perjantai 27. maaliskuuta 2020

Sauris ja Räyhis seikkailevat, osa 7


Pekka loikkasi puskasta pois ja alkoi etsiä bänditoveriaan, ”Petskuu!” hän huhuili. Onneksi lähellä oli koululaisryhmä taidemuseoekskursiolla.

”Oletteko nähneet mun kaveria, semmonen tän mittainen” Pekka demosi vieden kätensä oikeaoppiseen aadolfhitleri-tervehdykseen, kohahdus kulki kouluryhmän läpi, Pekka jatkoi ”päälle sata kiloa ja näyttää Texas Hippie Bandin roudarilta”.

Ekaluokkalaiset olivat naamat tonnin setelillä oudosti elehtivän yöelämäprofessorin edessä, luokanopettaja lähestyi Pekkaa puristaen taskussaan etälamautinta. ”Niin siis kuka te olette ja ketä te etsitte?”

”Mun bändikaveria, Likahippiä.” Pekka kertoi availlessaan samalla jonkun ressukan ekaluokkalaisen penaalia.

”Siis onkohan se tuo tyyppi, joka mönkii tuolla?” opettaja sanoi ja osoitti ravintola Teatterin suuntaan jossa jokin tahran näköinen kieltämättä mönki nurmikolla; ”ja hei nyt jumaliste et syö sitä hajupyyhekumia!” hän jatkoi napaten kumin ja penaalin Pekan kädestä.

Pekka tiirasi aurinkolasiensa läpi ja ilahtui! ”Kyllä! Jopo-Petskuhan se siellä!”

”Miksi toi setä konttaa” kysyi yksi lapsista.
”Ja miten se voi kontata noin lujaa?” ihmetteli toinen.

”Petsku on saanut VAINUN!” Pekka julisti voitonriemuisesti; ”mennään katsomaan!”

Yöelämäprofessorin eksoottiset jutut ja erikoinen ystävä olivat tehneet vaikutuksen lapsikatraaseen ja opettajan vastusteluista huolimatta koko ryhmä lähti Pekan johdolla Hipin perään, joka nelisti nurmikolla kuin viitapiru.

”Puskii! Tseh! Hyvä poika!!” Pekka huudahteli ja kirmasi ystävänsä vierellä joka eteni hämmästyttävän nopeasti nelivedolla nurmikkoa pitkin. ”Petsku on saanut vainun aimo satsista! KYLLÄPÄ JÄNNITTÄÄ!” Pekka huusi silminnähden iloissaan.

Likainen hippi syöksyi jonkun puskan juurelle kuin Naton ohjus irakilaiselle kamelifarmille, multakikkareet vain lensivät kun hippi porautui maaperään.

”Mitä setä kaivaa?” lapset kysyivät silmät teetassin kokoisina.

”Setä on saanut vainun ja kaivaa nyt löytääkseen tuotteen.”

Nyt opettaja, joka oli onnistunut korkkareissaan juoksemaan ryhmänsä kiinni, saapui paikalle, oikaisi nutturaansa ja tivasi Pekalta ”siis onko tämä...likainen mies..jonkinlainen.. siis väitättekö, että tämä on jokin ihmishuumekoira?”

”Siis ei kyse ole mistään väittämisestä” Pekka sanoi ja suoristi likaisen pikkutakkinsa liepeitä; ”tällä miehellä on erittäin hyvin kehittyneet nenäontelot, hän haistaa huumeet vaikka veden alta.”

”Kuulostaa uskomattomalta, en ole ikinä kuullut vastaavasta” ihmetteli opettaja ääneen ja puoliautomaattisesti esti Pekkaa siirtämästä varastettua hajupyyhekumia taskusta suuhunsa.

”Uskomantonta mutta totta.” Pekka vakuutteli ja jatkoi: ”itseasiassa se on tullut kerran jos toisenkin tarpeeseen..”

”Kiitos mutta jos ei mitään renttujen huumejuttuja tässä lasten kuullen” opettaja keskeytti.



jatkuu huomenna....

torstai 26. maaliskuuta 2020

Sauris ja Räyhis seikkalevat, osa 6


”Hei anteeksi setä, onko kaikki kunnossa?” puskaan kurkistava cousteaupipoinen hipsteri kysyi.

Pekka makasi elottomana oksien keskellä.

Hipsteri oli tarraamassa Pekkaa jalasta, mutta nähtyään mokkasiinit hän kavahti inhosta ja hamusi käteensä kepin jolla tökkiä kuolleelta näyttävää (ja haisevaa) yöelämäprofessoria.

”Hei jäbä, onks kaikki kunnossa?” hipsteri yritti vähän kovemmin.

Pekka vääntelehti epämukavalla kuolinvuoteellaan ja kähisi; ”srapnelli, mahaosuma, se on menoa nyt, tuokaa pappi...eikun jäätelöä..panacodjäätelöä!”

”Mitä hittoa?” sanoi hipsteri ja kumartui Pekan puoleen, nypäten vääntyneen rekisterikilven, joka oli tarrautunut Pekan ryppyiseen kravattiin jääneeseen ketsuppitahraan.

”Et sä ole haavoittunut, tää on ketsua bögöstä tai houdarista” hipsteri sanoi Pekalle joka avasi silmänsä ammolleen.

”MITÄ?” huudahti Pekka joka oikaisi itsensä yhdellä nykäyksellä pystyyn.

”Fake news?” Pekka kysyi ja samalla kopeloi itseään; ”Pekka ei kuole?”

”Ei..aika uskomatonta että selvisitte tosta ilmalennosta ja räjähdyksestä ilman naarmuakaan. Siis ihan uskomatonta. Jos mä olisin sä, niin lottoaisin tänään.” hipsteri kertoi nyökytellen niin, että naurettava leukaparta tutisi.

”Kyllä kyllä, me selvittiin. ME! ME! MISSÄ ON JOPO-PIETARI?!” Pekka hätääntyi ja loi katseensa ympärilleen, juoden samalla hipsterin Pabst Blue Ribbonin yhdellä pitkällä huikalla?

”LIKAHIPPI MISSÄ SÄ OOT?!” Pekka kailotti.

”Hei eiks toi ollut mun bisse?” hipsteri ihmetteli.


jatkuu huomenna..

keskiviikko 25. maaliskuuta 2020

Sauris ja Räyhis seikkalevat, osa 5


Näin sankarimme siis kiisivät alati kiihtyvällä nopeudella alas Korkeavuorenkatua, yli Pohjois Esplanadin, ja suoraan Espan puistoon. Hipin puukengät vain kolahtivat rotvalliin kun nitrometaanin vauhdittama, nyt jo punahehkuinen pappatuna syöksyi pussikaljaporukoiden välistä suoraan ruusunmarjapensaaseen, jossa vauhti koki äkkikuoleman juhannusruusun tukevaa runkoa vasten, saaden sankarimme lentämään kulkuvälineensä kanssa ilmassa kuin dynamiitilla laukaistuna.

”Pekka mie kuolen!” huuto likaisen Röhnö-Petterin suusta olisi värisyttänyt silminnäköijen selkäpiitä mikäli he olisivat kuulleet sen punarajalle vedetyn pappatunan moottorin ulvonnan yli, turvallinen kierroslukumäärä oli ylitetty jo kauan aikaa sitten ja vanhusmopon moottorin venttiilit eivät enää pysyneet perässä vaan kelluivat enimmän osan työtahdista, raakaa nitrometaania päätyi jatkuvalla syötöllä punahehkuiseen pakosarjaan jossa se räjähteli huumaavasti paukahdellen. Puolessavälissä ilmalentoa mopo syttyi lopulta tuleen ja räjähti.

Räjähdyksen jättämä sienipilvi ja järkähtämätön hiljaisuus hellivät Esplanadin puistoa, kaikki nurmikoilla olleet seurasivat nyt hiekkakäytävällä olevan kraaterin ympäristöä.

Ruusupuskasta sojottivat törkyiset mokkasiinit kalpeissa nilkoissa, lentäjänlakkinsa menettänyt Pekka Sauri oikaisi itsenään pystympään, hamusi maasta viereltään meksikolaistyyliset aurinkolasinsa ja asetti ne nenälleen väärinpäin.

”Helvetti Pekka, ryhdistäydy nyt vähän. Jukuliste” hän suomi itseään ja kauhukseen huomasi vääntyneen peltisen huumorirekisterikilven, missä luki ”Risto” sojottavan tahraisen kauluspaitansa rintamuksesta!

”RÖHJÄ-PÖNTTÖRI! LÄÄKINTÄMIES! MINUUN ON OSUNUT SRAPNELLI!” Pekka huusi keuhkojensa pohjalta ja rojahti selälleen ruusupuskaan.

”Donnerwetter! Zum Teufel! AAAAAAAARGHH!” kaikui puskista kun Pekka tykitti menemään parhaalla korkkarisaksallaan.

”Eikö kukaan auta haavoittunutta yöelämäprofessoria?” kuului vielä riipaiseva huudahdus puskista ja varmuuden vuoksi likaiset mokkasiinit heiluivat ilmassa. Puistossa olevat pussikaljoittelijat lähestyivät ruusupuskaa, jossa ilmiselvästi liikuttunut Pekka teki tiliä synneistään, valmiina tapaamaan luojansa;

”Kerran huijasin pokerissa, no okei joka kerta. Myös silloin kun pelattiin räsypokkaa, vaikka hävisinkin. NO OLKOOT HÄVISIN TAHALLANI! Ehkä minussa on eksihibitionistinen puoli johon olisi pitänyt tutustua? Ja varastin Röpö-Petskun tupakat. Ja kyllä se oli oreganoa mitä niille koululaisille myytiin. Voi kun pääsisi vielä Saurin mamman poika laskemaan Suurkirkon portaita lasagnevuoalla Niinistön kanssa….nyyyyyh”


jatkuu huomenna..

tiistai 24. maaliskuuta 2020

Räyhis ja Sauris seikkailevat, osa 4


Pekka vapautti kytkimen ja hetken aikaa vaikutti siltä, että mopedi sammuisi, sitten kierrokset nousivat ja vähän turhan monta vuodenkiertoa nähnyt laitos ampaisi eteenpäin kuin ammuttuna. Korkeavuorenkatua alas, moottorin karjunnan kaikuessa talojen välisessä kuilussa saaden mummot ja muut uteliaat ikkunoihin kurkistelemaan, josko maailmanloppu olisi tulossa.

Punanotkonkadun kulmassa pappatunturin eturengas nousi ilmaan, läheisen koulun välituntia viettävien oppilaiden suureksi riemuksi, kännykät kaivettiin esiin ja digitaalinäytöille ja sosiaalisiin medioihin ikuistui, ainakin hetkeksi, helvetillinen näky; räjähtänyt pappatunturi keulimassa, sarvista roikkui monesta lehdenkannesta tuttu yöelämäprofessori, lentäjänlakki vinossa, rasvainen pikkutakki lepattaen ja mopon tarakasta kuin henkensä hädässä roikkumassa jokin joka näytti lähinnä siltä, että humalainen kuusivuotias olisi piirtänyt Bob Marleyn ulkomuistista. Ja ”bob marleyllä” oli puukengät jalassa.

”Minua pelottaa!” huusi hippi.

”Lisää hanaa!” huusi Pekka.

Pieni-Roobertinkatu vain vilahti ohi kun mopedi syöksyi vanhan pääpaloaseman mäkeä ylös, otti pienet, hipin huudolla ryyditetyt, ilmalennot mäen laella.

Pekka paini pappamopon hallintalaitteiden kanssa samalla kun hippi tulla ryskytti perässä, puukengät mukulakivillä kolisten ja liukuen.

Rikhardinkadun kulmassa kävi kiusallisesti ilmi, että Pekan tekninen osaaminen ei ollut samalla tasolla hänen puheidensa kanssa. Kaasukahva oli ikävästi jumiutunut ns. ”pohjaan” ja kiitäessään kohti espan puistoa Pekalle tuli sellainen oivaltamisen hetki, Pekka nimittäin oivalsi, että kitaran ala-E kielellä ei voi korvata pappatunturin kaasuvaijeria, se oli nyt hirttänyt vaippaansa.

Kulkuneuvon peräpäässä koettiin myös oivaltamisen hetkiä kun tarakasta krampinomaisesti kiinni pitävä hippi näki, kahden isomman töyssyn välissä, että Pekka oli luovasti tehnyt vanhoista kengännauhoista uuden jarruvaijerin. Ja nimenomaan monikossa sillä takarumpujarrun aisasta roikkui kengännauha ja hippi näki tärisevien lasiensa läpi, että toinen nauha roikkui ohjaustangosta.
Kun sankarimme tahoillaan huomasivat joutuneensa kuljettajista matkustajiksi, huusivat he samanaikaisesti;

”EI JARRUJA” ”KAASU ON HIRTTÄNYT”

ja heti perään kuului huuto;

”KAASU ON HIRTTÄNYT?” ”EI JARRUJA?”


jatkuu huomenna...

maanantai 23. maaliskuuta 2020

Räyhis ja Sauris seikkailevat, osa 3

”Nyt tänne ja ne puukengät jalkaan!” Pekka komensi. Hippi kampesi piilostaan esiin ja nurkui;

”Miksi. Miksen mä vaan voisi istua tarakalla?”

Pekalla alkoi vitsit olla vähissä, hän otti parhaan komentoäänensä; ”tää on nyt käyty läpi jo aika monta kertaa. Sä olet liian lihava tarakalle, me mennään nurinniskoin ekassa ylämäessä kun sun ruhos kiikkuu takapakkarilla. Sitäpaitsi Risto Hanhi ehti huutaa apus takapakkarille ikuisesti loppuelämäkseen. Sun on nyt pakko vetää artsina tää reissu.”


”Vitsin Risto. Mä en kyllä tykkää kun sä suosit Ristoa aina kaikessa. Mikset sä vedä näitä hollannikkaita jalkoihisi ja vedä itse artsityylillä, kyllä mä osaan mopoa ajaa” hippi lausui.

”Nyt lopetat. Tiedät varsin hyvin, että mun ballerinajalat on aivan liian herkät tuollaisiin puukenkiin!” Pekka sanoi ja varmuuden vuoksi riisui törkyisen mokkasiinin jalastaan ja sukkansa reiästä vilkutti hipille isovarpaallaan jota ei oltu pesty sitten presidentti Halosen kauden. ”Kengät jalkaan ja artsityylillä mennään. Nyt lähtee!!” Pekka huusi voitonriemuisesti.

Hippi riisui nauhattomat boomeriskeittikenkänsä, tunki ne farkkurotsin povareihin ja ryhtyi sovittelemaan puukenkiä jalkoihinsa. Seuraavaksi sankarimme otti tukevan otteen pappatunan tarakasta, johon Pekka oli kääräissyt makuupussin alustasta ja Punavuoren raudasta pöllitystä jeesusteipistä tukevat hantaakit. Suureksi harmituksekseen hippi myös näki, että tarakan pienoihin oli kiinnitetty pieni huumorirekisterikilpi, jossa luki ”Risto”.

”Kirottua.” sadatteli hippi, toki huomattavasti värikkäämmin.


Pekka valutteli mopedin puistikosta Korkeavuorenkadulle hipin klonksutellessa puukengissään perässä. ”Nyt kipin kapin mennään Strinbergille, Igor on jättänyt salkun miestenvessaan ja kun saadaan se haltuun niin painellaan treenikselle. Salkussa on jotain minkä Risto voi muuttaa rahaksi!” Pekka tohisi ja iski silmää tapansa mukaan molemmilla silmillä.

Hippi oli ihmeissään mutta otti tukevasti kiinni kun Pekka käytteli kaasukahvaa saaden vm. 1958 pappatunturin ärjymään kuin lohikärmes joka on juuri pudottanut vasaran varpailleen.

”Niin hei mikä helvetin ’artsityyli’?” hippi huusi punahehkuisen pakoputken sarjatulipaukkeen sekaan. Pekka kurkkasi olkapäänsä yli, iski taas silmää molemmin silmin, ja huikkasi. ”Arto Nyqvist”.


Jatkuu huomenna..

sunnuntai 22. maaliskuuta 2020

Räyhis ja Sauris seikkailevat, osa 2

Kukaan ei ihan tarkkaan tiennyt missä epätavallinen parivaljakko oli tavannut ja miten, tuskin sankarit itsekään enää muistivat kaikkien huuruisten ”bändivuosien” jälkeen moista. Mutta näin se kävi:

”Sä voit kutsua mua Pekka Sauriksi. Tai Bäd Äss Pequ Sauroniksi” Pekka sanoi, naapuripöytään istuneelle takkukasalle, iskien silmää meksikolaistyylisten naisten aurinkolasien takaa.

”Siis mitä?” kysyi krapulaisen oloinen miekkonen.

”Tuus tänne istumaan.” Pekka kehoitti. ”Sä voit tarjota mulle kaljan, sä voit ottaa oppia tästä niin sun koko loppuelämäsi muuttuu”.

Naapuripöydän hippi keräsi tuoppinsa ja sätkäkamansa ja siirtyi samaan pöytään.
”Niin siis kuka sä olet?” hippi kyseli tarkastellen itsevarmuutta huokuvaa Pekkaa likaisten silmälasiensa läpi.

”Mä olen Saurin Pekka. Yöelämäprofessori.”

”Yöelämäprofessori?” miekkonen ihmetteli.

”Joo, oikeastaan kyse oli onnekkaasta sattumasta. Mä olin siivoamassa kaupungintalolla ja kun lähdin himaan, heitin lipat portaissa ja jouduin sairaalaan. Noh itsehän olin jättänyt portaat moppaamatta, eli vähän niinku oma moka, mutta enhän mä sitä niille kertonut. Mä tunsin yhden hyvän lakimiehen ja se sai sorvattua sellaisen diilin, että mä sain professuurin Stadin yliopistolta. No enhän mä osaa kuin kaksi asiaa; tykitellä kakskytäminuuttisia kitarasooloja Stratocasterilla ja sitten Stadin yöelämän kuin omat taskuni” varmuuden vuoksi Pekka käänsi rasvaisen pikkutakkinsa taskut nurin ja laski pöydälle niistä löytyneet tupakointivälineet, jotka hippi tunnisti välittömästi omikseen.

”Meidän pitäisi pistää pystyyn bändi. Siitä tulee upeaa!” Pekka sanoi ääneen ja kippasi tuoppinsa loput, eli neljä desiä, yhdella kaadolla kurkkuun.

”Missä välissä tää äijä käänsi mun röökit?” Hippi ajatteli.


Jatkuu huomenna..

lauantai 21. maaliskuuta 2020

Sauris ja Räyhis seikkailevat, osa 1


Kaukana toisessa ajassa ja paikassa. Ehkä 15 minuuttia eteen tai taaksepäin siitä hetkestä missä me elämme, rinnakkaisessa universumissa, erillisessä aikajatkumossa, maailma ja todellisuus eroavat vähän mutta kuitenkin paljon siitä mitä sinä ja minä pidämme normaalina.

Tuossa todellisuudessa lähes kaikki on kuten meillä; Helsinki on Suomen pääkaupunki, jäätelö on hyvää kun yksin syö ja Alec Baldwin on upea näyttelijä. Yksi pieni asia on kuitenkin eri tavalla. Maailmassa on miehenkokoinen anomalia joka erottaa nämä maailmat toisistaan kuin Omo color erottaa ruohotahrat farkkujen polvista.

Tässä maailmassa Pekka Sauri ei ole samalla tavalla arvostettu työelämäprofessori, entinen apulaiskaupunginjohtaja ja poliitikko. Vaan jotain ihan muuta.

Jotain suurempaa.


”Pistät nyt ne puukengät jalkaan!” Pekka puhisi tuohtuneena bändikaverilleen, jonka farkkutakin tahroille veti vertoja vain hänen tukkansa takut. ”Me ollaan kohta myöhässä.”

Likainen hippi katseli arvioivasti pappatunturia, jota Pekka oli laittanut pieteetillä kuntoon äitinsä kellarissa. Kone kävi epätasaisesti ja levitti ympärilleen epämääräistä käryä, oli amatöörillekin ilmiselvää, että ilmajäähdytteinen kone kävi liian kuumana. Johanneksen kirkon puistikko oli alkanut peittyä siniseen savuun.

”Tota.. siis ethän sä laittanut tätä käymään sillä nitrometaanilla mitä pöllittiin Poweparkista?” hippi kysyi peruuttaen samalla varovasti viisi metriä.

Pekka katsoi toveriaan ja huokaisi raskaasti; ”Siis nyt tuhannen kerran. Nitrometaani on täysin turvallinen, hyvä ja ekologinen polttoaine. Plus sitä oli nyt saatavilla.”

”Joo emmä sillä, mutta eikös tuollaisia modauksia varten pitäisi olla jotain teknillisiä opintoja takana?” hippi tohti epäillä ääneen toveriaan.

”MINULLA ON TEKNILLISIÄ OPINTOJA TAUSTALLA!” karjahti Pekka syvästi loukkaantuneena.

”Sä olet ollut TKK’lla siivoajana, sulla on vanhaksi menneet radioamatöörin luvat ja sä olet kerran korjannut trabantin ikkunan ja sekin hajosi” likainen hippi huuteli ääni uhmaa täynnä nyt jo turvallisen matkan päästä ja auton takaa minne oli kyyristynyt pappatunan joutokäynnin muututtua hivenen äänekkäämmäksi...




Jatkuu huomenna!

keskiviikko 18. maaliskuuta 2020

Koronaepidemian paras kaveri on suomalainen jukuri ja jurpous

Hehe heh. Oikeasti ei naurata.

Kun sähköiset potkulaudat tulivat Eurooppaan, uutisoitiin laajalti miten ne ovat ongelma. Suomessa naureskeltiin;

"Ei jumalauta, kyllä ne etelänmaalaiset on tyhmiä. Jättävät skoottinsa poikittain jalkakäytäville ja pinoihin ajoradoille. Ulkomaanpellet! LOL! Ei täällä kyllä KOSKAAN kukaan jättäisi skoottiaan keskelle jalkakäytävää"

Sitten kun sähköpotkulaudat tulivat Suomeen niin meni vissiin päivä ja uutisissa oli, miten niitä on jätetty runsaasti poikittain jalkakäytäville ja pinoihin ajoradoille. Ja kovasti ihmeteltiin, että mites nyt näin?

Nyt kun koronavirusepidemia on levinnyt pandemiaksi, täällä ollaan uutisoitu miten riskiryhmään kuuluvat ihmiset pitkin Eurooppaa eivät ole noudatteneet viranomaisten suosituksia ulkonaliikkumisen vähentämisestä, mikä on johtanut valvottuun ulkonaliikkumiskieltoon, ja täällä ollaan naureskeltu;

"Ei jumalauta, kyllä ne etelänmaalaiset on tyhmiä. Lähtevät kaikki samaan ruuhkaan ruokakauppaan, discoon tanssimaan, ostarille hengaamaan. Ulkomaanpellet! LOL! Ei täällä kyllä KOSKAAN kukaan uhmaisi valtiovallan kehoituksia!"

Ja nyt kun epidemia on Suomessa niin mitä riskiryhmäläiset tekevät?

Änkevät kaikki kello 16:15 sinne automarkettiin, vaikka käsittääkseni työttömät ja eläkeläiset voisivat käydä kaupassa koska vain, käyvät huvikseen kahvilla ja sosialisoivat ihan normaalisti. Pari geenialtaan matalan päädyn elämäm koulululaista saattaa vielä ääneen todeta, että "ei tässä mitään kunhan ei ovenkahvoja nuolla hah hah heko heko haha hah."

Ensi viikolla ollaan vissiin kaikki neljän seinän sisällä hamstrattujen vessapaperipakettien keskellä ja fiksuimmat meistä mietittivät kukin tykönään "ei vittu miten tässä nyt taas näin kävi?"

tiistai 17. maaliskuuta 2020

Practica LTL ja Agfan APX400 mustavalkofilmi

Agfan APX 400 on loistofilmi, kunhan ei odota siltä liikoja. En oikein keksi mihin tätä vertaisi, jos filkat olisi liikennevälineitä niin toinen suosikkini HP5+ olisi kuin Toyota Yaris Verso, varmatoiminen tilaihme joka sopii liki joka tilanteeseen. Tää APX 400 on sitten sellainen resiina, sillä pääsee yhdestä pisteestä toiseen ja kaikki riippuu omasta vaivannäöstä.

Ja siis tosiaan tämähän on ihan hirveä filmi boksinopeudella kuvattuna, siksi kuvaan ja kehitän aina ISO200 mukaan. Tällä kertaa Fomadon R09 1+25 suhteella, ajalla 7 minuuttia 45 sekuntia. Ensimmäinen minuutti käännellään ja sitten joka minuutti kolme kääntöä ja kopaus.

Kuvista näkee selkeästi, että tämä on niitä filkkoja jotka tykkäävät valosta. Hämäräkuvaamiseen tästä ei ole, resipookkikäyrää en ole nähnyt, enkä halua.
Kamerana oli Practican LTL malli, näitä Practikoita -merkkisiä kameroita saa muuten Kameratorin Stadin myymälän löytylaareista 10€ kappalehintaan ja mitä niitä olen hypistellyt, kaikki tuntuvat toimivan.

Kamerassa on valotusmittari, mutta en tiedä millaisella paristolla sen pitäisi toimia, nakkasin sisään LR44-näppysen ja aina välillä katsoin heiluuko neula. Kamerahan mittaa vain himmennettynä, eipä sillä että minä mitään valotusmittareita käyttäisin, enhän minä edes mittaa kehitteen lämpotilaa joten koko prosessi on vakioimaton ja itseasiassa lähempänä pelleilyä ja arvaamista kuin mitään oikeaa valokuvaamista.

Verkonpainon nokilla killui koko filmin ajan Helios 44-M-4 joka on hyvä kakkula. Pellet ja ensirakastajat tykkäävät laittaa tämän adapterin kanssa digitaalikameraan kiinni ja mennä sitten kuvaamaan jotain jonninjoutavaa täydellä aukolla saadakseen kuviin sitä boukehia mitä voi sitten youtubevideolla ylistää kimittäen kuin Mikki Hiiri metaövereissä. Itse tykkään tämän objektiivin tarkkuudesta f8-f16 aukoilla. Aukolla f11 tämä on melkein yhtä skarppi kuin skarpein lasini, Jenaflex AM-1'n "kittilinssi" Carl Zeissin Jena 50mm f1.8 joka on käytännössä liian skarppi.

Kuvissa suorin vartaloin, kuten risukuvauksen Pablo Picasso Miikkali Leppihalme on opettanut, otettuja risukuvia ja muuta huttua. Musta ei ole luonto- saati maisemakuvaajaksi joten aion yrittää merimaisemakuvauksen saralla onneani.









sunnuntai 15. maaliskuuta 2020

Verkkosaari, rantojen miehet ja Helsingin rakentaminen


Yhteiskuntamme turvaverkkojen ulkopuolelle on tippunut tuhansia ihmisiä ja määrä kasvaa joka viikko, jotkut heistä onnistuvat kiipeämään takaisin ja integroituvat jälleen osaksi arkielämää. Mutta eivät kaikki, jotkut heistä kalastelevat henkensä pitimiksi Helsingin Verkkosaaren rannoilla, vain kivenheiton päässä luksusasunnoista ja ostoskeskuksesta.

Verkkosaarta 

Vaikka kaivinkoneet kääntävät maata vain kymmenien metrien päässä, muokaten sitä alati nälkäisille rakennusyhtiöille, kasaavat nämä "joutomiehet" itselleen mielikuvituksellisia ja omalla tavallaan kauniita istuimia hylkytavarasta. Niihin käytetty aika ja tarmo tuntuu uskomattomalta ja vähän surulliseltakin, sillä kauhakuormaaja uinuu syvää untaan vielä toistaiseksi vähän matkan päässä, mutta jo ensi maanantaina saattaa dieselmoottori jyrähtää ja teräskauha hävittää onkimiehen vaivalla koostaman valtaistuimen.

Valtaistuin
Näillä ihmisillä on kaikki samat tarpeet ja pelot kuin meilläkin. Selkälautoihin on kirjoitettu maanisesti toistuen "koronavirus" eri tavoin kymmeniä ja kymmeniä kertoja. Lisäksi "virus" on piirretty. Onko piirros pelote vai talismaani?

"Korona-virus" teksteillä viimeistelty penkki.


Helsingin Verkkosaari on rantojemme viimeisiä ns. joutomaita. Tämmöistä autonromujen kirjomaa, villisti heinää kasvavaa savensekaista mutaa oli koko ranta Verkkosaaresta Kyläsaaren ohi aina Vanhankaupunginlahdelle. Trendikkään Arabianrannan ulkoilumaasto oli lähinnä puskittunut teollisuusalue, jossa rappioalkoholistit viettivät aikaansa. 1990-luvulla alue siistiytyi, vuosituhannen vaihteen jälkeen alkoi rakennustoiminta ja laitapuolen kulkijat siirtyivät muualle. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Paikka on tuulinen ja kylmä, mutta ainakin perse on eristetty!

ITE-taidetta?

Suomessa on arvioiden mukaan noin 5000 asunnotonta. Heistä suurimmalla osalla on jonkinlainen päihdeongelma. Syrjäytymisriskissä olevia on moninkertainen määrä.

Uusi, uljaampi Helsinki kasvaa ja pian taivaanraapijat nousevat Verkkosaaren jäämistä.

Kuvat otettu Agfan APX400 filmille Canon EOS 500 -kameralla, objektiivina Sigman 28-200 f3.8-5.6. Filmi kehitetty Fomadon R09 1+25 7m45s.

lauantai 14. maaliskuuta 2020

Kansalaiset asiantuntijoina

Ei missään ole niin paljon eri alojen asiantuntijoita kuin Suomessa.

Oli kyse pankkikriisistä, osakemarkkinoiden heilahtelusta, kotimaisesta lehdistöstä, ilmastonmuutoksesta tai tautipandemiasta, niin kansan syvät rivit ottavat Karjala-lippiksen pois päästänsä, asettavat sen television päällä olevalle pitsiliinalle ja menevät sinne internettiin kertomaan, kuinka asiat oikein ovat.

Ne harvat jotka eivät tiedä totuutta esimerkiksi maapallon lämpenemisestä tai Covid-19 taudin sielunelämästä, vähintäänkin tuntevat taksitarkastajan tai rakennusmestarin lähipiiristään. Ja mitä enemmän mallasta tai hapanvettä on nautittu, sitä lähempänä tuo em. ammattilainen on henkilöä itseään.

Mutta yhdessä asiassa Suomessa ei ole taitajia, nimittäin suomen kielessä. Kun katsoo tätä internettiä, niin ei voi kuin todeta, että ilmeisesti tukan alle mahtuu vain määräseltään sitä informaatiota. Kun sinne on jo pistetty ylös kaikki maailman totuus, ilmastonmuutoksesta siihen miten mustalaisille oli annettu jonon ohi 7500 markkaa Alepan kassissa mersunostoon, niin ei sinne mitkään pilkku- ja yhdyssanasäännöt enää mahdu.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2020

Kodak Brownie Six-20 model II eli "Näpsä"


Tarina eräästä laatikkokamerasta.

Kaveri löysi kierrätyskeskuksesta roskikseen menossa olevan laatikkokameran. Etsimien peilit olivat irti ja kolisivat laatikon sisällä, eikä henkilökunnan taidat riittäneet laitoksen avaamiseen. Filminedistämisvipukin pyöri tyhjää. Kamera päätyi sitten minulle.

Kyseinen laite on Kodak Brownie, joku niistä lukuisista malleista jota Suomessa myytiin nimellä ”Näpsä”. Kameran etumaskissa lukee kyllä tarvittaessa myös Hawk Eye II tai Kodak Six-20, mutta alle, ylle tai päälle on liimattu messinkikyltti jossa, lukee romanttisesti ”Näpsä”.




En tiedä millä atribuuteilla tämä laite on ”Näpsä”, onko se näpsästi (=näppärästi) käytettävä vai näpsän kokoinen. Ainakin se on pienempi kuin oman aikansa palkkikamerat. Ja kevyt se on myös.

Ja näpsä se oli korjata. Briljanttietsimien peilit olivat irronneet liimojen annettua periksi, mikä on ihan odotettavaa ottaen huomioon että laitos on jostain 1930-40 -luvulta. Filmin edistämiseen tarkoitettu nuppi pyöri myös akselinsa ympärillä tyhjää. Laitos on periaatteessa puinen laatikko, jossa on metalliset sisäkalut, johon filmi viritetään. Koko roska on naulattu kasaan. Otin naulat irti, puhdistin ja liimasin peilit paikkaan ja kasasin laitoksen. Filminedistämisnupin akseli laajeni sopivasti pienellä vasarointityöllä.

Roskis Pengerpuistossa

Ei muuta kuin kuvaamaan. Kun tämän sisälle laittaa 620-puolalle rullatun HP5+’n niin kameran arvo tuplaantuu.

Näpsän käyttö ei ole niin näpsää. Briljanttietsimet häpeävät itseään jopa Smenan legendaarisen kurkistusluukun rinnalla ja niistä ei voi puhua samalla viikollakaan jonkun laatukameran vyötärötasopeilietsimen kanssa. Lasiluukkuun kurkatessa näkyy maailma kuin neljän päivän ryyppyputken jälkeen, kontrastit ynnä värit ovat hukassa ja näkökentän äärirajat sumeat. Hämärässä homma menee tuuripeliksi. Eipä sillä, että tämä olisi mikään yö tai hämäräkuvaajan kamera; linssi on kaikilla mittareilla umpisurkea, korkeintaan puoli piirua parempi kuin jokin minkä voisi tehdä puhdetöinä autiolla saarella humalassa jaloillaan ilman työkaluja rantahiekasta löydetystä pullonpohjasta. Elementtejä on ilmeisesti vain yksi ja piirtoympyrä on ”riittävä”, samalla tavalla kuin vasaralla peukaloon lyöminen sattuu ”tarpeeksi”. Linssi hukkaa puolet kaikesta kontrastista mitä maailmalla on tarjota.

Suljin on ilmeisesti tiede- ja tekniikkamiesten kehittämä erittäin pätevä ”half-packard” jossa jokin levy vain kiepsahtaa laatikossa olevan reiän taitse. Järjestyshän on siis linssi → laatikossa oleva reikä → half-packard → filmitaso. En osaa sanoa miksi näin. Mitään aukonsäätöjä ei ole, linssi on optimialueella eli jotain f8 ja f11 välillä, tämä yhdistettynä jokseenkin laiskaan 1/30s suljinaikaan, mikä voi todellisuudessa olla mitä vain 1/15s-1/40s välillä, tarkoittaa että jopa ISO400 herkkyyden filmillä tällä kuvataaan vain todella aurinkoisella kelillä. Voin vain kuvitella millaista on ollut räiskiä nykyään niin suosittua striitphotokrafia tällä laitteella ja jollain oman aikansa nopealla ISO50 filmillä. Ilmeisesti tuohon aikaan suuresti nautitut oopiumjohdannaiset ovat helpottaneet tehtävää tehden kuvaajan kädestä vakaan ja kohteesta tarkan?

Voimalinja

Todellisille masokisteille kamerasta löytyy myös B eli T eli Z -asetus jolla ”laukaisimen” joka, jos totta puhutaan, on pelkkä vittumaisen terävä teräksinen palkeenkieli kameran kyljessä, kääntö ääriasennosta toiseen saa sulkimen avautumaan ja pysymään auki kunnes laukaisinta väännetään taas. Tämä on aavistuksen verran parempi systeemi kuin Kodak Six-20 laatikkokameran vastaava, tuossa laitoksessa laukaisin on nimittäin nappi mitä pitää itse pitää pohjassa koko valotuksen ajan.

Bauhaussin mainostolppa Espoossa
 Mitään jalustaruuvejahan näissä ei tietenkään ole, eihän kamerajalustaa oltu vissiin keksittykään kun nämä markkinoille tulivat ja jos olikin niin eihän niihin ollut kellään rahaa? Vaihtoehdot ovat siis tukea kamera maahan, jolloin puolet kuva-alasta on epätarkkaa asfalttia/hiekkatietä/nurmikkoa, tukea kamera seinään, jolloin puolet kuva-alasta on seinää tai sitten yrittää tasapainottaa kamera auton, sähkölaatikon tai vaimon pään päälle (lapset ovat liian liikkuvaisia mutta vaimon pystyy yleensä kouluttamaan toimivaksi tilaispäisjalustaksi).
Näkymä Sakarinkadulle Pengerkadulta

Paskamaisen hidas suljin, surkean valotehoton ”linssi” ja Näpsän saatanallisen epäergonominen muotoilu yhdistettynä kammottavaan laukaisimeen takaa, että liki jokainen kuva on vinossa, tärähtänyt ja sommittelultaan epäonnistunut. Lisäksi tämä ottaa 6x9 kuvia joten sillä tuopin hintaisella hoopeevitosella ei saa kuin KAHDEKSAN KUVAA RULLALLE.

Siltikin, vaikka se on ominaisuuksiinsa nähden aivan paska minä todella tahdon pitää tästä kamerasta. Ja pidänkin. Se on sympaattinen. Se on niin ruma, että se on kaunis. Vähän niin kuin rättisitikka. Sen tekniikkansa, muotoilunsa ja toteutuksensa puolesta jotain mitä lapsi toisi ylpeänä kotiin ala-asteen puukäsityötunnin jälkeen.

Näkymä Franzeniaan Pengerpuistosta

Silti se on kamera. Helvetin huono kamera millä tahansa mittareilla, mutta omana aikanaan se on ollut todennäköisesti hintaluokkansa parhaimmistoa ja joku on ostanut sen ja ylpeydellä käyttänyt. Ei ole Kodakin tehdaskaan laitostaan hävennyt, kameran päällä oleva kantohihna on todella hyvälaatuista nahkaa ja siihen on painettu MADE IN GREAT BRITAIN BY KODAK LTD.

Hiekoitusastia Torkkelinkadulla

Se oli jo kerran menossa roskiin, mutta minä korjasin sen. Taskuveitsen, pienen vasaran ja parin asennusliimatipan avulla. Ehkä odotan keskikesän aurinkoisia kelejä ja lataan laatikkokameraan jotain kivaa filmiä? Kohta 90-vuotiaan ei tarvitse ihan täysin eläkkeellä olla.

maanantai 24. helmikuuta 2020

Hiihto, hyi saatana

Oli kyse urhoilusta tai euroviisuista niin Soumi on aina jumbosijalla.

Ja aina se yllättää kaikki muut, paitsi meidät kyynisimmät taiteilijaluonteet jotka hellamustissa sydämissämme vaalimme kysymystä;

"Miksi vitussa tonne-ja-sinne lähetetään näitä luusereita häviämään? Hirveää ajan ja rahan tuhlausta."

Se, että Suomi on sotilaspartiohiihdon mestari joskus silloin kun kuoltiin nälkään jos nauriit olivat jäässä ja valualumiiniset saranat ovessa oli high techiä josta edes tiedemiehet eivät uneksineet, jotenkin meinaa sitä, että pohjoisen rämekansalla olisi jokin moraalinen velvollisuus olla helvetin hyviä jossain hiihdossa?

Tätä sitten tuputetaan joka paikassa, hiihtäminen on samanlainen pakkopulla kuin uiminen, koska Suomessa on tuhansia järviä. Minulle välttää, että pääsen takaisin laiturille jos satun siltä putoamaan, tosin esim. kesällä 2017 laiturilta putoaminen olisi ollut helvetin kivuliasta koska joko häntä- tai otsaluu olisi kolahtanut jäähän. Vastarannalle menen takatuupparilla ja pidemmät matkat tyylikkäästi Tallinnan laivalla.

Hiihtoakaan en tarvitse mihinkään. En omista suksia, enkä tule omistamaan suksia. Lähimmät ladut ovat jossain metsässä ja siellä saa kuulemma turpiinsa kunnostaan huolehtivilta eläkeläisiltä jotka hakkaavat kaikki tielleen osuvat. Jos Helsingissä ei pääse lumitilanteen takia eteenpäin, ostan nelivedon napalukoilla ja maastovaihteella, en mitään helvetin suksia. Lumikengät voivat olla vaihtoehto, sillä ne vievät vähän tilaa ja ovat esteettisemmät kuin "limalaudat".

Jokavuotiset hiihtourhoilutapahtumat (ja euroviisut) saavat minut elämään ikävää "tv en katso, lehti en lue"-faasia sillä avasin minkä tahansa median, on framilla lähinnä hämmästystä siitä, että huolimatta kaikesta ajasta ja rahasta on suomalainen urheilija taas jumbosijalla, liekö pettänyt tekniikka, valmennus, varusteet vai deodorantti?

Jopa afrikan maat pesevät meidät hiihdossa, vaikka jengiä treenataan sylivauvasta asti hiihtämään. Jumalauta lykkimään kapeaa lautaa vuoronperään edestakaisin. Kuinka helvetin vaikeaa se muka on? Ja jos ei hävitä silkkaa paskuuttaan, niin sitten on masu pipi tai flunssan oireita juuri silloin kun pitäisi suorittaa.

Allekirjoittaneen puolesta voitaisiin tämä hiihtohupsutus lakaista maton alle ja käyttää siitä säästyneet rahat vaikka jalkakäytävien lämmittämiseen talvella, ettei herkkien taiteilijasielujen (kuten minä) tarvitsisi lipsutella henkensä kaupalla buutseillaan Alepaan ostamaan tölkkipapuja ja olutta.

Hiihto. Hyi hitto!

sunnuntai 2. helmikuuta 2020

Olympus 707 - kamera jonka valmistaja tahtoisi unohtaa

Kansalaiset! Nyt esittelemme teille todellisen harvinaisuuden; kameran jonka Olympuksen sedät ja tädit haluavat unohtaa, kamera joka oli VIRHE, kamera joka on ruma ja painava ja epäkäytännöllinen.

Kyllä, se käy läpi paristoja kuin crustipunkkari pirkka-oluttölkkejä lauantai-iltapäivänä.

Kyllä, se painaa kuin menneisyyden synnit työpaikan pikkujouluissa.

Kyllä, se on niin ruma, että jos tällä kameralla olisi äiti, sekään ei voisi rakastaa tätä.

Kyllä, se on äänekäs ja epäkäytännöllinen. Tämä kaulassasi voit erottautua joukosta todellisena "originellina", sellaisella todella douchebagmaisella tavalla.

Olympus OM707 oli Olympuksen ensimmäinen automaattitarkennuksella varustettu järjestelmäkamera. Jossain kummassa hybriksessä Olympuksen pääjohtaja John Olympus määräsi vasallinsa tekemään automaattitarkenteisen järkkärifilmikameran johon piti saada moottoriperä. Jossain vaiheessa joku ilmeisesti humalassa oksensi alkuperäisten piirrosten päälle tai jotain vastaavaa sillä lopputulos oli eriskummallinen muotopuoli joka käytettävyydeltään oli kuin huono taskupokkari järkkärin koolla, vaihdettavilla optiikoilla ja keilapallon painolla.

Vaihdettavat optiikat ovat kyseenalainen juttu, sillä vaikka kamerassa on nimellisesti OM-bajonetti, eivät sen optiikat käy muihin OM-sarjan kameroihin. Muiden OM-sarjojen obiskat menevät tähän kyllä kiinni, mutta mikään mahti maailmassa ei saa esim OM-1 omistajaa vaihtamaan runkoa tähän hirvitykseen. John Olympus kaavaili tästä ilmeisesti myyntimenestystä sillä erilaista Sigman putkea tuutattiin sen seitsemää eri sorttia.

Laitos käyttää kinofilkkaa, ASA-lukua ei pysty asettamaan itse (tai ainakaan minä en saanut) vaan laite lukee filkkarullan kyljestä DX-koodin, mikäli koodia ei ole, kamera olettaa että sisällä on 100 asan filkka. Äänekäs moottoriperä pystyy ottamaan kuvan noin joka toinen tai kolmas sekunti riiippuen valotusajasta.

Patterikotelon kannen hajoaminen oli tyyppivika näissä, mitä Olympus ei suostunut myöntämään saati muuttamaan. Heidän ratkaisunsa oli myydä erillisiä kansia valtuutettujen myyjien kautta. Kansi kesti aikalaistarinoiden mukaan ehkä kaksi patterinvaihtoa ennen kuin jokin murtui, siksi valtaosa olemassa olevista kameroista on jesarilla tai erkalla paikattuja.

Osassa objektiiveja ei ole minkäänlaista manuaalitarkennusta, vaan kaikki tapahtuu AF. Tai sitten naurettavan pientä kuminappia painamalla voi AF:n muuttaa asentoon PF jonka jälkeen voi peukalolla säätää superjäykkää, horisontaalisesti liikkuvaa kytkintä. Tällöin tosin peukalo saattaa osua ikävästi silmään, liukukytkin kun on melkein kiinni okuläärissä.

Patterit ovat kiinni "lisäkahvassa" joka lähtee irti ja jota ilman kamera ei toimi, ei ollenkaan. Kahvassa on paskaista huutonaurua aiheuttava säälittävän rupinen, esiinpomppaava salama joka ei pääsääntöisesti enää toimi kymmeniä vuosia valmistumisen jälkeen.

Laukaisija on ikävästi "lisäkahvan" etupuolella, painamalla sitä hieman (mitään vastusta ei ole) alkavat tarkennusmoottorit surraamaan, ensin mennään kohteesta yli, sitten tullaan takaisin ali ja lopulta serkun lapsen naama on terävänä okuläärissä. Tai sitten kuva tulee otettua vahingossa painamalla laukaisinta sadasosamillin verran liikaa.

Nappifriikkejä lämmittää tieto, että erisorttisia painonappeja kamerassa piisaa. Tässä kamerassa kaikki, AIVAN KAIKKI, toimii sähköisesti. Aivan kuin jossain 80-luvun Citroenissa jossa vilkut olivat on/off kytkimiä jotka sijaitsivat hanskalokerossa. Käytettävyyskin samaa luokkaa.
 
En ole arvannut vielä keittiövaa'alla punnata, mutta veikkaan että koko paketin paino heittelee puolessatoistakilossa. Sopii siis myös kahvakuulan korvikkeeksi. Kuvan objektiivit ovat mallia Sigma 200mm AF Zoom ja Olympus 35-70mm AF zoom.

Kuten kaikissa pask...ööh enempi kokeellisissa tuotteissa joiden myynti on ollut surk..ööh eivät ole löytäneet kohdeyleisöään, myös tämän kameran kohdalla arvo löytyy harvinaisuudesta. Näitä ei koskaan myyty paljoa, koska noh. Kukaan ei halunnut susirumaa, mahdottomalla tavalla toimivaa, objektiivituoteperheen ulkopuolella olevaa kummajaista joka painoi tonnin, siispä näitä ei myöskään valmistettu paljon.

Olympus OM 707

keskiviikko 29. tammikuuta 2020

Netti - vitun - kirpparit


Kerran vuoteen tulee sellainen inspis siivota. Siivota ja pistää kamaa kiertoon.

Nettikirppareiden kautta. Virhe. Iso virhe.

Nämä nettikirpparit ovat osoitus siitä, että ihmisillä ei ole enää MINKÄÄNLAISTA suhteellisuuden tai kohtuuden tajua.

Nettikirpparilla joku kyselee sellaisen voimistelukuminauhan perään. On linkannut esimerkkituotteeksi Budget Sportin gumminauhan joka maksaa röökiaskin verran. Tarjoan hänelle käyttämätöntä, avaamattomassa pakkauksessa olevaa Lidlin vastaavaa ilmaiseksi.

Alkuperäinen kysyjä pyytää tuotteesta kuvat. Lähetän ne. Hän ei koskaan palaa asiaan.

Harrasteryhmässä joku kyselee mustavalkoisen kinofilmin perään Helsingin alueella. Kukaan ei vastaa kyselyyn, kuluu puolitoista kuukautta ja kysyjä uppii postauksen. Mietin, että jo on surkeaa olla kuusi viikkoa ilman filmiä; kysyn piruuttani miksei osta filmiä liikkeestä, niitä kuitenkin on useita.

Vastaus: ”Koska liian kallista, ääliö.”

Toinen käyttäjä vastaa, että Fotoykkösestä saatava Agfan MV-kinofilmi maksaa 4,60€/rulla ja on tällä hetkellä MANNER-EUROOPAN HALVINTA mustavalkofilmiä.

”Liian kallista”.

Laitan Hiacen kattokaiteet myyntiin nettiin, nimimerkki Stefan laittaa tuntia myöhemmin aggressiiviseen sävyyn yksäriä: KUVIA???????

Laitan hänelle kuvat. Siitä on nyt viikko. Hän ei koskaan edes katsonut vastasinko.

Myyn kaverin puolesta satkun kaasukeitintä tori.fi’ssä kolmellakympillä. Nimimerkki Timo laittaa viestiä: ”Mikä teho, mikä koko, mistä voin noutaa?”

Vastaan, että tuote on kaverin verstaalla, voin soittaa kaverille miten hän on paikalla ja ilmoittaa sitten sinulle, Timo, että siellä on joku paikalla antamassa sen ja ottamassa rahat vastaan.

Timo vastaa: ”Siis onko tämä sinun keitin ensinkään kun en itse ole sitä luovuttamassa?”

Vastaan Timolle:

”Ei vitsi, nyt kuule jäin kiinni. Sinä Timo Mestarietsivä pilasit rikollisen suunnitelmani, olen tehnyt satoja tuhansia myymällä toisten ihmisten kamaa näiden nurkista, niin että nämä itse vielä antavat tuotteet puolestani. Ajatuksenani olla myydä sinun sohvasi vielä tänään yhdelle hollolalaispariskunnalle niin, että he hakisivat sen huomenna, katso että olet muuten paikalla.”

Voi vitun Timo.

Vaimon käsilaukkuja lojuu kanssa ylenpalttisesti pitkin poikin. Niistä laitan yhden myyntiin.

Heti tulee yhteydenotto. Kolmena päivänä peräjälkeen sovitaan tällit, jotka peruuntuvat aina parin tunnin varoitusajalla. Kerron, että olen tulevan viikon ti-pe Kalliossa töissä varmasti ainakin 11-17 ja otan laukun autoon joten sielläkin voidaan nähdä. Ostaja vastaa, että on itse Kalliossa töissä ja voisi sitten tiistaina hakea laukun. En vastaa tähän mitään, koska viesti ei ole kysymysmuodossa.

Tiistai tulee ja sählään aikatauluni siten, että pääsen lähtemään Kallioon vasta 11:30. Pistän ostajalle viestiä, että olenkin varmasti Kallion seudulla vasta klo 12 eteenpäin. Ostaja vastaa.

”Aijaa tänään sopikin? Et vastannut mitään joten tein jo uudet suunnitelmat.”

Lopulta tein illansuuhun väkipakkotällit jotta sain myytyä vintagemarimekon viidellätoista eurolla.

Tori.fi kautta myyn eräästä kaupasta käteen jääneitä, avaamattomissa pakkauksissa olevia suihkusettejä, ovh 60€ minun hinta 30€, maksu tasarahalla. Joku Juntti-Ismo tulee ostamaan, kaivaa lompakosta 2 x 20€ ja kysyy heti, että saako suihkusetin kahdellakympillä kun minä olin niin huonosti varustautunut kaupantekoon.

Pienen pakottamisen jälkeen saan Juntti-Ismon kaivamaan kaikki kynnyskotelot ja penkkienvälit ja lopulta kädessäni on 20€ seteli ja 7€ pieninä kolikoina. Vittuillakseni avaan vielä paketin ja ripottelen setin styroksmuruineen Juntti-Ismon perhehelvettimallin mazdan takakonttiin. Ismo ei sano mitään, mikä on helvetin viisasta, sillä on paskamaista ajaa autoa silmät umpeenmuurautuneina katkenneita hampaita niellen.

Myyn peltistä työkalulaatikostoa. Tuotteesta on kuvat ja kuvaus: työkalulaatikosto, maalattua peltiä, laatikoissa muovimatto. Ovh. Pari sataa euroa, nyt uloskantohintaan satasella.

Mitä kysyy nimimerkki Niko?

”Onko laatikostossa työkaluja myös?”

On Niko. On tietenkin. Ja kultaharkkoja.

Pöllin 12kpl 60l rakennussaaveja hyvästä syystä. Pistin ne myyntiin Facebookin kautta. Ensin yksi eläkeläinen osti kuusi, toinen kaksi ja kolmas olisi halunnut vielä kuusi. Joutui tyytymään neljään.

Saavien hinta kaupassa oli ehkä 10€ kpl, minä möin 4€ kpl. Hyvitykseksi viimeiselle ostajalle, joka olisi tahtonut kuusi saavia, mutta sai neljä, tarjouduin heittämään saavit tälle himaan autolla. Perillä ostaja alkaa nihkeilemään, 16€ / 4 saavia on aika kallista. Varsinkin kun joutuu itse kantamaan ne asuntoon. Tarjouduin kantamaan ne, mutta tämä ei käynyt.

Sanoin ihan suoraan, että ”mua ei vittuakaan kiinnosta sun pieni eläke, sä tarjouduit ostamaan nää tähän hintaan 4€ kpl ja mä kuskasin ne tänne. 16 euroa tänne ja vähän vitun äkkiä”, mies maksoi nuristen. Pelle.

Sain tuosta myynti-ilmoituksesta vielä yhden geriatrikon ristikseni, kyseli monta viikkoa ilmoituksen poistamisen jälkeen vielä olisiko minulla niitä saaveja. Mikä helvetin saavien kuningas minä muka olen?

Laitan tuolin myyntiin, pistän sille hinnaksi 5€ ettei nyt ihan kaikki renkaanpotkijat tule apajille. Pian löytyy ostajaehdokas. Sanon hänelle, että minulla on auto ja voin kuskata tuolin lähialueelle ilman mitään veloitusta jos vain aikataulut sopivat niin, että siitä ei ole minulle vaivaa.

”Ilman muuta! Minulle käy oikeastaan koska vain!” vastaa ostaja.

Ryhdymme haarukoimaan kalenteria ja käy ilmi, että ostajalle sopii vain ja ainoastaan seuraavan viikon keskiviikko 12-13.

Minun on pakko kysyä; että miksi sanoitte, että käy koska vain, miksette sanonut että onnistuu vain ensi viikon keskiviikkona 12-13?

Ostaja ei osaa sanoa.

Pistän kaverin puolesta ilmoituksen harrasteryhmään, että saatavilla olisi ilmaiseksi moottorinostin.

Ensimmäinen kommentoija: Ottaisin jos ei olisi niin kaukana.

Niin. Minäkin mielelläni olisin vitun rikas ja helvetin taitava soittamaan kitaraa. Jos kirjoitan sen tänne Facebookkiin, niin ehkä se toteutuu?

Yhden pyöränrungon laitoin huuto.nettiin. Se meni heti jollekin lappilaiselle. Ilmoitin, että ostohinta on hyväksytty ja tässä tilinumero, vastauksena tuli osoitetiedot. Tämä oli ehkä puoli yhden aikaan päivällä.

16:30 tulee kyselyä, että joko runko on Matkahuollossa?

Vastaan, että olen iltaan asti töissä, YRITÄN saada rungon seuraavana päivänä Matkahuoltoon.

Seuraavana päivänä ensimmäinen viesti tulee aamuyhdekseltä; ”Joko?”. Samat viestit tulevat myös klo 10, 11:30, 12, ja 13:30. Kello 15 tulee tekstiviesti ”JOS RUNKO EI OLE NYT MTKA HULLOSSA TEEN RIKOS ILMOTUKSEN PETOKSESTA MINULLA ON SINUN KAIKKI YHTEYS TIEODT POLIISI TULEE KOHTA OVELLE”.

Oli muuten viimenen tuote jonka möin kolmoskehän pohjoispuolelle.

Huuto.netissä möin myös Oraksen hanoja. 2 kk käytössä olleet hanat vaihdettiin uusiin hienompiin ja minä sain pitää vanhat.

Hanan ovh.parisataa euroa, minä pistin myyntiin hintaan 50€.

”Ostaja”: Mikä on tiukka hinta?
Vastaan: 50€
”Ostaja”: Okei. 20€ sis postit?
Vastaan: Ei. Tämmösen tuotteen postikulut on sen kympin ja en mä viitsi 250€ hanaa myydä kympillä.
”Ostaja”: Haist vittu!

Tulisieluisia ostajia ovat myös kamerafanit; pistin yhden kameran myyntiin hintaan 200€ ja heti oli potentiaalinen ostaja inboxissa.

”Moro! Onks kamera vielä vapaana?”

- On.

”Okei. Mä ajattelin tarjota 80€”

- Okei. Mä ajattelin saada siitä 200€
”VITTU KUKAAN HALUA SUN PASKAA KAMERAA 200 VITUN € EUROLLA!”

- Kiitos mielipiteestä.

No myönnetään, että möin sen yhdelle jannulle hintaan 180€ kun tämä osasi tarpeeksi härskisti tingata. Tykkään kun tingataan härskisti.

80€ :D voi vittujen kevät.

Ja sitten on nämä nihilistit. Myyt jotain keilapalloa vitosella niin dorkat pistää viestiä; sisältyykö postikulut.

FB-kaupunginosaryhmässä myyt jotain ja laitat ilmoitukseen: voin toimittaa Käpylä/Kumpula alueelle. Ostaja pyytää kuljetusta, kysyt osoitteen, se on Jakomäessä.