Kesän ukkoslupaukset

Varmin kesän merkki on sääennusteiden ukkoslupaukset; ensin ukkosta luvataan aamuksi. Heräät painostavaan oloon ja kun punnerrat töihin, kosteusprosentti huitelee samoissa lukemissa kuin sosiaalidemokraattien käsitys kohtuullisesta tuloveroprosentista. Ukkoslupaus on siirtynyt puolille päivin. Käyt läpi vissypulloja kuin Stalin epäluotettavia upseereitaan.

Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta kuin suuri valkoinen rankaisija. Ihan sama miten päin olet, hiki virtaa. Mieleen tulee se yksi kenttä Super Mariosta, jossa aurinko yrittää tappaa sinut, sinä elät nyt sitä. Katsot kännykästä koska se helpottava sade ja ukkonen alkaa: ”jahas nyt sitä povataan sitten iltapäivälle”, mutiset itseksesi.

Matkalla töistä kotiin hikoilet kuin Norman Bates äitienpäivän aattona, hihittelet maanisesti kuullessasi kuinka sääennuste lupaa kovaa sadetta sekä ukkosta alkavaksi varmasti heti illalla ja jatkuvan koko yön.

Kotona kääriydyt märkiin pyyhkeisiin ja makaat pöytätuulettimen alla, toivoen voivasi vaihtaa paikkaa jääkaapin ovessa olevan valkoviinipullon kanssa. Tarkastat nopeasti koska se ukkonen alkaa ja tämä painostavuus poistuu: nyt ukkos- ja sadelupaus on peruttu, mutta seuraavana päivänä pitäisi sataa koko vuorokausi ja on mahdollisesti tulossa ukkosta.

Heräät aamulla valmiiksi hikisenä, keli on edelleen sama, sydämesi tuntuu lihavalta alligaattorilta. Sadetta ei näy eikä kuulu, ukkosen ja rankkasateiden luvataan alkavan vähän puolen päivän jälkeen..

Jäätelöauto

 

Jäätelöauto. Mainitsin joskus jollekulle, etten ole koskaan ostanut jäätelöautosta mitään. Sain vastaukseksi pitkän katseen ja sitten innokkaasti lausutun ”Ne veneet on tosi hyviä”.

Veneet? Mitkä hiton veneet? Annoin asian olla.

Mikä konsepti on Jäätelöauto? Kumma sininen pakastin renkailla. Mikä autotehdas valmistaa jäätelöautoja? Jokin geneerinen autotehdas, varmaan sama joka valmistaa briteissä olevat black cabit, jotka eivät myöskään ole mitään merkkiä.

Kuukausi sitten ylitin kadun laittomasti ja jäätelöauton kuljettaja luuli, että tahdon ostaa jotain. Hän veti auton parkkiin, hyppäsi ulos maksupäätteen kanssa ja kysyi mitä saisi olla. Vastasin kauhuissani, etten tiedä, en ajatellut ostaa. En ole koskaan ostanut jäätelöautosta mitään.

”Ah, kokeile näitä meidän veneitä! Ne on kestosuosikki!” sanoi leveästi hymyilevä jäätelöautomies, joka näytti juuri siltä kuin jäätelöauton kuljettajan tuleekin näyttää.

”Taas ne veneet!” ajattelin ja huikkasin, että nyt ei ole lompakkoa mukana (mikä oli teknisesti ottaen valhe, sillä älykellossani oli kahden eri pankkikortin maksuominaisuus).

Otin asian puheeksi kavereiden kanssa ja sain kuulla, että ne veneet on jäätelöauton JUTTU. Jälkiruokien maailmassa sama asia kuin oluttuoppipäivitys Oak Barrelista ennen neljän tunnin lentoa Malagaan.

”Ne veneet on tosi hyviä, niitä ei saa kuin sieltä Jäätelöäautosta”, vakuuteltiin. Alkoi tuntua siltä, että kyseessä on kultti. Kotona katsoin Jäätelöauton sivuilta ne kuuluista veneet. Ihan tavallinen jäde, mutta sellaisessa pesuvadin näköisessä kaukalossa. Hetken aikaa mietin, olinkohan itse ollut töissä Jäätelöauton tuotekehittelyssä, niin vahvalta alisuorittamiselta vaikutti.

Kysyin vaimolta, pitäisikö Jäätelöautosta ostaa jotain ihan vain siksi, että voisimme ottaa osaa sukupolvikokemukseen, ennen kuin polttoaineiden hinnannousu niittaa kummallisen sinisen pakastearkun tukkuliikkeen pihaan?

”Joo, ostetaan niitä veneitä!”

Taas ne veneet.

Sitten koitti se päivä kun jäätelöauton piti tulla, kaukaa horisontin takaa kuului epävireinen muovikaiuttimen rääkynä sen merkiksi, että Jäätelöauto oli liikkeellä. Pelotti. Vaimo puristeli puuvillaista kauppakassia, steppasi paikallaan ja lörpötti ”onkohan siellä vielä veetelö jäneitä jäljellä, kun meidän pysäkki on viimeinen?”

Vastasin, että lähden kotiin jos ne veneet on sellaisia, että aikuisellakin menevät sanat sekaisin.

Lopulta auto saapui ja leveästi hymyilevä jäätelöautomies pomppasi kuskin pukilta. Kerroin lammasmaisesti saapuneeni ostamaan niitä veneitä, joista niin kovin paljon puhutaan. Jäätelöautomies taputti selkääni toverillisesti ja kehui, kuinka oivallisen valinnan olin tehnyt ”Ah, toffeeveneet, meidän kestosuosikki!”

Jännitti niin saatanasti, että näppäilin PIN-koodin kahdesti väärin, jonossa selän takana ihmiset murisivat vihaisesti. Ne olivat varmaan kaikki tulleet ostamaan niitä veneitä.

Seikkailuja ison formaatin kameran kanssa

Ison formaatin opetteluni on vaiheessa, jossa totutellaan laitteistoon. Nuppeja pyöritellään, linssilautaa kallistellaan ja yritetään kurkistella mattalasilta maailman muuttumista. Filmikasetteja on katsottua valoa vasten ja pesty vuoroin paineilmalla ja vuoroin saippuavedellä, irtokarvat on saatu pois ja kaseteista on raakattu ne, joiden valoansa on aurinkoa vasten tiiratessa kuin metadonikorvaushoitopotilaan hymy. Netistä googlaamalla olen löytänyt korjausohjeita lähinnä amerikkalaisilta keskustelulaudoilta, joissa todetaan lyhyesti ja ytimekkäästi ”open it and fix it”, toisaalta mitä muuta voidaan odottaa amerikkalaisilta lajitovereiltamme, jotka kuvaavat maisemia soft focus potrettilaseilla, potretteja laajakulmakakkuloilla ja ovat tuottaneet maailmaan Dr. Pepper cherry vanilja-nimisen hampaiden joukkotuhoaseen?

Olen kökkinyt puskassa Mätäjoen varrella ja yrittänyt saada rämemaisemaa tallennettua filmille, filminä on röntgenlappu, jonka resipookista ei tiedä kukaan. ISO 100 se on ja niin kauan kuin valotukset ovat alle minuutin, tuntuu homma toimivan. Linssinä on satavuotias Kodak Autographic Juniorin 130mm f/7.7, jossa ei ole mitään pinnoitteita. Vastavaloon tiiraaminen syö kuvasta kaiken kontrastin, samalla tavalla kuin kloriitti söi värin faijan silkkisolmiosta. Yritän asetella eläkeläiseltä pöllittyä paperboy tweedlakkiani kameran päälle varjostamaan linssiä, samalla kun hätistelen sääskiä kauemmaksi. Ohikulkevat koirankusettajat pysähtyvät katsomaan ja puhuvat toisilleen ”Mitä toi sählää? Onko se pukenut hatun kamerallaan?”

Kullanarvoinen vinkki oli kääräistä luupin ympäri teippiä, nyt voin (teoriassa) sommitella ja tarkentaa ilman dark clothia, eli mustaa fleeceliiviä. Solmin luupin ympärille narun, jonka toinen pää on kamerassa pienellä nipistimellä kiinni, näin se ei putoa maahan. Kökin siis puskassa Mätäjoen varressa, yritän saada mattalasilla näkyvän kuvan järkeväksi, tungen filmikasetin paikkaan ja peitän kameran takapään nuorekkaalla (hah) fleeceliivilläni, sillä Intrepid 4x5 kääntyvä perä ei ole valotiivis ja ryhdyn mittaamaan valoa.

Kodakin nerokkaat insinöörit ovat päättäneet, että ihmisestä siinnyt pärjää viidellä valotusajalla, 1/25, 1/50, 1/100, T ja B. Kaivan kännykän valotusmittariksi ja haarukoin, että hitaimmalla ajalla 1/25s ja aukolla f/8 pitäisi syntyä kuva. Kämmenet hikoavat, zone-system ja muut knoppitiedot varisevat muististani kuin kolikot taskunpohjan reiästä siellä Mätäjoen varressa. Ujutan valopellin pois kasetista, sitä ennen tuplatsekkaan että aika ja aukko ovat oikein, sillä edellisellä reissulla linssi jäi auki T-asennossa kun vedin valopellin pois. Hävetti.

Nappaan kuvan ja päätän käyttää kasetin toisen puolen samalla. Siirrän kameraa pari metriä saadakseni ruohonjuuriperspektiiviä ja selkäni kipeäksi. Kompastun, hyttynen puree säärestä, huiskautan hatulla ja otan sivuaskeleen, jonka seurauksena maassa ollut oksa työntyy shortsin lahkeesta sisään ja jää housuihin jumiin ”Jåå men fan också och helvete!” karjaisen, vain nähdäkseni parin lenkkeilijän tuijottavan kymmenen metrin päästä. Hiukset ovat jääneet jumiin lähimmän koivun oksiin ja karanneet lenkistä, haron tukkaa kasaan ja saan samalla jäkälää paidan sisään. Vedän henkeä ja päätän ottaa pari kuvaa Smenalla, jonka sisällä on kaksisatasta fomaa. Mittaan valon ja räpsäisen pari kuvaa. Sitten palaan taas pelottavan laakafilmikameran kimppuun. Toistan performanssin luuppien ja fleeceliivin kanssa, mutta nyt päätän kuvata pienemmällä aukolla ja Beast-modella. Mittariappi tarjoaa aukolla f/22 valotusajaksi tasan sekunnin joten tungen filkkakasetin paikoilleen ja kuivaharjoittelen lankalaukaisijan kanssa sekunttia useamman kerran. Sitten pelti irti ja jälleen käytän sitä varjostamiseen kun otan kuvan. Onnistumisen tunne on vahvana, kyllä valokuvaus on hieno harrastus.