"Miksi ihmeessä kuvata filmille? Sehän on kallista!"
Kallista ja kallista. Museomoottoripyörät vasta tulevat kalliiksi. Tai jenkkiläiset avolava-autot 50-luvulta. Perhokalastuskin on kallista. Ja ammunta.
Kaikki tässä maailmassa maksaa. Asiat pitää osata suhteuttaa. Toki valokuvaus on halpaa, jos vertaa pienkoneella lentämiseen. Tai kallista jos vertaa käpylehmien askarteluun. Tärkeintä on kuitenkin aina se, mitä harrastus antaa.
Minulle valokuvaus antaa mielenrauhaa ja ajanvietettä. Valokuvaus ei ole vain napin painamista ja tähtäimen läpi tihrustamista. Se on näpertelyä, historiantutkimista, jaloittelua, itsenä toteuttamista, liikkumista sellaisissa paikoissa joihin normaalisti ei tulisi mentyä, keskustelua, nippelitietoa, kamahomoilua, taidepelleilyä ja ennen kaikkea pyrkimystä näkemään tutut asiat uudella tavalla.
Avaan tässä vähän mitä kaikkea nämä pitävät sisällään, tai mitä ne minulle merkitsevät.
Olen vähän kamahomo. Tykkään että minulla on asioita ja esineitä. Mielellään kaikkea outoa. Olen se tyyppi, jolle voi soittaa ja vuonna 2017 kysyä "Onko sinulla näppäimistö PS2-liitännöillä?" tai "Löytyykö sinulta VHS-nauhuri?"
Ja onhan minulla.
Olen myös sellainen animisti, että uskon että myös koneilla on sielu. Puhun mielelläni "maanantaikappaleesta" jos jokin laite ei toimi tai on muuten hankala. Ovathan ihmiset ja eläimetkin erilaisia, mikseivät koneet?
Vanhoissa mekaanisissa kameroissa on jotain taianomaista. Ne kaikki tuoksuvat erilaisilta ja tuntuvat käteen erilaisilta. Voin pitää käsissäni kahta identtistä Pentax MG runkoa, tai kahta saman valmistajan 50mm objektiivia ja sokkona arvata kumpi on kumpi, kumman löysin kirpparilta, kumman sain kaverilta.
Niissä on vipuja ja kytkimiä. Painikkeita. Niissä on kierrettäviä osia, naksautettavia osia, osia jotka liikkuvat sisäkkäin. Ja hammasrattaita, ihania hammasrattaita, kuin kellokoneistossa - itseasiassa joissain kameroissa on jopa kellokoneisto joka toimii vitkalaukaisimen koneena. Niissä on jyrsittyjä uria joihin on kaadettu maalia, merkinnät eivät ole mitään halpoja tarroja. Niissä on numeroita ja käyriä jotka hämmentävät asiaan vihkiytymätöntä. Lyhyesti sanottuna, vanha filkkajärkkäri vetoaa jokaisen sisäiseen pikkupoikaan. Uskon, että mies voi olla vaikka kuinka vanha, mutta tuntea silti mystillistä vetoa kameroita ja junaratoja kohtaan. Samaa tenhoa ei löydy nykyaikaisista digijärkkäreistä, joiden kuollut, kliininen muovipinta tuntuu sormissa lähes pahalta.
Samasta syystä ajan vm -99 Hiacella, jossa on vm-95 etukammiodieseltekniikka. Nykyautot ovat imurin näköisiä kikottimia joiden toiminnan ymmärtämiseen tarvitaan diplomi-insinöörin koulutus ja lehmän hermot. Minulla ei ole kumpiakaan.
Vanhoja filmivehkeitä voi myös korjata itse, jos tietää mitä tekee ja omaa passelit ruuvimeisselit. Kuka uskaltaisi mennä sörkkimään jotain digihirvitystä? Olen kerran kurkannut sellaisen sisään, lisää muovia, kondensaattoreita ja sellaista värinegatiivin näköistä muoviliuskaa jossa hopeisia juovia. Se ei näyttänyt miltään sellaiselta jonka ihmisestä siinnyt olisi voinut valmistaa.
Vanhoissa kameroissa on taikaa. Ja historiaa. Kun puhutaan jo edesmenneistä valokuvauksen historian merkkinimistä, mainitaan lähes poikkeuksetta aina, millä kameralla ja filmillä se-ja-se pääasiallisesti työskenteli. Kun puhuu vanhojen valokuvaajien kanssa, nämä kertovat kuvausreissujensa lisäksi, millaisella kalustolla kuvia otettiin. Oliko mukana se vanhus-Leica vajotettavalla 50mm lasilla, Olympuksen pokkari, vai oliko se juurikin se Norjan matka joka kuvattiin Mamiyan keskiformaattikameralla?
Kuvasin maanantaina lähikuppilani ilmapiiriä asiakkaineen käyttäen kamerana naapureiltani saamaani, siis saamaani, ilmaiseksi saamaani, Zeiss Ikon Nettar paljekameralla joka kuvaa rullafilmille eli on nk. keskikoon kamera ja käyttää 120-filmiä. Eräs asiakas muisti paljekamerat lapsuudestaan 50- ja 60-luvulta ja heti perään, että heillä oli sellainen laatikko johon filmi ladattiin. Kysyin olisiko kamera voinut olla Kodak Brownie nro2 joka oli aikanaan hyvinkin suosittu mm. Suomessa ja kuulemma näin taisi olla. Mies totesi että se oli hauska laitos, mutta hävinnyt vuosien saatossa jonnekin. Kerroin, että niitä myydään edelleen joidenkin kymmenten eurojen hintaan ja suurin osa on edelleen toimivia tai korkeintaan pientä huoltoa vaille. Ja filmiäkin saa, useampaa sorttia. Tämä kirjaimellisesti löi miehen ällikällä.
Tietääkö kukaan, millaisella kalustolla nykypäivän tunnetut valokuvaajat kuvaavat? Tuskin. Hehkuttaako kukaan, miten se-ja-se käyttää jotain tiettyä muistikorttia? Ei varmasti, koska digikameroissa ei ole mitään hienoa. Niistä puuttuu sielu ja elämä. Ja koska niistä puuttuu "se jokin" jää niiden ainoaksi arvoksi ostohinta ja markkinatalouden lakien mukaan uudempi on aina parempi ja kalliimpi. Mylly pyörii ja jauhaa köyhän jyvät koska ihmisillä on lähes patologinen tarve antaa ymmärtää olevansa joko rikkaita, menestyneitä tai yksinkertaisesti mestarillisen hyviä jossain asiassa. Kun puhutaan kamera- tai valokuvauskeskustelusta, suurimmassa roolissa on valitettavasti halpamainen "name dropping" jossa kilvan kerrotaan, kuinka kallis tai uusi digijärkkäri on hankittu. "Ohos, katos vaan. Ostin sitten tän Canonin putken X vahingossa, no joulu on kolmen kuukauden päästä", tämänkaltaisiin muka vitsikkäisiin päivityksiin törmää vähän väliä mikäli seuraa valokuvauskeskustelua internetissä. Esimerkkilauseen Canonin putken voi korvata kannettavalla tietokoneella, emolevyllä, autolla jne. halutessaan, sillä viestin sisältö on aina sama:
"Katsokaa, minulla on enemmän rahaa kuin mihin ymmärrykseni riittää"
vielä tiivistetymmin:
"Kadehtikaa minua"
Kaikille ei ole vielä valjennut, että raha ei ole tärkeää, eikä ammattitason työkalut takaa ammattitason valokuvia. Koska valokuva tehdään kamerassa ja sen tekee se ihminen joka on etsimen takapuolella, voi eri nettikirpputoreilla löytää myytävänä erilaisia digijärjestelmäkamerapaketteja, joiden ovh on saattanut olla puolitoistakin tuhatta. Myynti-ilmoituksen saatetekstinä on valitettavan usein "En innostunutkaan valokuvaamisesta" tai "Valokuvausharrastus ei oikein startannut". Näille ihmisille minä tahdon sanoa kaksi asiaa; toivottavasti saat omasi pois kun myyt ja toisekseen, kuinka ihmeessä meinasit alunperinkään harrastaa valokuvausta, digikameralla?
Ehkä parasta valokuvausharrastuksen aloittamisessa on se, että se saa sinut katsomaan ympäristöäsi eri tavalla. Sinusta tulee luovempi ihminen, jos vain itse sallit sen.
Minä istuin kerran kotona, katselin Flickristä toisten valokuvia ja tuskailin. Haluaisin kuvata Berliiniä, en Helsinkiä. Lissabonia, en Koskelaa. Mutta mitkä mahdollisuudet minulla olisi kuvata niitä? Noh, aika pienet. Ryhdyin tapani mukaan pohtimaan asioita. Otin kameran, Pentax K-1000 joka on todellinen manuaalisten kameroiden kruununjalokivi (no, ainakin minun mielestä) ja laitoin siihen kiinni 40-80mm zoom-objektiivin. Taskuun laitoin 28mm laajakulmaobjektiivin. Painuin pihalle ja päätin: Nyt otan ainakin kolme hyvää kuvaa tästä meidän pihasta.
Pari minuuttia siinä meni, mutta löysin kuvattavaa. Ruostetta metallikaiteessa. Sammalta. Kaarnaa. Jäkälää. Ja pienen pienen sienen. Siis meidän taloyhtiön pihasta. Tämän jälkeen olen löytänyt kosolti mielenkiintoista kuvattavaa sekä kuvakulmia omilta kotinurkiltani.
Valokuvausharrastus toimii myös liikuntaharrastuksen tukena. Hölkkääminen on junttia, mutta kävelyretki vanha mittaetsinkamera kaulassa suorastaan tihkuu noblessia!
Haluatko ryhtyä harrastamaan valokuvausta? Käy ostamassa esimerkiksi Telefotosta Ilfordin kertakäyttökamera, viisitoista euroa! Sinulla on 27 kuvaa käytettävissä, ota sellainen asenne, että teet jokaisesta kuvasta mestariteoksen. On paljon tyydyttävämpää ottaa 27 helvetin hyvää kuvaa (no en valehtele, omista kuvistani aina pari epäonnistuu ja ehkä puolet on aika tylsiä) kuin 500 digikuvaa joita sitten tietokoneen ruudulta katsot. Hyi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti