maanantai 11. joulukuuta 2017

Valokuvausharrastuksen jälleenaloitus

Vaimoni suureksi riemuksi olen keksinyt uuden harrastuksen jonka avulla kehittää itseäni, nimittäin valokuvauksen.

Uskon vakaasti, että ihmisellä on moraalinen velvollisuus kehittää itseään jatkuvasti ja käydä uusien haasteiden kimppuun.

Valokuvaus ei varsinaisesti ole "uusi" haaste minulle, olen kuvaillut omaksi ilokseni sekä dokumentoinut eloani 90-luvulla ja pitkälle 2000-luvun alkupuolelle. Viimeiset värifilkkani olen roudannut kehitykseen häämatkan jälkeen joskus 2007 syksyllä. Tämä jälkeen ostimme edullisen Nikon Coolpix digipokkarin jossa oli hulppeat 7.1 miljuunaa megapikseliä. Tällä kameralla otettuja kuvia kehitytimme viemällä muistikortin kuvaliikkeeseen.

En kuitenkaan koskaan tykännyt kuvata digillä. Vittuunnuin Coolpixiin todella nopeasti, paristakin hyvästä syystä. Se on helvetin hidas kamera. Kun suljinta painaa, kestää parhaimmillaankin yli sekunti, ennenkuin kuva on otettu. Hämärässä valossa laitteen autofocus on eksyksissä kuin nunna pornokaupassa. Surraa surraa surraa ja kuvaa ei synny. Lisäksi tarkennuksen apuvalo on inhottava punainen ledi. Hyi.

Lisäksi taskupokkarilla näppäillyt kuvat eivät olleet "oikeita kuvia" vaan tiedostoja tikulla. Hyvin nopeasti kävi selväksi, että mikäli kuvia ei kehityttänyt oikeiksi kymppikuviksi, ne jäivät tietokoneelle homehtumaan kertakatsomisen jälkeen. Varsinkin kun minä inhoan tietokoneita.

Valokuvaus jäi toviksi, mutta sitten jatkoin kännykän kameralla. Se vasta mainio onkin. Lisäksi kännykän kuvanmuokkaussoftat ovat intuitiivisia ja ripeitä käyttää ja kuvat saa jaettua nettiin parilla näppäimen painalluksella.

Nälkä kuitenkin kasvoi ja ryhdyin haaveilemaan digijärkkäristä, voidakseni kehittyä valokuvaajana. Digijärkkäreissä on kuitenkin yksi iso ongelma. Ne ovat digitaalisia ja niissä on tietokone sisällä. Ne ovat siis perseestä.

Ja ne ovat saatanan kalliita. Ja helvetin huono sijoitus. Pohdittuani digijärkkärin ostoa syksystä 2015 kevääseen 2017 tulin siihen lopputulokseen, että saadakseni sellaisen kokoonpanon jolla pärjäisin, rahaa tulisi palamaan ainakin tonni, mahdollisesti puolitoista. Tuhannen euron investointi harrastukseen jolla en tulisi tienaamaan koskaan mitään, laitteella joka olisi herkkä särkymään, olisi periaatteessa tietokone ja vaatisi käytettävyytensä nimissä tietokonetta ja joka olisi viiden vuoden kuluttua jo "vanha" ja kymmenen vuoden kuluttua todennäköisesti korjauskelvottoman vanha, mahdollisesti rikki ja jälleenmyyntiarvoltaan joitain kymppejä?

Olen rahasta tarkka kaveri, sairaalloisen pihi voisi joku sanoa. Jos käytän rahaa johonkin, tahdon rahalleni vastinetta. Jos ostan jotain, ostan laatua tai en osta ollenkaan jos rahat eivät riitä. Heivasin siis ajatuksen vakavammasta valokuvauksesta. Mutta vain pariksi viikoksi.

Heinäkuussa oli 10-vuotis hääpäivämme. Sain toukokuussa yllättävän diilin aivan puskista, oman ammattiosaamisalueeni ulkopuolelta, "konsulttikeikka" josta maksettaisiin 500€ käteen. Tein samantien päätöksen, että tuolla summalla ostan kameran, jonkun Canonin tai Nikonin aloittelijasetin jolla räpsisin kuvia hääpäiväkarkeloista ja reissusta ja kehityttäisin ne oikeiksi kuviksi. Avasin verkkokauppa.comin sivut ja ryhdyin etsimään kameraa. Pian huomasin taas purevani hammasta; "En saatana osta viidenhuntin kameraa ja kolmenhuntin pannaria! Vittu muistikortitkin toista sataa euroa kappale!"

Suljin tietokoneen, avasin kaljan ja mietin että on se elämä keljua kun ei viidellä sadalla saa perfektionistin digijärkkäriä. Siinä pirkkaa hörppiessä keksin kuitenkin jotain; "Hitto filkkavehkeethän ovat varmasti ongelmajätteeseen verrattavaa kamaa tänä päivänä! Jumalauta, mä katon mitä filmileicat maksaa, sellaisesta ei uskaltanut edes unia nähdä teininä vuosituhannen vaihteessa! Kyllä viishunttia riittää sellaiseen!"

No eihän sillä viidellä sadalla mitään Leicaa saanut. Olin yllättänyt kahdesta asiasta, Leica oli edelleen kallis ja filmikameroita myytiin yhä. Ja valikoimaa oli paljon. Luulin että filmiäkin pitäisi etsiä jostain erikoisliikkeistä ja sen kehittäminen olisi törkeän kallista. Ryhdyin ottamaan asioista selvää.

Viikon kahden tuumailun aikana otin selvää mistä filmiä saa, missä sen voi kehittää, mitä se maksaa yms. ja tutustuin sellaisiin mainioihin liikkeisiin kuin Kameratori ja Telefoto joista saa kaiken tarvittavan. Illalla muutaman kaljan jälkeisessä huppelissa selailin Kameratorin tuotteita ja hämmästelin heidän valikoimaa mittaetsinkameroiden saralla, erityisesti kuinka halpoja kameroita tarjolla oli. Sortimenttia oli muutamasta kympistä tuhansien eurojen keräilyharvinaisuuksiin. Erityisesti silmiäni miellytti FED-5 merkkinen mittaetsinkamera joka tuli ruskean kameralaukun kanssa. FED-sarjan kamerat ovat vähän kuin rättisitikat. Niin rumia, että ne ovat kauniita. Ja siksi niitä on pakko rakastaa.

Sinä iltana menin nukkumaan FEDin kuva mielessäni. Aamulla ilmoitin vaimolleni, että aion nyt investoida sitä valokuvaukseen korvamerkittyä rahaa ja ostaa itselleni venäläisen filmikameran ja pari rullaa värifilkkaa. Vaimoni joka on ajettu yli kaikkien inhimillisten rajojen mitä outouden kestämiseen (=minun kanssa elämiseen) tulee, suhtautui asiaan stoalaisen tyynesti ja tiedusteli vain, että toivottavasti en koko viisisatasta laita sileäksi. Hämmästys oli suuri kun kerroin, että kamera, pari rullaa Kodakin värifilkkaa ja postikulut ovat yhteensä alle neljäkymppiä. Ostopäätöstä vahvisti vielä isäni mielipide, joka oli sitä mieltä että vuonna 2017 ei missään nimessä tulisi ostaa filmikameraa ja ainakaan missään nimessä koskaan ikinä ei pitäisi ostaa vanhaa venäläistä filmikameraa. Minä kapinallinen lapsi, uhossani, menin ja ostin. Enkä kadu päätöstäni.

Sain kameran aivan toukokuun lopussa, siitä on nyt noin puoli vuotta. Kahdeksan kuukautta sitten kuvailin kännykällä. Juhannuksen jälkeen kameroita oli jo kolme. Sitten kuusi. Nyt erilaisia 135 - eli kinofilmiä - käyttäviä kameroita on ehkä 14 kpl ja yksi rullafilmiä syövä Zeiss Ikon Nettar (vuodelta 1953). Kamera on kaulassa lähes aina kun poistun kotoa. Rahaa on palanut, mutta ei vielä koko viittäsataa. Sitä viittäsataa jolla olisin saanut pelkän rungon.

Runkoihin, objektiiveihin, kemikaaleihin ja filmeihin on palanut jotain 250-300 euroa. Kuulostaa paljolta mikäli löysää rahaa ei ole, mutta summa koostuu kolmesta neljästä reilusta 40€ ostossummasta ja esimerkiksi filminkiinnike kestää minun käytöllä noin vuoden (20€ 500ml). Valtaosan rungoista objektiiveineen olen saanut ilmaiseksi. Vain filmi maksaa, mutta esimerkiksi em. Kameratorilta saa Fomapanin mustavalkofilkkaa 4€ rulla. Itse kehittäen kehitykselle tulee hintaa reilusti alle euron per rulla. Jos haluaa kuvat kehityttää niin hinta on 6-12€ per rulla.

Jokainen voi tykönään laskea paljonko "täyden kennon" kuvia voi ottaa sillä rahasummalla joka menisi hyvään digijärkkäriin kittilinssillä. Toimivan filkkajärjestelmäkamerarungon kittilinssillä voi saada ilmaiseksi jos vähän kuuluttaa ympärilleen olevansa sellaista vailla, jos asiasta haluaa selvitä rahalla niin halvimman Canonin järkkärirungot maksavat Kameratorilla alkaen 15€

Ja mikä parasta. Filmikamerat kestävät, kestävä ja kestävät. Minun FED-5 on valmistettu Ukrainassa, silloin kun Ukraina oli osa Neuvostoliittoa. Se on valmistettu joskus 70-luvulla, eli yli neljäkymmentä vuotta sitten, ja se toimii edelleen. Missä kunnossa on uusin Canon EOS5D MKII vuonna 2050? Tuskin ainakaan aktiivisessa käytössä, tuskin minkäänlaisessa käytössä. Entäs minun susiruma, synnin lailla painava, todennäköisesti lapsityövoimalla tehty, varmasti lievästi säteilevä FED-5 mittaetsinkamera 55mm Industar-61 objektiivilla? Mitä suurimmalla todennäköisyydellä edelleen yhtä käytettävissä kuin tänäänkin tai vuonna 1972.

Ja filmiä 2050? Eiköhän sitä saa. Olen melko luottavainen, sillä minä en ole ainoa joka on uudelleen löytänyt filmille valokuvaamisen riemut. Meitä on monta, suorastaan paljon.

Juhannuksen jälkeen minut on pysäytetty varmasti ainakin neljä kertaa lauseella "anteeksi, mutta onko tuo filmikamera? Millä filmillä kuvaat". Joviaalina tyyppinä olen aina jäänyt juttelemaan aiheesta ja on käynyt ilmi, että vastapuolikin on aloittanut filmin valoittamisen. Tai jos ei ole, niin on ainakin kaivanut vanhan, omansa tai vanhempiensa, filmikameran naftaliinista. Kurkkinut etsimen läpi, vääntänyt objektiivin tarkennusrengasta, ehkä virittänyt kameran ja laukonutkin.

Ja kun filmikameran laukaisinta painaa suljin laukeaa ja kuva valoittuu filmille heti, ei sen jälkeen kun näppäimen painalluksesta syntyvä sähkösignaali liikahtaa tietokoneelle joka arpoo sopivat parametrit jonka jälkeen kuva "otetaan" valoherkälle kennolle.

Pikseleiden kuvaaminen ei ole valokuvausta, eikä kuvien hienosäätö loputtomiin tietokoneella. Jotain se on, mutta ei valokuvausta.

Valokuva tehdään kamerassa ja kameran tärkein ominaisuus on se mitä etsimen takapuolella on.

Ei silti, kuvasi voivat olla täyttä paskaa vaikka kuvaisitkin filmille. Mutta ainakin kuvasi ovat oikeita kuvia, jotain käsinkosketeltavaa.

Tässä joitain kuviani. Nämä on otettu viime syyskussa FED-5 kameralla jossa Industar-61 linssi jonka polttoväli on 55mm. Filmi on tsekkiläisen Fomapanin valmistama ASA 200 yleisfilmi. Filmi on kehitetty kotona Ilfosol 3 -kehitteellä ja skannattu Epsonin vähän vanhemmalla filmiskannerilla.

Nostokraana, auton ikkunasta kuvattu.

Polkupyörä 





2 kommenttia:

  1. Paras puoli filmille kuvaamisessa on minun mielestäni se, että silloin kuvaan joutuu kunnolla keskittymään ja miettimään, miten kuvasta saa hyvän. Joo, toki digikuvaajissakin on harkitsevia kuvaajia mutta usein digille kuvatessa tulee houkutus ottaa 150 erilaista kuvaa ja toivoa, että mukaan sattui hyväkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin. Keskarilla kuvatessa tuo vielä korostuu kun filkassa on vain 12 valotusta!

      Poista