Ison formaatin opetteluni on vaiheessa, jossa totutellaan laitteistoon. Nuppeja pyöritellään, linssilautaa kallistellaan ja yritetään kurkistella mattalasilta maailman muuttumista. Filmikasetteja on katsottua valoa vasten ja pesty vuoroin paineilmalla ja vuoroin saippuavedellä, irtokarvat on saatu pois ja kaseteista on raakattu ne, joiden valoansa on aurinkoa vasten tiiratessa kuin metadonikorvaushoitopotilaan hymy. Netistä googlaamalla olen löytänyt korjausohjeita lähinnä amerikkalaisilta keskustelulaudoilta, joissa todetaan lyhyesti ja ytimekkäästi ”open it and fix it”, toisaalta mitä muuta voidaan odottaa amerikkalaisilta lajitovereiltamme, jotka kuvaavat maisemia soft focus potrettilaseilla, potretteja laajakulmakakkuloilla ja ovat tuottaneet maailmaan Dr. Pepper cherry vanilja-nimisen hampaiden joukkotuhoaseen?
Olen kökkinyt puskassa Mätäjoen varrella ja yrittänyt saada rämemaisemaa tallennettua filmille, filminä on röntgenlappu, jonka resipookista ei tiedä kukaan. ISO 100 se on ja niin kauan kuin valotukset ovat alle minuutin, tuntuu homma toimivan. Linssinä on satavuotias Kodak Autographic Juniorin 130mm f/7.7, jossa ei ole mitään pinnoitteita. Vastavaloon tiiraaminen syö kuvasta kaiken kontrastin, samalla tavalla kuin kloriitti söi värin faijan silkkisolmiosta. Yritän asetella eläkeläiseltä pöllittyä paperboy tweedlakkiani kameran päälle varjostamaan linssiä, samalla kun hätistelen sääskiä kauemmaksi. Ohikulkevat koirankusettajat pysähtyvät katsomaan ja puhuvat toisilleen ”Mitä toi sählää? Onko se pukenut hatun kamerallaan?”
Kullanarvoinen vinkki oli kääräistä luupin ympäri teippiä, nyt voin (teoriassa) sommitella ja tarkentaa ilman dark clothia, eli mustaa fleeceliiviä. Solmin luupin ympärille narun, jonka toinen pää on kamerassa pienellä nipistimellä kiinni, näin se ei putoa maahan. Kökin siis puskassa Mätäjoen varressa, yritän saada mattalasilla näkyvän kuvan järkeväksi, tungen filmikasetin paikkaan ja peitän kameran takapään nuorekkaalla (hah) fleeceliivilläni, sillä Intrepid 4x5 kääntyvä perä ei ole valotiivis ja ryhdyn mittaamaan valoa.
Kodakin nerokkaat insinöörit ovat päättäneet, että ihmisestä siinnyt pärjää viidellä valotusajalla, 1/25, 1/50, 1/100, T ja B. Kaivan kännykän valotusmittariksi ja haarukoin, että hitaimmalla ajalla 1/25s ja aukolla f/8 pitäisi syntyä kuva. Kämmenet hikoavat, zone-system ja muut knoppitiedot varisevat muististani kuin kolikot taskunpohjan reiästä siellä Mätäjoen varressa. Ujutan valopellin pois kasetista, sitä ennen tuplatsekkaan että aika ja aukko ovat oikein, sillä edellisellä reissulla linssi jäi auki T-asennossa kun vedin valopellin pois. Hävetti.
Nappaan kuvan ja päätän käyttää kasetin toisen puolen samalla. Siirrän kameraa pari metriä saadakseni ruohonjuuriperspektiiviä ja selkäni kipeäksi. Kompastun, hyttynen puree säärestä, huiskautan hatulla ja otan sivuaskeleen, jonka seurauksena maassa ollut oksa työntyy shortsin lahkeesta sisään ja jää housuihin jumiin ”Jåå men fan också och helvete!” karjaisen, vain nähdäkseni parin lenkkeilijän tuijottavan kymmenen metrin päästä. Hiukset ovat jääneet jumiin lähimmän koivun oksiin ja karanneet lenkistä, haron tukkaa kasaan ja saan samalla jäkälää paidan sisään. Vedän henkeä ja päätän ottaa pari kuvaa Smenalla, jonka sisällä on kaksisatasta fomaa. Mittaan valon ja räpsäisen pari kuvaa. Sitten palaan taas pelottavan laakafilmikameran kimppuun. Toistan performanssin luuppien ja fleeceliivin kanssa, mutta nyt päätän kuvata pienemmällä aukolla ja Beast-modella. Mittariappi tarjoaa aukolla f/22 valotusajaksi tasan sekunnin joten tungen filkkakasetin paikoilleen ja kuivaharjoittelen lankalaukaisijan kanssa sekunttia useamman kerran. Sitten pelti irti ja jälleen käytän sitä varjostamiseen kun otan kuvan. Onnistumisen tunne on vahvana, kyllä valokuvaus on hieno harrastus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti