Köyhyyden ylistys

Moni on ihmetellyt, kuinka voin tulla niin vähällä toimeen. Perheemme tienaa alle köyhyysrajan, on tienannut jo vuosia. ”Touhutonni” on minulle käsitteenä yhtä vieras, kuin Fermat’n teoreeman ratkaisu. En silti pidä itseäni köyhänä, sillä köyhä on joku, jolla ei ole ole, minulla on, tarpeeksi. Valinta on täysin oma ja ideologinen, olenhan yrittäjä ja päätän itse paljonko liksaa maksan. Olen kokeillut myös sitä menestyjän reseptiä, satatuntista viikkoa, työpaikalla nukkumista ja hulluja taloudellisia riskejä maksimaalisen voiton takia. Mitä olen kostunut siitä? Alkavan burnoutin ja paljon rahaa, jolla ei tehnyt mitään, koska olin aina töissä. Noidankehä on itseään ruokkiva, jos tekee rahaa, se pistetään hulppeaan autoon ja asuntoon ja jossain vaiheessa on pakko tehdä töitä, jotta voi maksaa sen auton (joka on hankittu, jotta naapuri tajuaisi olla kateellinen), jotta sillä pääsisi töihin. Koko touhu on järjetöntä ja täysin kestämättömällä pohjalla, fossiilikapitalismin lopputuloksen voi tarkistaa ulkolämpömittarista ja lukuisista ihmisten henkistä pahoinvointia kartoittavista tutkimuksista.

Miten sitten pärjää, jos liksa ei ole nelinumeroinen ja ala kolmosella? No huonosti, jos on uskominen kaikkia muita ihmisiä. Todella moni kiroaa paskaa liksaansa, vaikka oikeasti kyse on siitä, että eletään yli omien varojen. Naistenlehtien artikkeleissa on usein vinkkejä, joiden avulla pitäisi pärjätä vähemmällä, valitettavasti nämä vinkit ovat joko tyystin utopistisia, kuten ”laita 500 € säästöön joka palkasta” tai sitten lapsellisia ”säästä ruokakauppamenoissa, syö ravintolassa”. Ja aika moni downshiftaaja unohtaa kirppistelykierroksia hehkuttaessaan mainita, että itseasiassa puoliso sai juuri tonnin palkankorotuksen vaihdettuaan firmaa ja tilille kilahtaa nyt liki kahdeksan tossua kuussa. Miten sitten voi pärjätä, jos asumisen jälkeen jää seitsemänsataa kouraan, josta pitäisi maksaa kaikki?

Olen 39-vuotias, en ole koskaan ostanut: televisiota, tietokonetta, pelikonsolia, uutta autoa, kesämökkiä jne. Ei ole tarvinnut sillä elän suomalaisessa valkoheterokuplassa, jossa jokainen yksilö rypee sellaisessa yltäkylläisyydessä, että televisioita ja pelikonsoleita piisaa pois annettavaksi asti. Tietenkin tässä on se huono puoli, että päästäkseen pelaamaan uusimpia pelejä, pitää odottaa kahdeksan vuotta ja ottaa se riski, että kaverit naureskelevat köyhäksi. Toisaalta ehkä sellaisista kavereista voi luopua?

Ulkomaanmatkat? Eli alumiinituubissa junttien kanssa jonnekin dokaamaan? Emme harrasta. Eiffelin tornin ja Louvren näkee Googlesta paremmin kuin paikan päällä. Lehtiä emme myöskään tilaa, kirjatkin saa kirjastosta. Sellaisen pahvi-take away kahvin olen ostanut kolme kertaa elämässäni, kerran kun teki mieli kahvia ja kahdesti kun piti päästä huoltoasemalla vessaan. Jotkut ostavat näitä joka päivä. Autona on tonnin pommi, säästän sekä osamaksut, että rahoitusyhtiön omistaman auton täyskaskot parissa kuukaudessa puskuriksi uutta autoa varten, jos nykyinen hajoaa. Ostan lähes kaiken käytettynä (parhaimmillaan käyttämättömänä mutta avatussa paketissa) tori.fistä, kodinelektroniikasta laukkuihin. Vaatteet poimin kirppareilta sekä alennusmyynneistä. Onpa joitain takkeja jopa dyykattu roskiksesta, kuten Ripcurlin laskettelutakki ja Friitalan kelsiturkki. Jos pitää silmänsä auki, vähän antaa ymmärtää ja ennen kaikkea malttaa mielensä, saa todennäköisesti mitä tahansa huomattavan halvalla tai jopa ilmaiseksi.

Tätä lukiessa saattaa tulla mieleen, että jään paitsi jostain tässä elämässä. Jäänkö? En koe näin. Olen toki onnellisessa asemassa siten, että köyhyyteni on harkinnanvaraista. Voin aina tehdä lisää töitä ja maksaa mojovampaa liksaa… jos siis haluaisin. Mutta toistaiseksi olen valinnut vapaa-ajan käyttämisen omaksi ilokseni sen sijaan, että vaihtaisin sitä rahaksi. Kirjastosta saa kirjoja, käveleminen on käytännössä ilmaista, fillareita saa pikkurahalla, valokuvaan unohdetuilla välineillä ja kirjoitan lyhyitä tai pitkiä tarinoita. Itseasiassa olen ihan onnellinen ja tyytyväinen, että teen ilmaiseksi näitä asioita, sen sijaan että painaisin niska limassa duunia voidakseni lentää Dubaihin kuntosalille jumppaamaan. Kovin lennokasta instagram-contenttia tällä tavoin ei saa, mutta jätän moisen suosiolla heille, joilla sielu on kuin lattialle pudonnut vessapaperihylsy.

Muistatko vielä uudenmaan eristyksen?

Kuka muistaa vielä kun Uusimaa eristettiin muusta Suomesta koronan takia? Koska se oli ja kuinka kauan se kesti? Harva muistaa tarkkaan, en minäkään, mutta muistan kuinka silloin konkretisoitui puolittain vakan alla piiloteltu suomalaisten Helsinki-viha.

Sosiaalisen median ”puskaradioryhmät” poreilivat suorastaan viisikkomaista seikkailuhenkeä, kun maaseudun asukkaat suunnittelivat katupartioita, jotka käännyttäisivät mökkeilijät, kaikki ne jotka olisivat pyöräteitä, lenkkipolkuja ja ojanpohjia pitkin ajaneet saartorenkaan lävitse, takaisin sinne tautiseen Pää-Hesaan ja tämä kaikki jo ennen sulkua.

Kun sulku vihdoin koitti, lähtivät legendat aivan huliviliosastolle. Kaltaiselleni kyynisdepressiiviselle ihmiselle riitti hupia, kunhan vain avasi Facebookin: Maalla kärsittiin historiamme suurinta humanitääristä katastrofia, makaroonilaatikot paloivat uuneissa, kukaan ei leikannut nurmikkoa ja kaivot jäivät kaivamatta kun maaseudun asukkaat jalkautuivat en masse tarkastamaan, ettei vaan uusimaalaisten mökeillä näy autoja parkissa. Lapsia peloteltiin sillä, kuinka uusimaalaiset taudinkantajat saapuisivat maaseudun idylliin ja veisivät S-marketista kaiken jauhelihan ja makaronin. Uusimaalaisten kännykät, tietokoneet, sähköpostit ja mobiilipelit tulivat ja veisivät kaiken internetin maaseudulta omaan käyttöönsä. Nuo ahneet uusimaalaiset, jotka isoilla sieraimillaan imivät tautisiin keuhkoihinsa kaiken raikkaan maalaisilman, jonka Jumala oli tarkoittanut vain valitun kansan, eli maajussien, hengitettäväksi.

Eivätkä maalaiset saisi ruokaa edes ravintoloista, sillä kylän ainoa ABC olisi täynnä tupsupipoisia pääkaupunkiseudun naruranteita riivaamassa henkilökuntaa kysymyksillä avokadotoasteista ja hokemassa mantran lailla ”onks teil mitä ipoja hanassa?”

Maaseudun yliopistolliset keskussairaalat olisivat romahtamispisteessä kun kaikki vuodepaikat menisivät uusimaalaisille mökkiläisille, jotka olisivat teloneet itsensä sairaalakuntoon mökkitouhujensa lomassa. Olihan täysin yleistä tietoa, että siinä missä maalainen oli oikean elämän karaisema jalo villi, joka kaupunkiympäristöön laitettuna voisi mokata vain nousemalla väärään raitiovaunuun tai yrittämällä puhua sitä ”hesulilaisten slankipuhetta”, toimisi yhtälö kääntäen siten, että maalle viety helsinkiläinen taantuisi troglodyyttiseksi grobiaaniksi vetäessään rönttähousut ja lantsarit koipiinsa, joka sitten tuontiolutkännissään ja terveestä järjestä vapautettuna yrittäisi painaa veskilukemistoksi tarkoitettuja vanhoja Seura-lehtiä sääressään olevaan kirveenhaavaan. Ja taas syötäisiin maaseudun kallisarvoisia resursseja kun jälleen yksi hesalainen vietäisiin sairaalaan kolmen kunnan alueella operoivalla ainoalla ambulanssilla.

Osuuspankin sali jouduttaisiin muuttamaan tilapäiseksi ruumishuoneeksi kaikille koronaan kaupunkilaisten takia kuolleille maalaisille.

Mitään tämmöistä ei kuitenkaan käynyt.

Kiitos Uudenmaan eristys 28.3.2020 – 15.4.2020

Mistä tiedät ovatko koulut alkaneet?

Se on syksy ja koulut ovat jälleen alkaneet. Tämän voi havainnoida ilman kalenteria jos on parit hoksottimet kohdillaan, kuten rumilla partaisilla sedillä usein on.

Hoksotin numero due on nämä lärpäkkeet jotka sijaitsevat kallon molemmin puolin, niillä on muukin tehtävä kuin likaisten silmälasien turvalla pito. Niillä nimittäin kuullaan.

Kuuloaistimalla voi päätellä onko läheisen peruskoulun oppilaat palanneet kesälaitumeltaan takaisin opinahjoon tankkaamaan tietoa ja osaamista amerikkalaisten toimintasarjojen pehmentämiin harmaisiin soluihinsa.

Käytössä olevan koulun erottaa käyttämättömästä koulusta sillä, että käytössä olevasta koulusta kuuluu ”lasten ilakoinnin ääntä”, tuon äänen voisi pähkinänkuoressa tiivistää sanomalla, että se ääni on kuin sellainen, mikä voisi lähteä kun tappaa eläimiä välineellä, mikä ei sovellu eläinten tappamiseen.

 

Ehkä aika on kullannut muistoni, mutta muistaakseni minun lapsuudessa ei ollut tapana huutaa kurkku suorana koko välituntia putkeen. Tai jos huusi, joutui johonkin laitokseen.

 

Hoksotin numero uno on nämä märät pampulat naamataulussa, eivät finnit eivätkä hesen majoneesiin tahriutuneet huulet, vaan näkimet eli silmämunat. Eikä tarvitse mennä sinne koulun pihalle asti katsomaan että onko siellä niitä lapsia, vaan ihan riittää kun menee kadulle sojottamaan.

 

Jaa että mitä siellä näkyy? Pikkuhiljaa alkaa kuvia pomppaamaan maisemasta verkkokalvoille, vähän kuin matemaattiset kaavat sanomalehdestä á la Kaunis mieli -elokuva. 

Siellä niitä on! Ja paljon! Ja ne aivan selkeästi muodostavat polun!

Tuo ruskea käärme joka johtaa lähimmästä ruokakaupasta koulun pihaan ei suinkaan muodostu päivätyönsä tehneistä puiden lehdistä jotka kesän jälkeen jäävät eläkkeelle ja putoavat maahan, vaan kaupan paistopisteiden pullapusseista.

Koska peruskouluissamme ei ilmeisesti enää tarjota ruokaa, joutuvat pienet piltit hakemaan John Fazerin kisällien leipomaa omarmunkkia ja dallaspullaa lähimmästä kaupasta nälkähorkkaansa, ja verensokerin ollessa vähissä, kirpoavat ne lasten pleissteissöninpeluun pehmentäneistä tassuista maahan. Onneksi talonmies tai tuuli hävittävät nämä paperipussit jollain aikataululla ja onhan se myönnettävä, että kun pulla on syöty, on pussista aika tulla JTO (=Jonkun Toisen Ongelma).

Valokuvauksesta

Onnistumisen fiilis, se on vähän kuin linnunkakka, joskus osuu joskus ei. Yleensä ei.

Mutta ei vaivuta synkkyyteen, joskus se läjä löytää tiensä hartialle tai pipoon ja joskus kuvatkin onnistuvat!

 

Piti töiden puolesta mennä Kalasatamaan päivystämään puoleksitoista tunniksi. Hommaa ei kuitenkaan ollut kuin toviksi joten luppoaikaa olisi ihan reilusti, otinpa siis työmatkalle mukaan lankomieheltä lainatun Yashica A linnunpönttökameran. Meillä on sellainen diili, että lanko ei myy perintöjassikaansa kenellekään ja minä saan lainata sitä kerran vuoteen niin pysyy käyttökunnossa. Ja hauska kamerahan se on!

 

Peilaan Kalasataman aluetta omiin muistoihini, kun Kalasataman konsepti oli vain tuskainen jomotus kaupunkisuunnittelijoiden palleissa ja alueella toimi kunniakas, ja toki myös hieman hämäräperäinen, Sörnäisten satama, toki jo tuohon aikaan anglismien aateloimana Port of Helsinki-konseptin jalokivenä.

Siinä missä oli ennen konttilukkihallit on nyt kerrostalo ja Kulosaaren sillan alla ei ole enää keltaista parakkia jossa toimi konekorjaamo ja hitsaamo vaan siellä on jokin ilmanvaihtopömpeli ja kevyenliikenteenväylä. Maailma muuttuu Eskoseni! Sillan alta löytyy vielä kuitenkin hämärää joutumaata jossa pölisevä hiekka ja kitukasvuiset varvut käyvät asemasotaa keskenään tilan herruudesta. Maassa on sähköjohtoja, vaijerinpalasia, rikottu natriumvalaisin, lasinsiruja ja miljoona tupakantumppia. Tyypillinen sekakäyttäjien Riviera. Sinne minä tietenkin menin ihmettelemään menoa, olin jo aiemmin kokenut visioita voimakaskontrastisesta kuvasta, jossa alhaaltapäin kuvattu silta halkaisisi neliöruudun diagonaalisesti, ja tätä kuvaa olin nyt hakemassa! Käpöttelin kahdeksikkoa Yassikan etsimeen tuijottaen kunnes sain sillat mieleiseeni asetelmaan, tarkistin valotuksen kännykän applikaatiolla, valitsin aukon ja ajan ja ryhdyin vielä hienosäätämään rajausta. Kun olin valmis painamaan laukaisinta, pysähdyin vielä hetkeksi fiilistelemään tilannetta; kuva oli juuri kuten ajattelin (toki tässä vaiheessa vasta potentiaalinen kuva) ja ajattelin, että nyt jos metrojuna ajaisi tuosta niin tämä olisi täydellistä levynkansimatskua (en edes tiennyt ajaako metro tuota siltaa pitkin) kun yhtäkkiä metro tuli esiin. Koin täydellisen zen hetken, sormeni painoi laukaisijaa jo ennen kuin päätös ottaa kuva syntyi. Jos olisin odottanut tietoisen päätöksen syntymistä ja signaalin siirtymistä lihaksistoon, olisin ollut auttamatta liian myöhässä. Sen sijaan arvasin, korkeammat voimat ottivat kuvanoton haltuuni. Tätä on hyvä valokuvaus*, tästä tulee hyvä fiilis.

Yashica A & Ilford HP5+, kehitys Rodinal ständissä 1:100 70 minuuttia kolmella käännöllä. Skannattu suoraan lasilta. Täytyy yrittää ehtiä vedostamaan tämä oikeaksi valokuvaksi.

 

*voimakkaan subjektiivinen mielipide, monen muun mielestä kuva voi olla aivan paska ja metodit sen saavuttamiseksi retuperällä.

Näin todella outoa unta

 

Näin viime yönä todella outoa unta; unessa minun piti jostain syystä käydä seiskaluokka uudestaan. Ja vielä Laajasalon yläasteella.

Koska koulumatka täältä kotoa oli "liian pitkä", pakkosijoitti kaupunki minut sijaisperheeseen Laajasaloon. Olin joku 6 vuotta nuorempi kuin uuden perheeni vanhemmat ja parikymmentä vuotta vanhempi, ja huomattavasti isompi, kuin perheen muut lapset.

Ja koska Laajasalo on käytännössä maaseutua, piti kouluun ehdottomasti mennä mopolla, sellaisella motocrossmallisella, vaikka ponnekkaasti sanoin, etten osaa millään mopolla ajaa.

Ja koska enhän minä tunne Laajasaloa ensinkään, niin eksyin sitten sinne metsäteille ja heitin useammat komeat pannutkin metsähallituksen puolelle kun sijaisperheen pojan viritelty ”supermotard” lähti lapasesta. Mitään kypärää en saanut kun pääni on niin iso, ajelin pitkin ja poikin kangasmetsää havunneulasten rapistessa parrasta ja kovasti ääneen sadatellen.

Lopulta pelmahdin skutsista jonkun pihalle, josta kaasuttelin nurmikkotupot ilmaan lennellen kohti asfalttitietä ja siitä edelleen sijoituskotiini sillä kello oli jo yli kaksi ja koko neljä tuntia kestänyt ensimmäinen koulupäivä oli voittopuolisesti ohi.

Päästyäni ”kotiin” alkoi sijaisperhe hirveän motkottamisen, opettajalta oli tullut Wilmaan viesti, että olen pinnannut koko ensimmäisen päivän. Olin aivan hiilenä näille humanisteille, pistävät jumalauta aikuisen ihmisen väkisin mopolla ilman kypärää menemään kouluun metsän läpi, ja sitten kun 39-vuotias seiskaluokkalainen makaa ojanpohjalle mopon lennettyä lepikkoon, niin sitä kutsutaan lintsaamiseksi??

Saarnaan päätteeksi sijaisperheen vanhemmat ilmoittivat, että huomenna mennään rehtorin puheille koko perhe, että kun vain pinnaan koulusta kaiket päivät (?) niin näillä näkymin jää varmaan koulu kesken ja joudun jonnekin tehtaalle töihin. Tässä vaiheessa jouduin jo korottamaan ääntäni, että kyllä juttu on niin, että nykyään tehtaalle päästäkseen pitää olla insinööri ja toisekseen, että kun minä olen kuitenkin sen seiskaluokan käynyt jo reilusti yli kaksikymmentä vuotta sitten, niin ei nyt ihan hirveästi pelota jos opintie Laajasalon yläasteella katkeaa vaikka tähän paikkaan.

Sitten heräsin.

Elämästä, pollareista ja kreosootintuoksuisista parruista

Valtavan iso ja keltainen, sellaisena minä sen muistan ja olen varma, että se seisoo edelleen siellä. Raudanraskaana, ikuisena kuin rantakalliot, taivaanlaki ja tuulet.
Puhun nyt valtavasta pollarista, en isosta kytästä, vaan sellaisesta johon ruotsinlaivat sidotaan kun ne ovat kaijassa.
Varhaislapsuuteni kului turvallisella 80-luvulla, jonka näkyvin ero nykypäivään on se kuinka turvatonta silloin oli. Satama-aluetta oltu aidattu, sinne pääsi kuka vain yrittämään veteen putoamista.

Kasarin puolenvälin jälkeen olen ehkä nelivuotias ja lempipaikkani maailmassa on Katajanokanlaituri. En välitä laiturista jos siellä on joku isompi risteilijä, sillä se tietää hälinää ja  ihmisiä. Tahdon usein mennä isän kanssa sinne. Laituri on ihmeellisyyksien aarreaitta. Siellä on  kreosootilla kyllästettyjä parruja, jotka tuoksuvat ja ovat kiinnitetty muttereilla, jotka ovat isompia kuin nyrkkini. Laiturilla on myös romua ja niin paksu köysi, etten saa sormiani sen ympärille. Muistan ihmetelleeni miten köyttä voitaisiin edes käyttää kun ei sitä jaksa kukaan nostaa, mutta en osaa sanoittaa ajatuksiani.
Laiturilla käymisessä on aina yksi pakollinen osuus, rituaali, nimittäin pollarin päälle kiipeäminen. Sen valtavien jalkojen välissä on kolme rei’itetystä turkkilevystä tehtyä askelmaa jotta pollarin sarviin yltäisi. Kumarrun kurkkimaan likaista sepeliä askelmien läpi ja työnnän sormeni kokeeksi yhteen reikään. Isä kieltää heti ja selittää, että sormi voi katketa jos kaatuu tai horjahtaa. Epäilen vahvasti että näin voisi käydä, mutta tempaisen sormeni heti pois askelman reiästä. Tuijotan kättäni ja mietin hetken aikaa miten kamalaa olisi jos sormi menisi irtipoikki, melkein tulee itku kun mietin millainen hätä tulisi äidille jos poika tulisi kotiin yhdeksänsormisena.
En yllä mitenkään pollarin päälle, saan käteni reunan yli ja tunnustelen sen sileäksi maalattua pintaa. Tunne on hupsu, olen nähnyt muualla vastaavia pollareita, mutta ne ovat olleet minua pienempiä. Tämä on paljon isompi, isompi kuin isäni. Joka kerta isä lupautuu nostamaan minut pollarin päälle, mutta jänistän aina. Olen pelkuri (ja olen edelleen mitä tulee korkeisiin paikkoihin).
 

Joskus parikymppisenä kävin katsomassa pollaria, se ei ollut enää niin kovin iso, ehkä kaksi metriä korkea. Olisin voinut helposti kiivetä sen päälle, mutta olin humalassa eikä pollarin yläpää ollut enää suuri kuin sirkusareena, numeron 47 kenkäni olisivat peittäneet siitä leijonaosan.
Joskus kolmekymppisenä kävin katsomassa pollaria taasen, mutta nyt matkan päästä sillä turvallisuus on lisääntynyt siinä määrin, että ystäväni Iso Keltainen Pollari on nyt aidan takana, eikä kreosootintuoksuista Katajanokanlaituria ollut enää, vaan sen nimi oli mahtipontisesti Port of Helsinki.
 

Ehkä tulevaisuus syö sataman ja sen aidat ja pollari on taas vapaata riistaa uteliaille nelivuotiaille. Ehkä pääsee testaamaan josko lapsenlapset uskaltaisivat seistä pollarin päällä.
 

Ehkä ja ehkä, sellaista se on. Elämä nimittäin.

Kirjoittamisesta prosessina

 Käsikirjoitus lähti taittoon. Lopulliseen. Sieltä se menee painoon ja palautuu aikanaan. Kirjana. Onko se kuin toukka joka tulee painosta perhose.. Äh. Ei tämä toimi.

Kirjan kirjoittaminen on pikemminkin kuin muuttamista asunnosta toiseen.
Tarkoitan siis prosessina samanlaista.
Siinä koetaan koko inhimillisten tunteiden skaala: epätoivo, onni, autuus, kurjuus, viha, kateellisuus ja rakkaus.
    Käsikirjoituksen ensimmäinen versio, se josta liian kiltit ystäväsi ovat innosta hihkuen sanoneet ”Hei juku, tosi hyvä!”, samalla yläpeukkua näyttäen, on kuin nykyinen asuntosi.
Tai edellinen. Se johon joskus ihastuit, joko tahtomattasi tai olosuhteiden pakosta.
Pian huomaat kuitenkin ärsyttäviä piirteitä: keittiö on liian pieni tai lyöt jalkasi aina samaan repsottavaan listanpätkään. Tai jotain muuta. Alat katsella uutta kotia, mutta tällä kertaa kriteerisi ovat tiukemmat. Pian löydätkin jotain ja rakastut päätäpahkaa, yleensä johonkin yksityiskohtaan kuten ikkunoihin, ikkunapenkkeihin, postinumeroon tai leijonantassuammeeseen.
Sitten alkaa muuttaminen, prosessi joka muistuttaa kässärin hinkkaamista.
Uusi kämppä on ideaali käsitteesi täydellisestä kodista (kuten uusi versio käsiksestä on ideaali käsitteesi käsiksestä). Ryhdyt sisustamaan sitä päässäsi ja pian olet vetämässä maalarinteippiä uuden kodin lattioihin, nähdäksesi kuinka sohva asettuu. Olet täynnä energiaa joka ei lopu ja työstät utopiaa.
Pian reaalimaailma alkaa kuitenkin heitellä kapuloita rattaisiin. Sohvan ja senkin väliin ei mahdukaan sohvapöytää ja sänky on liian leveä jotta yöpöydät sopisivat sen molemmin puolin. Työpöydällekään ei ole tilaa eikä jatkossakaan tarjota koko suvulle jouluna sapuskaa, ei ainakaan niin että kaikki söisivät samaan aikaan.
    Mitä lähemmäksi muuttopäivä tulee, sitä kaoottisemmaksi kaikki muuttuu. Vielä hetkeä aikaisemmin muuttaminen oli ihanaa, nyt se on pakkopullaa. Seisot töiden jälkeen muuttolaatikkopinon vierellä ja harkitset vakavasti tavaran polttamista tai roskiin heittämistä, jotta kokemus olisi ohi. Huomaat tinkiväsi liki jokaisesta asiasta, joka vielä suunnitelma-asteella oli ”aivan must juttu”. Samalla tavalla kirjoittaminen muuttuu kun deadline lähestyy. Kun edessä on tyhjä paperi, tähtää Nobeliin. Kun edessä on deadline, ei parit pilkku- ja yhdyssanavirheet haittaa, kunhan nyt pääsisi nukkumaan ennen puoltayötä. Viimeiset muuttolaatikot kannetaan ikenet ja silmät verestävinä, päivän 27s savuava Cameli suupieleen ruuvattuna ja paikat täynnä tyhjiä oluttölkkejä. Seesteisestä suunnittelijasta on tullut tiuskiva ihmisraunio.

    Kun väsymys on nukuttu pois, kuullaan pyhä lupaus: ”Ei enää koskaan enää.”

Kunnes keittiö alkaa taas tuntumaan pieneltä tai huomaat toistuvasti lyöväsi jalkasi samaan listanpätkään.

Kesän ukkoslupaukset

Varmin kesän merkki on sääennusteiden ukkoslupaukset; ensin ukkosta luvataan aamuksi. Heräät painostavaan oloon ja kun punnerrat töihin, kosteusprosentti huitelee samoissa lukemissa kuin sosiaalidemokraattien käsitys kohtuullisesta tuloveroprosentista. Ukkoslupaus on siirtynyt puolille päivin. Käyt läpi vissypulloja kuin Stalin epäluotettavia upseereitaan.

Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta kuin suuri valkoinen rankaisija. Ihan sama miten päin olet, hiki virtaa. Mieleen tulee se yksi kenttä Super Mariosta, jossa aurinko yrittää tappaa sinut, sinä elät nyt sitä. Katsot kännykästä koska se helpottava sade ja ukkonen alkaa: ”jahas nyt sitä povataan sitten iltapäivälle”, mutiset itseksesi.

Matkalla töistä kotiin hikoilet kuin Norman Bates äitienpäivän aattona, hihittelet maanisesti kuullessasi kuinka sääennuste lupaa kovaa sadetta sekä ukkosta alkavaksi varmasti heti illalla ja jatkuvan koko yön.

Kotona kääriydyt märkiin pyyhkeisiin ja makaat pöytätuulettimen alla, toivoen voivasi vaihtaa paikkaa jääkaapin ovessa olevan valkoviinipullon kanssa. Tarkastat nopeasti koska se ukkonen alkaa ja tämä painostavuus poistuu: nyt ukkos- ja sadelupaus on peruttu, mutta seuraavana päivänä pitäisi sataa koko vuorokausi ja on mahdollisesti tulossa ukkosta.

Heräät aamulla valmiiksi hikisenä, keli on edelleen sama, sydämesi tuntuu lihavalta alligaattorilta. Sadetta ei näy eikä kuulu, ukkosen ja rankkasateiden luvataan alkavan vähän puolen päivän jälkeen..

Jäätelöauto

 

Jäätelöauto. Mainitsin joskus jollekulle, etten ole koskaan ostanut jäätelöautosta mitään. Sain vastaukseksi pitkän katseen ja sitten innokkaasti lausutun ”Ne veneet on tosi hyviä”.

Veneet? Mitkä hiton veneet? Annoin asian olla.

Mikä konsepti on Jäätelöauto? Kumma sininen pakastin renkailla. Mikä autotehdas valmistaa jäätelöautoja? Jokin geneerinen autotehdas, varmaan sama joka valmistaa briteissä olevat black cabit, jotka eivät myöskään ole mitään merkkiä.

Kuukausi sitten ylitin kadun laittomasti ja jäätelöauton kuljettaja luuli, että tahdon ostaa jotain. Hän veti auton parkkiin, hyppäsi ulos maksupäätteen kanssa ja kysyi mitä saisi olla. Vastasin kauhuissani, etten tiedä, en ajatellut ostaa. En ole koskaan ostanut jäätelöautosta mitään.

”Ah, kokeile näitä meidän veneitä! Ne on kestosuosikki!” sanoi leveästi hymyilevä jäätelöautomies, joka näytti juuri siltä kuin jäätelöauton kuljettajan tuleekin näyttää.

”Taas ne veneet!” ajattelin ja huikkasin, että nyt ei ole lompakkoa mukana (mikä oli teknisesti ottaen valhe, sillä älykellossani oli kahden eri pankkikortin maksuominaisuus).

Otin asian puheeksi kavereiden kanssa ja sain kuulla, että ne veneet on jäätelöauton JUTTU. Jälkiruokien maailmassa sama asia kuin oluttuoppipäivitys Oak Barrelista ennen neljän tunnin lentoa Malagaan.

”Ne veneet on tosi hyviä, niitä ei saa kuin sieltä Jäätelöäautosta”, vakuuteltiin. Alkoi tuntua siltä, että kyseessä on kultti. Kotona katsoin Jäätelöauton sivuilta ne kuuluista veneet. Ihan tavallinen jäde, mutta sellaisessa pesuvadin näköisessä kaukalossa. Hetken aikaa mietin, olinkohan itse ollut töissä Jäätelöauton tuotekehittelyssä, niin vahvalta alisuorittamiselta vaikutti.

Kysyin vaimolta, pitäisikö Jäätelöautosta ostaa jotain ihan vain siksi, että voisimme ottaa osaa sukupolvikokemukseen, ennen kuin polttoaineiden hinnannousu niittaa kummallisen sinisen pakastearkun tukkuliikkeen pihaan?

”Joo, ostetaan niitä veneitä!”

Taas ne veneet.

Sitten koitti se päivä kun jäätelöauton piti tulla, kaukaa horisontin takaa kuului epävireinen muovikaiuttimen rääkynä sen merkiksi, että Jäätelöauto oli liikkeellä. Pelotti. Vaimo puristeli puuvillaista kauppakassia, steppasi paikallaan ja lörpötti ”onkohan siellä vielä veetelö jäneitä jäljellä, kun meidän pysäkki on viimeinen?”

Vastasin, että lähden kotiin jos ne veneet on sellaisia, että aikuisellakin menevät sanat sekaisin.

Lopulta auto saapui ja leveästi hymyilevä jäätelöautomies pomppasi kuskin pukilta. Kerroin lammasmaisesti saapuneeni ostamaan niitä veneitä, joista niin kovin paljon puhutaan. Jäätelöautomies taputti selkääni toverillisesti ja kehui, kuinka oivallisen valinnan olin tehnyt ”Ah, toffeeveneet, meidän kestosuosikki!”

Jännitti niin saatanasti, että näppäilin PIN-koodin kahdesti väärin, jonossa selän takana ihmiset murisivat vihaisesti. Ne olivat varmaan kaikki tulleet ostamaan niitä veneitä.

Seikkailuja ison formaatin kameran kanssa

Ison formaatin opetteluni on vaiheessa, jossa totutellaan laitteistoon. Nuppeja pyöritellään, linssilautaa kallistellaan ja yritetään kurkistella mattalasilta maailman muuttumista. Filmikasetteja on katsottua valoa vasten ja pesty vuoroin paineilmalla ja vuoroin saippuavedellä, irtokarvat on saatu pois ja kaseteista on raakattu ne, joiden valoansa on aurinkoa vasten tiiratessa kuin metadonikorvaushoitopotilaan hymy. Netistä googlaamalla olen löytänyt korjausohjeita lähinnä amerikkalaisilta keskustelulaudoilta, joissa todetaan lyhyesti ja ytimekkäästi ”open it and fix it”, toisaalta mitä muuta voidaan odottaa amerikkalaisilta lajitovereiltamme, jotka kuvaavat maisemia soft focus potrettilaseilla, potretteja laajakulmakakkuloilla ja ovat tuottaneet maailmaan Dr. Pepper cherry vanilja-nimisen hampaiden joukkotuhoaseen?

Olen kökkinyt puskassa Mätäjoen varrella ja yrittänyt saada rämemaisemaa tallennettua filmille, filminä on röntgenlappu, jonka resipookista ei tiedä kukaan. ISO 100 se on ja niin kauan kuin valotukset ovat alle minuutin, tuntuu homma toimivan. Linssinä on satavuotias Kodak Autographic Juniorin 130mm f/7.7, jossa ei ole mitään pinnoitteita. Vastavaloon tiiraaminen syö kuvasta kaiken kontrastin, samalla tavalla kuin kloriitti söi värin faijan silkkisolmiosta. Yritän asetella eläkeläiseltä pöllittyä paperboy tweedlakkiani kameran päälle varjostamaan linssiä, samalla kun hätistelen sääskiä kauemmaksi. Ohikulkevat koirankusettajat pysähtyvät katsomaan ja puhuvat toisilleen ”Mitä toi sählää? Onko se pukenut hatun kamerallaan?”

Kullanarvoinen vinkki oli kääräistä luupin ympäri teippiä, nyt voin (teoriassa) sommitella ja tarkentaa ilman dark clothia, eli mustaa fleeceliiviä. Solmin luupin ympärille narun, jonka toinen pää on kamerassa pienellä nipistimellä kiinni, näin se ei putoa maahan. Kökin siis puskassa Mätäjoen varressa, yritän saada mattalasilla näkyvän kuvan järkeväksi, tungen filmikasetin paikkaan ja peitän kameran takapään nuorekkaalla (hah) fleeceliivilläni, sillä Intrepid 4x5 kääntyvä perä ei ole valotiivis ja ryhdyn mittaamaan valoa.

Kodakin nerokkaat insinöörit ovat päättäneet, että ihmisestä siinnyt pärjää viidellä valotusajalla, 1/25, 1/50, 1/100, T ja B. Kaivan kännykän valotusmittariksi ja haarukoin, että hitaimmalla ajalla 1/25s ja aukolla f/8 pitäisi syntyä kuva. Kämmenet hikoavat, zone-system ja muut knoppitiedot varisevat muististani kuin kolikot taskunpohjan reiästä siellä Mätäjoen varressa. Ujutan valopellin pois kasetista, sitä ennen tuplatsekkaan että aika ja aukko ovat oikein, sillä edellisellä reissulla linssi jäi auki T-asennossa kun vedin valopellin pois. Hävetti.

Nappaan kuvan ja päätän käyttää kasetin toisen puolen samalla. Siirrän kameraa pari metriä saadakseni ruohonjuuriperspektiiviä ja selkäni kipeäksi. Kompastun, hyttynen puree säärestä, huiskautan hatulla ja otan sivuaskeleen, jonka seurauksena maassa ollut oksa työntyy shortsin lahkeesta sisään ja jää housuihin jumiin ”Jåå men fan också och helvete!” karjaisen, vain nähdäkseni parin lenkkeilijän tuijottavan kymmenen metrin päästä. Hiukset ovat jääneet jumiin lähimmän koivun oksiin ja karanneet lenkistä, haron tukkaa kasaan ja saan samalla jäkälää paidan sisään. Vedän henkeä ja päätän ottaa pari kuvaa Smenalla, jonka sisällä on kaksisatasta fomaa. Mittaan valon ja räpsäisen pari kuvaa. Sitten palaan taas pelottavan laakafilmikameran kimppuun. Toistan performanssin luuppien ja fleeceliivin kanssa, mutta nyt päätän kuvata pienemmällä aukolla ja Beast-modella. Mittariappi tarjoaa aukolla f/22 valotusajaksi tasan sekunnin joten tungen filkkakasetin paikoilleen ja kuivaharjoittelen lankalaukaisijan kanssa sekunttia useamman kerran. Sitten pelti irti ja jälleen käytän sitä varjostamiseen kun otan kuvan. Onnistumisen tunne on vahvana, kyllä valokuvaus on hieno harrastus.

 

 

Menestyjän säästövinkit

Heissutirallaa täältä menestyjien norsunluutornista! Me menestyjät olemme kauhuksemme huomanneet, että huonoksi taloudenpidoksi kutsuttu hirveys on tärvellyt alemman keskiluokan, kuin makkabealainen kulkutauti maurilaisen kylän. Kuinka kammottavaa! Onneksi me menestyjät tiedämme, että huonon talouden voi aina parantaa muutamalla strategisella korjausliikkeellä, olkoonkin että iltapäivä- tai naistenlehdet eivät tässä maailmantilanteessa ole kiinnostuneet doktriineistamme, ne on aina välillä hyvä kerrata.

Elikkä näin säästät rahaa ja korjaat taloutesi, askeleita ei ole montaa ja niiden noudattaminen on todella helppoa.

- Asumiskustannuksia voit pienentää heti maksamalla pois kaikki piilokulut kuten asunto- ja putkiremonttilainat. Yksinkertaista!

- Laita joka kuukausi 1000€ säästöön pahan päivän varalle.

- Mieti voisitko laittaa kakkosasuntosi vuokralle.

- Ulkomailla sijaitsevat loma-asunnot voi laittaa lihoiksi noususuhdanteessa ja niitä voi hankkia lisää jos esim. pandemia tai maailmansota laskee hintoja. Muista, pääoma ei nuku eikä vietä krapulapäiviä!

- Hanki sähköauto ja alat säästämään polttoaineissa heti, mitä isompi ajosuoritteesi on, sitä enemmän säästät. (Protip: Jos ajat nykyisin kaikki matkasi taksilla, säästät vielä enemmän!)

- Lapsille voi myös ostaa sähköautot/mönkkärit niin he pääsevät harrastuksiinsa ilmaiseksi.

- Jos työmatkasi on pitkä, harkitse toisen asunnon ostamista työpaikan läheltä, säästät omaa aikaasi ja autoasi. Tai muuta työpaikkasi viereen, kaupunkien keskustojen asunnot eivät loppupeleissä ole kovinkaan kalliita, varsinkin kun laitat jo 1000€ kuussa säästöön ja lisäksi sähköautosi säästää sinulle satoja euroja joka kuukausi!

- Ruokakauppaan menevän rahasumman saa pudotettua murto-osaan jos syöt kaikki ateriasi ravintolassa, ravintolassa voi maksaa myös omalla tai puolison työpaikan edustuskortilla.

- Mieti voisitko vähentää vuoden aikana tekemiäsi ulkomaanmatkoja, riittäisikö kymmenen päivää Dubaissa selffieiden ottoon sen kahden viikon sijasta?

- Jos työstä saamasi palkka on liian pieni, että voisit laittaa 1000€/kk säästöön tai ostaa sähköauton uutena, kannattaa miettiä työpaikan vaihtamista sellaiseen jossa palkka on kaksin- tai kolminkertainen nykyiseen palkkaasi verrattuna.

- Voit myös ryhtyä yrittäjäksi, menestyneet yrittäjät voivat tienata satoja tuhansia euroja vuodessa. Sellaisilla palkoilla kelpaa alkaa säästämään!

Jeesus ja opetulapset ehtoollisella

Nasaretissa joskus, ehkä.

”Moi mä olen Jeesus, mulla oli pöytä varattuna.”

”26 hengen?”

”Kyllä.”

”Mut teitä on paljon vähemmän..”

”Me kelattiin istua kaikki samalla puolella pöytää…”

”Ei vittu teitä hipstereitä. Menköön nyt tän kerran kun on hiljaista.”

Jeesus opetuslapsineen istuu pitkän pöydän ääreen, kaikki samalle puolelle.

”Eihän tässä ole mitään järkeä” nurisee Pietari. ”Joo tässähän saa huutaa että pöydän toisessa päässä kuullaan!” puuskahtaa Tuomas. Jeesus levittelee käsiään ”Nyt jätkät hei, älkää mogatko tätä nyt, mä vannon että tästä tulee iso juttu että istutaan kaikki samalla puolen pöytää.”

”Helppo olla trendsetteri kun faija on Jumala..” kuiskaa Filippus Matteukselle. ”Mitä vittua te hipit supatatte?” ärähtää Jeesus ”Jos noi paskapuheet ei lopu, niin en tuu teidän synttäreille tekemään taikatemppuja!” Bartolomeus kohottaa kädet ilmaan ja lausuu dramaattisesti ”Voi ei, synttärit ilman että Jeesus tulee ja laittaa ramman kävelemään, miten me selvittäisiin ilman sitä hauskuutta.” Jeesus katsoo Bartolomeusta murhaavasti, nostaa kämmenensä ilmaan ja yksi kerrallaan taittaa sormensa alas, kunnes vain keskisormi jää pystyyn.

Juudas saapuu kompuroiden seurueeseen, kulmakarvoja kohotellaan merkitsevästi. Jeesus sanoo ”No niin brotha J malttoi sitten saapua paikalle, miten meni noin niinku omasta mielestä?” Muut opetuslapset tirskuvat, Juudas on nolona ja selittää, että naapurin roomalaiset kakarat kävivät taas kaatamassa hänen aurinkokellonsa ja koko päivä meni sitten sekaisin. Jeesus pyörittelee silmiään ja huokaisee ”Bruh, whatevö, pääasia että saavuit mestoille. Nyt voitaisiin tilata vähän ehtoollista, TARJOILIJA!” Jeesus napsauttaa sormiaan ja vislaa keittiön suuntaan.

Tarjoilijan saapumista odottaessa Johannes kuiskaa Jeesukselle ”Fyrkat on kaikilla aika tiukoilla sen Genesaretin retken tiimoilta, pystyiskö äijä mitenkään duunaamaa sen viinitempun?” Jeesus elehtii kämmenellään Johannesta hiljenemään ja iskee silmää ”Meitsi hoitaa, no biggie”. Tarjoilija tulee kuuntelemaan Jeesuksen ja poikien tilausta. ”Eli siis kuus rullakebua, neljät pitat, yks kalahamppari ja lopuille keittoa? Sekä iso..” tarjoilijan puhe katkeaa kun Jaakob käsi pystyssä keskeyttää hänet ”Hei mä voisin kokeilla sellaista roomalaista erikoisuutta, litteää leipää jonka päällä on täytteitä ja juustoa, sen nimi on uskoakseni pizza?” Tarjoilija tuijottaa häntä tonnin seteli -ilmeellä, muut opetuslapset pyörittelevät silmiään, joku kuiskaa ”Aina sen pitää esittää jotain erikoista, viime vuonna se oli vegaani, muka…” Jeesuskin hermostuu ja tiuskaisee Jaakobille ”Vittu äijää saa aina hävetä, jos sä haluat sitä pixxaas vai mikä helvetti sen nimi on, niin saat ihan keskenäs syödä sitä. Nyt ollaan viim...öö tavallisella ehtoollisella ja sä saat luvan tilata kunnon israelilaisia ruokia. Tarjoilija, pistä tolle erikoisuudentavoittelijalle yks rullakebu.” Jaakob näyttää nujerretulta, mutta onnistuu puhumaan tarjoilijalle että rullakebabbiin laitetaan kuitenkin pizzatäytteet. Jeesus tuijottaa Jaakobbia ja tekee käsillään kurkunleikkauseleitä.

Tarjoilija käy tilauksen uudestaan läpi ”Kebabbia, kolme keittoa ja sitten iso amfora….vettä?” tarjoilija katsoo Jeesusta joka näyttää syylliseltä kuin kettu kanatarhassa, ”Vettä. Mutta siis sähän olet Jeesus?”

”Juuh”

”Mikset vain tilaisi viiniä ja maksaisi siitä?”

Jeesus näyttää pöyristyneeltä tämän vihjailun äärellä ”Siis..vihjaatko että minä tilaisin ravintolassa vettä ja muuttaisin sen viiniksi jollain mustalla magialla säästääkseni rahaa??? Eihän siis se ole edes mahdollista!” Tarjoilija näyttää hyvin, hyvin kyllästyneeltä ”Viimeksi kaksi viikkoa sitten markkinoilla muutit ihmisten kaivovettä viiniksi pikkurahaa vastaan. Siitä oli uutisissakin kun jengi riehaantui pitämään breakdance-skabaa keskellä markkinoita, Aharonin ja Yithron myyntipöydät menivät säpäleiksi ja jonkun ihokas revittiin.”

”Heh, hyvä bileet” pistää Pietari tähän väliin ja saa kipakan potkun sääreensä Jeesuksen jeesussandaalista. Tarjoilija jatkaa ”Pyydän, jos otatte pelkkää vettä” mulkaisu ”Niin jättäkää edes ruhtinaalliset tipit. Ravintola-ala on kusessa kun kuningas Herodes tapatti koko ikäpolven tulevia opiskelijoita, jotka normaalisti olisivat täällä ryypiskelemässä sapatin aattona.” Jeesus ja opetuslapset laskevat pennosensa yhteen ja päättävät tilata puoli amforaa viiniä ja pari isoa vesikannua ja jättää ruhtinaallisen tipin.

Lähtiessään tarjoilija kiittää Juudasta piikin pois maksamisesta, tämä herättää kummastelua opetuslasten kesken, sillä Juudas on tunnettu tyhjätasku ja alati pummimassa dinaareja opetuslapsiveljiltään. Jeesuskin ihmettelee ”Hei J-män, mistä jäbä on gillaa hoitanut, toissa päivänä kun oltiin temppelissä dokaamassa, niin jouduin koko ajan taikomaan jäbäleissönin vedet viinileissöniksi ja illan päätteeksi vielä heittämään pari kuparirahaa että pääsit aasikyydillä himaan sammumaan.” Juudas näyttää vaivaantuneelta mutta keskustelu katkeaa kun pöytään tuodaan viiniä ja vettä. Persaukisimmille kaadellaan vettä ruukkujen täydeltä ja heti kun tarjoilijan selkä katoaa keittiön ovesta, Jeesus naksauttaa sormiaan ja lausuu taikasanat ”abrakadabra jippii” ja opetuslapset juovat pitkiä kulauksia keskinkertaiseksi kyykkyviiniksi muuttunutta vettä.

”Gracias Jésus!” lausuu Simon ”Mut miksi tää vesi muuttuu aina tämmöiseksi taxfree-musteeksi, eiks joku shampanja tai arvoviini olisi parempaa, ikäänkuin samalla vaivalla?” Jeesus muljauttelee silmiään Simonille ”Vittu mä samalla vaivalla taion sulle aasinkorvat jos toi kyseleminen ei lopu”, hän ryystää nautinnollisen siivun ruukustaan ja jatkaa Juudaksen grillaamista ”Niin siis mistä sä fyrkkaa sait eilisen ja tän päivän välissä? Sullahan oli aika iso piikki täällä?”

Pietari heittää väliin ”Niin aika huomattava, sun viime synttäreiden piikki oli samassa piuhassa ja se oli melkein kolmekymmentä hopearahaa..” Juudas rummuttelee hermostuneena pöytää sormillaan ja tuijottaa kattoon, leikkien kuuroa. Jeesus tuijottaa häntä ”Kuule J-män sä et taida olla ihan kondiksessä, äijä hikoo kun Norman Bates äitienpäivänä, darra tai sit jäbä salaa jotain. Täst puhutaan vielä!”

Tarjoilija tuo ruoat pöytään, annoksia jaettaessa Jeesus ohjeistaa opetuslapsia ”Ette sitten mällää sooseja päällenne, yks tuttu kundi tulee tekemään tästä meidän safkaamisesta taulun.” Pietari ähkäisee ”Kiva homma Jesse hei taas, olisit voinut vähän varoittaa niin mä olisin laittanut mun paremman kaavun päälle..” Jeesus viittaa kädellään hänet hiljaiseksi suu täynnä kebabbia.

”Mhmmm.. jätkät hei tää on hyvän näköistä kun me ollaan kaikki samalla puolen tätä pöytää.”

”Typerän näköistä…”

”Pää kiinni.”

Kuningas Alkoholi

Se alkoi sydämen rytmihäiriöistä ja on nyt johtanut tähän, että minusta on tullut entistäkin sietämättömämpi. Olen ollut noin kaksi kuukautta aivan raivoraittiina ja tarkoitus olisi jatkaa tätä uutta normaalia, joka on siis vanha normaali, koska ei kukaan synny lasi kädessä vaan uusi normaali koittaa teini-iässä, kun kokeilunhalu ja ikätovereiden paine ajaa maistelemaan alkoholia.

Mitä on tämä etyylialkoholi, joka yksinkertaisesta rakenteestaan huolimatta heittelee meitä ihmispoloja yhdestä viiteryhmästä toiseen? Niin, niitä on kaksi. Ne jotka juovat ja ne jotka eivät juo. Tiedän etanolista ainakin kolme asiaa: Se on myrkyllistä, sen nauttimiseen ei ole mitään syytä ja se on kallista koska sitä on keksitty verottaa aivan tolkuttomasti (koska se on riippuvuutta aiheuttava päihde). Nämä ovat varmoja, ehdottomia faktoja ja etanolin kannalta ikävästi negatiivisia. Voisinko keksiä kolme positiivista asiaa alkoholista? Voisin helposti, mutta ikävä kyllä ne olisivat vain keksittyjä juttuja. Kyseessä on kuitenkin päihde, jonka psykofyysiset vaikutukset ovat kiistattomia. Jos alkaisin kehumaan viskiä tai punaviiniä, pitäisi minun äärimmäisen mustavalkoisena ihmisenä samalla kehaista kuinka työpäivä on kiva nollata haistelemalla kontaktiliiman ohenninta, loma on loma vasta kun voi rännittää heroiinia ja vaipua unohdukseen tai kuinka mättöpizza vasta maistuukin hyvältä, kun on ensin polteltu hasista.

Kuinka moni lopettaisi kadulla moikkaamisen, jos saisin sellaisen ihmisen maineen joka viihdekäyttönä haistelee tixomattia tai lomallaan käyttää kovia huumeita? Aika moni, veikkaan. Päihteidenkäytössä meitä ohjaavat sosiaaliset normit, yleinen moraalikäsitys ja viime kädessä Suomen laki. Ei liimaa haistele kukaan, paitsi aivan pohjalla oleva. Huumeet ovat laittomia, ihan varmuuden vuoksi, vaikka väitän että jos heroiinia saisi apteekista ilman reseptiä, sitä ei käyttäisi juuri kukaan. Alkoholia sen sijaan saa kuka tahansa käyttää, sitä saa vetää posket lommolla kunnes maksa ja haima sanovat poksis ja naama punoittaa kuin vesimelonin sisus, kunhan vain käytös muuten pysyy sosiaalisten normiemme sisällä. Oikein reippaasti alkoholia käyttävät eivät edes humallu parista juomasta, toleranssi on kasvanut. Tätä pidetään hyvänä asiana ja ääni kunnioitusta täynnä puhutaan ”hyvästä viinapäästä”.

Alkoholijuomat on markkinoitu meille todella hyvin, niin hyvin että hälytyskellojen tulisi soida kaikilla. Brenkku sopii erityisesti juhliin, mutta myös arkeen koska se tekee arjesta juhlan. Tämä sama analogia tosin tuhoaa koko juhlan käsityksen, sillä jos jokainen päivä (=arki) on juhlaa, niin mitä silloin ovat juhlat? Vastaan itselleni: juhlat ovat se kun vedetään vielä enemmän. Huppu himmeäksi, monot vinoon, pleksit, naamat, turvat ja nelivetokännit, rakkaalla lapsella on monta nimeä. Jos nykypäivän startup-pöhinähengessä miettisi kuinka alkoholin lanseeraisi, niin kyllä tarpoisi syvissä vesissä. Markkinoille pitäisi saada tuote joka on logistisesti hankala, maistuu pahalta ja jonka sivuvaikutus, eli humalatila, teknisesti ottaen on vaarallinen myrkytys. Vastikään keksityn alkoholin saisi markkinoille korkeintaan puhdistus- ja desinfiointiaineeksi, sen juomiseen kurkusta alas suhtauduttaisiin samoin kuin maalinpoistoaineen syömiseen.

Puhdistus- ja desinfiointikäytön lisäksi etanoli tekee meidän arjesta juhlan ja auttaa jaksamaan elämän pikku vastoinkäymisiä. Pari kolme kuukautta kun malttaa olla raivoraittiina, huomaa että nämä elämän pikku vastoinkäymiset, joihin iso lasi rieslingiä auttaa, ovat sellaisia että lyö varpaansa pöydänjalkaan tai pudottaa haarukan lattialle tiskikonetta täyttäessä, suomeksi sanottuna pikkujuttuja. Niitä ei edes huomaa, ellei ole kuukausien ja vuosien ajan järjestelmällisesti pilannut yöuniaan lipittämällä alkoholijuomatuotteita ja samoin opettanut kehoaan, että aina kun ketuttaa, saa alkoholia. Mitään vastoinkäymisiä tai stressejä alkoholi ei poista, se saattaa poistaa ne mielestä, lykätä käsittelyjonossa taaksepäin, mutta mitään se ei poista. Auto pitää edelleen siivota, laskut maksaa ja ruokakaupassa käydä. Hälyttävää on jos alkoholia menee ei siksi, että tulisi hyvä olo vaan että paha olo menisi pois, laittomien päihteiden kanssa tämä on jo varma merkki riippuvuudesta. Aina voi kuitenkin lohduttautua sillä, että maailmassa ei ole mitään sellaista hommaa, mitä tarvitsisi tehdä alkoholin kanssa, ihan kaiken voi nimittäin tehdä raittiina ja selvin päin, paitsi ryyppäämisen.

Alkoholi on arkipäiväistynyt tavattomasti ja toinen trendi alkoholin tiimoilta on naisten lisääntynyt juominen. TV-sarjojen, elokuvien ja sosiaalisen median audiovisuaalisessa tykityksessä on ihan luontevaa, että viini virtaa vapaana. Se on menestyneen, itsevarman ja itsellisen naisen merkki. Kun pitää vähän luksusta saada arkeen, napataan jostain viinilasi tai pullo. Samppanjaa juhliin ja drinkkejä kun ollaan radalla bilettämässä.

Mielenkiintoista on myös havaita kuinka naiset juovat hatutukseen. Kun hermo menee (usein miehiin ja usein syystä), marssitaan baariin ja sormia napsauttamalla saadaan iso lasi viiniä, joka nielaistaan huikalla, ilman että harjoiteltu bitch face-ilme laantuu hetkeksikään. Voidaan olla suhteellisen yhtä mieltä siitä, että kuka tahansa muu joka vetäisi lounasaikaan 1½ annosta alkoholia kolmessa sekunnissa siksi, että on hetkeä aikaisemmin menettänyt hermonsa, olisi aivan täysi alkoholisti, mutta huolitellussa meikissä ja tyylikkäässä jakkupuvussa oleva naispuolinen salaryman, joka nykäisee 16$ chardonnayn ykkösellä alas, on itsevarma ja voimaantunut.

Miesten juominen on edelleen hyvin sosiaaliseen tasoon sidonnaista, parempi väki kiskoo viskiä jäillä ja juntit kaljaa. Americanassa on myös hauskaa se, että viinipullon tilaava ihminen on jokseenkin normaali, mutta kuusi olutta kerralla tilaava on alkkis. Viinaakin voidaan tilata prikallinen porukalle, vaikka silloinkin alkoholia tulee useampi annos per henkilö, kyse on kuitenkin bilettämisestä. Sitä paitsi americanasta olemme oppineet, että voimakaskin humala haihtuu minuuteissa kunhan juo vahvaa mustaa kahvia ja kävelee ympäri olohuoneen sohvapöytää.

Uni on elintärkeää ihmiselle ja alkoholi vaikuttaa unen laatuun merkittävästi, nimittäin merkittävästi huonontaen sitä. Niin sanotut yömyssyt toimivat vain Agatha Christien romaaneissa ja ehkä hyvin nuorilla ihmisillä, me keski-ikäiset olemme menetettyjä tapauksia ja vaellamme itsepetoksen ja romantisoidun alkoholikulttuurin tiellä. Viski ei lämmitä pakkaspäivänä, konjakki ei estä turistiripulia, gintonic ei auta lentopelkoon (se auttaa kyllä siihen pelkoon, että pitäisi lentää selvin päin) tai lasillinen portviiniä takaa hyvää unta, ellei kyseessä ole järkyttävä krapula. Silloin alkoholi lykkää liskodiskon ja hikisten lakanoiden alkamista muutamalla tunnilla. Toivon todella ettei kenenkään alkoholiharrastus etene näin pitkälle. Mielikuvat elävät vahvasti yhdessä läträilyn kanssa, ihmiset puhuvat kuinka tietyt alkoholijuomat eivät heille sovi vaikka kyse on lähinnä kahdesta asiasta, mausta ja annostelun tarkkuudesta. Samaa huttua saa kuulla jos kyselee ihmisiltä autoista, kyseessä on pyörillä varustettu laatikko jolla päästään pisteestä A pisteeseen B ja autoissa on erilaisia ominaisuuksia, joiden keskinäisellä vaihtelulla sen hankinta perustellaan. Auto on kuitenkin ensisijaisesti liikkumisväline, seuraavaksi munanjatke ja vasta kolmantena tulevat lasten turvaistuinten isofix-kiinnitykset ja tavaratilan litramäärät, joita ensiksi tarjoillaan perusteiksi. Me ihmiset rakastamme sumuttaa itseämme.

Mutta koska alkoholi on hyvin markkinoitu, se on kiinni elämämme jokaisessa osa-alueessa kuin oksennus samettitakissa. Alkoholijuomien lipittely joka yhteydessä on se normaali ja niistä kieltäytyminen on se epänormaali. Autolla bileisiin tullut voi ottaa yhden tai kaksi, mutta periaatteesta raitis on jenginpetturi. Raittiiden paarialuokan alapuolella on vain rattijuopot, he jotka eivät voineet pidättäytyä siinä yhdessä tai kahdessa jotka oli pakko ottaa jotta suuri enemmistö olisi ollut tyytyväinen.

Raittiina oleminen on kuitenkin hiton helppoa, alkoholi on ensinnäkin kaupassa eli se pitäisi ensin hakea sieltä ja sitten kaataa kurkkuun. Tämä on vähän vitsillä ajateltu, mutta vakavasti puhuen onko mitään järkeä oma-aloitteisesti tunkea elimistöönsä ainetta, joka on haitallista, kallista ja lähtökohtaisesti maistuu pahalta? Jos tätä viimeisintä lausetta lukiessa vähän närästää, voit aina leikkiä, että puhunkin tupakasta enkä alkoholista. Jos edelleen tuntuu ikävältä, saattaa se johtua siitä että tupakoit ja käytät säännöllisesti alkoholia. Jos olet sitä mieltä, että molemmat edellä mainitut tuotteet sekä maistuvat hyviltä, että tekevät hyvää, niin onneksi olkoon! Olet riippuvainen!

Miksi suomalaiset eivät osaa käydä kaupassa?

 Miksi suomalaiset eivät osaa käydä kaupassa?

Tätä kysyn toistuvasti itseltäni.

Miksi suomalaiset jäävät hieromaan kauppakasseja ostoskärryyn saman tien kun saavat ne kärryt itselleen, me muutkin haluaisimme hei kärryn. Entä miksi jäätte heti heiluriporttien jälkeen pitämään torikokousta koko suvun voimin, että miksi tulitte kauppaan, missä kaupassa olette ja mitä teidän pitikään ostaa. Siellä kaupassa on tuhansia kerrosneliöitä, miksi te aina jäätte ahtaimpaan läpeen tuplaamaan ja estätte meidän mensan jäsenien sujuvan kauppa-asioinnin?

Ja miksi sinne kauppaan pitää tulla koko perheen voimin? Onko elämänne niin helvetillistä, että kauppareissu on ainut hupinne? Oletteko kuulleet alkoholista ja suoratoistopalveluista? Vedätte viikon viiniä bingettäen Gilmoren tyttöjä sohvalla, niin takaan, ettei paljon kiinnosta seistä Prisman vegeosastolla ruman perheenne kanssa arpomassa jotain helvetin perunoita.

Miksi suomalaiset eivät tiedä mitä ovat ostamassa, vaikka tilastojen mukaan ihmiset ostavat aina samaa paskaa. Miksi tuotteita pitää mennä hiplaamaan naama ja perse hyllyssä kiinni, tuote kädessä? Miksi pitää ottaa molempiin käsiin tuote ja yrittää lukea etikettejä samanaikaisesti, vaikka minä näen metrien päästä, että sinulla on jalassa tarralenkkarit, eikä täten kompetenssia lukea kahta etikettiä samaan aikaan.

Miksi suomalaisen pitää saada kärry eteensä, kun ovat kyljittäin hyllyllä, ja näin blokkaavat kaksi metriä sitä hyllyä? Miksi tämä tuotteiden tutkiminen pitää tehdä aina koko perheen voimin? Miksei  kärryä voi jättää parin metrin päähän ja matkan päästä katsoa ”tuolla, tuolla on se rasvaton kurri, jota minä olen ostanut maitona aina!” ja sitten vain hakea sen kärryyn? Sama asia lentoasemalla, koko Ryhäsen perhe on siellä vitun hihnalla bongaamassa matkalaukkuja. Uuniin pitäisi moiset heittää.

Miksi suomalaiset kulkevat suu auki ja persvako vilkkuen kaupan käytävillä, naamat harmaina kuin zombit, epävarmoina minne ovat menossa, kaiken alleen jyräten? Miksei kaupassa voi vaan piipahtaa, miksi sinne pitää tulla viettämään aikaa?

Miksi suomalaiset eivät osaa huseerata kärryjen kanssa. Niiden renkaat pyörivät 360-astetta, se kärry pyörii paikallaan. Ei sillä tarvitse suorittaa kolmeen pisteen käännöstä jos haluaa ne ympäri.

Miksi suomalaiset tuovat lapsensa kauppaan riehumaan ylimääräisen energiansa? Ei automarketti ole mikään Puuhamaa, eikä se teidän ambulanssin ja Leslie-kaiuttimen rististiitoksen lailla huutava lapsi ole mikään erityistapaus, se on vain vailla kasvatusta.

Miksi suomalaisille tulee aina yllätyksenä, että ostokset pitää maksaa kassalla ja pakata itse? Miksi joka jumalan kerta kun minä käyn kaupassa, edelläni on ihminen joka pitää herättää jänisräikällä ja sitten kädestä pitäen opettaa kuinka lompakko kaivetaan esille, tuotteet maksetaan ja sitten pakataan??

Miksi suomalaiset eivät osaa käydä kaupassa? Ei se ole niin saatanan vaikeaa.