina pitämäni ihmiset jakavat siellä mitä uskomattominta paskaa.

Siis eivätkö ihmiset tajua mitään? Eivät. Homma hoituisi  sillä, että ihmiset ottaisivat ne päät pois perseestään ja katsoisivat ajatuksen kanssa, ovatko sellaiset osoitteet kuin poliisi.ylijohtaja@hotmail.com, danskkebank@gmail.com, jaa-tama.fi ja mvlehti.fi millään tavalla virallisen tai fiksun tahon ylläpitämiltä?

Facebookissa tulee vastaan jokin testi, "nimeä kaikki pohjoismaat" tms. paskaa. Tämmöiset ovat kuin heroiinia kaikille yli 40-vuotiaille jotka eivät tiedä kuinka tietokonet ja internet toimii. Sivusto on pop-up bannereista koostuvaa googlekääntäjällä tehtyä puhdasta mainospaskaa ja käyttäjän harteille jää klikata sähköisestä karttapallosta että onko tämä Thaimaa vai Grönlanti.

Parin klikkauksen, ja muutaman tuhannen dataminerin hyökkäyksen jälkeen, käyttäjälle kerrotaan että aivan kerrassaan uskomatonta että KAIKKI OIKEIN ja ÄLYKKYYSOSAMÄÄRÄSI on HUIPPU LUKEMAT ÄO 1024 - EINSTEINILLA OLI VAIN 370!

Tämän jälkeen ollaan muna pystyssä jakamassa tätä höpöhöpö halivilivoo skeidaa muille kavereille, niin ihan nonchalantisti kysytään että saako sovellus jakaa facebookissa ja samalla sitten käyttää oikeastaan kaikkea käyttäjän itsestään jakamaa dataa.

Ja sitten ihmetellään kun messengeri on itsestään lähetellyt potenssilääke- ja pikavippimainoksia kaikille tutuille.

"Miten ne on voinut murtaa mun salasanan? Se oli kuitenkin mun syntymäaika, mutta väärinpäin."

Vittuku sä olet mennyt antamaan sen jossain vaiheessa! Dorka!

Puhelinten kanssa sitten vasta ollaankin tarkkoja. Jumalauta. Siis yritäpä ottaa tavalliseen rivikansalaiseen yhteyttä puhelimitse, se on saatana mahdotonta!! Minä joudun työni puolesta ottamaan yhteyttä tavallisiin ihmisiin ja välillä tuntuu siltä, että olisi helpompi saada Saddam Hussein strippaamaan meidän perheen joulupöytään, kuin saada puhelinyhteys Mähösen Jormaan ja kertoa tälle että vesikatko on muuten ensi viikon keskiviikkona.

Aivan tavalliset ihmiset salailevat numeroitaan ja jättävät vastaamatta soittoihin jos soitto tulee numerosta jota ei ole tallennettu. Näille pitää laittaa tekstiviestiä perään, että jos arvon jannu/jannutar uskaltaisi vastata kun soitan seuraavan kerran. Ja tiedättekö mitä nämä urpot vastaavat kun niiltä kysyy, mikset vastannut?

"Joo en mä koskaan vastaa jos on numero mitä en ole tallentanut"

Tiedättekö mitä minä aina vastaan?

KUINKA SÄ OLET JUMALAUTA PÄRJÄNNYT LANKAPUHELINTEN AIKANA? 

Se on juuri sitä idiootin logiikkaa, että puhelimeen ei vastata ja numero on salattu. Facebookissa on kuvat kotitalosta, kämpästä ja autosta rekisterinumeroineen. Ja sitten ollaan niin vitun incognito ja off the grid.

Mielestäni jokaisella ihmisellä on moraalinen velvollisuus kehittää itseään, helvetin hyvä alku on käyttää pari minuuttia päivässä itsenä ja tekemisiensä kriittiseen tarkasteluun.

Loppukaneetiksi siteeraan vielä vanhaa viisautta joka pitää paikkansa.

Lue enemmän, luule vähemmän.


 

lauantai 7. lokakuuta 2017

Muskan keikalla

Eilen mentiin Muskan keikalle Cactukseen Lemmyn ja Punkkari-Matiaksen kanssa. Ilta jätti ristiriitaiset fiilikset.

Pohjustimme laulajastaran keikkaa himassa oluella ja raa’alla ginillä, samalla kurkkasimme facetuutista että tapahtuma alkaa kybältä ja flabat kustantavat febosen.

Lippujen hinta oli aiheuttanut olkapäiden kohottelua, mutta olin kuullut pikkulintujen visertävän että Muska myy itse omat keikkansa, ilman ohjelmatoimistoa, ja että tämä saattaa selittää lippujen halpuuden.

Kampesimme tuttuun tyyliin mestoille vasta juuri ennen kybää, kävin K-marketissa sijoittamassa kehitysmaiden riistoon ostamalla tupakkaa ja samalla rikoin raheita pienimmiksi jotta pääsymaksut saataisiin kuitattua.

Ammuttiin ovista sisään ja jonkinlaisena isähahmona olin ensimmäisenä maksamassa konkkaronkkaa sisään, ojensin kybän jannulle, joka näytti huonolla tavalla Janne Porkan, Keke Rosbergin ja poolopaidan sekasikiöltä, ja murahdin ”kaxflabaa”. Jeebo ryhtyi änkyttämään jostain lippuhinnasta ja sanoi, että femman flabat olivat ennakkomyynnissä ja tänään kun on showtime, niin flabat ovat kybän per kipale.

Tsiigasin jannuoletetun nihkeän käpälän viitoittamaan suuntaan, kun tämä puhui lippujen hintojen muuttumisen tiedottamisesta, ja totesinkin että tosiaan ovessa oli hivenen pelikorttia suurempi, repaleinen ruutupaperilappu johon oli käsin tuŝŝikynällä sutattu ”liput 10€”.

Hätähän ei ollut suuri, sillä olen leppoisa sunnuntailapsi ja ulkoisten attribuuttien jumalat olivat puolellani, joten tokaisin parhaalla radiotiskijukkaäänelläni tälle mikättimelle; ”ttu mua kiinnosta sun ennakkomyyntis. Täs on rahat kahteen lippuun”.

Heppu nieleskeli hetken ja löi laput kouraan. Varmistaakseni että pääsisin tämän nu-malen bestislistalle, osoitin perässäni viipottanutta Punkkari-Matiasta ja ilmoitin, puhaltamalla samalla gininhajuista ilmaa lippukassavastaavan naamariin, että hän on samaa seuruetta ja maksaa lipusta myös vain femman.

Keikka oli tavallaan hieno ja tavallaan pettymys. Ravintolassa oli toki cactusmaiset normisekoilut, eli taustamusa soi päällä vielä tokan biisin aikana ym. mutta varsinainen yllätys oli että Muska veti keikan vain kahden kitaristin voimin, rytmiryhmän soidessa tietokoneen muistista.

Laulaja valitteli kesken keikkaa flunssaansa, mutta totesi kyllä jaksavansa vetää setin läpi. Mielestäni Muskan ääni oli loppua kohden vähän pakotetun kuuloinen, mutta viimeiset kaksi rallia tulivat kuitenkin heleästi. No mutta kuten yleisesti tiedetään, minähän en kuule, näe enkä ymmärrä juuri mitään.

Komppikitaristi olivat sellaisia pötkylöitä, jotka vaikuttivat soittavan suoraan lihasmuistista. Hyvin he kyllä vetivät. Vähän kyllä vitutti kun öbaut setin puolivälissä toinen kitaristi soitti istualtaan ja toisen ryhtyessä sooloamaan, niin tämä jannu katseli kelloa. Vähän siihen malliin, että ”koskas työvuoro päättyy”, ei kyllä saisi näin tehdä esiintyvänä artistina.

Ihan jees keikka. Vähän kyllä nakertaa mieltä se lippukynytysyritys ja taustanauhat.
Hirveä krapulakin tuli kun join liian monta olutta. Nyt lähden kirjastoon hakemaan Roky Ericksonin levyjä.

maanantai 2. lokakuuta 2017

Jöö ja koulussa oppiminen


Uutisissa on nyt ollut juttua, että yhdeksännellä luokalla olevat pojat eivät lue eivätkä kirjoita ja eivät täten pärjää elämässä. Joku sanoi, että koulu ei kannusta lukemaan, joku sanoi että suomalainen peruskoulu suosii tyttöjä ja joku kolmas sanoi että poikia ei kiinnosta lukeminen.

Kaikkihan tietävät miten käy elämässä jos ei osaa lukea eikä kirjoittaa. On sivistymätön.

Käy huonosti.

Kasvatusvastuuta ei voida täysin ulkoistaa koululle, mutta osittain kyllä. Tämä on tosin nykyään hel-ve-tin hankalaa, koska koulussa (eikä kotona) ei pidetä jöötä.

Mitä on tämä ”jöö”? Jöö on se joka mahdollistaa koululuokan erottamisen apinalaumasta, kaikkihan me olemme Korkeasaaressa käyneet ja tiedämme millainen meno siellä on.

Ennen wanhaan jöön pitäminen oli helppoa. Lapsia sai nimittäin kurittaa ruumiillisesti. Nykyään näin ei saa muka tehdä joten tenavia pitää ohjailla yritysmaailmasta tutuilla keinoilla. Uhkailulla ja kiristyksellä. Lahjonta ei enää ole mahdollista sillä päättäjämme ovat lupauksistaan huolimatta leikanneet kaikkia mahdollisia määrärahoja niin, että monen koulun perinteikkäät luokkaretket luonnonpuistojemme jylhiin maisemiin ovat korvautuneet kävelyreissulla lähimmälle Neste K-asemalle, jossa on nautittu itse kustannettu suklaapatukka.

Jöön pitoa helpottavat ulkoiset attribuutit, suomeksi sanottuna mitä pelottavamman näköinen olet, sitä paremmin pystyt jöötä pitämään. Tämän takia Timo Rautiaisen näköiset jannut ovat erityisopettajia ja Mette Mannosen näköiset jannuttaret eivät ole erityisopettajia.

Ihmisiltä on päässyt unohtumaan, että ei koulun tule olla mikään Ilosaarirock jonne mennään viihtymään ja pitämään hauskaa. Se on paikka, jonne mennään oppimaan jotta pärjättäisiin elämässä. Voisi sanoa, että koulu on lapsille sama kuin työpaikka aikuisille, jos siellä on nastaa ja riemukasta niin se on vain plussaa.

En ymmärrä tätä nykymenoa jossa kouluun mennään vain oppivelvollisuuden saneleman pakon takia ja että siellä ei saisi olla mitään mikä aiheuttaa tenaville stressiä, kuten läksyjä ja kokeita. Se vasta on kova kolaus kun ensimmäisessä työpaikassa vaaditaankin oikeasti jotain, kuten ajoissa töihin tulemista. Moni tippuu kyydistä jo tässä vaiheessa.

Koulu ei ole mikään päiväkodin jälkeinen hengailumesta ja opettajat eivät ole mitään ”cooleja aikuiskavereita”, opettajat ovat siellä koulussa jotta kakarat oppivat aakkoset, laskemaan ja tutkimaan maantiekarttaa oikein päin.

Toki aina välillä kasvatus epäonnistuu totaalisesti ja lapsesta tulee arkkitehti. Tai Keskustan kansanedustaja.

Jos haluaa saada selville, miten hyvin jöötä pidetään koulussa, riittää kun kuuntelee lasten juttuja koulupäivästä. Jos luokanvalvojaan/rehtoriin viitataan nimellä ”Rikke” tai Reilu-Riku voit olla varma että koulussa lapset johtavat showta.

Kunnioittavammat nimet kuten, rehtori Riku, herra rehtori, sir tai Riku -herra ovat paljon parempia.

Varmiten tiedät jöötä pidettävän jos lapset puhuvat rehtorista vain kuiskaten ja silloinkin sellaisilla nimillä kuin Ruoska-Riku, Raaka-Riku tai Baphomet.

tiistai 26. syyskuuta 2017

Ylistys Hiacelle

Toyota Hiace vasta kulkine onkin, sohvapenkki, lattiavaihde ja takaveto - kuten Oikeissa Autoissa.

Takapaksi ottaa tonnin verran ja kolmen metrin edestä nyyttiä. Takana kierrejouset, edessä vääntösauvat, ottaa kurvit kuin juna.

Sisällä kaikki on kuskin hallittavissa vaikka rukkaset kädessä, ylellinen verhoilu, high fidelity -äänentoistojärjestelmä ja kojelautaan integroitu tuhkakuppi takaa viihtyisät matkustuskilometrit niin kuskille kuin matkustajalle.

Hyttiin mahtuu papereiden mukaan kolme, mutta oikeasti vain kaksi joten voi hyvällä syyllä jättää sen läskin kaverisi, typerän teinisi tai ärsyttävän anoppisi, kotiin. Tai tunkea ne takapaksiin.

Konepellin alla lepää mahtava voimanpesä, 2,4 litrainen, pakokaasuahdettu, turbodiesel (aina vuoteen 1999 asti luotettavalla etukammiotekniikalla). Kuin isoäidin muurinpata se varaa lämpöä ja käynnistyy kovillakin pakkasilla kuin palmun alta, tästä pitää huolen vielä erikoisvahva startti, tuplapaksuiset startin kaapelit ja kaksi 60Ah akkua rinnan kytkettynä. Auramies menee ehkä töihin volkkarilla, mutta vain sen ansiosta että hiacemies on ensin ajanut antamaan apuvirtaa kansanautoon.

Kun kurvaat paikalle Toyota Hiacella, veivaat ikkunan auki ja heilautat morjekset vasemmalla kädelläsi, sillä kädellä jonka ranteessa on Casion valmistama digitaalikello, tietävät sekä herrat että narrit, että siinä menee menestynyt ihminen joka ei tingi tyylitajustaan.

tiistai 12. syyskuuta 2017

Kuritta kasvaneet peikkolapset ja roskaus


Se on syksy ja koulut ovat jälleen alkaneet. Tämän voi havainnoida ilman kalenteria jos on parit hoksottimet kohdillaan, kuten rumilla partaisilla sedillä usein on.

Hoksotin numero due on nämä lärpäkkeet jotka sijaitsevat kallon molemmin puolin, niillä on muukin tehtävä kuin likaisten silmälasien turvalla pito. Niillä nimittäin kuullaan.

Kuuloaistimalla voi päätellä onko läheisen peruskoulun oppilaat palanneet kesälaitumeltaan takaisin opinahjoon tankkaamaan tietoa ja osaamista amerikkalaisten toimintasarjojen pehmentämiin harmaisiin soluihinsa.

Käytössä olevan koulun erottaa käyttämättömästä koulusta sillä, että käytössä olevasta koulusta kuuluu ”lasten ilakoinnin ääntä”, tuon äänen voisi pähkinänkuoressa tiivistää sanomalla että ”se ääni on vähän kuin sellainen ääni mikä voisi lähteä kun tappaa pieniä eläimiä välineellä mikä ei sovellu pienten eläinten tappamiseen”.

Ehkä aika on kullannut muistoni, mutta muistaakseni minun lapsuudessa ei ollut tapana huutaa kurkku suorana koko välituntia putkeen. Tai jos huusi, joutui johonkin laitokseen.

Hoksotin numero uno on nämä märät pampulat naamataulussa, eivät finnit eivätkä hesen majoneesiin tahriutuneet huulet, vaan näkimet eli silmämunat. Eikä tarvitse mennä sinne koulun pihalle asti katsomaan että onko siellä niitä lapsia, vaan ihan riittää kun menee kadulle sojottamaan.

Jaa että mitä siellä näkyy? Pikkuhiljaa alkaa kuvia pomppaamaan maisemasta verkkokalvoille, vähän kuin matemaattiset kaavat sanomalehdestä á la Kaunis mieli -elokuva. Siellä niitä on! Ja paljon! Ja ne aivan selkeästi muodostavat polun!

Tuo ruskea käärme joka johtaa lähimmästä ruokakaupasta koulun pihaan ei suinkaan muodostu päivätyönsä tehneistä puiden lehdistä jotka kesän jälkeen jäävät eläkkeelle ja putoavat maahan, vaan kaupan paistopisteiden pullapusseista.

Koska peruskouluissamme ei ilmeisesti enää tarjota ruokaa, joutuvat pienet piltit hakemaan John Fazerin kisällien leipomaa omarmunkkia ja dallaspullaa lähimmästä kaupasta nälkähorkkaansa, ja verensokerin ollessa vähissä, kirpoavat ne lasten pleissteissöninpeluun pehmentäneistä tassuista maahan. Onneksi talonmies tai tuuli hävittävät nämä paperipussit jollain aikataululla ja onhan se myönnettävä, että kun pulla on syöty, on pussista aika tulla JTO (=Jonkun Toisen Ongelma).

Metelöinti ei minua haittaa, mutta roskaaminen vituttaa suunnattomasti. Yritän tässä pohtia kuinka lähestyä koulun rehtoria kirjallisesti siten etten saa mitään syytettä.