maanantai 24. helmikuuta 2020

Hiihto, hyi saatana

Oli kyse urhoilusta tai euroviisuista niin Soumi on aina jumbosijalla.

Ja aina se yllättää kaikki muut, paitsi meidät kyynisimmät taiteilijaluonteet jotka hellamustissa sydämissämme vaalimme kysymystä;

"Miksi vitussa tonne-ja-sinne lähetetään näitä luusereita häviämään? Hirveää ajan ja rahan tuhlausta."

Se, että Suomi on sotilaspartiohiihdon mestari joskus silloin kun kuoltiin nälkään jos nauriit olivat jäässä ja valualumiiniset saranat ovessa oli high techiä josta edes tiedemiehet eivät uneksineet, jotenkin meinaa sitä, että pohjoisen rämekansalla olisi jokin moraalinen velvollisuus olla helvetin hyviä jossain hiihdossa?

Tätä sitten tuputetaan joka paikassa, hiihtäminen on samanlainen pakkopulla kuin uiminen, koska Suomessa on tuhansia järviä. Minulle välttää, että pääsen takaisin laiturille jos satun siltä putoamaan, tosin esim. kesällä 2017 laiturilta putoaminen olisi ollut helvetin kivuliasta koska joko häntä- tai otsaluu olisi kolahtanut jäähän. Vastarannalle menen takatuupparilla ja pidemmät matkat tyylikkäästi Tallinnan laivalla.

Hiihtoakaan en tarvitse mihinkään. En omista suksia, enkä tule omistamaan suksia. Lähimmät ladut ovat jossain metsässä ja siellä saa kuulemma turpiinsa kunnostaan huolehtivilta eläkeläisiltä jotka hakkaavat kaikki tielleen osuvat. Jos Helsingissä ei pääse lumitilanteen takia eteenpäin, ostan nelivedon napalukoilla ja maastovaihteella, en mitään helvetin suksia. Lumikengät voivat olla vaihtoehto, sillä ne vievät vähän tilaa ja ovat esteettisemmät kuin "limalaudat".

Jokavuotiset hiihtourhoilutapahtumat (ja euroviisut) saavat minut elämään ikävää "tv en katso, lehti en lue"-faasia sillä avasin minkä tahansa median, on framilla lähinnä hämmästystä siitä, että huolimatta kaikesta ajasta ja rahasta on suomalainen urheilija taas jumbosijalla, liekö pettänyt tekniikka, valmennus, varusteet vai deodorantti?

Jopa afrikan maat pesevät meidät hiihdossa, vaikka jengiä treenataan sylivauvasta asti hiihtämään. Jumalauta lykkimään kapeaa lautaa vuoronperään edestakaisin. Kuinka helvetin vaikeaa se muka on? Ja jos ei hävitä silkkaa paskuuttaan, niin sitten on masu pipi tai flunssan oireita juuri silloin kun pitäisi suorittaa.

Allekirjoittaneen puolesta voitaisiin tämä hiihtohupsutus lakaista maton alle ja käyttää siitä säästyneet rahat vaikka jalkakäytävien lämmittämiseen talvella, ettei herkkien taiteilijasielujen (kuten minä) tarvitsisi lipsutella henkensä kaupalla buutseillaan Alepaan ostamaan tölkkipapuja ja olutta.

Hiihto. Hyi hitto!

sunnuntai 2. helmikuuta 2020

Olympus 707 - kamera jonka valmistaja tahtoisi unohtaa

Kansalaiset! Nyt esittelemme teille todellisen harvinaisuuden; kameran jonka Olympuksen sedät ja tädit haluavat unohtaa, kamera joka oli VIRHE, kamera joka on ruma ja painava ja epäkäytännöllinen.

Kyllä, se käy läpi paristoja kuin crustipunkkari pirkka-oluttölkkejä lauantai-iltapäivänä.

Kyllä, se painaa kuin menneisyyden synnit työpaikan pikkujouluissa.

Kyllä, se on niin ruma, että jos tällä kameralla olisi äiti, sekään ei voisi rakastaa tätä.

Kyllä, se on äänekäs ja epäkäytännöllinen. Tämä kaulassasi voit erottautua joukosta todellisena "originellina", sellaisella todella douchebagmaisella tavalla.

Olympus OM707 oli Olympuksen ensimmäinen automaattitarkennuksella varustettu järjestelmäkamera. Jossain kummassa hybriksessä Olympuksen pääjohtaja John Olympus määräsi vasallinsa tekemään automaattitarkenteisen järkkärifilmikameran johon piti saada moottoriperä. Jossain vaiheessa joku ilmeisesti humalassa oksensi alkuperäisten piirrosten päälle tai jotain vastaavaa sillä lopputulos oli eriskummallinen muotopuoli joka käytettävyydeltään oli kuin huono taskupokkari järkkärin koolla, vaihdettavilla optiikoilla ja keilapallon painolla.

Vaihdettavat optiikat ovat kyseenalainen juttu, sillä vaikka kamerassa on nimellisesti OM-bajonetti, eivät sen optiikat käy muihin OM-sarjan kameroihin. Muiden OM-sarjojen obiskat menevät tähän kyllä kiinni, mutta mikään mahti maailmassa ei saa esim OM-1 omistajaa vaihtamaan runkoa tähän hirvitykseen. John Olympus kaavaili tästä ilmeisesti myyntimenestystä sillä erilaista Sigman putkea tuutattiin sen seitsemää eri sorttia.

Laitos käyttää kinofilkkaa, ASA-lukua ei pysty asettamaan itse (tai ainakaan minä en saanut) vaan laite lukee filkkarullan kyljestä DX-koodin, mikäli koodia ei ole, kamera olettaa että sisällä on 100 asan filkka. Äänekäs moottoriperä pystyy ottamaan kuvan noin joka toinen tai kolmas sekunti riiippuen valotusajasta.

Patterikotelon kannen hajoaminen oli tyyppivika näissä, mitä Olympus ei suostunut myöntämään saati muuttamaan. Heidän ratkaisunsa oli myydä erillisiä kansia valtuutettujen myyjien kautta. Kansi kesti aikalaistarinoiden mukaan ehkä kaksi patterinvaihtoa ennen kuin jokin murtui, siksi valtaosa olemassa olevista kameroista on jesarilla tai erkalla paikattuja.

Osassa objektiiveja ei ole minkäänlaista manuaalitarkennusta, vaan kaikki tapahtuu AF. Tai sitten naurettavan pientä kuminappia painamalla voi AF:n muuttaa asentoon PF jonka jälkeen voi peukalolla säätää superjäykkää, horisontaalisesti liikkuvaa kytkintä. Tällöin tosin peukalo saattaa osua ikävästi silmään, liukukytkin kun on melkein kiinni okuläärissä.

Patterit ovat kiinni "lisäkahvassa" joka lähtee irti ja jota ilman kamera ei toimi, ei ollenkaan. Kahvassa on paskaista huutonaurua aiheuttava säälittävän rupinen, esiinpomppaava salama joka ei pääsääntöisesti enää toimi kymmeniä vuosia valmistumisen jälkeen.

Laukaisija on ikävästi "lisäkahvan" etupuolella, painamalla sitä hieman (mitään vastusta ei ole) alkavat tarkennusmoottorit surraamaan, ensin mennään kohteesta yli, sitten tullaan takaisin ali ja lopulta serkun lapsen naama on terävänä okuläärissä. Tai sitten kuva tulee otettua vahingossa painamalla laukaisinta sadasosamillin verran liikaa.

Nappifriikkejä lämmittää tieto, että erisorttisia painonappeja kamerassa piisaa. Tässä kamerassa kaikki, AIVAN KAIKKI, toimii sähköisesti. Aivan kuin jossain 80-luvun Citroenissa jossa vilkut olivat on/off kytkimiä jotka sijaitsivat hanskalokerossa. Käytettävyyskin samaa luokkaa.
 
En ole arvannut vielä keittiövaa'alla punnata, mutta veikkaan että koko paketin paino heittelee puolessatoistakilossa. Sopii siis myös kahvakuulan korvikkeeksi. Kuvan objektiivit ovat mallia Sigma 200mm AF Zoom ja Olympus 35-70mm AF zoom.

Kuten kaikissa pask...ööh enempi kokeellisissa tuotteissa joiden myynti on ollut surk..ööh eivät ole löytäneet kohdeyleisöään, myös tämän kameran kohdalla arvo löytyy harvinaisuudesta. Näitä ei koskaan myyty paljoa, koska noh. Kukaan ei halunnut susirumaa, mahdottomalla tavalla toimivaa, objektiivituoteperheen ulkopuolella olevaa kummajaista joka painoi tonnin, siispä näitä ei myöskään valmistettu paljon.

Olympus OM 707