Kampesin sisään Bonelessiin lumituiskusta, toista viikkoa jatkunut nuhayskä oli painanut heleän sopraanoni jonnekin murske-erottelukoneen ja Tom Waitsin välimaastoon, joten innokas kassatarjoilija hieman säikähti, kun murahdin vastauksen kysymykseen, mitä saisi olla. Jahka sain loskat pyyhittyä rilleistä ja näkökykyni takaisin, pääsin tutkailemaan ravintolan interiööriä. Lookkia oli selkeästi haettu americanasta tutuista food truckeista, seinillä on vauhdikkaita graffiteja ja neonvalomainos, joka näyttää hyviltä instagramiin räpsittyjen annoskuvien ja selffieiden taustalla. Saan lumet kaivettua korvistani ja lakin taskuun, on aika tilata. Menyy on pelkistetty, mikä on helvetin hyvä asia sillä se takaa tuoreet ja laadukkaat raaka-aineet. Jos ravintola tarjoaa kaikkea mahdollista karjalanpaistista sushiin, tietää tasan että leijonaosa raaka-aineista makaa pakkasessa joulun ja juhannuksen yli. Tilaan vaimolle cali smash-burgerin ja itselleni double cheesen. Listalla olisi myös broileri – eli chickenburgereita, mutta ne saavat jäädä ensi kertaan. Koska on syntymäpäiväni, tahdon myös oluen, olen aikaisemmin katsonut netistä, että ravintolalla on oikeudet alkoholijuomien myyntiin ja oluet maksavat 5–9 €. Paikan päällä käy ilmi, että oluita on kahta erilaista ja molemmat maksavat yhdeksän euroa kappaleelta, vaikka koko on alle puoli litraa. Hinta on aivan korkea, olkoonkin että kyseessä Olarin panimon laatutuote. Päädymme tilaamaan yhteiset ranskalaiset sekä sinihomejuustodipin, laskun loppusumma on mykistävät 47,5 €. Aterimet, lasit, servietit ja maailman kalleimmat oluet saa tietenkin itse kantaa pöytään, ollaanhan Suomessa. Ranskalaisten kera maistuu ketsuppi, dorkalan dosetit ovat huojuvana pinona tiskillä, nappaan siitä yhden ja painan annostelijan kahvaa saadakseni Heinzia purkkiin. Annostelijan nokka on niin kuorruttunut, että kun kahva on pohjassa, lentää ketsuppi noin viidenkymmenen asteen kulmassa ohi paperikupista päätyen kädelleni. Kiitän itseäni fiksusta valinnasta, etten laittanut kahden sadan euron alpakkavillapaitaani päälle. Tiskillä olevat juomalasit ovat aivan huurussa pesukoneen jäljiltä, eikä huuru tule katoamaan sillä lasit ovat hermeettisen tiukasti kiinni astiapyyhkeestä. Tilaustapahtuman yhteydessä lasken keittiöhenkilökunnalta ainakin kolme räikeähköä elintarvikehygienialain rikkomusta, mutta hitto, ehkä tässä haetaan autenttista food truck elämystä?
Safka tulee ripeästi, mikä on kiva, sillä ravintola ei ole kaikista viehättävin. Ensimmäinen tuoli, jonka nappaan alleni nuljahtelee ikävästi, surullista että paikka on ollut kolme viikkoa auki ja jo nyt kalusteet alkavat hajota. Seuraavan tuolin jalat harittavat myös, mutta vähemmän. Selkänoja on käyttökelvoton loivuudessaan. Vaimoni valitsee trendikkään ”ikkunapenkkipaikan”, 40 mm kalusteputkesta ja Bauhaussin liimapuutammesta rakennettu lehteri on tuttu joka ikisestä kebabpizzeriasta. Ikkunalaudoilla on erilaisia köynnöskasveja, jotka ovat kuolleet kuivuuteen edellisellä viikolla. Teräsbetonitalon uumenissa kännykkä ei saa signaalia, wifin salasanan saisi ehkä henkilökunnalta kysymällä. Kaiuttimista raikaa ristiin hittiradiota ja gangstaräppiä.
 |
| Cali smash |
Hampurilaiset ovat kerrankin kunnollisia, ainakin kunnollisen näköisiä. Näistä saisi humalainen lapsikin perunalla otettua herkullisen ruokakuvan. Hamppari on myös oikeaoppisen kokoinen, eli pysyy yhdessä käpälässä eikä aterimia kaipaa. Ranskanpotut eivät ole perinteisiä tikkuja, vaan kummallisia lastuja, jotka ovat fritattu niin ilmavan rapeiksi, että lienee kohtuullista olettaa keittiössä harjoitettavan noituutta. Itse hampurilainen on kuitenkin lievä pettymys, tässä vaiheessa kerrottakoon kaikille TOSI ÄJJÄ HETERO MIÄHILLE, että teiltä ei nälkä tällä lähde. Briossisämpylän välissä on kaksi satagrammaista pihvinriekaletta ja pupunruokaa. Ensimmäinen puraisu on maittava, tosin sen mukana tulee tarjoilijan hius suuhuni, mutta näitä vahinkoja voi sattua missä vain ja kelle vain, en anna sen häiritä. Briossi on oikeaoppisesti syntisen rasvainen, kauttaaltaan rapea eikä vain pinnasta. Pihvit ovat käytännössä pelkkää paistopintaa ja ainoina mausteina on suola sekä mustapippuri, pidän tämmöisestä. Juustot ja rehut sen sijaan jäävät hieman pienemmälle huomiolle, eikä purilaisessa tunnu olevan hesebursalle tuttua kiintokuutiota kurkkumajoneesia. Kuiva se ei kuitenkaan ole, sillä purilainen on rasvainen. Itse asiassa niin rasvainen, että burgerin puolivälissä tajuaa voipaperisen kääreen hölskyvän öljystä. Rasvahan kantaa tunnetusti makuja ja voi, laardi sekä läski ovat maukkaita. Sen sijaan purilaisen öljy alkaa ällöttämään nopeasti, rasvainen briossi, rasvainen pihvi, rasvainen juusto ja mahdolliset majot tekevät tästä sellaisen rasvapaukun, että kyytipojaksi valittu IPA on oiva valinta, kokiskin menisi mutta uskallan väittää, että vesi ruokajuomana vain kiinnittäisi rasvaisen kalvon kitalakeen. Vaikka päivän sää putoaa kategoriaan Lumimyrsky, on kolmeen kertaan rasvainen hamppari aivan liian hevi, jos päällä olisi kunnon krapula niin homman nimi olisi tyystin eri.
Rouvan cali smash hakkaa menneen tullen tuplajuustoni, sen välissä on reippaamalla otteella salaattia ja muuta hörpsöä joka tuo raikkautta rasvaisuuteen. Olin kahden vaiheilla tilaisinko smashroom-purilaisen, jossa olisi paistettua osterivinokasta, mutta kokemukseni mukaan ”erikoisvedot” eivät toimi. Erilaiset chili- ja sieniburgerit ovat yhden tempun poneja, siellä on se sieni tai Naga Morich chili välissä ja kaikki muu on sopivasti unohdettu: lopputulos on kuiva ja mälsä purilainen. Jopa vaimon cali smashia maistaessa en voi olla ihmettelemättä paria juttua, miksei paistoparilla ole paria rosteriritilää jolle pihvit voisi nostaa hetkeksi valuttamaan ylimääräiset rasvat ja miksei purilaisiin ängetä väliin vaikka marinoitua sipulia, jonka makeus/happamuus leikkaisi hieman törkeää rasvaisuutta? Kun purilainen on popsittu, hölskyy pergamiininen tarjoilupussi öljystä. Ikävästi tulee mieleen eräs entinen kortteliravintola, josta tehtiin kebabpizzeria. Siellä käytetty ”pizzajuusto” ja meetwurstit olivat niin rasvaisia, ettei lättyä saatu edes pöytään asti ilman, että tappavan liukkaita öljyroiskeita lensi pitkin lattioita. Safkaaminen piti aloittaa heittämällä neljä vessasta haettua imupaperia ristiin kiekon päälle.
Vaimon tilaama aurajuustodippi paljastui aurajuustodipiksi vasta kun aurajuustomurun päälle tirsutettu majoneesi syötiin ensin loppuun. Tämän hintatason paikassa soisin, että joku, jonka palkan maksan, vatkaa aurajuuston ja majoneesin sekaisin valmiiksi.
2x purilainen, ranskalaiset, dippi ja 2x Olarin panimon 0,44 l IPA = yht. 47,5€
Kiitämme:
Ystävällinen henkilökunta
Oikean kokoiset hampparit
Simppeli menyy
Ripeä palvelu
Maukas safka
Moitimme:
Hintataso (ja harhaanjohtava mainonta)
Hamppareissa liikaa rasvaa
Hieman ankea tunnelma, tänne ei tee mieli tulla kaveriporukalla viettämään aikaa (eikä kenenkään budjetti kestä yhdeksän euron bissejä)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti