Nykyään kun elämä on siirretty internettiin, ei tarvitse enää asua Kalliossa minuutin matkan päästä mokkachaiburleskilatteé-cafesta avokadotoasteineen ollakseen hip vaan takahikiältäkin käsin voidaan olla niin sanotusti ajan hermolla. Individualismi vaatii tosin sitä näkyvyyttä siellä internetissä, eli itsestään täytyy pitää kovaa melua. Siellä on myös hyvä kuplautua. Eikä massasta erottautuminen ole enää niin helppoa kuin ennen jolloin riitti, että oli se tyyppi porukasta, joka oli vegaani tai keliaakikko. Edes veganismi ei enää riitä, pitää olla fennovegaani, fruitisti tai vähintäänkin kuulu seksuaalivähemmistöön veganismin lisäksi.
Kyse on ilmeisesti jostain heimokäyttäytymisestä. On ”meidän porukka” ja ”niiden porukka”. Ja tärkeintä on, että se oma porukka on aina oikeassa. Oman jengin kupla saattaa olla niin voimakas, että kuplasta poistuva tai poistuttava suljetaan ulos kuten spitaaliset aikoinaan. Viitekehysryhmän sisällä olevat elävät viitekehyksensä mukaan satakymmenenprosenttisesti koska sata prosenttia ei riitä. Vasemmistolaiset lukevat vain vasemmistolaisia uutismedioita, kuuntelevat vasemmistolaista musiikkia, käyvät vasemmistolaisten taiteilijoiden näyttelyissä jne jne. Vasemmistolaisten tilalle voit vaihtaa ihan mikä tahansa muun viitekehysryhmän; feministit, vihaiset lesbot, vegaanit, ilmastonmuutoksen kieltäjät jne.
Niin kutsuttu kadunmies..anteeksi kadunhenkilö on keskinkertaisessa harmaudessaan ambivalentti ja täysin kusessa mitä tulee someinfluensseriuteen. Vakiduunilla, heteroparisuhteella ja asuntolainalla pääsee korkeintaan raapaisemaan setämiehisyyden toksisen maskuliinista maailmaa, mutta ei mitään toivoa että pääsisi johonkin uutismediaan vähän valottamaan näkemyksiään. Kilpailu on kovaa ja siksipä todellisen individualistin täytyy muuttaa itseään kuten kameleontti vaihtaa väriä. Erityisruokavaliot ym on pelattu läpi jo aikapäiviä sitten ja masennuskin verrattavissa tavalliseen kausiflunssaan. Kukaan ei ole niin aikaansaapa kuin syvästi masentunut nuori vasemmistolainen; masennuksesta tehdään kirja, ellei peräti kirjasarja ja vähintäänkin asiasta käydään pitämässä puolensataa seminaaria. Se on kovaa hommaa istua masennusmassien kanssa Helsingin keskustassa omistusasunnossa ja itkeä miten kovaa elämä on ollut ja ennen kaikkea miten keski-ikäiset miehet jostain maalta todellakaan tiedä mitä masennus on.
Koska masennus on nykyään kehnoon tatuointiin verrattava erikoisuus, kekseliäät nuoret kuuluvat muodikkaasti erilaisiin seksuaalisiin vähemmistöihin. Tätäkin kovempi juttu on, jos kuuluu johonkin etniseen vähemmistöön. Saamelaisuus on kova, vaikka olisit neljän polven stadilainen. Tai jos joku pari sukupolvea aikaisemmin on ei-kantasuomalainen. Kaikki nämä jotka vielä toissa vuonna liputtivat olevansa tasan yhtä suomalaisia kuin suo, kuokka, Jussi, sisu ja sauna vaikka ulkonäkö olisi jotain muuta kuin Elovena-tyttö (itsehän näytän aivan työttömältä venäläiseltä), ovat nyt YLPEÄSTI jotain harvinaista etnistä alkuperää. Someyhteiskunnan paarialuokkaa ovat nämä tiskirättitukkaiset supisuomalaiset, jotka hiki hatussa käyvät kirkonkirjoja läpi josko löytyisi joku isosetä Viipurista tms että voisi kutsua itseään karjalaiseksi.
Oma erikoisuus pitää keksiä säännöllisesti uusiksi, voit olla nyt vegaani mutta viimeistään kesän päätteeksi pitää jo olla masentunut. Tai ADHD, tai ADD. Näissähän parasta on, että voit itse diagnosoida itsesi, jos joku epäilee, hän on somekiusaaja -> eikun canceloimaan.
(Neuroepätyypillisyys on aika hyvä "yleisvaiva" jolla hakea huomiota! #protip)
Myös köyhyys on hyvä erottautumiskeino ja vahva viitekehysryhmä. Köyhyydessä on se hyvä puoli, että sen kokemus on täysin subjektiivinen. Köyhä voi olla vaikka olisi auto, kesämökki ja 70m2 kämppä Stadissa, ratkaisuna on pitää auto ja kesämökki muijan nimissä ja kämppä Stadilta vuokralla – vitun espoolaiset!!
Suurin yhteinen nimittäjä näille kaikille mikrokokoisille klikeille, on ehdoton oikeassa olemisen pakko. Tästä surullisena esimerkkinä on netissä valtoimenaan vellova myrkyllinen cancel-kulttuuri.
Onneksi omaa elämää voi elää juuri kuten haluaa ja antaa piut paut netissä päätään aukoville hörhöille. Kannattaa myös aika ajoin tarkastaa, ettei itse ole joutunut osaksi jotain haitallista viitekehysryhmää jossa oma elämä on jatkuvaa poliittisen korrektiuden ja omien arvojen ääneen huutamista suureen tyhjyyteen jota sosiaaliseksi mediaksi kutsutaan.
Kirjoittaja on sekakäyttäjä ja liikemies joka on uskotellut radioaktiivisen kauppakeskuksen raunioissa majaansa pitävälle kannibaali-ryöstelijäprimitiivijengille olevansa puolijumala ja täten koskematon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti