Kirjavuosi 2023 oli allekirjoittaneelle erinomainen, varsinkin kaksi teosta olivat merkittävä kokemus, niistä lisää hieman myöhemmin. Aloitin vuoden vahvasti saamalla hyppysiini Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivän, on aina mukava lukea kotimaista kirjallisuutta, joka ei ole tekotaiteellista paskaa. Pasi vetää suoraan murakamimaisesti, sortumatta kuitenkaan minkäänlaiseen apinointiin. Jatkoin Pasista kesken jäänyttä Tommi Liimatta-putkeani Muovikorvolla, joka jäi lopulta kalkkiviivoilla kesken ällöttävyytensä takia. Liimatta on minulle ristiriitainen hahmo, hänen Suuri serkkuteoriansa on mielestäni puhdasta kultaa, mutta sitten löytyy myös diggailuasteikkoni toiseen ääripäähän sijoittuvia kirjoja. Tommin jälkeen rentouduin kulttiklassikko Loru sorbusten herrasta parissa, josta pomppasin kirjallisen kentän toiselle laidalle; systeri lainasi Murakamin Norwegian Woodin, joka oli ensikosketukseni Murakamiin herkässä 39 vuoden iässä. Murakamin jälkeen astuin paskaan lainaamalla Blake Crouchin Wayward Pines ”scifi-trilogian”. Jouduin parantelemaan itseäni kunnon dystopian parissa peräti kolmen eri kirjan voimin, Josh Malermanin Bird Box, M. R. Careyn The Girl With all the Gifts ja lopuksi Emily St. John Mandelin Station eleven, jonka luin myös suomeksi hieman myöhemmin. Alkuvuoteen mahtui kolme neljä Murakamin muuta teosta, David Lagercrantzin yritys jatkaa Millenium-trilogiaa pentateukiksi (vai onko se kvintetiksi?) ja Orwellin 1984, josta erehdyin hassuttelemaan twiittaamalla, että tämähän on kuin Vihreiden hallitusohjelmasta, sain somekohun sekä cäncelöintiyrityksen, ynnä pari tappouhkausta aikaiseksi.
Kohti kesää taoin tasaisesti kevyempää kirjallisuutta Jojo Moyesin, Sophie Kinsellan ja Lucinda Rileyn parissa, toki välissä myös kotimaisia teoksia kuten Magdalena Hain Sarvijumala, Saurin Peksun Onnen harha ja Ossi Nymanin teokset. Kesällä iski tarve lukea jotain kunnon kamaa, joten kirjastosta tarttui matkaan Matthjuv Mäkkönähein omaelämäkerta Vihreää valoa, joka oli muuten kiva, mutta pinnalle kuorrutettu uskonnollisuus ei jotenkin sopinut, ainakaan omasta mielestä. Heti perään Katleena Kortesuon Journalismin kuolema, Antti Hyryn Uuni ja faijalta lahjaksi saatu Kirjailijan keittiössä -keittokirja. Keittokirjoina kului tänä vuonna myös Vivi-Ann Sjögrenin Mustaa kahvia, keksinmuruja ja Jamie Oliverin Vege, puhumattakaan muista mitä en muistanut kirjata Goodreadsiin (lukupinossani on aina rispaantuneeksi luettu Larousse Gastronomique, jota pitää tankata säännöllisen epäsäännöllisesti).
Kotimaisen kirjallisuuden saralla koin lievän pettymyksen sekä Lili Loimolan Kuolema Kulosaaressa, että Satu Rämön Hildurin parissa. Loimolan kirja jäi peräti kesken, mutta se pettymys ei ollut mitään verrattuna Rämön Hilduriin, jota jonotin liki 13kk kirjaston jonossa. Ja kun kerran haukkumalinjalle lähdetään, niin eipä ollut kaksisia teoksia myöskään Kiersten Whiten Kaikki pois piilosta, Kingin Myöhemmin ja Katrine Engbergin Lasisiivet. John Brunnerin new age scifikulttiteos Stand on Zanzibar jäi kesken 40 sivun jälkeen. Liian hapokasta.
Sen sijaan erittäin hienoja uusia kirjalöytöjä olivat Edouard Louisin Ei enää Eddy, Norman McLeanin Ja keskellä virtaa joki, John Ajvide Lindqvistin Ystävällisyys ja Taru Luojolan Myöhempien aikojen liiketoimintamahdollisuuksia.
Loppukesästä iski taas science fictionin nälkä, joten lainasin lainastosta Andy Weirin koko tuotannon: Yksin Marsissa, Artemis ja Operaatio Ave Maria. Näistä kolmesta Artemis oli ehdottomasti heikoin veto, eivätkä muutkaan olleet varsinaisia kirjallisuuden ikiklassikoita, mutta nasevasti kirjoitettuja ja erittäin vetäviä tarinoiltaan. Jatkoin scifiputkeani Eduard Verkinin Sahalinin saarella, Frank Schätzingin Pedoilla ja Don Delillon Valkoisella kohinalla, joka oli harmikseni suomenkielisenä käännöksenä sangen väljä. Luin myös Delillon Hiljaisuuden, joka oli jo mielestäni todella heikko esitys. Parasta siinä oli 97 sivun mitta, joten sen lukaisi parin oluen aikana. Seuraava kirja ei ollutkaan niin kovin ohut, itseasiassa kirjoja oli kolme yksi kansissa, eivätkä ne olleet kirjoja vaan massiivinen Antti Nylénin esseekokoelma (Vihan ja katkeruuden esseet, Halun ja epäluulon esseet sekä Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet), esseekokoelma muutti elämäni tyystin.
Tämän jälkeen kuuntelin Marko Hautalaa Marko Suomen Takakansi-podcastissa ja päädyin lainaamaan pari hänen kirjaansa: Pimeän arkkitehti sekä Itsevalaisevat, molemmista pidin kovasti, varsinkin Pimeän arkkitehdistä, jossa lovecrafmäinen kauhu on hienovaraista kuin tryffelin aromi. Syksyn dekkariosastolla loistivat mainiot Gabriel Korven kirjat West Endin tytöt, Täydellinen päivä, Timantti ja ruoste sekä Sadekoirat. Vuosikymmenten tauon jälkeen luin myös Dashiell Hammetin Maltan haukan. Menin myös lainaamaan Lars Keplerin Hämähäkin, joka sai inhoni nykyaikaista nordic noiria kohtaa nousemaan nyt sellaisiin sfääreihin, että saapi vastaavat jäädä lukematta toistaiseksi. Jopa suunnattomasti arvostamani Antti Hautalehto-kirjat ovat alkaneet kallistumaan oksettavan body horrorin puoleen kilpaillessaan alati kiristyvän kirjamyynnin suossa. Palauttessani dekkaripinoa kirjastoon, hokasin Bestseller-hyllyssä Cheryl Straydin kirjan Villi Vaellus ja muistin, että tästähän tehtiin leffa Reese Weatherspoonin oman tuotantoyhtiön toimesta ja siitä tuli kuulemma hyvä, nappasin sen siis kainaloon ja samalla varaushyllystä Raymond Queneaun Tyyliharjoituksia, johon ihastuin ikihyviksi.
Kun vuosi alkoi kääntyä kohti loppuaan ja pakkanen, ynnä korona ajoivat minut enemmän sohvan kuin Keskuspuiston hiekkateiden kokijaksi, piti kirjastosta saada reissulukemista. Cheryl Straydin vaelluskirjasta innostuneena pistelin lainaukseen Frédérick Grosin Kävelyn filosofiaa, jonka sisäkannesta keksin lainata ja lukea vielä Dan Kieranin Joutilaan matkailijan, Robert Louis Stevensonin Kävelyretkistä ja Henry David Thoreaun Kävelemisen taidon. Näiden päälle lukaisin vielä, toisen tai kolmannen kerran elämässäni, kaikkien reissukirjojen kuninkaan, eli Paul Therouxin Suuren junamatkan. Näin vuoden lähestyessä loppuaan olen pitänyt hieman vapaata ja lukaissut joutilaana pötkötellen Bukowskin Pystyssä kaiken aikaa ja Siinä sivussa. Vuoden viimeiseksi kirjaksi jäänee Lucinda Rileyn Perhosten huone, ellen innostu ja tempaise sitä vauhdilla. Lukupinossa on vielä Lucinda Rileyn Oliivipuu sekä faijalta lainaamani Göran Schildtin Toivematka ja Mauri Soikkasen toimittama Kairassa sattuu aina.
Vuoden väkevimpinä lukukokemuksina ovat ehdottomasti olleet Pekka Saurin Onnen harha, sekä Antti Nylénin esseekokoelmat. Molemmat kirjat ovat peruuttamattomasti muovanneet minua ja maailmankuvaani, kuin uusi reikäkortti, joka syötetään koneen läpi algoritmien muuttamiseksi. Vaikka Saurin kirja ei edustakaan perinteistä romaanikirjaa lyhyine anekdoottimaisine lauseineen, on se silti arvokas teos ja Sauri osoittaakin iskevillä lauseillaan olevansa arvofilosofian Papa Hemingway ja itsekriittisen pohdintatekstin ”köyhän miehen David Foster Wallace”. Nylénin tekstejä lukemalla maailmankuvani räjähti ja opin todella, mitä laadukas essee voi olla. Taiteen tehtävänä on ylevöittää ihmistä, laajentaa hänen kokemuspiiriään ja herättää uinuvissa synapseissa uusia kytkentöjä, saada ihminen rakastamaan maailmaa ja hengittämään elämää. En usko, että kukaan voi olla lukematta Vihan ja katkeruuden esseitä ja jäädä vaille perustavanlaista kosketusta sieluunsa.
Toivottavasti sinun kirjavuotesi, tämä ja tuleva, on ollut ja tulee olemaan loistava!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti