Viimeinen keikka Nosturissa

”Journalisti palkataan”

Näin siinä luki. Kyllä. Olin lukenut tuon rivin jo kolmasti. ”Journalisti”, siinä oli menneen maailman klangia. Mietin, kuka keksii tämmöistä, kyseessä oli kuitenkin punkbändi, joka kaikessa lyhykäisyydessään tahtoi jonkun kirjoittavan raportin tulevasta keikasta.

Eihän siihen edes tarvittu journalistia. Kuka vaan joka osaisi kirjoittaa jotain. Palkaksikin luvattiin heti kättelyssä lähinnä näkyvyyttä ja juotavaa, eli ihmiskielellä olutta.

Se oli tuo jälkimmäinen, mikä sai minut soittamaan ilmoituksessa olleeseen numeroon.

Painelin hyvissä ajoin perjantaina ”Helsingin Detroitiin”, eli Vallilan teollisuusalueelle jossa bändillä oli treenitilat. Tapasin bändin lastauslaiturilta juomassa olutta.

”Homman nimi on aika selkeä, meillä on palkattuna valokuvaaja joka kuvaa ja nyt sä, joka laadit kirjallisen dokumentin meidän tulevasta Nosturin keikasta. Eli sä duunaat pikku stoorin meidän keikasta.” bändin rumpali Jukka selitti suorasukaisesti.

”Joo, ei kai siinä mitään. Kyllähän tää onnistuu”, vakuutin.

”Hyvä homma. Otas tästä.” sanoi nahkatakkinen rumpali ja ojensi käteeni puoliksi juodun valkoviinipullon. ”Pesti alkaa heti.”

”Siis… mitä?” kysyin ihmeissäni pullo kourassa.

”Niin tää homma alko per heti. Eli ala imemään sitä valkkaria. Nyt dokataan, keikka on huomenna. Tää on juhlaa. Yleensä me soitetaan perjantaisin niin joka ukko tulee töistä väsyneenä ja hikisenä, nyt saadaan tinata kuten isot starat.”

Vetelin epävarmana valkoviiniä kitusiin. Sen jälkeen tassuun lyötiin toinen lesti, jonka jälkeen bändin tarjoilu oli lähinnä olutvoittoista. Mukana bileissä pyöri myös Jägermeister-pulloja jotka verotarrojen mukaan olivat Pohjois-Koreasta.

”Mistä vitusta tää viina on peräisin?” kysyin ja pelästyin kuinka pahasti sammalsin, en ole kovin harjaantunut dokailija ja nautittu punssi painoi jo jaloissa ja päässä.

”Tää on Kim Jong-Ilin privaattiviinaa, meidän ’manageri’ hoiti sitä jostain taannoin. Ei sitä voi juoda kuin humalassa kun siinä on sellainen vähän metallinen maku.” bändi vakuutti. Managerin kohdalla bändi vähän hihitteli. Jatkoin humalaista uteluani;

”Aisshiis thellä on mänitsgeri? Jhumalauda niinku isholla pändillä??”

”No tavallaan, sä tapaat sen huomenna” vakuutti bändin vokalisti ja kusi ilmiömäisellä tarkkuudella puolen metrin päästä ikkunanraosta ulos.

Silmissäni pyöri kuin viimeistä päivää, mutta jatkoin bändin tahdissa, mikä oli suunnaton virhe. Loppuyöstä muistan lähinnä sekavia katkelmia, joissa hölkätään pitkin Vallilaa, kannetaan puistonpenkkejä ja lasketaan jotain portaita alas isolla teräsvuoalla, joka varastettiin pizzeriasta.

Näin unta missä retkotin upottavan pehmeällä king size -sängyllä ja halasin isoa pehmotiikeriä, uni olikin painajainen, sillä pian sänky alkoi kovenemaan ja samaten tiikeri. Lopulta sänky oli kova kuin lattia ja pehmotiikeri kylmä kuin jääkaapin ovi. Ja myös yhtä kova. Krapula oli melkoinen, en saanut silmiäni auki ja kun pyörähdin ympäri, onnistuin kaatamaan jotain, mikä kaatui helisten. Kammottavan usvan läpi tajusin kaksi asiaa, poskeni oli vasten oluentahrimaa kokolattiamattoa ja se mikä kaatui, oli jokin rumpupatterin osa. Toisin sanoen, olin treenikämpällä minne olin todennäköisesti sammunut.

Onnistuin hieromaan toisen silmäni auki ja näköaistimus tuki aiempaa teoriaa treenikselle sammumisesta. Samalla selvisi myös mitä olin unissani halannut; se oli kokonainen, varrestaan irrotettu liikennevalo. Krapulahien sekaan alkoi erittyä kylmää hikeä, sillä olin sangen varma, että liikennevalo ei ollut edellisenä päivänä paikalla.

Istuessani lattialla ja pohtiessani liikennevalon varastamisesta seuraavia oikeudellisia toimia, kuulin avainten rahisevan lukossa. Bändi pölähti sisään ja alkoi ensitöikseen nauramaan minulle;

”Kato, prinsessa Ruusunen on herännyt!”

Olin hieman myrtsinä lattialla ja kysyin missäköhän päin vessat mahtavat olla, sitä voisi ihminen käydä siellä ja lähteä sitten rakentamaan kuluvaa päivää. Sain ohjeet ja painelin sinne, aprikoiden samalla onkohan tässäkin treenikämppäkompleksissa vessapaperi loppu.

Olihan se. Loppu.

Vessapaperin puute ei ollut kuitenkaan mitään verrattuna naamaani joka oli tussattu täyteen mitä profaaneimpia herjauksia ja kaiken kruununa valtava kyrpä joka alkoi otsaltani ja huipentui nenääni. Varjostukset olivat toki taiten tehty, mutta en kyseisessä tilanteessa osannut arvostaa bändiläisten taiteellista silmää. Painelin takaisin treenikselle.

”Hei tosi kiva. Ollaanko me yläasteella tai jotain?” kysyin ja osoitin naamaani.

”No älä nyt ole tommonen, ota tosta tota Kimin viinaa ja pese se sillä pois. Samalla voit ottaa vähän huikkaa niin olo paranee.” bändin basisti Juha sanoi toverillisesti.

”Siis lähteekö permanent tussi Jägermeisterillä???”

”No ei Jägermeisterillä, mutta tolla kyllä.”

Kiiruhdin takaisin vessaan ja kuurasin naamaani pseudo-jekulla. Hyvinhän se tussi lähti ja väri palasi kasvoille kun otti parit tuhdit naukut, haisin joka tapauksessa kamalalle joten yhtä hyvin voisin olla vähän humalassa.

Palasin takaisin treenikselle ja sain kuulla, että roudaus alkaisi tunnin sisään jahka ”manageri” saapuisi pakettiautolla paikalle.

Pakkasimme kamat kahteen rullakkoon ja veimme ne hissillä lastauslaiturille. Bändin jäsenet varoittelivat sitten uskomasta ihan kaikkia ”managerin” juttuja, kuten sitä että tämä oli liikemies. Jäin siihen käsitykseen, että kyseessä oli jonkinlainen pikkurikollinen.

Pian alkoi meteliä kuulua sisäpihalta ja ajorampista manifestoituikin sankan savupilven keskeltä lommoinen hiace jota ohjasti hengästyneen näköinen kusenpolttama hippi. Karvanaama pomppasi hytistä ulos ja samalla ilmoille lemahti tuoksu, joka oli hurmaava sekoitus kymmentä eri wunderbaumia ja kannabista.

Sitten tämä otus avasi takaovet ja ylpeänä esitteli ”tyhjää” pakun konttia jossa oli silti tavaraa ja sen jälkeen vilkaisi rullakoita ja ilmoitti, että selkä on kipeä ettei voi kanniskella mitään. Varmuuden vuoksi manageri lysähti sellaiseen keithrichards-lysyyn. Juttelin hepun kanssa niitä näitä, mutta siirryin pian bändiläisten kanssa nostelemaan tavaraa, sillä managerilla oli kuumottava tapa ohjata kaikki keskustelu hänen vanhoihin mokkanahkaisiin purjehduskenkiin, jotka oli pieteetillä yhdistetty snickerssin työhousuihin ja Tokmannilta ostettuun flanellipaitaan. Viimeinen naula arkkuun oli hänen tarjous, että saan koskea kenkiin jos tahdon.

Saimme kaikki kamat mahtumaan pakuun ilman hikeä ja mietimme kuinka saada miehistö keikkapaikalle kaikkein sujuvimmin, päätimme että pakun hyttiin menee kaksi ”managerin” lisäksi ja toiset kaksi menevät tavaroiden sekaan konttiin.

Ovet nykäistiin kiinni ja lähdimme treeniksen pihalta, porttikongissa ”manageri” rykäisi hermostuneesti ja sanoi;

”Muistakaa sitten varoittaa jos näkyy poliiseja!”

”Aa niin joo, ihmisiähän ei saa kuljettaa kontissa, siitä voi tulla huomautus tai sakot” ihmettelin ääneen.

”Manageri” katsoi minua sivusilmällä ja alkoi nyökytellä hitaasti.

”Kyllä kyllä..juuri siksi pitää varoa poliiseja.”

Ajomatka Nosturin keikkapaikalle sujui mukavasti lämmintä olutta tölkistä latkien ja kuunnellen ”managerin” poskettomia valheita uskomattomista seikkailuistaan milloin minkäkin asian saralla.

Perillä purettiin kamat autosta ja sitten kävi ilmi, että paikan ovet olivat lukossa. Alkoi tihuttamaan.

”Nyt pitäisi soittaa jollekulle, että saadaan nää ovet auki” Jukka sanoi porukalle ja kaivoi kännykkänsä esiin; ”Onkohan jollain toisella tänään esiintyvällä bändillä koukut tänne?”

Samalla sekunnilla kun silmä vältti ”manageri” oli napannut jotain pakun hanskalokerosta ja siirtynyt oville, viisitoista sekuntia myöhemmin hän huikkasi leveästi hymyillen ”Auki!” ja lähti raottamaan ovea.

Itse en ehtinyt reagoimaan tapahtumaan ollenkaan, mutta bändin jätkät olivat ilmeisesti nähneet tämmöisiä metkuja ennenkin ja ovi painettiin kiinni, ennen kuin se oli ehtinyt aueta vaaksaakaan.

”Ei siis saatanan hullu, täällähän voi olla hälyt päällä!” rumpali-Jukka huusi ”managerin” korvaan.

”Niin tosiaan, enpäs tullut ajatelleeksi” totesi ”manageri” ja näytti niin mietteliäältä, että moni buddhalaismunkki olisi ollut kateellinen.

”Hei onko noi Helvetin enkeleitä?” basisti-Juha huikkasi porukalle ja osoitti epämääräisesti kadun toiselle puolelle. Käänsin päätäni osoitettuun suuntaan, en nähnyt kuin pari minkkiturkkimummoa köpöttämässä S-marketin suuntaan, mutta ”manageriin” sanoilla oli jotain vaikutusta, lommoinen hiace oli nimittäin nanosekunnissa liikkeellä ja kuskinpaikka vaikutti tyhjältä, jostain pakun lattian suunnasta ilmestyi kuitenkin käsi avonaiseen ikkunaan vilkuttamaan;

”Joo mä tästä meenkin, lupasin vaimolle...ööö...tehdä moussakaa. Munankovaa keikkaa jätkät!”,

”Managerin” ääni häipyi tuuleen samalla kuin pakettiauton pikimusta pakokaasukin.

Pian paikan päälle saapuivat kolme muuta bändä joiden oli tarkoitus soittaa samana iltana ja yhdellä heistä oli jopa avaimet mestaan joten pääsimme roudaamaan kamat backstagelle.

”Okei neljä tuntia keikkaan, nythän tässä voi vähän vaikka ryypiskellä!” totesi solisti/kitaristi Matias ja nakkasi repustaan jokaiselle oluen kouraan. Oma krapulani oli alkanut sulamaan jo tosissaan joten otin bissen vastaan mieluusti.

Pyörimme pitkin Nosturia olutta litkien ja ihmetellen, miten keikkojen aikana mesta vaikuttaa helvetin isolta, mutta keskellä päivää valot päällä tupa muistuttaa lähinnä peruskoulun juhlasalia.

Seurasin vierestä rumpusetin pystytystä ja kuinka lippujen myynti järjestettiin, kaikki itselleni tuntemattomia prosesseja vaikka keikoilla oli tullut käytyä.

H-hetki lähestyi ja aloin olla passelissa jurrissa. Oli mielenkiintoista seurata kuinka keikkapaikka valmistautuu tulevaan koitokseen, samalla kun anniskelualueita avattiin, minut ohjattiin backstagelle Pirkka -tölkkini kanssa.

Tämä oli ensimmäinen kokemukseni minkään keikkapaikan backstageen ja vaikka kokemus ei ollut ihan niin hulppea kuin olisin voinut kuvitella, niin tiettyä ”ison maailman pro-meininkiä” touhussa kuitenkin oli. Bäkkäri oli ihan oikea tila sohvineen ja jääkaappeineen. Viinaa ja pikkusuolaista oli tyrkyllä.

”Joo onhan tää ihan eri juttu kuin esiintyä jossain kusisessa ruokaravintolassa” Matias kertoi.

”Pahimpia keikkoja on erilaiset autotallikeikat, ei mitään bäkkäriä ja tarjoilut on luokkaa mitä isäntä on jaksanut Alepasta kantaa. Pari vuotta sitten oltiin Pullokaljan ja jonkun muun bändin kanssa skulaamassa Porvoossa. Autotallikeikka eli yksi tila missä oli bändit ja yleisö. Ja safkaksi oli jumalauta nakkeja ja italiansalaattia. Eli nakkeja ja majoneesisalaattia jossa kinkkusuikaletta. Punkkareille. Ja yhdeksän tyyppiä kymmenestä on vegaaneja. Voi vittu.” jatkaa hän hekotellen.

Eka bändi painuu lauteille, mutta otaksun etten juuri perusta heidän musiikistaan. Soittajat ovat ikäluokkaa vanhempia ja heidän laatikkohousuista hipsterihabitusta selkeästi vierastetaan. Me olemme sentään vaarallisia punkkareita, huomaan tuumaavani vaikka en punkkari olekaan. Avaan jälleen oluen, hörppään ja murahdan ohikulkevalle arkkitehtiopiskelijan näköiselle hipsterille. Hipsteri kavahtaa puoli askelta sivummalle.

Nyt on tullut aika jättää backstage toviksi, painelen yleisökentälle katsomaan toista bändiä. Tämä sentään soittaa rehellistä rokkia, huomaan vasemman jalan tennarini tamppaavan tahtia maahan, mikä on aina hyvä merkki.

Kuuntelen kolme biisiä ja kitaristi/laulaja alkaa pitämään välispiikkiä, koen että on luonteva aika lähteä testaamaan Nosturin anniskelualue.

Nousen portaat ylös K-18 osastolle ja luovin aikuisten keesitukkien sekä pikkutakkijengin lävitse tiskille.

”Iso keppana” tilaan itsevarmasti nuorelta naiselta joka laskee muovituoppiin määrätyn määrän olutta vähän tylsistyneen oloisena, tavalla jonka voi omaksua vain työskentelemällä anniskeluravintolassa vuosien ajan. Siirryn parven kaiteen äärelle lipittämään olutta, pikkutakkijengi on siirtynyt muovituoppeineen lähelle ja puhuu häiritsevän kovaan ääneen jotain aikuisten toimistoläppää. Alkaa vituttamaan. Juon tuoppini loppuun ja päätän lähteä kuselle, huikkaan pikkutakkimiehille; ”mistä lähtien keskiluokka on käynyt punkkikeikoilla, hä?”. Nämä vaikenevat ja katsovat perääni.

Ennen kusitaukoa nappaan vielä yhden jallun tiskillä pahimpaan vitutukseen.

Olen kymmenen askeleen päässä vessasta kun tajuntaani pamahtaa kaksi asiaa;

1. En ole syönyt mitään koko päivänä

2. Tolkuton alkoholimäärä

Askellukseni alkaa muuttua hoiperteluksi, mutta päätös kusella käymisestä pitää. Sisällä veskissä on kaikki kopit varattuja ja pisuaarit varattuna, yhdessä kopissa nelikymppisen insinöörin näköinen jannu heittää projektiilioksennusta pönttöön. Juuri kun kakominen loppuu, kaksimetrinen keesipunkkari nahkahousuissa tulee ovesta sisään, asettuu pisuaarin äärelle, avaa vyönsä ja tiputtaa housunsa polvitaipeisiin ja alkaa kusta. Insinööri aloittaa oksentamisen välittömästi uudelleen. Nojailen seinään ja odotan pisuaarin vapautumista.

Onnistun helpottamaan oloani ja kampean takaisin areenalle, bändi on lopettanut ja seuraavaksi esiintyy Ikkuna, bändi jonka keikasta minut on palkattu kertomaan.

Päätän kammeta ulos haukkaamaan vähän raitista ilmaa, etten vain ole liian humalassa keikan aikana. Ulkona on kylmä ja mereltä tuulee, perisuomalainen röökiporukka värjöttelee monikymmenpäisenä ulko-oven liepeillä. Kiedon kädet ympärilleni ja muistelen jätinkö takkini bäkkärille vai narikkaan.

Yhtäkkiä röökiporukassa syntyy liikehdintää ja metelöintiä, porukka hajaantuu ripeästi ja joku lyö jotain käteeni, kyseessä on kammottavan paholaisen parsakaalin, eli kannabishuumeen polttoon tarkoitettu lasipiippu. Samanaikaisesti kun tajuan ,mitä kädessäni on, on edessäni kolme jääkaappipakastimen kokoista järjestyksenvalvojaa.

”Mikäs saatanan huumehiippi täällä hilluu?” kysyy porukan johtaja.

Koska en ole supliikkimiehiä ja varsinkaan humalassa, tiputin piipun maahan ja juoksin stevareiden välistä suoraan keskelle röökiporukkaa, jossa syntyy uutta kalabaliikkia. Painelen porukan läpi minkä kintuista pääsen, kohti Nosturin takanurkkaa. Äänistä päätellen savitakit ovat perässäni, mutta toisin kuin minä, he eivät ole kehdanneet juosta päätä pahkaa muihin ihmisiin joten minulla on puolen korttelin etumatka.

”Seis hiippi!” puuskuttaa isoin stevari. Lisään vauhtia ja painelen nurkan taakse, siellä ei ole mitään piiloa joten jatkan juoksemista ja jälleen nurkan ympäri. Nyt näen edessäni ikonisen nosturin, jonka mukaan keikkapaikka on nimetty ja tiedän, että seuraavan nurkan takaa löytyy jälleen pääsisäänkäynti. Lasken sen varaan, että stevarit ovat kaikki kolme perässäni eikä kukaan heistä ole jäänyt ovelle passiin.

Sukellan nosturin rakenteiden ja koirankuseman pensaan väliin piiloon. Sydän pamppaillen pidätän hengitystäni ja kuulen miten bodarit rymistelevät kiroillen ohi. Uhkapelini kannatti, vartijat lienevät nyt pääovella joko ritsaamassa sisäänmeneviä tai rakennuksessa sisällä. Veikkaan ensimmäistä vaihtoehtoa.

Keikka! Perkeleen keikka! Se on alkamassa näillä sekunneilla ja minä olen ulkona palelemassa! Mietin kuumeisesti kuinka päästä keikkapaikalle sisään, vaivalla hankittu humalani alkaa kadota ja krapula hiipiä takaisin.

Katson ylöspäin pitkin pimeyteen kurottavaa nosturia.

Ja saan ajatuksen. Vaarallisen ajatuksen.

Ryhdyn kiipeämään nosturin ristikkorakennetta pitkin ylöspäin. Metalli on niljakkaan kylmää ja tennarini eivät saa siitä kunnon otetta. Lisäksi käteni ovat muuttumassa tunnottomiksi. Sentti sentiltä kurottaudun ylöspäin kunnes saavutan välitasanteen, jolla nosturin hytti majailee. Siitä ei ole kuin reilun metrin matka Nosturin välikatolle.

Yritän saada tennareilla mahdollisimman hyvän otteen rispaantuneesta puupinnasta, kolmen askeleen vauhdinotto, ponnistus ja olen ilmassa. Kirpeä syysilma suhisee korvissani kun olen hetken aikaa tyhjän päällä ja sitten laskeudun kevyesti kuin joulukinkku, tervahuopaiselle katolle.

Ennen kuin ymmärrän edes pelätä, kipitän kattoa pitkin eteenpäin, kohti ikkunaa josta muistan katsoneeni ulos tuntia paria aiemmin kun olin backstagella. Painan naamani lasiin ja koputtelen siihen. Kauhukseni huomaan, että bäkkäri on tyhjä! Ikkuna on jo aloittanut! Olen epäonnistunut!

Meinaan jo alkaa itkeä, mutta sitten näen liikettä bäkkärillä. Ikkuna! Bändin pojat ovatkin siellä! Taon ikkunanpokia nyrkeilläni ja jannut tulevat avaamaan ikkunan, he jeesaavat minut sisään ja kuuntelevat uskomattoman tarinani tarjoillen samalla oikeaa Jägermeisteriä lämmikkeeksi.

Mutta sitten onkin jo aika keikan!

Ripeästi pojat siirtyvät salaisia reittejä pitkin lavan taakse ja minä perässä. Tunnelma on sähköinen. Verhot avautuvat. Yleisöä on kertynyt moshpittiin ja nojaamaan mellakka-aitaan lavan eteen.

Sitten lähtee eka biisi. Sali räjähtää, kiehuu, huutaa ja tanssii. Kapuan lavan sivusta alas verhon taakse piiloon ja juon bäkkäriltä napattua viinaa suoraan pullon suusta. Koen olevani rokkistara itsekin.

Bändi soittaa monitoreihin nojaten ja valot välkkyvät, päätän crowdsurffata anniskelualueelle. Tulen lavan sivusta yllättäen täysin järjestyksenvalvojat, jotka ovat sataprosenttisesti keskittyneet torjumaan humalaiset suoraan edestä. Minä tulen viistosti takaa. Kuin Batman. Kolmella pitkällä loikalla leijun levynä yleisön päällä, ajatus ei toteudu kuten unelmissani ja crowdsurffaukseni muuttuu lässähtäväksi osumaksi yleisömereen, josta minut heivataan niskaperseotteella eteenpäin, onneksi toki kohti anniskelualuetta.

Naamani punoittaa ja tukkani on takussa. Tilaan samalta baarimikolta kuin aiemmin kaksi isoa olutta.

Siirryn jälleen kaiteen äärelle, juon kahta olutta samanaikaisesti. ”Onneksi keskiluokka painui vittuun täältä!” huudan kahdelle musadiggarille viitaten pikkutakkijengiin jota ei enää näy. Humalani on jo melkoinen, yritän laulaa mukana ja taputan jalalla tahtia.

Yhtäkkiä näen stevarti parven toisessa päässä, katseemme kohtaavat. En kuule mitä porukan johtaja huutaa ääneen, mutta luen huulilta ”huumehiippi”. Jääkaappipakastimet lähtevät auraamaan tietään yleisön halki kohti minua. Mietin kuumeisesti kuinka selvitä tilanteesta, pääni pyörii.

Valotrussi. Näen ratkaisun kirkkaana edessäni noin kahden metrin päässä. Hyppään kaiteelta valotrussiin ja pakenen sitä kautta moshpittiin ja lavan taakse. Teen Tarzanin katoamistempun! Kurkkaan olkani yli ja näen sikaniskat ehkä kymmenen sekunnin matkan päässä, kulauta olueni, ponnistan kaiteella ja hyppään toistamiseen saman illan aikana tyhjyyden yli.

”Banzai!” huudan bändin soiton sekaan samalla kun sormeni nappaavat valotrussista kiinni, tunne on uskomaton, bändi soittaa edelleen ja minä roikun yleisön päällä. Lähden etenemään trussia pitkin eteenpäin laittaen kättä toisen eteen kun onnettomuus tapahtuu. Trussin kiinnitykset ovat joutuneet kestämään tuhansia tunteja satojen desibelien äänenpaineella tuutattua rock’n’rollia ja kuten vanhan hevarin korvat, ne ovat antaneet periksi. Se pääty trussista jossa roikun, irtoaa katosta ja jäljellä olevien kiinnitysten toimiessa ankkuripisteenä, heilahdan kuin punnuksena rätisevien lamppujen kanssa sukkana sisään lavan alle; ”KAMIKAZEEEEE” pääsee kurkustani ennen kuin nielen pölyä lavarakenteissa.

Tässä vaiheessa soitto on katkennut ja yläpuoleltani kuuluu ihmettelevää mitävittua -mylvintää. Juuri kun päätän masinoitua esiin lavan alta, näen miten parisataa-asteisiksi kuumentuneet, nyt särkyneet lamput, sytyttävät lavan alla olevat roskat ja pölyn räjähdysmäisesti palamaan.

Tulipalo! Huudan kauhuissani ja samalla sekunnilla myös parikymmentä muuta ihmistä yhtyy huutooni. Tuskin on kauhunhuudot ilmoille kajahtaneet kun lavan alle alkaa lentää sammutusvaahtoa.

Kampean aivan vaahtoisena lavan alta esiin ja kauhukseni huomaan, että sammutuspuuhissa ovat samat vartijat kuin mitä äsken pakenin. Onneksi olen yltäpäältä vaahdossa, joten he eivät tunnista minua.

”Mitä helvettiä sä teit tuolla lavan alla???” kysyy porukan johtaja tiukkaan sävyyn.

Vastaan salamannopeasti itsevarmana; ”Kuulin huutoa sieltä, ajattelin että joku hiippari on kömpinyt sinne ja syöksyin pelastamaan hänet. Mutta ei siellä ketään ollutkaan.”

”Hyvin tehty, sankarillista toimintaa!” kehaisee stevari ja huutaa sitten lavalle; ”Keikka voi jatkua!”

Bändin pojat ovat lavan etureunassa seuraamassa tilannetta, kuullessaan että keikkaa voi jatkaa nyökyttelevät he yhteistuumin päitään. ”Selvä homma”.

Kuulen sivukorvalla, miten bändin kitaristi kysyy rumpalilta; ”Mihin vittuun se toimittaja katosi jonka piti tehdä juttu tästä keikasta?”

”Ei mitään hajua. Varmaan hävisi jonnekin saatuaan ilmaista viinaa. Ehkä ihan hyvä, se kaveri vaikutti siltä, että liioittelee herkästi.”