maanantai 12. syyskuuta 2022

Mistä tiedät ovatko koulut alkaneet?

Se on syksy ja koulut ovat jälleen alkaneet. Tämän voi havainnoida ilman kalenteria jos on parit hoksottimet kohdillaan, kuten rumilla partaisilla sedillä usein on.

Hoksotin numero due on nämä lärpäkkeet jotka sijaitsevat kallon molemmin puolin, niillä on muukin tehtävä kuin likaisten silmälasien turvalla pito. Niillä nimittäin kuullaan.
Kuuloaistimalla voi päätellä onko läheisen peruskoulun oppilaat palanneet kesälaitumeltaan takaisin opinahjoon tankkaamaan tietoa ja osaamista amerikkalaisten toimintasarjojen pehmentämiin harmaisiin soluihinsa.
Käytössä olevan koulun erottaa käyttämättömästä koulusta sillä, että käytössä olevasta koulusta kuuluu ”lasten ilakoinnin ääntä”, tuon äänen voisi pähkinänkuoressa tiivistää sanomalla, että se ääni on kuin sellainen, mikä voisi lähteä kun tappaa eläimiä välineellä, mikä ei sovellu eläinten tappamiseen.
 
Ehkä aika on kullannut muistoni, mutta muistaakseni minun lapsuudessa ei ollut tapana huutaa kurkku suorana koko välituntia putkeen. Tai jos huusi, joutui johonkin laitokseen.
 
Hoksotin numero uno on nämä märät pampulat naamataulussa, eivät finnit eivätkä hesen majoneesiin tahriutuneet huulet, vaan näkimet eli silmämunat. Eikä tarvitse mennä sinne koulun pihalle asti katsomaan että onko siellä niitä lapsia, vaan ihan riittää kun menee kadulle sojottamaan.
 
Jaa että mitä siellä näkyy? Pikkuhiljaa alkaa kuvia pomppaamaan maisemasta verkkokalvoille, vähän kuin matemaattiset kaavat sanomalehdestä á la Kaunis mieli -elokuva. 
Siellä niitä on! Ja paljon! Ja ne aivan selkeästi muodostavat polun!
Tuo ruskea käärme joka johtaa lähimmästä ruokakaupasta koulun pihaan ei suinkaan muodostu päivätyönsä tehneistä puiden lehdistä jotka kesän jälkeen jäävät eläkkeelle ja putoavat maahan, vaan kaupan paistopisteiden pullapusseista.
Koska peruskouluissamme ei ilmeisesti enää tarjota ruokaa, joutuvat pienet piltit hakemaan John Fazerin kisällien leipomaa omarmunkkia ja dallaspullaa lähimmästä kaupasta nälkähorkkaansa, ja verensokerin ollessa vähissä, kirpoavat ne lasten pleissteissöninpeluun pehmentäneistä tassuista maahan. Onneksi talonmies tai tuuli hävittävät nämä paperipussit jollain aikataululla ja onhan se myönnettävä, että kun pulla on syöty, on pussista aika tulla JTO (=Jonkun Toisen Ongelma).

sunnuntai 11. syyskuuta 2022

Valokuvauksesta

Onnistumisen fiilis, se on vähän kuin linnunkakka, joskus osuu joskus ei. Yleensä ei.
Mutta ei vaivuta synkkyyteen, joskus se läjä löytää tiensä hartialle tai pipoon ja joskus kuvatkin onnistuvat!
 
Piti töiden puolesta mennä Kalasatamaan päivystämään puoleksitoista tunniksi. Hommaa ei kuitenkaan ollut kuin toviksi joten luppoaikaa olisi ihan reilusti, otinpa siis työmatkalle mukaan lankomieheltä lainatun Yashica A linnunpönttökameran. Meillä on sellainen diili, että lanko ei myy perintöjassikaansa kenellekään ja minä saan lainata sitä kerran vuoteen niin pysyy käyttökunnossa. Ja hauska kamerahan se on!
 
Peilaan Kalasataman aluetta omiin muistoihini, kun Kalasataman konsepti oli vain tuskainen jomotus kaupunkisuunnittelijoiden palleissa ja alueella toimi kunniakas, ja toki myös hieman hämäräperäinen, Sörnäisten satama, toki jo tuohon aikaan anglismien aateloimana Port of Helsinki-konseptin jalokivenä.
Siinä missä oli ennen konttilukkihallit on nyt kerrostalo ja Kulosaaren sillan alla ei ole enää keltaista parakkia jossa toimi konekorjaamo ja hitsaamo vaan siellä on jokin ilmanvaihtopömpeli ja kevyenliikenteenväylä. Maailma muuttuu Eskoseni! Sillan alta löytyy vielä kuitenkin hämärää joutumaata jossa pölisevä hiekka ja kitukasvuiset varvut käyvät asemasotaa keskenään tilan herruudesta. Maassa on sähköjohtoja, vaijerinpalasia, rikottu natriumvalaisin, lasinsiruja ja miljoona tupakantumppia. Tyypillinen sekakäyttäjien Riviera. Sinne minä tietenkin menin ihmettelemään menoa, olin jo aiemmin kokenut visioita voimakaskontrastisesta kuvasta, jossa alhaaltapäin kuvattu silta halkaisisi neliöruudun diagonaalisesti, ja tätä kuvaa olin nyt hakemassa! Käpöttelin kahdeksikkoa Yassikan etsimeen tuijottaen kunnes sain sillat mieleiseeni asetelmaan, tarkistin valotuksen kännykän applikaatiolla, valitsin aukon ja ajan ja ryhdyin vielä hienosäätämään rajausta. Kun olin valmis painamaan laukaisinta, pysähdyin vielä hetkeksi fiilistelemään tilannetta; kuva oli juuri kuten ajattelin (toki tässä vaiheessa vasta potentiaalinen kuva) ja ajattelin, että nyt jos metrojuna ajaisi tuosta niin tämä olisi täydellistä levynkansimatskua (en edes tiennyt ajaako metro tuota siltaa pitkin) kun yhtäkkiä metro tuli esiin. Koin täydellisen zen hetken, sormeni painoi laukaisijaa jo ennen kuin päätös ottaa kuva syntyi. Jos olisin odottanut tietoisen päätöksen syntymistä ja signaalin siirtymistä lihaksistoon, olisin ollut auttamatta liian myöhässä. Sen sijaan arvasin, korkeammat voimat ottivat kuvanoton haltuuni. Tätä on hyvä valokuvaus*, tästä tulee hyvä fiilis.




Yashica A & Ilford HP5+, kehitys Rodinal ständissä 1:100 70 minuuttia kolmella käännöllä. Skannattu suoraan lasilta. Täytyy yrittää ehtiä vedostamaan tämä oikeaksi valokuvaksi.
 


*voimakkaan subjektiivinen mielipide, monen muun mielestä kuva voi olla aivan paska ja metodit sen saavuttamiseksi retuperällä.

lauantai 3. syyskuuta 2022

Näin todella outoa unta

 

Näin viime yönä todella outoa unta; unessa minun piti jostain syystä käydä seiskaluokka uudestaan. Ja vielä Laajasalon yläasteella.

Koska koulumatka täältä kotoa oli "liian pitkä", pakkosijoitti kaupunki minut sijaisperheeseen Laajasaloon. Olin joku 6 vuotta nuorempi kuin uuden perheeni vanhemmat ja parikymmentä vuotta vanhempi, ja huomattavasti isompi, kuin perheen muut lapset.
Ja koska Laajasalo on käytännössä maaseutua, piti kouluun ehdottomasti mennä mopolla, sellaisella motocrossmallisella, vaikka ponnekkaasti sanoin, etten osaa millään mopolla ajaa.
Ja koska enhän minä tunne Laajasaloa ensinkään, niin eksyin sitten sinne metsäteille ja heitin useammat komeat pannutkin metsähallituksen puolelle kun sijaisperheen pojan viritelty ”supermotard” lähti lapasesta. Mitään kypärää en saanut kun pääni on niin iso, ajelin pitkin ja poikin kangasmetsää havunneulasten rapistessa parrasta ja kovasti ääneen sadatellen.
Lopulta pelmahdin skutsista jonkun pihalle, josta kaasuttelin nurmikkotupot ilmaan lennellen kohti asfalttitietä ja siitä edelleen sijoituskotiini sillä kello oli jo yli kaksi ja koko neljä tuntia kestänyt ensimmäinen koulupäivä oli voittopuolisesti ohi.
Päästyäni ”kotiin” alkoi sijaisperhe hirveän motkottamisen, opettajalta oli tullut Wilmaan viesti, että olen pinnannut koko ensimmäisen päivän. Olin aivan hiilenä näille humanisteille, pistävät jumalauta aikuisen ihmisen väkisin mopolla ilman kypärää menemään kouluun metsän läpi, ja sitten kun 39-vuotias seiskaluokkalainen makaa ojanpohjalle mopon lennettyä lepikkoon, niin sitä kutsutaan lintsaamiseksi??
Saarnaan päätteeksi sijaisperheen vanhemmat ilmoittivat, että huomenna mennään rehtorin puheille koko perhe, että kun vain pinnaan koulusta kaiket päivät (?) niin näillä näkymin jää varmaan koulu kesken ja joudun jonnekin tehtaalle töihin. Tässä vaiheessa jouduin jo korottamaan ääntäni, että kyllä juttu on niin, että nykyään tehtaalle päästäkseen pitää olla insinööri ja toisekseen, että kun minä olen kuitenkin sen seiskaluokan käynyt jo reilusti yli kaksikymmentä vuotta sitten, niin ei nyt ihan hirveästi pelota jos opintie Laajasalon yläasteella katkeaa vaikka tähän paikkaan.
Sitten heräsin.