tiistai 26. marraskuuta 2019

Opi arvaamaan ja ota parempia valokuvia!


Mikä tekee tilannevalokuvasta hyvän?

Sommittelu? Valotus? Rajaus? Ajoitus?

Vastaus: kaikki nuo.

Valotus on ainoa asia joka pitää päättää ennen kuvan ottoa, ellei kätesi ole kaksi hämähäkkiä. Suljinajan ja aukon herkkä suhde. Liike-epäterävyyden ja syvyystarkkuuden kompromissi.

Voit mitata sen joko silmällä, mittarilla tai kameralla. Kameran tapauksessa voit antaa kameran joko päättää toimia sen perusteella tai vain suositella hyviä aika & aukko -kombinaatioita.

Itse mittaan silmällä. Kamera ja mittari olisivat tarkempia, mutta silmä on nopeampi. Moni vannoo supertarkan mittarin nimeen. Moni vannoo myös kahdeksantuhatta ja enemmän euroja maksavan rannekellon nimeen, jonka tarkkuus on puoli sekuntia kuukaudessa tai puolessa vuodessa. Moni tarvitsee sitä kelloa ehtiäkseen bussiin, joka on määrätyssä pisteessä 2-10 min aikaikkunassa. Moni myös mittaa valotuksen kuva-alalta useista eri pisteistä saadakseen parhaan mahdollisen negatiivin. Metodissa on se hyvä puoli, että tarpeeksi hankalaa työtä luo ainakin illuusion siitä, että ollaan tuotettu paras mahdollinen negatiivi, vaikka näin ei välttämättä olisikaan.

Itse olen masentava tapaus, minulle riittää OK negatiivi.

Kun valotus, ajoitus, rajaus ja sommittelu kohtaavat, syntyy hyvä kuva.

Valotus on nyt käsitelty, rajaus hoituu vaikka pimiössä jälkikäteen ja sommittelu pitää vain opetella.

Kaikkein tärkeintä on kuitenkin ajoitus.

Valokuvauksen jumala, Henri Cartier-Bresson (tai kuten hänet myös tunnetaan ”ranskanmaan Keskis-Peksu”) on lanseerannut käsitteen ”ratkaiseva hetki” (engl. decisive moment). Kyseessä on hieman esoteerisen auran ympärilleen kehittänyt termi, joka itse asiassa summaa hyvin yhteen mikä tekee kuvasta hyvän. Se on otettu ratkaisevalla hetkellä. Ratkaisevalla hetkellä otettu valokuva toimii, vaikka valotus, rajaus ja sommittelut kusisivat.

Kuinka sitten saadaan otettua kuva ratkaisevalla hetkellä? Siis hetkellä joka ei ole juuri ennen ratkaisevaa hetkeä, eikä tietenkään heti ratkaisevan hetken jälkeen?

Arvaamalla.

Kyllä. Luit oikein.

Arvaamalla.

Nyt tässä vaiheessa alkaa verenpaine nousemaan lukijalla, joku saattaa kipata colajuomansa näppäimistön päälle raivonpuuskassaan ja tuhahtaa ”jätkä sössöttää jostain arvausleikistä.”

Mutta ehei. Otetaan esimerkki urheilusta, vaikka meille tutusta jääkiekosta. Katson aina MM-finaalimatsit jos Suomi pelaa. Viime MM-kisoissa maalissa oli Leijonajoukkueen Kevin Lankinen, hän oli kisojen paras maalivahti jos mitataan päästettyjä maaleja, eli vähiten niitä.

Hän on siis hyvä torjumaan kiekkoja.

Keskivertohyökkääjä vetää napakalla rannelaukauksella kiekon ilmaan kohti maalia nopeudella, jonka määrittelin juuri stetsonmetodilla, n. 70 kilometriä tunnissa. Aika lujaa siis, ei toki mitään sählypallon nopeuteen joka saattaa lähteä mailasta 150 km/h tai nopeamminkin.

70 kilometriä tunnissa on 19,44 metriä sekunnissa. Maalivahti nappaa kiekon ehkä puolen metrin ”tilaikkunasta” ennen kuin se on maalissa.

Miten nopeasti kiekko taittaa tuon puolisen metriä ennen maalia?

25 millisekunnissa.

Tuo on se aika jolloin kiekkoon pitää tarttua, todennäköisesti vielä nopeammin sillä tuo arvioimani ”puolen metrin tilaikkuna” on sellaisen ihmisen käsitys asiasta, josta ei tiedä mitään.

0.025 sekuntia.

Onko maalivahdilla Hämähäkkimiehen superkyky nähdä tilanne jotenkin hidastetusti? Tuskinpa eli suomeksi: ei ole.

Ja jos olisikin, eivät hermoimpulssit ehdi mitenkään välittyä silmästä aivoihin ja aivoista lihaksiin, jotta kiekko saadaan napattua hanskaan. Se ei ole mahdollista. 25 millisekuntia riittää sellaiseen lievään ynähdykseen kiekon suuntaan.

Kuinka hitossa maalivahti sitten kerta toisensa jälkeen nappaa sen 70 km/h etenevän kiekon lapaseensa???

Maalivahti arvaa. Hän arvaa, missä kiekko on, mistä se tulee, minne se menee ja toimii. Arvaaminen tapahtuu täysin tiedostamatta ja on vuosikausien harjoituksen tulos.

Arvaaminen ei aina ole summamutikkapeliä, rahapeleissä se yleensä on, mutta taitopeleissä ei. Arvaamista voi harjoittaa ja siinä voi kehittyä.

Golf on muuten ainoa pallopeli jossa ei tarvitse arvailla. Pallo on paikallaan ja sitä lyödään mailalla. Golf on urheilun vastine sille, että kuvataan studiossa kiinteitä esineitä.

Miettikääs sitä. Siis sitä arvaamista. Ja kehittykää siinä. Parhaiten tämä tietenkin onnistuu kuvaamalla ja kuvaamalla lisää. Harjoitus tekee mestarin, arvausmestarin.

1 kommentti:

  1. Meikäläisen setämieskokemuksella vain arvaan,
    että pitää olla hyvä arvaaja että osaa arvata hyvän
    otoksen hetken.

    Se saattaa joskus onnistua persvakomiehiltä tai -naisilta paremmin kuin joltain pieneltä itäeuroopplaisen kaupungin
    hipsteriltä kalliine tötteröineen, mutta sitähän ei kukaan
    suostu tunnustamaan; tuntevatko edes vomeronasaali-
    elimessään kopuliinin - huoh.

    Non, je ne regrette rien.


    VastaaPoista