Kukaan ei ihan
tarkkaan tiennyt missä epätavallinen parivaljakko oli tavannut ja
miten, tuskin sankarit itsekään enää muistivat kaikkien
huuruisten ”bändivuosien” jälkeen moista. Mutta näin se kävi:
”Sä voit kutsua
mua Pekka Sauriksi. Tai Bäd Äss Pequ Sauroniksi” Pekka sanoi,
naapuripöytään istuneelle takkukasalle, iskien silmää
meksikolaistyylisten naisten aurinkolasien takaa.
”Siis mitä?”
kysyi krapulaisen oloinen miekkonen.
”Tuus tänne
istumaan.” Pekka kehoitti. ”Sä voit tarjota mulle kaljan, sä
voit ottaa oppia tästä niin sun koko loppuelämäsi muuttuu”.
Naapuripöydän
hippi keräsi tuoppinsa ja sätkäkamansa ja siirtyi samaan pöytään.
”Niin siis kuka sä
olet?” hippi kyseli tarkastellen itsevarmuutta huokuvaa Pekkaa
likaisten silmälasiensa läpi.
”Mä olen Saurin
Pekka. Yöelämäprofessori.”
”Yöelämäprofessori?”
miekkonen ihmetteli.
”Joo, oikeastaan
kyse oli onnekkaasta sattumasta. Mä olin siivoamassa
kaupungintalolla ja kun lähdin himaan, heitin lipat portaissa ja
jouduin sairaalaan. Noh itsehän olin jättänyt portaat moppaamatta,
eli vähän niinku oma moka, mutta enhän mä sitä niille kertonut.
Mä tunsin yhden hyvän lakimiehen ja se sai sorvattua sellaisen
diilin, että mä sain professuurin Stadin yliopistolta. No enhän mä
osaa kuin kaksi asiaa; tykitellä kakskytäminuuttisia kitarasooloja
Stratocasterilla ja sitten Stadin yöelämän kuin omat taskuni”
varmuuden vuoksi Pekka käänsi rasvaisen pikkutakkinsa taskut nurin
ja laski pöydälle niistä löytyneet tupakointivälineet, jotka
hippi tunnisti välittömästi omikseen.
”Meidän pitäisi
pistää pystyyn bändi. Siitä tulee upeaa!” Pekka sanoi ääneen
ja kippasi tuoppinsa loput, eli neljä desiä, yhdella kaadolla
kurkkuun.
”Missä välissä
tää äijä käänsi mun röökit?” Hippi ajatteli.
Jatkuu huomenna..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti