Kirjoittamisesta prosessina

 Käsikirjoitus lähti taittoon. Lopulliseen. Sieltä se menee painoon ja palautuu aikanaan. Kirjana. Onko se kuin toukka joka tulee painosta perhose.. Äh. Ei tämä toimi.

Kirjan kirjoittaminen on pikemminkin kuin muuttamista asunnosta toiseen.
Tarkoitan siis prosessina samanlaista.
Siinä koetaan koko inhimillisten tunteiden skaala: epätoivo, onni, autuus, kurjuus, viha, kateellisuus ja rakkaus.
    Käsikirjoituksen ensimmäinen versio, se josta liian kiltit ystäväsi ovat innosta hihkuen sanoneet ”Hei juku, tosi hyvä!”, samalla yläpeukkua näyttäen, on kuin nykyinen asuntosi.
Tai edellinen. Se johon joskus ihastuit, joko tahtomattasi tai olosuhteiden pakosta.
Pian huomaat kuitenkin ärsyttäviä piirteitä: keittiö on liian pieni tai lyöt jalkasi aina samaan repsottavaan listanpätkään. Tai jotain muuta. Alat katsella uutta kotia, mutta tällä kertaa kriteerisi ovat tiukemmat. Pian löydätkin jotain ja rakastut päätäpahkaa, yleensä johonkin yksityiskohtaan kuten ikkunoihin, ikkunapenkkeihin, postinumeroon tai leijonantassuammeeseen.
Sitten alkaa muuttaminen, prosessi joka muistuttaa kässärin hinkkaamista.
Uusi kämppä on ideaali käsitteesi täydellisestä kodista (kuten uusi versio käsiksestä on ideaali käsitteesi käsiksestä). Ryhdyt sisustamaan sitä päässäsi ja pian olet vetämässä maalarinteippiä uuden kodin lattioihin, nähdäksesi kuinka sohva asettuu. Olet täynnä energiaa joka ei lopu ja työstät utopiaa.
Pian reaalimaailma alkaa kuitenkin heitellä kapuloita rattaisiin. Sohvan ja senkin väliin ei mahdukaan sohvapöytää ja sänky on liian leveä jotta yöpöydät sopisivat sen molemmin puolin. Työpöydällekään ei ole tilaa eikä jatkossakaan tarjota koko suvulle jouluna sapuskaa, ei ainakaan niin että kaikki söisivät samaan aikaan.
    Mitä lähemmäksi muuttopäivä tulee, sitä kaoottisemmaksi kaikki muuttuu. Vielä hetkeä aikaisemmin muuttaminen oli ihanaa, nyt se on pakkopullaa. Seisot töiden jälkeen muuttolaatikkopinon vierellä ja harkitset vakavasti tavaran polttamista tai roskiin heittämistä, jotta kokemus olisi ohi. Huomaat tinkiväsi liki jokaisesta asiasta, joka vielä suunnitelma-asteella oli ”aivan must juttu”. Samalla tavalla kirjoittaminen muuttuu kun deadline lähestyy. Kun edessä on tyhjä paperi, tähtää Nobeliin. Kun edessä on deadline, ei parit pilkku- ja yhdyssanavirheet haittaa, kunhan nyt pääsisi nukkumaan ennen puoltayötä. Viimeiset muuttolaatikot kannetaan ikenet ja silmät verestävinä, päivän 27s savuava Cameli suupieleen ruuvattuna ja paikat täynnä tyhjiä oluttölkkejä. Seesteisestä suunnittelijasta on tullut tiuskiva ihmisraunio.

    Kun väsymys on nukuttu pois, kuullaan pyhä lupaus: ”Ei enää koskaan enää.”

Kunnes keittiö alkaa taas tuntumaan pieneltä tai huomaat toistuvasti lyöväsi jalkasi samaan listanpätkään.