tiistai 28. tammikuuta 2020

Viimeinen keikka Nosturissa


”Journalisti palkataan”

Näin siinä luki. Kyllä. Olin lukenut tuon rivin jo kolmasti. ”Journalisti”, siinä oli menneen maailman klangia. Mietin, kuka keksii tämmöistä, kyseessä oli kuitenkin punkbändi, joka kaikessa lyhykäisyydessään tahtoi jonkun kirjoittavan raportin tulevasta keikasta.

Eihän siihen edes tarvittu journalistia. Kuka vaan joka osaisi kirjoittaa jotain. Palkaksikin luvattiin heti kättelyssä lähinnä näkyvyyttä ja juotavaa, eli ihmiskielellä olutta.

Se oli tuo jälkimmäinen, mikä sai minut soittamaan ilmoituksessa olleeseen numeroon.

Painelin hyvissä ajoin perjantaina ”Helsingin Detroitiin”, eli Vallilan teollisuusalueelle jossa bändillä oli treenitilat. Tapasin bändin lastauslaiturilta juomassa olutta.

”Homman nimi on aika selkeä, meillä on palkattuna valokuvaaja joka kuvaa ja nyt sä, joka laadit kirjallisen dokumentin meidän tulevasta Nosturin keikasta. Eli sä duunaat pikku stoorin meidän keikasta.” bändin rumpali Jukka selitti suorasukaisesti.

”Joo, ei kai siinä mitään. Kyllähän tää onnistuu”, vakuutin.

”Hyvä homma. Otas tästä.” sanoi nahkatakkinen rumpali ja ojensi käteeni puoliksi juodun valkoviinipullon. ”Pesti alkaa heti.”

”Siis… mitä?” kysyin ihmeissäni pullo kourassa.

”Niin tää homma alko per heti. Eli ala imemään sitä valkkaria. Nyt dokataan, keikka on huomenna. Tää on juhlaa. Yleensä me soitetaan perjantaisin niin joka ukko tulee töistä väsyneenä ja hikisenä, nyt saadaan tinata kuten isot starat.”

Vetelin epävarmana valkoviiniä kitusiin. Sen jälkeen tassuun lyötiin toinen lesti, jonka jälkeen bändin tarjoilu oli lähinnä olutvoittoista. Mukana bileissä pyöri myös Jägermeister-pulloja jotka verotarrojen mukaan olivat Pohjois-Koreasta.

”Mistä vitusta tää viina on peräisin?” kysyin ja pelästyin kuinka pahasti sammalsin, en ole kovin harjaantunut dokailija ja nautittu punssi painoi jo jaloissa ja päässä.

”Tää on Kim Jong-Ilin privaattiviinaa, meidän ’manageri’ hoiti sitä jostain taannoin. Ei sitä voi juoda kuin humalassa kun siinä on sellainen vähän metallinen maku.” bändi vakuutti. Managerin kohdalla bändi vähän hihitteli. Jatkoin humalaista uteluani;

”Aisshiis thellä on mänitsgeri? Jhumalauda niinku isholla pändillä??”

”No tavallaan, sä tapaat sen huomenna” vakuutti bändin vokalisti ja kusi ilmiömäisellä tarkkuudella puolen metrin päästä ikkunanraosta ulos.

Silmissäni pyöri kuin viimeistä päivää, mutta jatkoin bändin tahdissa, mikä oli suunnaton virhe. Loppuyöstä muistan lähinnä sekavia katkelmia, joissa hölkätään pitkin Vallilaa, kannetaan puistonpenkkejä ja lasketaan jotain portaita alas isolla teräsvuoalla, joka varastettiin pizzeriasta.

Näin unta missä retkotin upottavan pehmeällä king size -sängyllä ja halasin isoa pehmotiikeriä, uni olikin painajainen, sillä pian sänky alkoi kovenemaan ja samaten tiikeri. Lopulta sänky oli kova kuin lattia ja pehmotiikeri kylmä kuin jääkaapin ovi. Ja myös yhtä kova. Krapula oli melkoinen, en saanut silmiäni auki ja kun pyörähdin ympäri, onnistuin kaatamaan jotain, mikä kaatui helisten. Kammottavan usvan läpi tajusin kaksi asiaa, poskeni oli vasten oluentahrimaa kokolattiamattoa ja se mikä kaatui, oli jokin rumpupatterin osa. Toisin sanoen, olin treenikämpällä minne olin todennäköisesti sammunut.

Onnistuin hieromaan toisen silmäni auki ja näköaistimus tuki aiempaa teoriaa treenikselle sammumisesta. Samalla selvisi myös mitä olin unissani halannut; se oli kokonainen, varrestaan irrotettu liikennevalo. Krapulahien sekaan alkoi erittyä kylmää hikeä, sillä olin sangen varma, että liikennevalo ei ollut edellisenä päivänä paikalla.

Istuessani lattialla ja pohtiessani liikennevalon varastamisesta seuraavia oikeudellisia toimia, kuulin avainten rahisevan lukossa. Bändi pölähti sisään ja alkoi ensitöikseen nauramaan minulle;

”Kato, prinsessa Ruusunen on herännyt!”

Olin hieman myrtsinä lattialla ja kysyin missäköhän päin vessat mahtavat olla, sitä voisi ihminen käydä siellä ja lähteä sitten rakentamaan kuluvaa päivää. Sain ohjeet ja painelin sinne, aprikoiden samalla onkohan tässäkin treenikämppäkompleksissa vessapaperi loppu.

Olihan se. Loppu.

Vessapaperin puute ei ollut kuitenkaan mitään verrattuna naamaani joka oli tussattu täyteen mitä profaaneimpia herjauksia ja kaiken kruununa valtava kyrpä joka alkoi otsaltani ja huipentui nenääni. Varjostukset olivat toki taiten tehty, mutta en kyseisessä tilanteessa osannut arvostaa bändiläisten taiteellista silmää. Painelin takaisin treenikselle.

”Hei tosi kiva. Ollaanko me yläasteella tai jotain?” kysyin ja osoitin naamaani.

”No älä nyt ole tommonen, ota tosta tota Kimin viinaa ja pese se sillä pois. Samalla voit ottaa vähän huikkaa niin olo paranee.” bändin basisti Juha sanoi toverillisesti.

”Siis lähteekö permanent tussi Jägermeisterillä???”

”No ei Jägermeisterillä, mutta tolla kyllä.”

Kiiruhdin takaisin vessaan ja kuurasin naamaani pseudo-jekulla. Hyvinhän se tussi lähti ja väri palasi kasvoille kun otti parit tuhdit naukut, haisin joka tapauksessa kamalalle joten yhtä hyvin voisin olla vähän humalassa.

Palasin takaisin treenikselle ja sain kuulla, että roudaus alkaisi tunnin sisään jahka ”manageri” saapuisi pakettiautolla paikalle.

Pakkasimme kamat kahteen rullakkoon ja veimme ne hissillä lastauslaiturille. Bändin jäsenet varoittelivat sitten uskomasta ihan kaikkia ”managerin” juttuja, kuten sitä että tämä oli liikemies. Jäin siihen käsitykseen, että kyseessä oli jonkinlainen pikkurikollinen.

Pian alkoi meteliä kuulua sisäpihalta ja ajorampista manifestoituikin sankan savupilven keskeltä lommoinen hiace jota ohjasti hengästyneen näköinen kusenpolttama hippi. Karvanaama pomppasi hytistä ulos ja samalla ilmoille lemahti tuoksu, joka oli hurmaava sekoitus kymmentä eri wunderbaumia ja kannabista.

Sitten tämä otus avasi takaovet ja ylpeänä esitteli ”tyhjää” pakun konttia jossa oli silti tavaraa ja sen jälkeen vilkaisi rullakoita ja ilmoitti, että selkä on kipeä ettei voi kanniskella mitään. Varmuuden vuoksi manageri lysähti sellaiseen keithrichards-lysyyn. Juttelin hepun kanssa niitä näitä, mutta siirryin pian bändiläisten kanssa nostelemaan tavaraa, sillä managerilla oli kuumottava tapa ohjata kaikki keskustelu hänen vanhoihin mokkanahkaisiin purjehduskenkiin, jotka oli pieteetillä yhdistetty snickerssin työhousuihin ja Tokmannilta ostettuun flanellipaitaan. Viimeinen naula arkkuun oli hänen tarjous, että saan koskea kenkiin jos tahdon.

Saimme kaikki kamat mahtumaan pakuun ilman hikeä ja mietimme kuinka saada miehistö keikkapaikalle kaikkein sujuvimmin, päätimme että pakun hyttiin menee kaksi ”managerin” lisäksi ja toiset kaksi menevät tavaroiden sekaan konttiin.

Ovet nykäistiin kiinni ja lähdimme treeniksen pihalta, porttikongissa ”manageri” rykäisi hermostuneesti ja sanoi;

”Muistakaa sitten varoittaa jos näkyy poliiseja!”

”Aa niin joo, ihmisiähän ei saa kuljettaa kontissa, siitä voi tulla huomautus tai sakot” ihmettelin ääneen.

”Manageri” katsoi minua sivusilmällä ja alkoi nyökytellä hitaasti.

”Kyllä kyllä..juuri siksi pitää varoa poliiseja.”

Ajomatka Nosturin keikkapaikalle sujui mukavasti lämmintä olutta tölkistä latkien ja kuunnellen ”managerin” poskettomia valheita uskomattomista seikkailuistaan milloin minkäkin asian saralla.

Perillä purettiin kamat autosta ja sitten kävi ilmi, että paikan ovet olivat lukossa. Alkoi tihuttamaan.

”Nyt pitäisi soittaa jollekulle, että saadaan nää ovet auki” Jukka sanoi porukalle ja kaivoi kännykkänsä esiin; ”Onkohan jollain toisella tänään esiintyvällä bändillä koukut tänne?”

Samalla sekunnilla kun silmä vältti ”manageri” oli napannut jotain pakun hanskalokerosta ja siirtynyt oville, viisitoista sekuntia myöhemmin hän huikkasi leveästi hymyillen ”Auki!” ja lähti raottamaan ovea.

Itse en ehtinyt reagoimaan tapahtumaan ollenkaan, mutta bändin jätkät olivat ilmeisesti nähneet tämmöisiä metkuja ennenkin ja ovi painettiin kiinni, ennen kuin se oli ehtinyt aueta vaaksaakaan.

”Ei siis saatanan hullu, täällähän voi olla hälyt päällä!” rumpali-Jukka huusi ”managerin” korvaan.

”Niin tosiaan, enpäs tullut ajatelleeksi” totesi ”manageri” ja näytti niin mietteliäältä, että moni buddhalaismunkki olisi ollut kateellinen.

”Hei onko noi Helvetin enkeleitä?” basisti-Juha huikkasi porukalle ja osoitti epämääräisesti kadun toiselle puolelle. Käänsin päätäni osoitettuun suuntaan, en nähnyt kuin pari minkkiturkkimummoa köpöttämässä S-marketin suuntaan, mutta ”manageriin” sanoilla oli jotain vaikutusta, lommoinen hiace oli nimittäin nanosekunnissa liikkeellä ja kuskinpaikka vaikutti tyhjältä, jostain pakun lattian suunnasta ilmestyi kuitenkin käsi avonaiseen ikkunaan vilkuttamaan;

”Joo mä tästä meenkin, lupasin vaimolle...ööö...tehdä moussakaa. Munankovaa keikkaa jätkät!”,

”Managerin” ääni häipyi tuuleen samalla kuin pakettiauton pikimusta pakokaasukin.

Pian paikan päälle saapuivat kolme muuta bändä joiden oli tarkoitus soittaa samana iltana ja yhdellä heistä oli jopa avaimet mestaan joten pääsimme roudaamaan kamat backstagelle.

”Okei neljä tuntia keikkaan, nythän tässä voi vähän vaikka ryypiskellä!” totesi solisti/kitaristi Matias ja nakkasi repustaan jokaiselle oluen kouraan. Oma krapulani oli alkanut sulamaan jo tosissaan joten otin bissen vastaan mieluusti.

Pyörimme pitkin Nosturia olutta litkien ja ihmetellen, miten keikkojen aikana mesta vaikuttaa helvetin isolta, mutta keskellä päivää valot päällä tupa muistuttaa lähinnä peruskoulun juhlasalia.

Seurasin vierestä rumpusetin pystytystä ja kuinka lippujen myynti järjestettiin, kaikki itselleni tuntemattomia prosesseja vaikka keikoilla oli tullut käytyä.

H-hetki lähestyi ja aloin olla passelissa jurrissa. Oli mielenkiintoista seurata kuinka keikkapaikka valmistautuu tulevaan koitokseen, samalla kun anniskelualueita avattiin, minut ohjattiin backstagelle Pirkka -tölkkini kanssa.

Tämä oli ensimmäinen kokemukseni minkään keikkapaikan backstageen ja vaikka kokemus ei ollut ihan niin hulppea kuin olisin voinut kuvitella, niin tiettyä ”ison maailman pro-meininkiä” touhussa kuitenkin oli. Bäkkäri oli ihan oikea tila sohvineen ja jääkaappeineen. Viinaa ja pikkusuolaista oli tyrkyllä.

”Joo onhan tää ihan eri juttu kuin esiintyä jossain kusisessa ruokaravintolassa” Matias kertoi.

”Pahimpia keikkoja on erilaiset autotallikeikat, ei mitään bäkkäriä ja tarjoilut on luokkaa mitä isäntä on jaksanut Alepasta kantaa. Pari vuotta sitten oltiin Pullokaljan ja jonkun muun bändin kanssa skulaamassa Porvoossa. Autotallikeikka eli yksi tila missä oli bändit ja yleisö. Ja safkaksi oli jumalauta nakkeja ja italiansalaattia. Eli nakkeja ja majoneesisalaattia jossa kinkkusuikaletta. Punkkareille. Ja yhdeksän tyyppiä kymmenestä on vegaaneja. Voi vittu.” jatkaa hän hekotellen.

Eka bändi painuu lauteille, mutta otaksun etten juuri perusta heidän musiikistaan. Soittajat ovat ikäluokkaa vanhempia ja heidän laatikkohousuista hipsterihabitusta selkeästi vierastetaan. Me olemme sentään vaarallisia punkkareita, huomaan tuumaavani vaikka en punkkari olekaan. Avaan jälleen oluen, hörppään ja murahdan ohikulkevalle arkkitehtiopiskelijan näköiselle hipsterille. Hipsteri kavahtaa puoli askelta sivummalle.

Nyt on tullut aika jättää backstage toviksi, painelen yleisökentälle katsomaan toista bändiä. Tämä sentään soittaa rehellistä rokkia, huomaan vasemman jalan tennarini tamppaavan tahtia maahan, mikä on aina hyvä merkki.

Kuuntelen kolme biisiä ja kitaristi/laulaja alkaa pitämään välispiikkiä, koen että on luonteva aika lähteä testaamaan Nosturin anniskelualue.

Nousen portaat ylös K-18 osastolle ja luovin aikuisten keesitukkien sekä pikkutakkijengin lävitse tiskille.

”Iso keppana” tilaan itsevarmasti nuorelta naiselta joka laskee muovituoppiin määrätyn määrän olutta vähän tylsistyneen oloisena, tavalla jonka voi omaksua vain työskentelemällä anniskeluravintolassa vuosien ajan. Siirryn parven kaiteen äärelle lipittämään olutta, pikkutakkijengi on siirtynyt muovituoppeineen lähelle ja puhuu häiritsevän kovaan ääneen jotain aikuisten toimistoläppää. Alkaa vituttamaan. Juon tuoppini loppuun ja päätän lähteä kuselle, huikkaan pikkutakkimiehille; ”mistä lähtien keskiluokka on käynyt punkkikeikoilla, hä?”. Nämä vaikenevat ja katsovat perääni.

Ennen kusitaukoa nappaan vielä yhden jallun tiskillä pahimpaan vitutukseen.

Olen kymmenen askeleen päässä vessasta kun tajuntaani pamahtaa kaksi asiaa;

1. En ole syönyt mitään koko päivänä
2. Tolkuton alkoholimäärä

Askellukseni alkaa muuttua hoiperteluksi, mutta päätös kusella käymisestä pitää. Sisällä veskissä on kaikki kopit varattuja ja pisuaarit varattuna, yhdessä kopissa nelikymppisen insinöörin näköinen jannu heittää projektiilioksennusta pönttöön. Juuri kun kakominen loppuu, kaksimetrinen keesipunkkari nahkahousuissa tulee ovesta sisään, asettuu pisuaarin äärelle, avaa vyönsä ja tiputtaa housunsa polvitaipeisiin ja alkaa kusta. Insinööri aloittaa oksentamisen välittömästi uudelleen. Nojailen seinään ja odotan pisuaarin vapautumista.

Onnistun helpottamaan oloani ja kampean takaisin areenalle, bändi on lopettanut ja seuraavaksi esiintyy Ikkuna, bändi jonka keikasta minut on palkattu kertomaan.

Päätän kammeta ulos haukkaamaan vähän raitista ilmaa, etten vain ole liian humalassa keikan aikana. Ulkona on kylmä ja mereltä tuulee, perisuomalainen röökiporukka värjöttelee monikymmenpäisenä ulko-oven liepeillä. Kiedon kädet ympärilleni ja muistelen jätinkö takkini bäkkärille vai narikkaan.

Yhtäkkiä röökiporukassa syntyy liikehdintää ja metelöintiä, porukka hajaantuu ripeästi ja joku lyö jotain käteeni, kyseessä on kammottavan paholaisen parsakaalin, eli kannabishuumeen polttoon tarkoitettu lasipiippu. Samanaikaisesti kun tajuan ,mitä kädessäni on, on edessäni kolme jääkaappipakastimen kokoista järjestyksenvalvojaa.

”Mikäs saatanan huumehiippi täällä hilluu?” kysyy porukan johtaja.

Koska en ole supliikkimiehiä ja varsinkaan humalassa, tiputin piipun maahan ja juoksin stevareiden välistä suoraan keskelle röökiporukkaa, jossa syntyy uutta kalabaliikkia. Painelen porukan läpi minkä kintuista pääsen, kohti Nosturin takanurkkaa. Äänistä päätellen savitakit ovat perässäni, mutta toisin kuin minä, he eivät ole kehdanneet juosta päätä pahkaa muihin ihmisiin joten minulla on puolen korttelin etumatka.

”Seis hiippi!” puuskuttaa isoin stevari. Lisään vauhtia ja painelen nurkan taakse, siellä ei ole mitään piiloa joten jatkan juoksemista ja jälleen nurkan ympäri. Nyt näen edessäni ikonisen nosturin, jonka mukaan keikkapaikka on nimetty ja tiedän, että seuraavan nurkan takaa löytyy jälleen pääsisäänkäynti. Lasken sen varaan, että stevarit ovat kaikki kolme perässäni eikä kukaan heistä ole jäänyt ovelle passiin.

Sukellan nosturin rakenteiden ja koirankuseman pensaan väliin piiloon. Sydän pamppaillen pidätän hengitystäni ja kuulen miten bodarit rymistelevät kiroillen ohi. Uhkapelini kannatti, vartijat lienevät nyt pääovella joko ritsaamassa sisäänmeneviä tai rakennuksessa sisällä. Veikkaan ensimmäistä vaihtoehtoa.

Keikka! Perkeleen keikka! Se on alkamassa näillä sekunneilla ja minä olen ulkona palelemassa! Mietin kuumeisesti kuinka päästä keikkapaikalle sisään, vaivalla hankittu humalani alkaa kadota ja krapula hiipiä takaisin.

Katson ylöspäin pitkin pimeyteen kurottavaa nosturia.

Ja saan ajatuksen. Vaarallisen ajatuksen.

Ryhdyn kiipeämään nosturin ristikkorakennetta pitkin ylöspäin. Metalli on niljakkaan kylmää ja tennarini eivät saa siitä kunnon otetta. Lisäksi käteni ovat muuttumassa tunnottomiksi. Sentti sentiltä kurottaudun ylöspäin kunnes saavutan välitasanteen, jolla nosturin hytti majailee. Siitä ei ole kuin reilun metrin matka Nosturin välikatolle.

Yritän saada tennareilla mahdollisimman hyvän otteen rispaantuneesta puupinnasta, kolmen askeleen vauhdinotto, ponnistus ja olen ilmassa. Kirpeä syysilma suhisee korvissani kun olen hetken aikaa tyhjän päällä ja sitten laskeudun kevyesti kuin joulukinkku, tervahuopaiselle katolle.

Ennen kuin ymmärrän edes pelätä, kipitän kattoa pitkin eteenpäin, kohti ikkunaa josta muistan katsoneeni ulos tuntia paria aiemmin kun olin backstagella. Painan naamani lasiin ja koputtelen siihen. Kauhukseni huomaan, että bäkkäri on tyhjä! Ikkuna on jo aloittanut! Olen epäonnistunut!

Meinaan jo alkaa itkeä, mutta sitten näen liikettä bäkkärillä. Ikkuna! Bändin pojat ovatkin siellä! Taon ikkunanpokia nyrkeilläni ja jannut tulevat avaamaan ikkunan, he jeesaavat minut sisään ja kuuntelevat uskomattoman tarinani tarjoillen samalla oikeaa Jägermeisteriä lämmikkeeksi.

Mutta sitten onkin jo aika keikan!

Ripeästi pojat siirtyvät salaisia reittejä pitkin lavan taakse ja minä perässä. Tunnelma on sähköinen. Verhot avautuvat. Yleisöä on kertynyt moshpittiin ja nojaamaan mellakka-aitaan lavan eteen.

Sitten lähtee eka biisi. Sali räjähtää, kiehuu, huutaa ja tanssii. Kapuan lavan sivusta alas verhon taakse piiloon ja juon bäkkäriltä napattua viinaa suoraan pullon suusta. Koen olevani rokkistara itsekin.

Bändi soittaa monitoreihin nojaten ja valot välkkyvät, päätän crowdsurffata anniskelualueelle. Tulen lavan sivusta yllättäen täysin järjestyksenvalvojat, jotka ovat sataprosenttisesti keskittyneet torjumaan humalaiset suoraan edestä. Minä tulen viistosti takaa. Kuin Batman. Kolmella pitkällä loikalla leijun levynä yleisön päällä, ajatus ei toteudu kuten unelmissani ja crowdsurffaukseni muuttuu lässähtäväksi osumaksi yleisömereen, josta minut heivataan niskaperseotteella eteenpäin, onneksi toki kohti anniskelualuetta.

Naamani punoittaa ja tukkani on takussa. Tilaan samalta baarimikolta kuin aiemmin kaksi isoa olutta.

Siirryn jälleen kaiteen äärelle, juon kahta olutta samanaikaisesti. ”Onneksi keskiluokka painui vittuun täältä!” huudan kahdelle musadiggarille viitaten pikkutakkijengiin jota ei enää näy. Humalani on jo melkoinen, yritän laulaa mukana ja taputan jalalla tahtia.

Yhtäkkiä näen stevarti parven toisessa päässä, katseemme kohtaavat. En kuule mitä porukan johtaja huutaa ääneen, mutta luen huulilta ”huumehiippi”. Jääkaappipakastimet lähtevät auraamaan tietään yleisön halki kohti minua. Mietin kuumeisesti kuinka selvitä tilanteesta, pääni pyörii.
Valotrussi. Näen ratkaisun kirkkaana edessäni noin kahden metrin päässä. Hyppään kaiteelta valotrussiin ja pakenen sitä kautta moshpittiin ja lavan taakse. Teen Tarzanin katoamistempun! Kurkkaan olkani yli ja näen sikaniskat ehkä kymmenen sekunnin matkan päässä, kulauta olueni, ponnistan kaiteella ja hyppään toistamiseen saman illan aikana tyhjyyden yli.

”Banzai!” huudan bändin soiton sekaan samalla kun sormeni nappaavat valotrussista kiinni, tunne on uskomaton, bändi soittaa edelleen ja minä roikun yleisön päällä. Lähden etenemään trussia pitkin eteenpäin laittaen kättä toisen eteen kun onnettomuus tapahtuu. Trussin kiinnitykset ovat joutuneet kestämään tuhansia tunteja satojen desibelien äänenpaineella tuutattua rock’n’rollia ja kuten vanhan hevarin korvat, ne ovat antaneet periksi. Se pääty trussista jossa roikun, irtoaa katosta ja jäljellä olevien kiinnitysten toimiessa ankkuripisteenä, heilahdan kuin punnuksena rätisevien lamppujen kanssa sukkana sisään lavan alle; ”KAMIKAZEEEEE” pääsee kurkustani ennen kuin nielen pölyä lavarakenteissa.

Tässä vaiheessa soitto on katkennut ja yläpuoleltani kuuluu ihmettelevää mitävittua -mylvintää. Juuri kun päätän masinoitua esiin lavan alta, näen miten parisataa-asteisiksi kuumentuneet, nyt särkyneet lamput, sytyttävät lavan alla olevat roskat ja pölyn räjähdysmäisesti palamaan.

Tulipalo! Huudan kauhuissani ja samalla sekunnilla myös parikymmentä muuta ihmistä yhtyy huutooni. Tuskin on kauhunhuudot ilmoille kajahtaneet kun lavan alle alkaa lentää sammutusvaahtoa.

Kampean aivan vaahtoisena lavan alta esiin ja kauhukseni huomaan, että sammutuspuuhissa ovat samat vartijat kuin mitä äsken pakenin. Onneksi olen yltäpäältä vaahdossa, joten he eivät tunnista minua.

”Mitä helvettiä sä teit tuolla lavan alla???” kysyy porukan johtaja tiukkaan sävyyn.

Vastaan salamannopeasti itsevarmana; ”Kuulin huutoa sieltä, ajattelin että joku hiippari on kömpinyt sinne ja syöksyin pelastamaan hänet. Mutta ei siellä ketään ollutkaan.”

”Hyvin tehty, sankarillista toimintaa!” kehaisee stevari ja huutaa sitten lavalle; ”Keikka voi jatkua!”

Bändin pojat ovat lavan etureunassa seuraamassa tilannetta, kuullessaan että keikkaa voi jatkaa nyökyttelevät he yhteistuumin päitään. ”Selvä homma”.

Kuulen sivukorvalla, miten bändin kitaristi kysyy rumpalilta; ”Mihin vittuun se toimittaja katosi jonka piti tehdä juttu tästä keikasta?”

”Ei mitään hajua. Varmaan hävisi jonnekin saatuaan ilmaista viinaa. Ehkä ihan hyvä, se kaveri vaikutti siltä, että liioittelee herkästi.”

maanantai 27. tammikuuta 2020

Hirveä kertomus lämmityksen katkeamisesta

Kerrottakoon nyt siitä hirveästä talvesta, jolloin lämmityksemme tapaturmaisesti katkesi, ja koko talomme kärsi hirveyttä johon verrattuna talvi- ja jatkosota ja Toton musiikki olivat kuin piknikki Espan puistossa.

Kokemuksesta hirvittävämmän teki se, että olimme juuri olleet viikon paremman väen Espoon Haukilahdessa ja paluu rupiseen Helsinkiin tuntui häijyltä kuin anopin vierailu.
Välittömästi saavuttuamme kotiin havaitsin lämpötilan olevan suorastaan pakkasella, tosin vielä kuusitoista yksikköä plussan puolella, suoranainen ihme, etteivät vesiputket olleet haljenneet!

Olin jo purkamassa tammiparkettiamme (pyökkilaminaattia) poltettavaksi nuotiossa olohuoneen lattialla kun vaimoni huomautti, että meidän uuni toimii kaasulla ja sillä lämmittää yhtä lailla. Laitoin tulet päälle ja sitten laskeuduin kellariin ihmettelemään, josko joku ilkivaltainen sielu olisi vääntänyt patterikierron kiinni. Ei ollut.

Yritin myös epätoivoisesti ilmata pattereita, ilmausavaimen lipsuessa sinisiksi muuttuneissa sormissani - turhaan!

Soitin huoltopäivystykseen ja kerroin, kuinka talven kylmä syli halasi taloamme, miten kuurankukat kasvoivat jo jalkalistoista, hengityksen höyrytessä kohti kattoa ja yleisesti tunnelman olevan kuin Yrjö Jylhän vähemmän iloluonteisista runoista. Päivystäjä ei ollut vakuuttunut verbaalisesta annistani, mutta lupasi kuitenkin kiertävän huoltomiehen saapuvan paikalle jollain aikataululla.

Odottelun ajan pysyimme lämpiminä kuplavolkkarin lämmityslaitteen avulla, eli hyppäämällä tasajalkaa narua, mitä meillä ei ollut.

Pian ajovalot välähtivätkin pihalla ja menin huoltomiestä vastaan. Negatiiviset ennakkoluuloni menivät nappiin ja kuten ennenkin kriisitilanteessa, huoltofirma oli lähettänyt meille ongelmanratkaisijan sijaan jonkun hupparihörhön joka vaikutti humalaiselta 12-vuotiaalta, joka kroonisen pilviveikon ripeydellä katsasti kellarin katossa kulkevat putket, mumisi hupparinsa sisuksista jotain ehjistä putkista, vilkaisi kelloa, valui ylämäkeen autoonsa ja kurvasi tontilta pois.

Seuraava yö oli karmea, olin hehkuttanut uunia kunnes asunnon sisälämpötila on +18,5 astetta. Ei mitään toivoa hengata sohvalla pelkissä shortseissa ja Tommy Bahaman paidassa, värikäs drinkki kädessä, kuten me nuoret menestyjät usein teemme. Kyllä tuli norjalaispusero ja pässinpökkimät tarpeeseen, kun sunnuntaina istuin sohvalla päiväpeittoon kääriytyneenä kuin Jack Torrance Hohto-elokuvan loppukohtauksessa. Kuuntelin autosta hakemani Defa -lämmittimen laakereiden vittumaista vinkunaa ja päätin, että jahka lämpenen tarpeeksi, teen tälle kylmyysongelmalle jotain!

Onneksi naapurini oli ostanut IKEAsta vaatekaappeja joita pääsin kantamaan keskellä päivää, sillä mikään ei lämmitä ruumista kuin tervehenkinen fyysinen liikunta. Reippaina ja raittiina urheilijoina kannoimmekin ainakin sata kiloa painaneet paketit heti ylös ja alas kolmeen kertaan, jotta saimme kunnon hien pintaan. Viimeisellä kerralla pakattiin kaappipaketin päälle vielä naapurin lapset ja joka tenavalle kahvakuula käteen ja keilapallo kainaloon jotta saataisiin vähän haastetta hauiksille.

Tästä kanniskelusta lämmenneenä pystyin lähtemään hakemaan lämmittimiä isältäni, tietenkin velattomalla katumaasturillani, joka on herättänyt kateutta jopa paremman väen Espoossa.

Auto täynnä erilaisia lämppäreitä kurvasin kotiini ja välittömästi tarjosin näitä teknisiä apuvälineitä kohmeisille naapureilleni, jotka huulet sinisinä ylistivät nimeäni ja kutsuivat minua nimillä kuten ”hyväntekijä”, ”Stadin Batman” ja ”tää lämppäri käy koroista, mutta maksa velkasi pelkuri”. Avokätisyyteni oli niin suurta, että tarjosin jopa maksavani naapureiden sähkölaskut jos olisin rikas.

Vaan niin vain kävi, että tälläkin tarinalla on onnellinen loppu. Urheuteni, viisauteni ja loppumattomien itkuntäyteisten soittojen huoltopäivystykseen jälkeen patterikierron pumppu vaihdettiin, patterit ilmattiin ja kotimme lähti lämpenemään.

En ikinä unohda sitä kammottavaa talvea 4.1.2019 – 5.1.2019 ilman keskuslämmitystä. Ja tämä tarina on täyttä totta!

perjantai 27. joulukuuta 2019

2010-luvun säälittävät uuden vuoden paukut pitäisi kieltää


Ne voidaan kieltää. Eihän niillä mitään tee. Säälittäviä pikku paukkuja. Onko niissä edes räjähdysainetta nykyään sisällä? Vai tomusokeria ja hiilipölyä.

Ennen vanhaan oli paremmin. Minun lapsuudessani uuden vuoden paukutteluissa oli reilu annos kuolemanpelkoa mukana, tämän päivän paukkuarkuudesta satuilevilla kukkahatuilla valuisi kusi hervottomasti pitkin jalkoja jos olisivat olleet kärpäsenä katossa katsomassa millaisilla ”korttelinsortajilla” pikkupiltit toivottivat tulevan vuoden vastaan.

Sytytyslangat olivat naurettavan lyhyitä paukkujen räjähdystehoon nähden ja räjäytysteho aivan utopistisen suuri niiden käyttäjien riskinarviointikykyihin nähden. Paukut piti sytyttää yhdellä sujuvalla liikkeellä taivutetussa kädessä, joka ojentui sekunnin sadasosassa nakkaamaan pommin mahdollisimman kauas. Jalat ottivat jo juoksuaskelia ennen kuin panos oli nakattu ilmaan.

Eikä ollut mitään hienostelevia, pitkänokkaisia takansytyttimia tms joissa piezosähköinen kipinä sytytti tuulensuojassa virtaavan kaasun. Tavallisen urvelon oli tyydyttävä kotimaisiin tulitikkuihin, jotka piti pölliä lieden vierestä, äidin huomaamatta tai sitten isoltaveljeltä. Askit olivat nuhruisia ja pehmenivät hikisissä kämmenissä vaikeuttaen entisestään tulen aikaansaamista. Jotkut onnelliset saivat käyttää moderneja nestekaasusytyttimiä ja ehkä yhdellä sadasta tai vielä harvemmalla oli isänsä bentsiinizippo käytössä.

Oli metodi mikä tahansa, sormet paloivat aina ja niihin tuli rakkoja. Palovammoja tuli sekä kylmästä, että liekistä. Pitää muistaa, että 1990-luvulla pakkasta oli aina talvisin -20 tai -30 astetta. Ja tuuli kävi mereltä ja se oli -50 asteista ilmaa. Eikä kellään ollut sormikkaita, eikä kynsikkäitä. Eikä pipoja. Korvia paleltui samaan tahtiin kun papatteja paukkui.

Eikä ollut silmäsuojaimia. Eikä kuulosuojaimia. Eihän niitä käyttäneet edes paineilmavasaraa käyttävät työmiehet, isopappakin ajoi Royal Enfieldillä ilman pottaa ja nauroi vaan, että kypärä jäi Taipaleenjoen tulihelvettiin eikä sielläkään kukaan kaivannut turvalaseja tai kuulosuojaimia. Ja mitä niillä olisi edes tehnyt? Joka jannu oli jo puolikuuro niistä sadoista tuhansista rystypuolen avokämmeniskuista, joita kotona jaettiin lapsenkasvatuksen nimissä. Ja suojalasit? 90-luvun paukut vastasivat teholtaan keskiraskasta haupitsin ajoammusta, roomalaisellä kynttilällä tai ”tykärillä” jos meni kaveria ampumaan kasvoihin, niin lensi koko pää irti. Siinä ei paljoa suojalasit jeesanneet.

Silloin osattiin varoa, ei kenellekään tullut mieleen puristaa nyrkissään paukkua, joka repi isoäidin emalisen teepannun kappaleiksi tehden siitä sirpalekranaatin. Tämän päivän raketit aiheuttavat lähinnä paskaista huutonaurua kaltaisessani 90-luvun veteraanissa, säälittäviä tuhnupaukkuja jotka hoiperrellen kiipeävät töin tuskin pariinkymmeneen metriin, jossa poksahtavat kuin lattialle pudonnut kananmuna. Minun lapsuuden raketit menivät laivanrakennuskelpoisesta matalahiilisestä 4mm teräslevystä läpi heittämällä ja räjähtivät voimalla, joka muutti puhelinkopin sellaiseksi prujuksi, minkä pystyi sihtaamaan tennismailasta läpi. Ei sellaista olisi tullut kenenkään mieleen pitää persposkien välissä kaverin kuvatessa kännykällä.

Sytytyslangan kun sai palamaan, piti jo olla matkalla pois. Pienillä lapsenjaloilla harva pääsi tarpeeksi nopeasti karkuun ja olikin enemmän sääntö kuin poikkeus tulla paineaallon riepoteltavaksi. On suoranainen ihme, ettei kukaan kuollut noina hulluina vuosina.

Paukkuja myös viriteltiin itse, yleisin modaus oli laittaa teräskuoriin useamman pommin sisältö. Tämmöisillä virityksillä pääsi lehtiin, sai nimeä ja lisää rystypuolen avareita himassa. Oli vaan kovia aikoja se 1990-luku. Kyllä tuli hienoja tyyppejä meistä.

sunnuntai 8. joulukuuta 2019

Kansa taisteli - sedät kertovat. Tapaus Kasvisruokapäivä.

Muistan edelleen ne kammottavat ajat, sen inhimillisen hädän jolle päättäjät tuntuivat olevan sokeita.

Olimme labrarottia saatanallisessa kokeessa, altistettuina epäinhimillisiin oloihin.

Peruskoulussa tapahtunut tapahtuma jätti hirveät henkiset arvet.

Muistan sen kuin eilisen..

Se oli kuin mikä tahansa torstai. Muistan varmasti, että se oli torstai.

Koulun ruokalassa oli tuttuun tapaan hernekeittioa ja pannaria.

Keitto maistui hieman oudolta, mutta totuuden nimessä sanottakoon, ettei koulumme ruokala ollut kuulu tasalaatuisista tuotteista.

Vasta iltapäivällä oireet alkoivat. Levottomuutta, vapinaa. Heikotusta.

Monet pyörtyivät. Liikuntatunti piti peruuttaa emmekä me lapset päässeet rusoposkisina kirmaaman tervehdyttävän urheilun nimissä kentälle, makasimme apeina pulpeteissamme.

Opettajakuntamme oli aivopesty ja vanhempien kyselyt kouluruokalassa tarjotusta hernekeitosta pysähtyivät vaikenemisen muuriin.

Oli teorioita, mutta kyseisen rokan viimeisetkin jäämät oli huuhdeltu viemäriin kattiloista, joten mitään todisteita ei ollut.

Seuraavan viikon keskiviikko, päivä josta minä ja ikätoverini puhuvat Helvettinä, oli siihenastisen ja senjälkeisen elämäni vaikein.

Jo saapuessani kouluun, aistin tiettyä sähköisyyttä ilmassa. Vihervassariopettajamme liikehti levottomasti koko aamupäivän ja kello 11 tasan meitä ryhdyttiin sotilaallisella kurilla, inhan kulttuurimarxistisen tamburiinin tahdissa, ohjaamaan kohti ruokalaa.

Ruokalassa pistin merkille ison, lakanalla peitetyn siirrettävän opetustaulun.

Asetuimme jonoon, saimme ruokamme ja menimme pöytiin istumaan.

Luokkatoverini Janne (nimi muutettu) katsoi annostaan kummeksuen ja totesi "ne unohti antaa mulle ruokaa, sain pelkkiä lisäkkeitä". Katsoin omaa lautastani ja totesin myös saaneeni vain salaattia ja erilaisia kasviksia.

"Älä huoli" toppuuttelin Jannea, "varmaan kohta sisään tuodaan kokonainen vartaassa oleva härkä tai iso vuorellinen höyryävän kuumia lihapullia!!" vakuuttelin lapsenuskossani.

Ruokalassa puheensorina kiihtyi samaan tahtiin huolen kanssa, että tänään ei olisi koulussa ruokaa ollenkaan - pelkkiä kasviksia vain - kun rehtorimme, noita-akalta näyttävä feminatsi, puhalsi pilliin hiljentäen koko ruokalan.

En pysty muistamaan, mistä rehtori puhui, mutta muistan puheen olleen lyhyt. Ja järkyttäneen kaikkia. Kuolemanhiljaisuus oli käsinkosketeltava eikä se muuksi muuttunut kun rehtori tempaisi lakanan pois siirrettävän valkotaulun päältä.

Muistan edelleen ne kommunisminpunaisella tussilla kirjoitetut sanat.

KASVISRUOKAPÄIVÄ

Hiljaisuuden rikkoi hiljainen nyyhkytys, luokkatoverini Liisa (nimi muutettu) itki hiljaa paikallaan, kyynelten tippuessa naurisraasteeseen.

"Missä ruoka on? Missä on liha?" kysyi Janne kovaan ääneen järkyttyneenä, ansaiten samantien 4 tuntia jälki-istuntoa feministiseltä vihervassarisuwakkimädättäjä rehtoriltamme.

Olimme kaikki tolaltamme, söimme järkyttyneenä kasvis"ruokaa", joka oli pahaa eikä vienyt nälkää.

"Kasvikset ovat lisäke, eivät ruokaa" sanoi Pekka (nimi muutettu), lihanleikkaajan poika ja kippasi lautasensa biojätteeseen.

Pekka erotettiin saman tien koulusta.

Tajusin, että edellinen torstai oli kuivaharjoittelua tälle kauheudelle. Meille oltiin salaa tarjoiltu KASVISHERNEKEITTOA.

Ilmankos niin moni oli melkein kuollut.

Ruokailun jälkeisestä päivästä en muista juuri mitään, heikkenin nopeasti.

Kun kello löi kaksi ja koulupäivä päättyi, makasivat oppilaat enimmäkseen pyörtyneinä pitkin lattioita, näky toi mieleen sariinikaasuiskun. Ainoastaan lesbofeministiopettajat seisoivat pystyssä, aatteensa voimaannuttaneina.

Onneksi eräs luokkatoverini asui aivan koulun vieressä, tukien toisiamme onnistuimme hoipertelemaan hänen kotiin, josta soitin itkuisena nälästä isälleni; "isä tule hakemaan minut, kuolen, meidät pakotettiin syömään vain kasviksia tänään koulussa".

Niin suuri oli isäni hätä hänen nähdessään ainoan poikansa liki hengettömäksi kasvisruoalla kidutettuna, että hän nosti minut vahvoille, lihalla ruokituille, käsivarsilleen ja kantoi minut katumaasturiimme, joka oli jalkakäytävällä tyhjäkäynnillä.

Ajoimme suoraan tuttuun S-bonuskorttiravintolaan ja isäni huusi "Äkkiä!! Tuokaa lihaa! Poikaani on pakkosyötetty kasvisruoalla peruskoulussa!" muistan miten näin henkilökunnan järkyttyneet ilmeet puoliksi suljettujen luomieni välistä, eräs vanhempi tarjoilija pudotti lautasen lattialle ja hän kuiskasi "voi hyvä jumala, säästäisivät edes lapset tältä hulluudelta".

Onneksi keittiöstä lennähti ennätysnopeasti kaksi Tomahawk -pihviä jauhelihakastikkeella ja XXL-nakkimuki tuplapekonilla, söin ne pikatahtia ja kumosin samalla ison tuopin lihalientä.

Samalla kerroin isälleni ja ympärilleni kerääntyneelle henkilökunnalle koulun hirveyksistä, aloittaen salaa tarjotusta kasvishernarista.

Kertomukseni saivat aikaan lumipallomaisen efektin ja kasvisruokapäivät saatiin toistaiseksi peruttua.

Täytyy toivoa ettei tämmöinen kulttuurimarxistinen HULLUUS koskaan enää toistu.

lauantai 30. marraskuuta 2019

Kyrpänaamaeläkeläiset pihapoliiseina

Että tuli paha mieli kun jouduin riitaan pihapoliisin kanssa.

Mistä nämä eläkeläiset saavat virtaa raivota niin, että aneurysma pullottaa ohimoluun läpi? Ja mistä Paskanjauhannan Virallisesta käsikirjasta he hakevat iskulauseensa?

Jos mä saisin euron joka kerta kun seniorikansalainen on huutanut mun naamalle, niin että joudun tiskaamaan kuolat pois rilleistä, lauseen "ETKÖ OSAA LUKEA?" - samalla liikennemerkkiä osoittaen - niin voisin ostaa Belgian ja Fordin autotehtaat tuosta noin vain.

Mä olen kuullut sen niin monta kertaa, että voisin tarinoida tunnin verran erilaisista jatkotapahtumista. Noh, olkoot. Sen verran voin kyllä sanoa, että kun tämmöiselle paloauton punaiselle huutajalle sanoo "Voi kuulkaa kun liikennemerkkejä ei lueta, niissä ei ole tekstiä. Niissä on kuvia, ne pitää osata tulkita. Mutta kyllä minä osaan lukea, olen oikein ylioppilas", niin väri voi hyvässä tapauksessa vaihtua punaisesta valkoiseksi.

Toinen yleinen harhakäsitys pihapoliiseilla on, että jos auto ei liiku 40km/h niin auto on pysäköity. Minä joudun ihan viran puolesta ajelemaan milloin minnekin, yleensä pihoille ja "yksityisalueille". Todella usein paikalle singahtaa kyrpänaamaeläkeläinen ja aina, minä vannon kaikkien jumalten nimeen, aina eli JOKA KERTA, ensimmäinen lause on:

"Siihenkö meinasit jättää"

Yleensä en vaivaudu vastaamaan näille kretiineille, sillä linjani on etten neuvottele imbesillien ali-ihmisten kanssa.

Seuraavaksi alkaa vauhko huutaminen, siitä miten pysäköinti on kielletty.

Tähän vastaan yleensä kertomalla, että ne pienet erot ovat:

Pysäköity auto
- Auto on sammutettu
- Auto on lukittu (yleensä)
- Auton kuljettajaa ei näy missään
- Kolme edellistä ehtoa täyttyvät yli 10min ajan putkeen

Pysähtynyt auto
- Auto on käynnissä
- Auto ei ole lukittu
- Auton kuljettaja istuu ratin takana vittunaamaeläkeläisen huudon kohteena

Tämä selitys on toistaseksi purrut vain kerran niistä kymmenistä kerroista kun olen kuunnellut seniorikansalaisen vaahtoamista.

Ilmeisesti ihmisestä tulee jotenkin hullu kun tarpeeksi ikää kertyy? Minä en kykene näkemään maailmanloppua siinä, etttä joku ajaa pihaan viedäkseen paperin rappuun ja ajaa pois. Toisella vastaavan teon todistaminen räjäyttää limbisen järjestelmän.

Kun nyt tässä odottelen kahvin valmistumista niin naputellaanpa vielä yksi esimerkki mielenvikaisista eläkeläisistä.

Olin töissä Lapinlahdenkadulla. Kylppäriremontti. Minulla lupa pysäköidä pihalla, lupa oli näkyvillä. Pihaa "vartioimaan" oli saatu ParkkiPate.

Joka aamu minä tulin töihin, ajoin auton pihaan ja menin ylös piikkaamaan seiniä. Pihapoliisi soitti Parkkipaten, joka sakotti autoa. Lounaalla minä siirsin sakkolapun auton kojelaudalle ja kävin syömässä. Lounaan jälkeen pihapoliisi soitti Parkkipaten, joka sakotti. Sama toistui vielä illalla jos olin myöhään töissä.
Kolme viikkoa x 2-3 sakkoa päivässä. Teippasin ne tuulilasin sisäpuolelle kehykseksi.

Lopulta urakka oli valmis, kanniskelin viimeisiä koneita autoon kun taloyhtiön eläkeläissiipi lähestyi.

"Etkö poika osaa lukea?" kysyi porukan puhemies ja osoitti liikennemerkkiä. En vastannut.

"Et tainnut poika tietää, että täällä ei pihalla pysäköidä!"

Lastasin loput koneet autoon, vedin sivuoven kiinni ja katselin kääkkää. Kääkkä mulkoili takaisin.

"Sulla on nyt poika parit sakot sitten maksettavaksi häh häh hää! Mahtaa vituttaa?"

Otin ihmettelevän ilmeen kasvoilleni ja sanoin ukolle; "Ei...ei mua vituta. Miksi mua vituttaisi just nyt jokin asia?"

Ukkeli oli ihan ihmeissään, mutta keräsi luunsa ja ilmoitti "Eikö sua muka vituta noi kymmenet sakot? MINÄ olen aina soittanut Parkkipatelle!!"

Katsoin sakkoja, katsoin ukkoa, avasin autonoven, otin isännöitsijän allekirjoittaman pysäköintiluvan ja näytin sitä kääkälle.

Sitten selitin hitaasti, niin kuin tyhmälle lapselle:

Katsos nyt kyrpä, tämä on py-sä-köin-ti-lu-pa. Tämä tässä on isännöitsijän allekirjoitus. Mä menen nyt himaan ja alan ensi viikolla postitella näitä virattomia sakkoja isännöitsijä Makkoselle 1-2 kpl kerrallaan, firman kuorissa.

(Kerrottakoon, että Makkonen oli ehkä Suomen isoin ja vittumaisin isännöitsijä. Gorillan ruumis ja kujakissan luonto yhdessä somassa paketissa.)

Makkonen saa näitä pitkin viikkoa, kunnes lopulta laitan 15 viimeistä sakkoa yhdessä kirjekuoressa hälle, jatkoin selittämistä.

Makkonen saa varmaan sellaiset 9 richterin apinaraivarit ja menee lankoja pitkin Parkkipatelle. Parkkipatella tiedetään Makkonen ja huhu siitä, että tämä on jo kerran istunut taposta. Joten Parkkipatella kerrotaan välittömästi kuka sinne on soitellut useamman kerran päivässä, joka päivä, viimeiset kolme viikkoa.

Tässä vaiheessa persenaamalla alkoi väri vaihtua kalpeampaan suuntaan.

"Joten" jatkoin tyynen rauhallisesti, sanoisin että kahden viikon päästä, viimeistään, nää Parkkipaten "liikennemerkit" lentää huitsinvittuun täältä ja te saatte nauttia vapaasta pysäköinnistä täällä maailman tappiin asti.
Eläkeläinen oli mennyt aika hiljaiseksi tässä vaiheessa.

Hyppäsin autoon ja lähdin himaan.

Paikalleen kivettyneelle eläkeläiselle heitin vielä ikkunasta, ettei välttämättä kannata mennä yhtiökokoukseen seuraavaan pariin vuoteen, eikä ainakaan yrittää saada privaattiparkkipirkkoa tontille Makkosen aikana. Jos joku sellaista ehdottaa, niin Makkonen vetää numeron 47 puvunkengällään sellaisen potkun perseeseen, että sulla lyö pakarat käsipäivää ton sun naurettavan eläkeläislippiksen kanssa. Ciao vaan ja hyvää kesää!

torstai 28. marraskuuta 2019

Ilmastonmuutosdenialistit


Voisikohan joku kertoa minulle kiihkottomasti ja yksinkertaistaen minkä takia ilmastonmuu, anteeksi kasvihuoneilmiöstä uutisoiminen saa tietyn kansanosan, joka tunnetaan siitä ettei osaa kirjoittaa omaa äidinkieltä kovin hyvin, aivojen limbiseen järjestelmään aikaan samanlaisen oikosulun, kuin mitä kännykkään tulee kun sen upottaa kesäiseen järveen.

Onko mitään muuta tieteellisesti tutkittua faktaa kuten termodynamiikan peruslakeja, painovoimateoriaa, alkeellista matematiikkaa, pizza lihottaa tai miasma vastaan bakteeriteoria -teoriaa joka saisi massoittain kansalaisia hakkaamaan näppäimistöjään jäykin sormin, kertomaan koko maailmalle, että kun minä luulen näin ja tunnen samoin, niin tämä minun luulo on varmasti fakta. Ja naapurin Reijo oli kanssa samaa mieltä, että ”Mitkä vitun bakteeri-viirukset? Eihän niitä edes näe! Kyllä se flunssa tulee kylmästä ja kun sukat märkät. Varmasti on jottain homo saatio kaasuja niissä flunssa rokoteissa kun ei saa enää olla hetero ja marco pjursröm poies telekusta metsolat tilalle hyvää Viihdettä”.

Kuulemma juutalaiset omistaa Ylen. Yhdessä Jeff Bezosin kanssa, joka on liskoihminen. Helsingin Sanomat taas toimii suoraan salaisen KGB:n alaisuudessa, aivopesten ihmisiä ajattelemaan kuin ne kuvitteelliset punavihertaiteilijahipsterit joista minä humalassa puhun kun haluan olla näsäviisas.

Ilmeisesti on ihan oikeasti ihmisiä jotka uskovat näin. Tai siis tietävät. Heille juutalaiset ja reptiliaanit tosiaan omistavat Ylen, joka kieltää faktan että Suomesta ollaan tekemässä muslimivaltio. Ja Putin kirjoittelee Hesarin uutiset aamupaskalla ja nauraa myöhemmin olematonta partaansa kun ”massoittain ihmisiä aivopestään sillä propagandalla”.

Missä menee se ero, että päätyykö M1-lähete perstaskussa dorkalaan; kun näkee pieniä vihreitä ukkeleita vetämässä macarenaa sängynpäädyllä vai kun ihan tosissaan kirjoittaa nettiin: ”Hesari keksii taas uutisen ilmaston muutoksesta koska salaa simpeleelle rakennetaan 100 moskeijaa vantaalaisten työttömien sossumasseilla!!!111 VERINEN VALLAN KUMUOS NYT!!!!111”

Vai ovatko nämä ihmiset palkattuja trolleja? Missä uutinen, pieninkin, kasvihuoneilmiöstä (se on muuten se oikea sana) niin siellä nämä yhdys sana estyneet kertomassa, että ”ihan hapatusta koko asia, minä todistan sen jahka sataa lunta heh heh” tai ”Hiihoo hiihoo niin kauan kuin kiina käyttää hiili voimaa niin minun diebel volvo käy joka aamu TYHJÄ KÄYNILÄ 2H TUNTIA!”.

Ja ei niin vähäpätöistä uutista kasvihuoneilmiöstä, ettei siitä saataisi aasinsiltaa maahanmuuttoon.

90-luvulla oli sentään helppoa kun piti pelätä vain neljää asiaa. Että maahanmuuttajat vievät kaikki työt, tai kaikki sossumassit, tai kaikki naiset tai KAIKKI EDELLÄ MAINITUT.

Nykyään ei edes pelätä kohdennetusti mitään, pelätään vain niitä maahanmuuttajia itsessään, vaikka jokaiselle kelpaa kyllä maahanmuuttajataustaisen pizza, kebab, remontti, kotihoito ym. Silti pelottaa helvetisti. Kun ”ne” tulee tänne. Vittu tulkoot. Jos joku haluaa vapaaehtoisesti asua maassa, jossa viisi kuukautta kahdestatoista on yhtä nastaa kuin istuisi perse vedessä umpeenluodussa kaivossa, pääministerinä on Antti-vitun-Rinne, niin tänne vaan! Omat on kaamosmasennuksenne. Minä haluan Aruballe tai Etelä-Ranskaan.

Minulle saisi kyllä maksaa ihan kunnon liksaa siitä, että viitsisin istua himassa pierun hajussa, äfviitosta näpyttäen Hesarin ja Ylen sivuilla, että milloinka tulee taas ikävästi tiedemiesten tutkimuksia jotka pitää kaataa kertomalla todellinen totuus, se mikä naapurin Reijon kanssa Essolla sovittiin. Että kun ei sitä ilmastonmutosta oikeasti ole. (vaikka se on).

Maksetaanko näille liksaa? Onko jonkun tahon etu, että aina kun uutinen pomppaa esiin, on siellä Maukat, Liisat ja Antit kertomassa, että tämä ei pidä paikkaansa, silkkaa propagandaa?
Ja tosiaan miksi juuri ilmastonmuutos on tämä liki jokaisen nahan alle menevä asia?

Miksi ilmastonmuutos saa ihmiset aivan laukalle?

Mitä kivaa on ilmastonmuutoksen kieltämisessä? Irtoaako siitä jotain hupia ja hauskaa?

En ymmärrä.

tiistai 26. marraskuuta 2019

Opi arvaamaan ja ota parempia valokuvia!


Mikä tekee tilannevalokuvasta hyvän?

Sommittelu? Valotus? Rajaus? Ajoitus?

Vastaus: kaikki nuo.

Valotus on ainoa asia joka pitää päättää ennen kuvan ottoa, ellei kätesi ole kaksi hämähäkkiä. Suljinajan ja aukon herkkä suhde. Liike-epäterävyyden ja syvyystarkkuuden kompromissi.

Voit mitata sen joko silmällä, mittarilla tai kameralla. Kameran tapauksessa voit antaa kameran joko päättää toimia sen perusteella tai vain suositella hyviä aika & aukko -kombinaatioita.

Itse mittaan silmällä. Kamera ja mittari olisivat tarkempia, mutta silmä on nopeampi. Moni vannoo supertarkan mittarin nimeen. Moni vannoo myös kahdeksantuhatta ja enemmän euroja maksavan rannekellon nimeen, jonka tarkkuus on puoli sekuntia kuukaudessa tai puolessa vuodessa. Moni tarvitsee sitä kelloa ehtiäkseen bussiin, joka on määrätyssä pisteessä 2-10 min aikaikkunassa. Moni myös mittaa valotuksen kuva-alalta useista eri pisteistä saadakseen parhaan mahdollisen negatiivin. Metodissa on se hyvä puoli, että tarpeeksi hankalaa työtä luo ainakin illuusion siitä, että ollaan tuotettu paras mahdollinen negatiivi, vaikka näin ei välttämättä olisikaan.

Itse olen masentava tapaus, minulle riittää OK negatiivi.

Kun valotus, ajoitus, rajaus ja sommittelu kohtaavat, syntyy hyvä kuva.

Valotus on nyt käsitelty, rajaus hoituu vaikka pimiössä jälkikäteen ja sommittelu pitää vain opetella.

Kaikkein tärkeintä on kuitenkin ajoitus.

Valokuvauksen jumala, Henri Cartier-Bresson (tai kuten hänet myös tunnetaan ”ranskanmaan Keskis-Peksu”) on lanseerannut käsitteen ”ratkaiseva hetki” (engl. decisive moment). Kyseessä on hieman esoteerisen auran ympärilleen kehittänyt termi, joka itse asiassa summaa hyvin yhteen mikä tekee kuvasta hyvän. Se on otettu ratkaisevalla hetkellä. Ratkaisevalla hetkellä otettu valokuva toimii, vaikka valotus, rajaus ja sommittelut kusisivat.

Kuinka sitten saadaan otettua kuva ratkaisevalla hetkellä? Siis hetkellä joka ei ole juuri ennen ratkaisevaa hetkeä, eikä tietenkään heti ratkaisevan hetken jälkeen?

Arvaamalla.

Kyllä. Luit oikein.

Arvaamalla.

Nyt tässä vaiheessa alkaa verenpaine nousemaan lukijalla, joku saattaa kipata colajuomansa näppäimistön päälle raivonpuuskassaan ja tuhahtaa ”jätkä sössöttää jostain arvausleikistä.”

Mutta ehei. Otetaan esimerkki urheilusta, vaikka meille tutusta jääkiekosta. Katson aina MM-finaalimatsit jos Suomi pelaa. Viime MM-kisoissa maalissa oli Leijonajoukkueen Kevin Lankinen, hän oli kisojen paras maalivahti jos mitataan päästettyjä maaleja, eli vähiten niitä.

Hän on siis hyvä torjumaan kiekkoja.

Keskivertohyökkääjä vetää napakalla rannelaukauksella kiekon ilmaan kohti maalia nopeudella, jonka määrittelin juuri stetsonmetodilla, n. 70 kilometriä tunnissa. Aika lujaa siis, ei toki mitään sählypallon nopeuteen joka saattaa lähteä mailasta 150 km/h tai nopeamminkin.

70 kilometriä tunnissa on 19,44 metriä sekunnissa. Maalivahti nappaa kiekon ehkä puolen metrin ”tilaikkunasta” ennen kuin se on maalissa.

Miten nopeasti kiekko taittaa tuon puolisen metriä ennen maalia?

25 millisekunnissa.

Tuo on se aika jolloin kiekkoon pitää tarttua, todennäköisesti vielä nopeammin sillä tuo arvioimani ”puolen metrin tilaikkuna” on sellaisen ihmisen käsitys asiasta, josta ei tiedä mitään.

0.025 sekuntia.

Onko maalivahdilla Hämähäkkimiehen superkyky nähdä tilanne jotenkin hidastetusti? Tuskinpa eli suomeksi: ei ole.

Ja jos olisikin, eivät hermoimpulssit ehdi mitenkään välittyä silmästä aivoihin ja aivoista lihaksiin, jotta kiekko saadaan napattua hanskaan. Se ei ole mahdollista. 25 millisekuntia riittää sellaiseen lievään ynähdykseen kiekon suuntaan.

Kuinka hitossa maalivahti sitten kerta toisensa jälkeen nappaa sen 70 km/h etenevän kiekon lapaseensa???

Maalivahti arvaa. Hän arvaa, missä kiekko on, mistä se tulee, minne se menee ja toimii. Arvaaminen tapahtuu täysin tiedostamatta ja on vuosikausien harjoituksen tulos.

Arvaaminen ei aina ole summamutikkapeliä, rahapeleissä se yleensä on, mutta taitopeleissä ei. Arvaamista voi harjoittaa ja siinä voi kehittyä.

Golf on muuten ainoa pallopeli jossa ei tarvitse arvailla. Pallo on paikallaan ja sitä lyödään mailalla. Golf on urheilun vastine sille, että kuvataan studiossa kiinteitä esineitä.

Miettikääs sitä. Siis sitä arvaamista. Ja kehittykää siinä. Parhaiten tämä tietenkin onnistuu kuvaamalla ja kuvaamalla lisää. Harjoitus tekee mestarin, arvausmestarin.

sunnuntai 24. marraskuuta 2019

Tutkimusretki Kontulaan - EI HERKILLE


”Mellunmän kautta Kontulaan? Oletko hullu?”

Näin minulta kysyttiin kun kerroin suunnitelmistani tehdä päiväretki noihin pelonsekaisia tunteita nostattaviin itäisiin kaupunginosiin.

”Jätä kello kotiin. Äläkä katso ketään silmiin.” Näin minua ohjeistettiin.

Mielenkiintoni näitä uhkaavia lähiöitä kohtaan on vain kasvanut luettuani lehdistä niiden rappiosta ja dekadenssista. Maahanmuuttajajengit polttavat autoja ja mummot keittelevät kiljua kaupungin vuokra-asuntojen kellareissa. Työttömiä ja kielitaidottomia ihmisiä on kuulemma jo kuudennessa polvessa ja laitostuminen on yleisin sairaus heti päihdeongelmien ja metabolisen oireyhtymän jälkeen.

Sanomattakin lienee selvää, etten uskaltanut tuota matkaa taittaa jalan, saati polkupyörällä. Jopa markettitasoisella ”mountain bikella” liikkuminen olisi sama kuin kerjäisi teleskooppipamppua takaraivoon, moni hyväuskoinen kuntoilija onkin kuulemma menettänyt menopelinsä jätettyään sen vartioimatta Kontulassa.

Suunnitelmani oli selvä; Puotilan ja Vartiokylän kautta gettoon. Vartiokylä, tuo Helsingin Haukilahti, olisi viimeinen vaurauden linnake, olihan siellä Shellin huoltoasema sekä omakotitaloja. Karistin pääomatulojen tuoksun kintereiltäni ja tykittelin pitkin Humikkalantietä, siellä näin pizzeriaravintolan jonka nimi oli ”PIZZA SPEED” ja nauroin ääneen itähelsinkiläisten itseironialle, totta kai paikallinen ruokala viittaisi nimensä puolesta mättöön ja huumeisiin.

Laitoin varmuuden vuoksi rannekelloni ja muotiaurinkolasini hansikaslokeroon piiloon.

Mellunmäen metroasema lipui ohitseni ja bussipyskillä näin ensimmäisen pelätyn ”ulkomaalaisjengin”. Tai saattoivat he olla ihan vain ulkomaalaistaustaisia ihmisiä matkalla töistä kotiin. Tai turisteja. Konetuliaseet, käsikranaatit ja putkipommit loistivat toistaiseksi poissaolollaan, mutta hermostukseni kasvoi. Jatkoin eteenpäin ajamistani ja hiplasin kameraani siinä lapsellisessa toivossa, että uskaltaisin ottaa kuvan tästä legendaarisesta paikasta. Kun paikallisen Alepan pihaan kurvasi kaksi, Viron kilvissä olevaa, tummalasista farmari-audia, hermoni pettivät minut ja lähdin kohti Kontulaa. Väkivaltainen kaupan ryöstö oli jotain mitä en tahtonut todistaa.

Kontula oli kuitenkin se varsinainen kohde. Helsingin Detroit. Huumepääkeskus. Paikka jossa yhdeksän autoa kymmenestä seisoo tiiliskivien päällä, sillä narkomaanit ovat varastaneet renkaat ja myyneet ne rahoittaakseen huumeidenkäyttöään!

Kurvasin isolta tieltä pahamaineisen Kontulan ostarin kulmalle, täällä kuolee joka päivä kymmenestä viiteenkymmentä ihmistä pelkkiin drive by shootingeiden harhaluoteihin. Olin kovassa seurassa. Kovemmassa kuin olisin halunnut. Metroaseman pyörätelineistä minua tervehtivät sadat ja taas sadat fillareiden etukiekot, jotka olivat jääneet telineisiinsä kaarilukoilla muistuttamaan, miten tärkeää on lukita fillarit rungostaan ja kuinka sota huumeita vastaan oli (ainakin Kontulassa) hävitty.

Kämmeneni alkoivat hikoilla katsoessa väkivaltaisen oloisia ihmisiä ostarilla ja sen liepellä. Painoin auton keskuslukituksen päälle, sillä pelkäsin että jos hikiset käteni luistavat ratilla ja kolaroin, heräisin tiiliskivien päälle nostetusta autosta vaikka toista munuaista. Ja kelloani. Ja aurinkolasejani.

Lähdin kiertämään ostaria laajassa kaaressa, valmiina pakenemaan vauraaseen länteen mikäli sorretun vähemmistön kansannousu manifestoituisi esiin. Joka paikassa näin rappiota, kuten komeita seinämuraaleja ja eläkeläisiä, jotka partioivat katuja ihmisten hakkaamiseen sopivat kepit käsissään.

Linnut kerääntyivät valtavaksi raakkuvaksi parveksi, joka muodosti pedon merkin talvipilviselle taivaalle. Minua pelotti. Veri tuntui hyytyvän suonissani. Olin ehkä liian uhkarohkea kun lähdin Kontulaan vuoden 2004 Hondallani. Paikalliset primitiivit eivät välttämättä suhtautuneet suopeasti autostani hehkuvaan noblessiin ja bling blingiin. Espoolaisten sarjayrittäjien blogeista olin lukenut, että sosiaalituilla ei kovin kummoisia autoja ostettu.

Kierrokseni vaikutti päättyvän jälleen ostarille, olin jo kerran selvinnyt tuosta no-go-zonesta, joten en lähtenyt uhmaamaan kohtaloni vaan käännyin Alepan, jota ei kumma kyllä oltu poltettu, kohdalta Kivikonkaarelle. Näin pelottavia asioita, kuten Starkin pakettiauton jonka keulassa oli mojova kolhu, ilmeisesti paikalliset vasemmisto-antifa -huligaanit olivat päättäneet panna plutokratialle kerralla stopin? Hengenahdistusta aiheuttivat myös mystiset kiviveistokset, joiden arvelin olevan paikallisten ulkomaalaistaustaisten epäjumalain palvontapaikkoja. Näin myös liiketilan joka rispaantuneine mainosteksteineen väitti olevansa ”Tobacco store”. Näin härskiä eufenismia kannabiskaupalle en ole koskaan nähnyt, mutta ihmekös tuo sillä kuulemma edes poliisi ei uskalla Kontulaan mennä joten huumelordit pyörittävät bisneksiään täysin avoimesti.

Onneksi reitti kotiin Kivikon kautta oli selvä ja ykköskehän alitettuani uskalsin laittaa jo kellon ranteeseen ja kaivaa kuskin penkin alta ruotsia puhuva Tomtom -navigaattorini, joka opasti minut kotiin.

Ehkä joskus rohkaisen mieleni ja teen kunnollisen tutkimusmatkan Kontulaan. Jalan. Sitä varten täytyy tehdä vähän taustatyötä, mm. selvittää mitä puheenaiheita tulee välttää ja hankkia jostain masentava tuulipuku jotta voi paremmin sulautua alueen primitiiviasukkaisiin.

Perinteistä kontulalaista arkkitehtuuria, maalaamattomasta betonista on helppo saneerata luodinreiät, räjähdysten noki ja huumekauppiaiden veri pois.

torstai 21. marraskuuta 2019

Numerot elämässä


Numerot kulkevat käsi kädessä vanhenemisen kanssa, mitä vanhemmaksi tulet, sitä enemmän ja monimutkaisempien numerosarjojen kanssa sitä joutuu elämään.

Ensimmäisiä opittuja numeroita ovat numerot yhdestä kolmeen, ja sitten yhdestä viiteen ja niin edelleen. Lukumäärää osoitellaan ensin sormilla, niillä pärjää pitkälle. Varpaat voi ottaa avuksi, mutta se vaatii sukkien ja kenkien poisottoa tai todella hyvää mielikuvitusta.

Parivuotiaalla ei vielä aukea ymmärrys numeroiden konseptin päälle, mutta kolmevuotiaasta eteenpäin numeroilla on jo rooli. Niiden avulla tiedetään ihmisen ikä, eli syntymäpäivä. Päälle kolmekymppiselle ikä tosiaan on vain numero, mutta nelivuotiaalle on todella tärkeää, onko hän neljä vai neljä ja puoli. Viisivuotiaalle neljä ja puolivuotias on kakara ja nelivuotias vauva. Päälle kolmekymppiselle (puhun siis itsestäni) kaikki alle 10-vuotiaat ovat ”kakaroita” ja kaikki 10-20 vuotiaat teinejä. Sitä vanhemmat ovat pääasiallisesti sitten vain lapsellisia.

Ensimmäisiä numeroita ihmiselle on siis oma ikä ja jokainen joka on nähnyt miten nelivuotias näyttää sormillaan ylpeänä omaa ikäänsä, tietää miten tärkeästä asiasta on kyse.

Seuraavaksi todennäköisesti opitaan laskemaan päiviä, yleensä seuraavaan karkkipäivään. Tämä on myös se hetki kun ihminen oppii ajan suhteellisuuden; karkkipäivä kestää sekunnin, sitä edeltävät kuusi päivää ikuisuuden.

Kellossa on numeroita, monta. Pian nekin on opittu. Myös kavereiden määrä voidaan laskea.

Numeroita kertyy yhä kiihtyvämmällä tahdilla, mitä vanhemmaksi ihminen elää.

Minun lapsuudessa ei ollut kännyköitä, enkä ainakaan minä kantanut mukanani muistikirjaa tai pientä puhelinluetteloa. Numerot piti osata ulkoa jos mieli kodin ulkopuolelta soittaa jonnekin. Ja hyvin niitä muistettiinkin, parhaimmillaan useita kymmeniä. Nyt ne numerot on kauan aikaa sitten unohdettu.

Koulussa opetetaan matematiikkaa, siinä vasta on numeroita. Moni menee kouluun toiselle paikkakunnalle, tulee uusia osoitteita ja bussireittejä.

Muuttaessa muuttuvat myös ne elämän tärkeät numerot, talon numero, postinumero ja mahdollisesti asunnon numero. Kun on aika aikuistua ja muuttaa omilleen, tulee elämään erilaisia numeroita kuin ilmaisesta kylkiäisämpäristä kaataen. Tilinumero, kotivakuutuksen asiakasnumero ja aikakauslehden tilaajanumero. Omistusasujaa saattaa kiinnostaa osakenumerot, asuntolainansa loppusumma ja auton omistajan on hyvä tietää rekisterinumeronsa.

Moni tahtoo aikuiseksi muututtuaan lisääntyä, syntyy lapsia. Jos haluaa vaikuttaa kunnon vanhemmalta, on suotava tietää lasten lukumäärän lisäksi myös heidän ikänsä. Tässä kohtaa muuten nollautuu vähän päälle kolmekymppisen tapa tarkastella kaikkia alle 25-vuotiaita kahtena, kymmenen vuotta kattavana ikäryhmäkokonaisuutena. Yksivuotias on aivan eri asia kuin kolmevuotias. Lasten mukana tulee ihan oma sortimenttinsa numeroita joiden kanssa pärjätä.

Elon syksyssä numeroista jaksetaan muistaa vain ne tärkeimmät, lasten ja lastenlasten lukumäärät ja iät. Moni muistelee kuinka monta eri sairautta on. Toiset laskevat lääkkeitään.

Valitettavan moni laskee eläkettään ja toivoo sen riittävän.

Numerot ovat tärkeitä. Ne liittyvät elämään.

lauantai 9. marraskuuta 2019

Valokuvaamista ison negatiivikoon kameralla (8x10)


Viime keskiviikkona olin kuvaamassa parin muun harrastajan kanssa ns. "sliding box" isoformaattikameralla.


Kotitekoinen kamera ja kinofilmikamera kokovertailuksi

Ikinä en ole isolla formaatilla kuvannut, olin kuitenkin nähnyt kuvia sellaisista kameroista, joissa on takana mattalasi jonka avulla sommittelu ja rajaus tehtiin, ja kiinnostus tämmöisellä laitoksella kuvaamiseen oli kova. Kun kaverini Lauri kysyi minua tähän kuvausprojektiin mukaan, lähdin tietenkin mukaan.

8x10 kameralla kuvaaminen on valokuvaamisen raskasta sarjaa. Kamera on iso ja painava, sitä ei huvikseen kanniskella. Pystytys vaatii vakaan jalustan (eli ison raskaan) ja mielellään kaksi ihmistä. Kolmeen pekkaan homma sujui vauhdikkaasti. Jonossa kuin köyhän talon porsaat me etenimme; minä ja kaverini Miikkali kannoimme jalustaa sekä huumekauppiaiden suosimaa putkikassia jossa oli kamera, kuvaamiseen sopivia tykötarpeita ja Laurin läheisen peruskoulun näytelmäkerhon lavasteista varastama ”talvinen maisema” vahakangas, joka nakattiin bätmänviitaksi tarkentajan ja kameran bärssipuolen ympärille. Teko joka vaati muuten napakkaa otetta ja ruista ranteeseen Katajanokalla kuvatessamme 4 boforin suolaisessa merituulessa.

Keliolosuhteet olivat muutenkin haastavat, paitsi että oli pimeää, myös tuuli ja oli pakkasta. Yhden kuvan ottamiseen kaikkine työvaiheineen menee helposti 10 minuuttia jos ei höslää ja mikäli asetelmaa ei ole etukäteen mietitty niin varttitunti on kallellaan hyvin äkkiä. Ilman pitkiä kalsareita ja Miikkalin repusta ”löytämääni” rommipulloa olisin varmasti jäätynyt hengiltä jo toisen kuvauslokaation kohdalla.

Miten tarkennus sitten toimii tuollaisen kameran kanssa? Lauttasaaren ala-asteen joulunäytelmään kuuluvan kankaan alla istuu kuvan ottaja, taiteilija itse, polvillaan maassa nöyränä, puristaen kangasta napakasti kameran ympärille ja samalla mattalasille piirtyvää kuvaa tutkien. Tarkennuksen tuplatriplatarkistaa mieluiten luupilla, mutta hyväsilmäiset pärjäävät ilman apuvälineitä. Taiteilija huutelee sitten ohjeita kaverille/kavereille jotka liikuttavat kameran etuseinää eli linssilautaa eteenpäin ja taaksepäin. Liikevara on joitain senttejä ja toleranssi joitain millejä joten yleensä etulautaa vaan rynkytetään summamutikassa suuntaan ja toiseen ja tarkentajan tehtävä on karjua ”IRTI!” keuhkojensa pohjasta merkiksi sille, että haluttu tarkennus on saavutettu.

Tämän jälkeen mitataan valotus, lasketaan resipookki, ollaan kovasti pöyristyneitä tarjotusta valotusajasta, sovitaan että kuvataan isommalla aukolla kun jaloista on jo lähtenyt tunto ja Miikkali hourailee pakkasenpuremana jostain kadonneesta lompakosta ja rommipullosta. Tämän jälkeen laitetaan sekuntikelloon aika, suljin T-asentoon ja räps.

Olen em. herrojen kanssa samaa mieltä että tämmöinen porukalla valokuvaaminen on kyllä hauskaa, hauskempaa kuin yksin kuvaaminen MUTTA! Myös hauskempaa kuin joukolla kuvaaminen omilla kameroillaan. Yhteistyössä on voimaa ja tämmöiset taideprojektit jossa sormet kohmeisina porukalla pystytetään todella huolellisesti maalattua kotitekoista kameraa, tuulessa joka meinaa viedä parran mennessään, keliolosuhteissa joissa kaikki muu paitsi glögin nauttiminen sisätiloissa lasketaan masokismiksi, ovat omiaan hitsaamaan harrastajia yhteen. Kiitoksia vain arvon herroille tästä reissusta.

Onhan siinä jotain kun kovalla työllä saadaan kamera pystyyn ja sitten seistään sen edessä tuulisuojana, ettei laite heilu puolentoista minuutin valotusajan aikana, ja siinä seistessä viereen tulee japanilainen turisti, paljain päin, joka nappaa saman näkymän digipokkarillaan ja jatkaa matkaa.




Pohjoisranta on kuvattu Uspenskin katedraalin juurella aukolla f16 ja ajalla 1min 25s



Hakaniemi on kuvattu Siltavuorenpenkereeltä, psykan laitoksen ”terassilta” aukolla f11 ja ajalla 1min 10s.


perjantai 25. lokakuuta 2019

Jos autoilijat käyttäytyisivät kuin pyöräilijät, yksiosainen näytös.

Esinäytös;

Jarmo Jalankulkija työntää lastenvaunujaan yksisuuntaisen kadun vieressä kulkevalla jalkakäytävällä, hän on ajatuksissaan, mutta havahtuu sitten jalkakäytävällä kohti ajavaan autoon. Auto lähestyy vääjäämättä reilua kävelyvauhtia ja alkaa pian tööttäilemään. Autoa kuljettaa hurjistuneelta näyttävä Aleksi Autoilija. Lopulta auto pysähtyy 50cm päähän lastenvaunuista ja pitää tööttiä pohjassa, kuin ihmeen kaupalla, rattaissa oleva lapsi ei herää!

JJ: Hyvä mies, mitä te teette?

AA: Mene vittuun!

JJ: Anteeksi kuinka?

AA: Mene nyt VITTUUN siitä! Onko sulla kuulossa vai ymmärryksessä vikaa? Mä tööttäsin jo sata metriä sitten!!

JJ: Siis tää on jalkakäytävä!

AA: Jalkakäytävä, jalkakäytävä... OLETKO SÄ JOKU VITUN POLIISI?

JJ: Siis et sä voi tässä aja..

AA: Vittu mikä kyläpoliisi. Vahdit täällä saatana kuka saa ajaa ja missä. Mene nyt vittuun siitä!

JJ: Siis kuinka sä voi oikeuttaa AUTOLLA ajamisen ja vielä noin lujaa, tässä JALKAKÄYTÄVÄLLÄ. Tossa menee ajorata vieressä.

AA: *puhaltaa nenäänsä* Toi on yksisuuntainen, mä olen menossa tonne. *Aleksi osoittaa väärään suuntaan yksisuuntaista katua*

JJ: No sit sun pitää ajaa jotain muuta kautta, daa?

AA: Tää on just vittu tätä paskaa. Nää autotiet Stadissa on aivan paskaa, ne alkaa jostain ja päättyy jonnekin muualle. Sellaisia vitun pätkiä ja osa yksisuuntaisia. Ei näistä kukaan pysy jumalauta kärryillä. Sit kun koitat jonnekin päästä niin tommonen vara-derrick on täällä huutamassa jalkakäytävää.

JJ: Minä en tästä jalkakäytävältä ajoradalle mene, että sä pääsisit tolla autolla jatkamaan, ole ystävällinen ja käännä ajoneuvosi ja aja liikennesääntöjen mukaan pois.

AA: Haista vittu!

Aleksi ohjaa autonsa ajoradalle ja jatkaa yksisuuntaista katua väärään suuntaan, vähän ennen seuraavaa risteystä vastaan tulee auto joka väläyttää valojaan Aleksille joka ohjaa autonsa tien oikeaan laitaan jossa on pysäköityjen autojen välissä tilaa. Vastaantulevan auton kuljettaja ajaa ohi ja tekee kansainvälisen ”mitä vittua tapahtuu” -merkin heiluttamalla molempia käsiään ilmassa. Aleksi kiroaa ja lähtee liian rivakasti liikkeelle naarmuttaen autoaan pysäköityyn autoon. Aleksi huutaa autossaan ja takoo nyrkeillä rattiaan. Sekä vastaantulleen auton kuljettaja, että Jarmo Jalankulkija eivät pysty ymmärtämään mikä Aleksin ongelmana on. Miksi hän ei vain voisi ajaa liikennesääntöjen mukaan ja välttyä monelta harmilta.

lauantai 21. syyskuuta 2019

Harrastuksiin menevä raha on aina arvosteltavissa


Harrastukset ovat tärkeitä, niiden avulla voi vahvistaa omaa identiteettiään ja tuulettaa aivojaan. Kyse on ajan ja rahan käytöstä johonkin mielekkääseen.

Olen omien harrastuksieni kautta törmännyt ilmiöön, jossa jos nyt ei suoraan paheksuta, niin ainakin vähän karsastetaan harrastuksiin käytettäviä rahasummia. Toisessa ääripäässä ovat kamarunkkarit jotka repostelevat hankinnoillaan, he pääsääntöisesti edustavat kansanosaa jolla on enemmän rahaa kuin sivistystaso edellyttäisi.

Hyväksyttyjä harrastuksia jonne rahaa voi heittää kuin ihmisuhreja Moolokin kitaan ovat lasten harrastukset. Toki näissäkin on pieniä harrastekohtaisia eroja.

Sellaisia harrastuksia joita on suorastaan pakko kritisoida, ovat lievästi elitistisen leiman alle kuuluvat veneet, golffaus, matkustaminen ynnä muut sellaiset joita rikkaat Westendiläiset tekevät hymyillen hampaat hohtavina kaikkien vasemmistolaisten painajaisissa.

Minä harrastan kameroita ja valokuvaamista. Filmille. Tämä on kuulemma kallis harrastus. Ihmiset ovat sanoneet minulle, että filmille kuvaaminen on kallista. En tiedä luulevatko he, etten tiedä harrastukseni hintaa vai kuvittelevatko he olevansa sellaisessa asemassa, että voivat päättää rahankäytöstäni.

Minun harrastukseni on kuitenkin kesyä kamaa niihin verrattuna, jotka harrastavat ison koon kameroita tai keräilijöiden ansiosta hintakuplaan noussuita kameroita. Näillä ihmisillä harrastukseen palaneet rahat mitataan tonneissa minun kymppien ja satasten sijaan. Tai jos puhutaan ihmisistä jotka harrastavat vaikka museoautoja tai -moottoripyöriä.

En tiedä miksi ihmiset kokevat oikeudekseen kommentoida toisten ihmisten rahankäyttöä kun kyse on harrastuksista. Ei kukaan puhu tuomitsevaan sävyyn Liisasta joka tunkee 40-100€ päivässä hedelmäpeliin S-marketin aulassa. Jumalauta ne on Liisan rahat ja Liisa käyttää ne just niinku haluaa! Entäs Janipetteri joka dokasi ensin työnsä ja sen jälkeen vanhempiensa kolmion Helsingin Herttoniemessä? Ei kukaan sano, että ”vitsin Janipetteri, olisi ottanut sen asunnon, rempannut, myynyt reilulla voitolla ja ostanut summalla 3-5 uudiskohdetta kasvukeskuksista ja ryhtynyt elämään pääomatuloilla!” eihän kukaan edes sano, että vittu se Janipetteri on tyhmä ja juoppo!

Sitten kun likainen hippi säästää puoli vuotta ostaakseen 200€lla japanilaisen kameran vm-78 niin ensimmäiset kommentit ovat; KAKSI SATAA VITUN EUROA VANHASTA KAMERASTA JOKA PAINAA JA ON RUMA? HULLU!

Virallinen linjani onkin ollut jo pitkään, etten ”muista” kameroideni hankintahintaa.

Moni ihminen sanoo, ettei hänellä ole rahaa harrastaa. Rahaa on kuitenkin laittaa uhkapeleihin, alkoholiin, lomamatkoihin, ravintoloihin, levyihin, elokuviin, suoratoistopalveluihin, lehtiin ja mahdollisesti tatuointeihin. Ja ehkäpä tupakkaan 7,70€ joka päivä. Kukaan ei kuitenkaan koskaan käskisi optimoimaan rahankäyttöään arkielämässä jotta rahaa jäisi säästöön. Tai niihin harrastuksiin. Sen sijaan jos akuutti rahapula iskee, niin ensiksi kehotetaan/ajatellaan että jätetään harrastukset sikseen.

Harrastukset ovat hyviä eikä niihin ole pakko käyttää rahaa. Parran kasvatus on hyvä ja halpa harrastus. Tai kävely. Kaikkein fiksuinta olisi harrastaa sijoittamista. Lopettaa vaikka se tupakointi ja laittaa 7,70€ päivässä rahastoon.

torstai 19. syyskuuta 2019

Internet on pilalla


Jeesus sai ramman kävelemään, mutta internet sai idiootit keskustelemaan.

En ole huvittunut. Olin aktiivinen internetin käyttäjä viime vuodet. Vuodet 2003-2007 elin kokonaan ilman tietokonetta, ihan vain kokeeksi. Ja pärjäsin hyvin. Nyt voisi kokeilla elää neljä vuotta ilman sosiaalista mediaa. Tai vaikka loppuelämänsä.

Some on pilalla. Pelkkää paskaa tilalla. Ääripäät huutavat tuuleen niin, että tavallinen tallaaja hukkuu sinne jonnekin. Amerikoista apinoitu mielensäpahoittaminen on rantautunut tänne Suomeen korvannut maalaisjärjen tyystin, samalla kuin varkain tunteet ovat korvanneet faktat.

Ja samalla keskustelu on tapettu ja sen vielä hyytymättömään verilammikkoon on pystytetty kilpahuutamisen alttari.

Sanotaan, ettei mitään saa enää sanoa. Päinvastoin. Ongelma nykyään on se, että aivan kaiken saa sanoa. Konteksti ja sisältö eivät ratkaise, vaan se kuka sanoo.

Suorastaan haitallista misinformaatiota saa sanoa, kunhan sen tekee oikeasta näkökulmasta. Esimerkiksi sähköyliherkät ja homeopatiaan hurahtaneet kertovat auliisti faktoja, joilla ei ole mitään tieteellistä näyttöä, kovina faktoina. Kuulemma syövästä voi parantua jos tekee ajatusharjoituksia. Samaten saa sanoa, että kaikki miehet ovat uhka.

Jos näitä ajatuksia vastaan ”käy hyökkäykseen”, sortuu nettikiusaamiseen ja vihapuheeseen. Sokerivesi ei välttämättä tapa syöpäsoluja joten niin saa sanoa, mutta jos sanoo sokeriveden nimeen vannovaa ääliöksi, on sortunut nettikiusaamiseen. Eivätkä kaikki miehet raiskaa, mutta ei niin saa sanoa. Tai jos sanoo, niin se on miesselittämistä (näistä keksityistä termeistä myöhemmin lisää)

Hyvä tapa (ja hyväksytty tapa) puhua kovinkin jyrkästi on sanoa se kysymyksen muodossa. Kun Maria Petterson ”kysyy” Twitterissä; Miehet, pelottaako asia X? On sanoma ”Nyt miehiä pelottaa”, paitsi että ei ole. Peesaushuuto on melkoinen ja miesten kieltävät vastaukset ovat selkeä osoitus patriarkaatin orastavasta sortumisesta.

Vielä kun joku näyttäisi sen patriarkaatin, että missä se on ja miltä se näyttää.

Jos kuka tahansa mies twiittaisi: Naiset, miksi ette osaa taskuparkkeerata? Kyseessä olisi misogynistinen hyökkäys naisia kohtaan.

Sanojan sukupuoli ja sosiaalinen asema ratkaisee kuinka hyväksyttyä on sanoa yhtään mitään. Olen viimeisen puolen vuoden aikana nähnyt, ihan vakavasti otettavilta omalla nimellään olevilta twiittailijoilta, muun muassa sellaisia twiittejä, että jos kaikki miehet tapettaisiin niin kadulla uskaltaisi liikkua, tai että jos kaikki rikkaat ryöstettäisiin putipuhtaiksi ja Espoon Westend tuhottaisiin ydinaseilla, niin oikeus tapahtuisi.

Lienee selvä, että kukaan ei voisi ikinä sanoa, että saataisiinpa kaikki naiset pois liikenteestä tai ulkomaan kansalaiset pois kaduilta syyn X vuoksi, joutumatta lailliseen edesvastuuseen. Mutta hei, tapetaan kaikki miehet!

Edellinen blogipostaukseni käsitteli köyhien syömistä, se oli kirjallinen vastine Ylioppilaslehden ”raflaavalle” kolumnille joka käsitteli rikkaiden syömistä ja jonkinlaisen oikeuden tapahtumista. Tuon kolumnin pohjalta näin itseään vasemmistointellektuelleina pitävien ihmisten sortuvan mitä massiivisimpaan hybrikseen. Sellaiset ihmiset, jotka eivät pystyisi edes loukuttamaan rottia, voimafantisioivat verikekkeireistä joissa rikkaat teurastetaan ja heidän omaisuus sosialisoidaan.

Tämä on ihan sallittua ajattelua. Eikä kukaan sitä kritisoinut, minua lukuun ottamatta. Jos joku jolla olisi ylioppilaslehden näkyvyys tekisi vastaavan jutun siltä kantilta, että lakkautetaan sosiaaliturva ja annetaan vain menestyneiden selvitä, tämä lennätettäisiin käräjäoikeuteen nanosekunnissa.

Mitä sitten jää jäljelle sosiaalisesta mediasta? Ei mitään. Hajuton ja mauton tavallinen kansa lopettaa sen käytön ja jäljellä ovat ääriaktivistit. Sammakko Pepe -profiilikuvalla olevat rasisti-vajakit sekä paremmisto, eli poliittisesti korrekti siipi. Kaksi valtavaa kuplaa.

Keskustelu voidaan tappaa usein eri asein. Somessa keskustelua pyrkii ohjaamaan äänekäs vähemmistö, jota kutsun ”paremmistoksi”. Kyseessä on poliittisesti korrekti ryhmittymä jota kuvaa englanninkielinen termi Social Justice Warrior, eli SJW. Suomeksi nämä tunnetaan nimellä mielensäpahoittajat ja puolestaloukkaantujat.

Nämä ihmiset hautuvat omassa kuplassaan kuten bakteerit paiseessa. Heillä on pyrkimys elämään utopiassa jossa ketään ei loukata koskaan ikinä millään tavalla. Rehellisesti en usko heidän olevan kosketuksissa reaalimaailmaan millään tavalla.

Oikean maailman lainalaisuudet toimivat myös sosiaalisessa mediassa. Paras tapa tappaa keskustelu, on osoittaa ettei vastapuoli osaa edes kieltä tai terminologiaa ja täten ei ole edes kelvollinen käymään diskurssia.

Kehoitukset ”perehtyä asiaan” ovat tämän toimintamallin mukainen ja ehkä yleisimmin tunnettu lausahdus.

Vasemmistolaisiksi ja feministeiksi itsensä ilmoittavat pyrkivät usein suitsimaan keskustelua, joka on koko somen peruskivi, viljelemällä passiivisaggressiivisesti erilaisia vakavalta kuulostavia termejä kuten ”kognitiivinen dissonanssi” tai ”ableismi”, jonka tarkoitus on osoittaa, ettei vastapuoli tiedä mistä puhuu ts. keskustelu on turha. Näitä termejä vastaan ei pysty puolustautumaan, sillä pyrkimykset osoittaa väite vääräksi voidaan kumota seuraavilla tavoilla:

Yleisimpiä tapoja lopettaa vastapuolen keskustelu on piilotetut ad hominem loukkaukset, kuten miesselittäminen ja setämiehittely. Myös olkiukon huutaminen on suosittua.

Nyrkkisääntönä tuntuu olevan se, että ensin luetaan sosiaalista mediaa kuin piru raamattua, keksitään sieltä jotain mistä loukkaantua, huomautetaan tästä alkuperäiselle keskustelijalle ja jos ja kun tämä puolustautuu, vedotaan sukupuolen, iän tai yhteiskunnallisen aseman perusteella näköalattomuuteen (setämies, miesselittäminen, hauras maskuliinisuus, toksinen maskuliinisuus, etuoikeudet, toimihenkilö) tai olkiukkoon jonka jälkeen voidaan todeta, että eihän tämä edes tiedä mistä puhuu. Moni laittaa vielä varmuudeksi blokin päälle tai jos alkuperäinen postaaja erehtyy vielä vastaamaan, voidaan kuitata passiivisaggressiivisella ”Jahas kiitos. Hyvät jatkot.”

Mitään sananvapautta ei enää ole olemassakaan. Jokainen lause ja sana tulee stilisoida siten, ettei kukaan vain loukkaannu siitä. Eikä vitsejä saa kertoa. Ihmiset eivät pysty enää hallitsemaan omia reaktioitaan, joten jokainen joutuu nykyään hallitsemaan ulosantinsa 110% tehokkuudella.

Ja vitsit. Niitä ei tosiaan parane heittää ilmoille enää missään. Mieluiten korkeintaan omalle isälle pimeässä autotallissa, eikä mielellään silloinkaan, ettei kukaan vain loukkaannu.

Sosiaalisessa mediassa vitsien kertominen on kuin ampuisi itseään jalkaan. Sellaista huumoria ei olekaan, joka ei pikkaisen, häviävän pienen määrän, kirpaisisi jotain ihmistä tällä pallolla. Ja tämän häviävän pienen kirpaisun vuoksi ihmiset ovat valmiita päivystämään vaikka maailman tappiin asti, jos vain suinkin pääsisivät osoittamaan vitsin kertovan olevan ”ableistinen etuoikeutettu setämies”.

Sosiaalisessa mediassa jonkinlaista kunnioitusta nauttiva, itseään menestyneenä koomikkona pitävä kroonisen pilviveikon näköinen miesoletettu tuli kerran, valehtelematta, jakamaan jonkinlaista ”keltaista korttia” minulle vitsistä jonka olin kuulemma varastanut.

Eli kerrataan: Sosiaalisessa mediassa aikuinen mies tulee kertomaan toiselle aikuiselle miehelle, että tämän kertoma vitsi on ollut sekä Kevätpörriäisessä, että Kilon poliisissa, ja täten hän on varas.

Tämä tosielämän, hieman muunneltu, esimerkki voisi olla suoraan Pahkasiasta. Sain myöhemmin anteeksiannon tältä koomikolta. Huom! Minulle MYÖNNETTIIN ANTEEKSIANTO, tyypiltä jota en ole koskaan nähnyt saati kuullut. Hän myönsi minulle anteeksi tuon vitsin, mutta muistutti kuitenkin että olen saanut virtuaalisen läpsyn sormille aiemmista vitseistäni jotka ovat edustaneet hänen sanojensa mukaan ”punch down -komiikkaa”.

En tiedä onko tämä koomikko saanut Jumalalta jonkinlaisen mandaatin toimia sosiaalisen median vitsipoliisina vai onko hän hullu, mutta pidin tilannetta hälyttävänä. Yritin kysyä, että mitä tämä ”punch down -komiikka” on, mutta kuulemma alan terminologia kääntyy huonosti suomeksi koska ”se kaikki on niin uutta”.

Faktahan on, että punch down comedy ei suoraan käänny suomeksi yhdeksi sanaksi koska se on tosiaan osa tätä viimeisen kahden vuoden aikana keksittyä mielensäpahoittamisen, aaltoa joka on suoraan apinoitu Yhdysvalloista. Aivan samalla tavalla kuin 95% suomalaisten tubettajien sisällöstä on suoraan apinoitu Yhdysvalloista.

Kun vuosikymmenen vaihteessa puhuttiin pehmeiden arvojen rantautumisesta elämään, niin ainakin minä käsitin sen siten, että tulos-tai-ulos -mentaliteetti, turbokapitalismi ja perinteinen mieskuva armeijan käyneestä, puhumattomasta ja itkemättömästä miehestä joka tykkää jalkapallosta saisivat väistyä ja tilalle tulisi jotain parempaa.

Näin ei valitettavasti käynyt. Sen sijaan saimme valtavan määrän aikuisia vauvoja jotka eivät pysty hallitsemaan omia tunteitaan ja reaktioitaan, velttoja vätyksiä jotka luulevat olevansa mielenterveysongelmaisia ja yhteiskunnan jossa mieluummin myötäillään maailmanloppuun asti, sen sijaan että joku edes joskus löisi nyrkin pöytään ja sanoisi ”nyt vittu naama kiinni ja kuuntele”.

Mitä olen itse tätä pelleilyä nyt katsonut, olen tullut siihen lopputulokseen, että koko sosiaalinen media on nykyään aivan turha, ihmiset pilasivat sen. Se käy ylläpitovälineeksi kiinnostaviin ihmisiin, mutta se siinä. Ei minulla ole kiinnostusta katsoa miten sanomisiani revitellään kontekstista irroitettuna ja kuinka kavereitani riepotellaan siinä samalla siksi kun olen joskus kuusi vuotta sitten heittänyt jonkun ruotsalaisvitsin ja nyt olen maailman suurin rasisti ja ”punch down komiikan” kruunattu kuningas.

Dorkat ovat voittaneet, tavallinen ihminen ei viitsi enää työpäivän jälkeen katsoa sellaisten ihmisten pätemistä joilla on CV:nsä kirjoittaa vain sukupuoli ja kyky ajaa fillarilla.


- Kirjoittaja on sekakäyttäjä ja liikemies.



maanantai 16. syyskuuta 2019

Syödään köyhät

Hyvispisteitä saavat kaikki jotka puhuvat äärimmäisen rikkauden lakkauttamisesta. Mutta mitä jos ottaisimme tavoitteeksi äärimmaisen köyhyyden lakkauttamisen? Väkipakolla.

"Menkää saatanan juopot töihin!"
- Minä avoautosta käsin terassilla istuville ihmisille

"Mitäs vitun kulueriä sadevesi on tänne huuhdellut?"
- Edelleen minä soittoruokalan aulassa paikallisille taiteilijoille

Tavalliset ihmiset tuovat vain hiekkaa pankin lattialle ja me emme halua hiekkaa pankin lattialle, sanoi todistetusti Nalle Wahlroos joka on tunnettu pahis, sillä sen lisäksi että hän näyttää suomenruotsalaiselta pankkiirilta, hän jumaliste on suomenruotsalainen pankkiiri. Ja lisäksi hän on vastaanottanut maalataloustukea vaikka onkin vauras eli rikas eli pahis.

Olen aina miettinyt, että keneltäköhän Nallen maataloustuet ovat pois? Yleisestihän tunnettu fakta on, että varallisuus eli raha, on määrätynkokoinen suure. Jos jollain on paljon, jollakulla muulla on vähän. Kun joku rikas tienaa satkun, jossain joku köyhä köyhtyy saman verran.

Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan tutkimus siitä, mitä vaurastuneinen prosentti Suomen kansasta ajattelee ns. tavallisista ihmisistä julkaistiin syyskuussa. Sen mukaan todella rikkaat näkevät itsensä yhteiskunnan tukipilareina ja syystäkin. Vaurain  10% maksaa 42% kaikista tuloveroista Suomessa. Ja sitten köyhät kehtaavat nillittää, että on väärin jos jollain muulla on varaa. Kun katsoo suomalaista verotusta niin herää kysymys, kuka hullu täällä edes haluaa olla varakas?

Köyhät ovat kateellisia ja katkeria, sillä syvällä sisimmässään he tietävät vain olevansa laiskoja paskoja. Suomessa kuka tahansa voi vaurastua jos viitsii tarkastaa, ettei selkä kasva kiinni sohvan keinokuitupeitteeseen ottamalla itseään niskasta kiinni ja ryhtymällä hommiin.

Kateus on myrkkyä jota köyhät emittoivat huokosistaan ja siirtävät asenteellisia ennakkoluuloja lähipiiriinsä ja jälkeläisiinsä. Köyhyys pitäisi laittaa samalla listalle DDT:n ja asbestin kanssa. Vaarallinen ympäristömyrkky.

Ajatus varallisuuden uusjaosta on nostanut jälleen päätään kun edellisestä sisällissodasta on kulunut tarpeeksi monta sukupolvea ja ne tyypit jotka eivät pystyisi taittamaan niskoja nurin edes haavoittuneelta pululta, sepittävät sosiaalisessa mediassa vaivoin peitelty erektio tanassa, voimafantasiaansa uudesta ajasta jossa rikkailta on otettu väkisin se mikä teki heistä rikkaita ja se on jaettu tasa-arvoisesti kaikkien kesken ja maailmassa on kaikki hyvin. Vastaavista kokeiluista on olemassa jo fiktiivinen esimerkki; Orwellin Eläinten vallankumous ja non-fiktiivisiä aika paljon, vaikkapa Neuvostoliitto ja Zimbabwe.

Eri maiden rikkaiden olisi tässä vaiheessa hyvä yhdistää voimansa ja linnottautua kivitalojensa uumeniin kaltereiden taakse ja lopettaa verojenmaksu sekä hyväntekeväisyys. Täysi anarkia on kuuden lämpimän aterian päässä ja siinä vaiheessa kun ruoka loppuu niin köyhät kuristavat toisensa. Rikkailla sen sijaan ei ole hätäpäivää, siinä vaiheessa kun ruokakaapit on syöty tyhjäksi voi setelitukolla ostaa vaikka jonkun köyhän lapsen ja tuikata sen vartaaseen. Köyhäthän tunnetusti sikiävät kuin kaniinit joten kyse on lähinnä ehtymättömästä luonnonvarasta, kunhan katsoo ettei kanta pääse kasvamaan liian isoksi ja kateelliseksi.

Kun maa on puhdistetty köyhistä, voivat ne jotka ovat elämässä pärjänneet, tehdä vaikka elämysretkiä ennen köyhien asuttamiin elementtikerrostalolähiöihin ja muihin persläpiin jonne pääomatuloilla elävät eivät normaalisti olisi astuneet jalallakaan!

Mutta köyhät, älkää peljätkö! Kuolleena ette tunne kateutta!



(Ylioppilaslehdessä on toisenlainen näkökanta asioihin)