tiistai 17. maaliskuuta 2020

Practica LTL ja Agfan APX400 mustavalkofilmi

Agfan APX 400 on loistofilmi, kunhan ei odota siltä liikoja. En oikein keksi mihin tätä vertaisi, jos filkat olisi liikennevälineitä niin toinen suosikkini HP5+ olisi kuin Toyota Yaris Verso, varmatoiminen tilaihme joka sopii liki joka tilanteeseen. Tää APX 400 on sitten sellainen resiina, sillä pääsee yhdestä pisteestä toiseen ja kaikki riippuu omasta vaivannäöstä.

Ja siis tosiaan tämähän on ihan hirveä filmi boksinopeudella kuvattuna, siksi kuvaan ja kehitän aina ISO200 mukaan. Tällä kertaa Fomadon R09 1+25 suhteella, ajalla 7 minuuttia 45 sekuntia. Ensimmäinen minuutti käännellään ja sitten joka minuutti kolme kääntöä ja kopaus.

Kuvista näkee selkeästi, että tämä on niitä filkkoja jotka tykkäävät valosta. Hämäräkuvaamiseen tästä ei ole, resipookkikäyrää en ole nähnyt, enkä halua.
Kamerana oli Practican LTL malli, näitä Practikoita -merkkisiä kameroita saa muuten Kameratorin Stadin myymälän löytylaareista 10€ kappalehintaan ja mitä niitä olen hypistellyt, kaikki tuntuvat toimivan.

Kamerassa on valotusmittari, mutta en tiedä millaisella paristolla sen pitäisi toimia, nakkasin sisään LR44-näppysen ja aina välillä katsoin heiluuko neula. Kamerahan mittaa vain himmennettynä, eipä sillä että minä mitään valotusmittareita käyttäisin, enhän minä edes mittaa kehitteen lämpotilaa joten koko prosessi on vakioimaton ja itseasiassa lähempänä pelleilyä ja arvaamista kuin mitään oikeaa valokuvaamista.

Verkonpainon nokilla killui koko filmin ajan Helios 44-M-4 joka on hyvä kakkula. Pellet ja ensirakastajat tykkäävät laittaa tämän adapterin kanssa digitaalikameraan kiinni ja mennä sitten kuvaamaan jotain jonninjoutavaa täydellä aukolla saadakseen kuviin sitä boukehia mitä voi sitten youtubevideolla ylistää kimittäen kuin Mikki Hiiri metaövereissä. Itse tykkään tämän objektiivin tarkkuudesta f8-f16 aukoilla. Aukolla f11 tämä on melkein yhtä skarppi kuin skarpein lasini, Jenaflex AM-1'n "kittilinssi" Carl Zeissin Jena 50mm f1.8 joka on käytännössä liian skarppi.

Kuvissa suorin vartaloin, kuten risukuvauksen Pablo Picasso Miikkali Leppihalme on opettanut, otettuja risukuvia ja muuta huttua. Musta ei ole luonto- saati maisemakuvaajaksi joten aion yrittää merimaisemakuvauksen saralla onneani.









sunnuntai 15. maaliskuuta 2020

Verkkosaari, rantojen miehet ja Helsingin rakentaminen


Yhteiskuntamme turvaverkkojen ulkopuolelle on tippunut tuhansia ihmisiä ja määrä kasvaa joka viikko, jotkut heistä onnistuvat kiipeämään takaisin ja integroituvat jälleen osaksi arkielämää. Mutta eivät kaikki, jotkut heistä kalastelevat henkensä pitimiksi Helsingin Verkkosaaren rannoilla, vain kivenheiton päässä luksusasunnoista ja ostoskeskuksesta.

Verkkosaarta 

Vaikka kaivinkoneet kääntävät maata vain kymmenien metrien päässä, muokaten sitä alati nälkäisille rakennusyhtiöille, kasaavat nämä "joutomiehet" itselleen mielikuvituksellisia ja omalla tavallaan kauniita istuimia hylkytavarasta. Niihin käytetty aika ja tarmo tuntuu uskomattomalta ja vähän surulliseltakin, sillä kauhakuormaaja uinuu syvää untaan vielä toistaiseksi vähän matkan päässä, mutta jo ensi maanantaina saattaa dieselmoottori jyrähtää ja teräskauha hävittää onkimiehen vaivalla koostaman valtaistuimen.

Valtaistuin
Näillä ihmisillä on kaikki samat tarpeet ja pelot kuin meilläkin. Selkälautoihin on kirjoitettu maanisesti toistuen "koronavirus" eri tavoin kymmeniä ja kymmeniä kertoja. Lisäksi "virus" on piirretty. Onko piirros pelote vai talismaani?

"Korona-virus" teksteillä viimeistelty penkki.


Helsingin Verkkosaari on rantojemme viimeisiä ns. joutomaita. Tämmöistä autonromujen kirjomaa, villisti heinää kasvavaa savensekaista mutaa oli koko ranta Verkkosaaresta Kyläsaaren ohi aina Vanhankaupunginlahdelle. Trendikkään Arabianrannan ulkoilumaasto oli lähinnä puskittunut teollisuusalue, jossa rappioalkoholistit viettivät aikaansa. 1990-luvulla alue siistiytyi, vuosituhannen vaihteen jälkeen alkoi rakennustoiminta ja laitapuolen kulkijat siirtyivät muualle. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Paikka on tuulinen ja kylmä, mutta ainakin perse on eristetty!

ITE-taidetta?

Suomessa on arvioiden mukaan noin 5000 asunnotonta. Heistä suurimmalla osalla on jonkinlainen päihdeongelma. Syrjäytymisriskissä olevia on moninkertainen määrä.

Uusi, uljaampi Helsinki kasvaa ja pian taivaanraapijat nousevat Verkkosaaren jäämistä.

Kuvat otettu Agfan APX400 filmille Canon EOS 500 -kameralla, objektiivina Sigman 28-200 f3.8-5.6. Filmi kehitetty Fomadon R09 1+25 7m45s.

lauantai 14. maaliskuuta 2020

Kansalaiset asiantuntijoina

Ei missään ole niin paljon eri alojen asiantuntijoita kuin Suomessa.

Oli kyse pankkikriisistä, osakemarkkinoiden heilahtelusta, kotimaisesta lehdistöstä, ilmastonmuutoksesta tai tautipandemiasta, niin kansan syvät rivit ottavat Karjala-lippiksen pois päästänsä, asettavat sen television päällä olevalle pitsiliinalle ja menevät sinne internettiin kertomaan, kuinka asiat oikein ovat.

Ne harvat jotka eivät tiedä totuutta esimerkiksi maapallon lämpenemisestä tai Covid-19 taudin sielunelämästä, vähintäänkin tuntevat taksitarkastajan tai rakennusmestarin lähipiiristään. Ja mitä enemmän mallasta tai hapanvettä on nautittu, sitä lähempänä tuo em. ammattilainen on henkilöä itseään.

Mutta yhdessä asiassa Suomessa ei ole taitajia, nimittäin suomen kielessä. Kun katsoo tätä internettiä, niin ei voi kuin todeta, että ilmeisesti tukan alle mahtuu vain määräseltään sitä informaatiota. Kun sinne on jo pistetty ylös kaikki maailman totuus, ilmastonmuutoksesta siihen miten mustalaisille oli annettu jonon ohi 7500 markkaa Alepan kassissa mersunostoon, niin ei sinne mitkään pilkku- ja yhdyssanasäännöt enää mahdu.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2020

Kodak Brownie Six-20 model II eli "Näpsä"


Tarina eräästä laatikkokamerasta.

Kaveri löysi kierrätyskeskuksesta roskikseen menossa olevan laatikkokameran. Etsimien peilit olivat irti ja kolisivat laatikon sisällä, eikä henkilökunnan taidat riittäneet laitoksen avaamiseen. Filminedistämisvipukin pyöri tyhjää. Kamera päätyi sitten minulle.

Kyseinen laite on Kodak Brownie, joku niistä lukuisista malleista jota Suomessa myytiin nimellä ”Näpsä”. Kameran etumaskissa lukee kyllä tarvittaessa myös Hawk Eye II tai Kodak Six-20, mutta alle, ylle tai päälle on liimattu messinkikyltti jossa, lukee romanttisesti ”Näpsä”.




En tiedä millä atribuuteilla tämä laite on ”Näpsä”, onko se näpsästi (=näppärästi) käytettävä vai näpsän kokoinen. Ainakin se on pienempi kuin oman aikansa palkkikamerat. Ja kevyt se on myös.

Ja näpsä se oli korjata. Briljanttietsimien peilit olivat irronneet liimojen annettua periksi, mikä on ihan odotettavaa ottaen huomioon että laitos on jostain 1930-40 -luvulta. Filmin edistämiseen tarkoitettu nuppi pyöri myös akselinsa ympärillä tyhjää. Laitos on periaatteessa puinen laatikko, jossa on metalliset sisäkalut, johon filmi viritetään. Koko roska on naulattu kasaan. Otin naulat irti, puhdistin ja liimasin peilit paikkaan ja kasasin laitoksen. Filminedistämisnupin akseli laajeni sopivasti pienellä vasarointityöllä.

Roskis Pengerpuistossa

Ei muuta kuin kuvaamaan. Kun tämän sisälle laittaa 620-puolalle rullatun HP5+’n niin kameran arvo tuplaantuu.

Näpsän käyttö ei ole niin näpsää. Briljanttietsimet häpeävät itseään jopa Smenan legendaarisen kurkistusluukun rinnalla ja niistä ei voi puhua samalla viikollakaan jonkun laatukameran vyötärötasopeilietsimen kanssa. Lasiluukkuun kurkatessa näkyy maailma kuin neljän päivän ryyppyputken jälkeen, kontrastit ynnä värit ovat hukassa ja näkökentän äärirajat sumeat. Hämärässä homma menee tuuripeliksi. Eipä sillä, että tämä olisi mikään yö tai hämäräkuvaajan kamera; linssi on kaikilla mittareilla umpisurkea, korkeintaan puoli piirua parempi kuin jokin minkä voisi tehdä puhdetöinä autiolla saarella humalassa jaloillaan ilman työkaluja rantahiekasta löydetystä pullonpohjasta. Elementtejä on ilmeisesti vain yksi ja piirtoympyrä on ”riittävä”, samalla tavalla kuin vasaralla peukaloon lyöminen sattuu ”tarpeeksi”. Linssi hukkaa puolet kaikesta kontrastista mitä maailmalla on tarjota.

Suljin on ilmeisesti tiede- ja tekniikkamiesten kehittämä erittäin pätevä ”half-packard” jossa jokin levy vain kiepsahtaa laatikossa olevan reiän taitse. Järjestyshän on siis linssi → laatikossa oleva reikä → half-packard → filmitaso. En osaa sanoa miksi näin. Mitään aukonsäätöjä ei ole, linssi on optimialueella eli jotain f8 ja f11 välillä, tämä yhdistettynä jokseenkin laiskaan 1/30s suljinaikaan, mikä voi todellisuudessa olla mitä vain 1/15s-1/40s välillä, tarkoittaa että jopa ISO400 herkkyyden filmillä tällä kuvataaan vain todella aurinkoisella kelillä. Voin vain kuvitella millaista on ollut räiskiä nykyään niin suosittua striitphotokrafia tällä laitteella ja jollain oman aikansa nopealla ISO50 filmillä. Ilmeisesti tuohon aikaan suuresti nautitut oopiumjohdannaiset ovat helpottaneet tehtävää tehden kuvaajan kädestä vakaan ja kohteesta tarkan?

Voimalinja

Todellisille masokisteille kamerasta löytyy myös B eli T eli Z -asetus jolla ”laukaisimen” joka, jos totta puhutaan, on pelkkä vittumaisen terävä teräksinen palkeenkieli kameran kyljessä, kääntö ääriasennosta toiseen saa sulkimen avautumaan ja pysymään auki kunnes laukaisinta väännetään taas. Tämä on aavistuksen verran parempi systeemi kuin Kodak Six-20 laatikkokameran vastaava, tuossa laitoksessa laukaisin on nimittäin nappi mitä pitää itse pitää pohjassa koko valotuksen ajan.

Bauhaussin mainostolppa Espoossa
 Mitään jalustaruuvejahan näissä ei tietenkään ole, eihän kamerajalustaa oltu vissiin keksittykään kun nämä markkinoille tulivat ja jos olikin niin eihän niihin ollut kellään rahaa? Vaihtoehdot ovat siis tukea kamera maahan, jolloin puolet kuva-alasta on epätarkkaa asfalttia/hiekkatietä/nurmikkoa, tukea kamera seinään, jolloin puolet kuva-alasta on seinää tai sitten yrittää tasapainottaa kamera auton, sähkölaatikon tai vaimon pään päälle (lapset ovat liian liikkuvaisia mutta vaimon pystyy yleensä kouluttamaan toimivaksi tilaispäisjalustaksi).
Näkymä Sakarinkadulle Pengerkadulta

Paskamaisen hidas suljin, surkean valotehoton ”linssi” ja Näpsän saatanallisen epäergonominen muotoilu yhdistettynä kammottavaan laukaisimeen takaa, että liki jokainen kuva on vinossa, tärähtänyt ja sommittelultaan epäonnistunut. Lisäksi tämä ottaa 6x9 kuvia joten sillä tuopin hintaisella hoopeevitosella ei saa kuin KAHDEKSAN KUVAA RULLALLE.

Siltikin, vaikka se on ominaisuuksiinsa nähden aivan paska minä todella tahdon pitää tästä kamerasta. Ja pidänkin. Se on sympaattinen. Se on niin ruma, että se on kaunis. Vähän niin kuin rättisitikka. Sen tekniikkansa, muotoilunsa ja toteutuksensa puolesta jotain mitä lapsi toisi ylpeänä kotiin ala-asteen puukäsityötunnin jälkeen.

Näkymä Franzeniaan Pengerpuistosta

Silti se on kamera. Helvetin huono kamera millä tahansa mittareilla, mutta omana aikanaan se on ollut todennäköisesti hintaluokkansa parhaimmistoa ja joku on ostanut sen ja ylpeydellä käyttänyt. Ei ole Kodakin tehdaskaan laitostaan hävennyt, kameran päällä oleva kantohihna on todella hyvälaatuista nahkaa ja siihen on painettu MADE IN GREAT BRITAIN BY KODAK LTD.

Hiekoitusastia Torkkelinkadulla

Se oli jo kerran menossa roskiin, mutta minä korjasin sen. Taskuveitsen, pienen vasaran ja parin asennusliimatipan avulla. Ehkä odotan keskikesän aurinkoisia kelejä ja lataan laatikkokameraan jotain kivaa filmiä? Kohta 90-vuotiaan ei tarvitse ihan täysin eläkkeellä olla.

maanantai 24. helmikuuta 2020

Hiihto, hyi saatana

Oli kyse urhoilusta tai euroviisuista niin Soumi on aina jumbosijalla.

Ja aina se yllättää kaikki muut, paitsi meidät kyynisimmät taiteilijaluonteet jotka hellamustissa sydämissämme vaalimme kysymystä;

"Miksi vitussa tonne-ja-sinne lähetetään näitä luusereita häviämään? Hirveää ajan ja rahan tuhlausta."

Se, että Suomi on sotilaspartiohiihdon mestari joskus silloin kun kuoltiin nälkään jos nauriit olivat jäässä ja valualumiiniset saranat ovessa oli high techiä josta edes tiedemiehet eivät uneksineet, jotenkin meinaa sitä, että pohjoisen rämekansalla olisi jokin moraalinen velvollisuus olla helvetin hyviä jossain hiihdossa?

Tätä sitten tuputetaan joka paikassa, hiihtäminen on samanlainen pakkopulla kuin uiminen, koska Suomessa on tuhansia järviä. Minulle välttää, että pääsen takaisin laiturille jos satun siltä putoamaan, tosin esim. kesällä 2017 laiturilta putoaminen olisi ollut helvetin kivuliasta koska joko häntä- tai otsaluu olisi kolahtanut jäähän. Vastarannalle menen takatuupparilla ja pidemmät matkat tyylikkäästi Tallinnan laivalla.

Hiihtoakaan en tarvitse mihinkään. En omista suksia, enkä tule omistamaan suksia. Lähimmät ladut ovat jossain metsässä ja siellä saa kuulemma turpiinsa kunnostaan huolehtivilta eläkeläisiltä jotka hakkaavat kaikki tielleen osuvat. Jos Helsingissä ei pääse lumitilanteen takia eteenpäin, ostan nelivedon napalukoilla ja maastovaihteella, en mitään helvetin suksia. Lumikengät voivat olla vaihtoehto, sillä ne vievät vähän tilaa ja ovat esteettisemmät kuin "limalaudat".

Jokavuotiset hiihtourhoilutapahtumat (ja euroviisut) saavat minut elämään ikävää "tv en katso, lehti en lue"-faasia sillä avasin minkä tahansa median, on framilla lähinnä hämmästystä siitä, että huolimatta kaikesta ajasta ja rahasta on suomalainen urheilija taas jumbosijalla, liekö pettänyt tekniikka, valmennus, varusteet vai deodorantti?

Jopa afrikan maat pesevät meidät hiihdossa, vaikka jengiä treenataan sylivauvasta asti hiihtämään. Jumalauta lykkimään kapeaa lautaa vuoronperään edestakaisin. Kuinka helvetin vaikeaa se muka on? Ja jos ei hävitä silkkaa paskuuttaan, niin sitten on masu pipi tai flunssan oireita juuri silloin kun pitäisi suorittaa.

Allekirjoittaneen puolesta voitaisiin tämä hiihtohupsutus lakaista maton alle ja käyttää siitä säästyneet rahat vaikka jalkakäytävien lämmittämiseen talvella, ettei herkkien taiteilijasielujen (kuten minä) tarvitsisi lipsutella henkensä kaupalla buutseillaan Alepaan ostamaan tölkkipapuja ja olutta.

Hiihto. Hyi hitto!

sunnuntai 2. helmikuuta 2020

Olympus 707 - kamera jonka valmistaja tahtoisi unohtaa

Kansalaiset! Nyt esittelemme teille todellisen harvinaisuuden; kameran jonka Olympuksen sedät ja tädit haluavat unohtaa, kamera joka oli VIRHE, kamera joka on ruma ja painava ja epäkäytännöllinen.

Kyllä, se käy läpi paristoja kuin crustipunkkari pirkka-oluttölkkejä lauantai-iltapäivänä.

Kyllä, se painaa kuin menneisyyden synnit työpaikan pikkujouluissa.

Kyllä, se on niin ruma, että jos tällä kameralla olisi äiti, sekään ei voisi rakastaa tätä.

Kyllä, se on äänekäs ja epäkäytännöllinen. Tämä kaulassasi voit erottautua joukosta todellisena "originellina", sellaisella todella douchebagmaisella tavalla.

Olympus OM707 oli Olympuksen ensimmäinen automaattitarkennuksella varustettu järjestelmäkamera. Jossain kummassa hybriksessä Olympuksen pääjohtaja John Olympus määräsi vasallinsa tekemään automaattitarkenteisen järkkärifilmikameran johon piti saada moottoriperä. Jossain vaiheessa joku ilmeisesti humalassa oksensi alkuperäisten piirrosten päälle tai jotain vastaavaa sillä lopputulos oli eriskummallinen muotopuoli joka käytettävyydeltään oli kuin huono taskupokkari järkkärin koolla, vaihdettavilla optiikoilla ja keilapallon painolla.

Vaihdettavat optiikat ovat kyseenalainen juttu, sillä vaikka kamerassa on nimellisesti OM-bajonetti, eivät sen optiikat käy muihin OM-sarjan kameroihin. Muiden OM-sarjojen obiskat menevät tähän kyllä kiinni, mutta mikään mahti maailmassa ei saa esim OM-1 omistajaa vaihtamaan runkoa tähän hirvitykseen. John Olympus kaavaili tästä ilmeisesti myyntimenestystä sillä erilaista Sigman putkea tuutattiin sen seitsemää eri sorttia.

Laitos käyttää kinofilkkaa, ASA-lukua ei pysty asettamaan itse (tai ainakaan minä en saanut) vaan laite lukee filkkarullan kyljestä DX-koodin, mikäli koodia ei ole, kamera olettaa että sisällä on 100 asan filkka. Äänekäs moottoriperä pystyy ottamaan kuvan noin joka toinen tai kolmas sekunti riiippuen valotusajasta.

Patterikotelon kannen hajoaminen oli tyyppivika näissä, mitä Olympus ei suostunut myöntämään saati muuttamaan. Heidän ratkaisunsa oli myydä erillisiä kansia valtuutettujen myyjien kautta. Kansi kesti aikalaistarinoiden mukaan ehkä kaksi patterinvaihtoa ennen kuin jokin murtui, siksi valtaosa olemassa olevista kameroista on jesarilla tai erkalla paikattuja.

Osassa objektiiveja ei ole minkäänlaista manuaalitarkennusta, vaan kaikki tapahtuu AF. Tai sitten naurettavan pientä kuminappia painamalla voi AF:n muuttaa asentoon PF jonka jälkeen voi peukalolla säätää superjäykkää, horisontaalisesti liikkuvaa kytkintä. Tällöin tosin peukalo saattaa osua ikävästi silmään, liukukytkin kun on melkein kiinni okuläärissä.

Patterit ovat kiinni "lisäkahvassa" joka lähtee irti ja jota ilman kamera ei toimi, ei ollenkaan. Kahvassa on paskaista huutonaurua aiheuttava säälittävän rupinen, esiinpomppaava salama joka ei pääsääntöisesti enää toimi kymmeniä vuosia valmistumisen jälkeen.

Laukaisija on ikävästi "lisäkahvan" etupuolella, painamalla sitä hieman (mitään vastusta ei ole) alkavat tarkennusmoottorit surraamaan, ensin mennään kohteesta yli, sitten tullaan takaisin ali ja lopulta serkun lapsen naama on terävänä okuläärissä. Tai sitten kuva tulee otettua vahingossa painamalla laukaisinta sadasosamillin verran liikaa.

Nappifriikkejä lämmittää tieto, että erisorttisia painonappeja kamerassa piisaa. Tässä kamerassa kaikki, AIVAN KAIKKI, toimii sähköisesti. Aivan kuin jossain 80-luvun Citroenissa jossa vilkut olivat on/off kytkimiä jotka sijaitsivat hanskalokerossa. Käytettävyyskin samaa luokkaa.
 
En ole arvannut vielä keittiövaa'alla punnata, mutta veikkaan että koko paketin paino heittelee puolessatoistakilossa. Sopii siis myös kahvakuulan korvikkeeksi. Kuvan objektiivit ovat mallia Sigma 200mm AF Zoom ja Olympus 35-70mm AF zoom.

Kuten kaikissa pask...ööh enempi kokeellisissa tuotteissa joiden myynti on ollut surk..ööh eivät ole löytäneet kohdeyleisöään, myös tämän kameran kohdalla arvo löytyy harvinaisuudesta. Näitä ei koskaan myyty paljoa, koska noh. Kukaan ei halunnut susirumaa, mahdottomalla tavalla toimivaa, objektiivituoteperheen ulkopuolella olevaa kummajaista joka painoi tonnin, siispä näitä ei myöskään valmistettu paljon.

Olympus OM 707

keskiviikko 29. tammikuuta 2020

Netti - vitun - kirpparit


Kerran vuoteen tulee sellainen inspis siivota. Siivota ja pistää kamaa kiertoon.

Nettikirppareiden kautta. Virhe. Iso virhe.

Nämä nettikirpparit ovat osoitus siitä, että ihmisillä ei ole enää MINKÄÄNLAISTA suhteellisuuden tai kohtuuden tajua.

Nettikirpparilla joku kyselee sellaisen voimistelukuminauhan perään. On linkannut esimerkkituotteeksi Budget Sportin gumminauhan joka maksaa röökiaskin verran. Tarjoan hänelle käyttämätöntä, avaamattomassa pakkauksessa olevaa Lidlin vastaavaa ilmaiseksi.

Alkuperäinen kysyjä pyytää tuotteesta kuvat. Lähetän ne. Hän ei koskaan palaa asiaan.

Harrasteryhmässä joku kyselee mustavalkoisen kinofilmin perään Helsingin alueella. Kukaan ei vastaa kyselyyn, kuluu puolitoista kuukautta ja kysyjä uppii postauksen. Mietin, että jo on surkeaa olla kuusi viikkoa ilman filmiä; kysyn piruuttani miksei osta filmiä liikkeestä, niitä kuitenkin on useita.

Vastaus: ”Koska liian kallista, ääliö.”

Toinen käyttäjä vastaa, että Fotoykkösestä saatava Agfan MV-kinofilmi maksaa 4,60€/rulla ja on tällä hetkellä MANNER-EUROOPAN HALVINTA mustavalkofilmiä.

”Liian kallista”.

Laitan Hiacen kattokaiteet myyntiin nettiin, nimimerkki Stefan laittaa tuntia myöhemmin aggressiiviseen sävyyn yksäriä: KUVIA???????

Laitan hänelle kuvat. Siitä on nyt viikko. Hän ei koskaan edes katsonut vastasinko.

Myyn kaverin puolesta satkun kaasukeitintä tori.fi’ssä kolmellakympillä. Nimimerkki Timo laittaa viestiä: ”Mikä teho, mikä koko, mistä voin noutaa?”

Vastaan, että tuote on kaverin verstaalla, voin soittaa kaverille miten hän on paikalla ja ilmoittaa sitten sinulle, Timo, että siellä on joku paikalla antamassa sen ja ottamassa rahat vastaan.

Timo vastaa: ”Siis onko tämä sinun keitin ensinkään kun en itse ole sitä luovuttamassa?”

Vastaan Timolle:

”Ei vitsi, nyt kuule jäin kiinni. Sinä Timo Mestarietsivä pilasit rikollisen suunnitelmani, olen tehnyt satoja tuhansia myymällä toisten ihmisten kamaa näiden nurkista, niin että nämä itse vielä antavat tuotteet puolestani. Ajatuksenani olla myydä sinun sohvasi vielä tänään yhdelle hollolalaispariskunnalle niin, että he hakisivat sen huomenna, katso että olet muuten paikalla.”

Voi vitun Timo.

Vaimon käsilaukkuja lojuu kanssa ylenpalttisesti pitkin poikin. Niistä laitan yhden myyntiin.

Heti tulee yhteydenotto. Kolmena päivänä peräjälkeen sovitaan tällit, jotka peruuntuvat aina parin tunnin varoitusajalla. Kerron, että olen tulevan viikon ti-pe Kalliossa töissä varmasti ainakin 11-17 ja otan laukun autoon joten sielläkin voidaan nähdä. Ostaja vastaa, että on itse Kalliossa töissä ja voisi sitten tiistaina hakea laukun. En vastaa tähän mitään, koska viesti ei ole kysymysmuodossa.

Tiistai tulee ja sählään aikatauluni siten, että pääsen lähtemään Kallioon vasta 11:30. Pistän ostajalle viestiä, että olenkin varmasti Kallion seudulla vasta klo 12 eteenpäin. Ostaja vastaa.

”Aijaa tänään sopikin? Et vastannut mitään joten tein jo uudet suunnitelmat.”

Lopulta tein illansuuhun väkipakkotällit jotta sain myytyä vintagemarimekon viidellätoista eurolla.

Tori.fi kautta myyn eräästä kaupasta käteen jääneitä, avaamattomissa pakkauksissa olevia suihkusettejä, ovh 60€ minun hinta 30€, maksu tasarahalla. Joku Juntti-Ismo tulee ostamaan, kaivaa lompakosta 2 x 20€ ja kysyy heti, että saako suihkusetin kahdellakympillä kun minä olin niin huonosti varustautunut kaupantekoon.

Pienen pakottamisen jälkeen saan Juntti-Ismon kaivamaan kaikki kynnyskotelot ja penkkienvälit ja lopulta kädessäni on 20€ seteli ja 7€ pieninä kolikoina. Vittuillakseni avaan vielä paketin ja ripottelen setin styroksmuruineen Juntti-Ismon perhehelvettimallin mazdan takakonttiin. Ismo ei sano mitään, mikä on helvetin viisasta, sillä on paskamaista ajaa autoa silmät umpeenmuurautuneina katkenneita hampaita niellen.

Myyn peltistä työkalulaatikostoa. Tuotteesta on kuvat ja kuvaus: työkalulaatikosto, maalattua peltiä, laatikoissa muovimatto. Ovh. Pari sataa euroa, nyt uloskantohintaan satasella.

Mitä kysyy nimimerkki Niko?

”Onko laatikostossa työkaluja myös?”

On Niko. On tietenkin. Ja kultaharkkoja.

Pöllin 12kpl 60l rakennussaaveja hyvästä syystä. Pistin ne myyntiin Facebookin kautta. Ensin yksi eläkeläinen osti kuusi, toinen kaksi ja kolmas olisi halunnut vielä kuusi. Joutui tyytymään neljään.

Saavien hinta kaupassa oli ehkä 10€ kpl, minä möin 4€ kpl. Hyvitykseksi viimeiselle ostajalle, joka olisi tahtonut kuusi saavia, mutta sai neljä, tarjouduin heittämään saavit tälle himaan autolla. Perillä ostaja alkaa nihkeilemään, 16€ / 4 saavia on aika kallista. Varsinkin kun joutuu itse kantamaan ne asuntoon. Tarjouduin kantamaan ne, mutta tämä ei käynyt.

Sanoin ihan suoraan, että ”mua ei vittuakaan kiinnosta sun pieni eläke, sä tarjouduit ostamaan nää tähän hintaan 4€ kpl ja mä kuskasin ne tänne. 16 euroa tänne ja vähän vitun äkkiä”, mies maksoi nuristen. Pelle.

Sain tuosta myynti-ilmoituksesta vielä yhden geriatrikon ristikseni, kyseli monta viikkoa ilmoituksen poistamisen jälkeen vielä olisiko minulla niitä saaveja. Mikä helvetin saavien kuningas minä muka olen?

Laitan tuolin myyntiin, pistän sille hinnaksi 5€ ettei nyt ihan kaikki renkaanpotkijat tule apajille. Pian löytyy ostajaehdokas. Sanon hänelle, että minulla on auto ja voin kuskata tuolin lähialueelle ilman mitään veloitusta jos vain aikataulut sopivat niin, että siitä ei ole minulle vaivaa.

”Ilman muuta! Minulle käy oikeastaan koska vain!” vastaa ostaja.

Ryhdymme haarukoimaan kalenteria ja käy ilmi, että ostajalle sopii vain ja ainoastaan seuraavan viikon keskiviikko 12-13.

Minun on pakko kysyä; että miksi sanoitte, että käy koska vain, miksette sanonut että onnistuu vain ensi viikon keskiviikkona 12-13?

Ostaja ei osaa sanoa.

Pistän kaverin puolesta ilmoituksen harrasteryhmään, että saatavilla olisi ilmaiseksi moottorinostin.

Ensimmäinen kommentoija: Ottaisin jos ei olisi niin kaukana.

Niin. Minäkin mielelläni olisin vitun rikas ja helvetin taitava soittamaan kitaraa. Jos kirjoitan sen tänne Facebookkiin, niin ehkä se toteutuu?

Yhden pyöränrungon laitoin huuto.nettiin. Se meni heti jollekin lappilaiselle. Ilmoitin, että ostohinta on hyväksytty ja tässä tilinumero, vastauksena tuli osoitetiedot. Tämä oli ehkä puoli yhden aikaan päivällä.

16:30 tulee kyselyä, että joko runko on Matkahuollossa?

Vastaan, että olen iltaan asti töissä, YRITÄN saada rungon seuraavana päivänä Matkahuoltoon.

Seuraavana päivänä ensimmäinen viesti tulee aamuyhdekseltä; ”Joko?”. Samat viestit tulevat myös klo 10, 11:30, 12, ja 13:30. Kello 15 tulee tekstiviesti ”JOS RUNKO EI OLE NYT MTKA HULLOSSA TEEN RIKOS ILMOTUKSEN PETOKSESTA MINULLA ON SINUN KAIKKI YHTEYS TIEODT POLIISI TULEE KOHTA OVELLE”.

Oli muuten viimenen tuote jonka möin kolmoskehän pohjoispuolelle.

Huuto.netissä möin myös Oraksen hanoja. 2 kk käytössä olleet hanat vaihdettiin uusiin hienompiin ja minä sain pitää vanhat.

Hanan ovh.parisataa euroa, minä pistin myyntiin hintaan 50€.

”Ostaja”: Mikä on tiukka hinta?
Vastaan: 50€
”Ostaja”: Okei. 20€ sis postit?
Vastaan: Ei. Tämmösen tuotteen postikulut on sen kympin ja en mä viitsi 250€ hanaa myydä kympillä.
”Ostaja”: Haist vittu!

Tulisieluisia ostajia ovat myös kamerafanit; pistin yhden kameran myyntiin hintaan 200€ ja heti oli potentiaalinen ostaja inboxissa.

”Moro! Onks kamera vielä vapaana?”

- On.

”Okei. Mä ajattelin tarjota 80€”

- Okei. Mä ajattelin saada siitä 200€
”VITTU KUKAAN HALUA SUN PASKAA KAMERAA 200 VITUN € EUROLLA!”

- Kiitos mielipiteestä.

No myönnetään, että möin sen yhdelle jannulle hintaan 180€ kun tämä osasi tarpeeksi härskisti tingata. Tykkään kun tingataan härskisti.

80€ :D voi vittujen kevät.

Ja sitten on nämä nihilistit. Myyt jotain keilapalloa vitosella niin dorkat pistää viestiä; sisältyykö postikulut.

FB-kaupunginosaryhmässä myyt jotain ja laitat ilmoitukseen: voin toimittaa Käpylä/Kumpula alueelle. Ostaja pyytää kuljetusta, kysyt osoitteen, se on Jakomäessä.

tiistai 28. tammikuuta 2020

Viimeinen keikka Nosturissa


”Journalisti palkataan”

Näin siinä luki. Kyllä. Olin lukenut tuon rivin jo kolmasti. ”Journalisti”, siinä oli menneen maailman klangia. Mietin, kuka keksii tämmöistä, kyseessä oli kuitenkin punkbändi, joka kaikessa lyhykäisyydessään tahtoi jonkun kirjoittavan raportin tulevasta keikasta.

Eihän siihen edes tarvittu journalistia. Kuka vaan joka osaisi kirjoittaa jotain. Palkaksikin luvattiin heti kättelyssä lähinnä näkyvyyttä ja juotavaa, eli ihmiskielellä olutta.

Se oli tuo jälkimmäinen, mikä sai minut soittamaan ilmoituksessa olleeseen numeroon.

Painelin hyvissä ajoin perjantaina ”Helsingin Detroitiin”, eli Vallilan teollisuusalueelle jossa bändillä oli treenitilat. Tapasin bändin lastauslaiturilta juomassa olutta.

”Homman nimi on aika selkeä, meillä on palkattuna valokuvaaja joka kuvaa ja nyt sä, joka laadit kirjallisen dokumentin meidän tulevasta Nosturin keikasta. Eli sä duunaat pikku stoorin meidän keikasta.” bändin rumpali Jukka selitti suorasukaisesti.

”Joo, ei kai siinä mitään. Kyllähän tää onnistuu”, vakuutin.

”Hyvä homma. Otas tästä.” sanoi nahkatakkinen rumpali ja ojensi käteeni puoliksi juodun valkoviinipullon. ”Pesti alkaa heti.”

”Siis… mitä?” kysyin ihmeissäni pullo kourassa.

”Niin tää homma alko per heti. Eli ala imemään sitä valkkaria. Nyt dokataan, keikka on huomenna. Tää on juhlaa. Yleensä me soitetaan perjantaisin niin joka ukko tulee töistä väsyneenä ja hikisenä, nyt saadaan tinata kuten isot starat.”

Vetelin epävarmana valkoviiniä kitusiin. Sen jälkeen tassuun lyötiin toinen lesti, jonka jälkeen bändin tarjoilu oli lähinnä olutvoittoista. Mukana bileissä pyöri myös Jägermeister-pulloja jotka verotarrojen mukaan olivat Pohjois-Koreasta.

”Mistä vitusta tää viina on peräisin?” kysyin ja pelästyin kuinka pahasti sammalsin, en ole kovin harjaantunut dokailija ja nautittu punssi painoi jo jaloissa ja päässä.

”Tää on Kim Jong-Ilin privaattiviinaa, meidän ’manageri’ hoiti sitä jostain taannoin. Ei sitä voi juoda kuin humalassa kun siinä on sellainen vähän metallinen maku.” bändi vakuutti. Managerin kohdalla bändi vähän hihitteli. Jatkoin humalaista uteluani;

”Aisshiis thellä on mänitsgeri? Jhumalauda niinku isholla pändillä??”

”No tavallaan, sä tapaat sen huomenna” vakuutti bändin vokalisti ja kusi ilmiömäisellä tarkkuudella puolen metrin päästä ikkunanraosta ulos.

Silmissäni pyöri kuin viimeistä päivää, mutta jatkoin bändin tahdissa, mikä oli suunnaton virhe. Loppuyöstä muistan lähinnä sekavia katkelmia, joissa hölkätään pitkin Vallilaa, kannetaan puistonpenkkejä ja lasketaan jotain portaita alas isolla teräsvuoalla, joka varastettiin pizzeriasta.

Näin unta missä retkotin upottavan pehmeällä king size -sängyllä ja halasin isoa pehmotiikeriä, uni olikin painajainen, sillä pian sänky alkoi kovenemaan ja samaten tiikeri. Lopulta sänky oli kova kuin lattia ja pehmotiikeri kylmä kuin jääkaapin ovi. Ja myös yhtä kova. Krapula oli melkoinen, en saanut silmiäni auki ja kun pyörähdin ympäri, onnistuin kaatamaan jotain, mikä kaatui helisten. Kammottavan usvan läpi tajusin kaksi asiaa, poskeni oli vasten oluentahrimaa kokolattiamattoa ja se mikä kaatui, oli jokin rumpupatterin osa. Toisin sanoen, olin treenikämpällä minne olin todennäköisesti sammunut.

Onnistuin hieromaan toisen silmäni auki ja näköaistimus tuki aiempaa teoriaa treenikselle sammumisesta. Samalla selvisi myös mitä olin unissani halannut; se oli kokonainen, varrestaan irrotettu liikennevalo. Krapulahien sekaan alkoi erittyä kylmää hikeä, sillä olin sangen varma, että liikennevalo ei ollut edellisenä päivänä paikalla.

Istuessani lattialla ja pohtiessani liikennevalon varastamisesta seuraavia oikeudellisia toimia, kuulin avainten rahisevan lukossa. Bändi pölähti sisään ja alkoi ensitöikseen nauramaan minulle;

”Kato, prinsessa Ruusunen on herännyt!”

Olin hieman myrtsinä lattialla ja kysyin missäköhän päin vessat mahtavat olla, sitä voisi ihminen käydä siellä ja lähteä sitten rakentamaan kuluvaa päivää. Sain ohjeet ja painelin sinne, aprikoiden samalla onkohan tässäkin treenikämppäkompleksissa vessapaperi loppu.

Olihan se. Loppu.

Vessapaperin puute ei ollut kuitenkaan mitään verrattuna naamaani joka oli tussattu täyteen mitä profaaneimpia herjauksia ja kaiken kruununa valtava kyrpä joka alkoi otsaltani ja huipentui nenääni. Varjostukset olivat toki taiten tehty, mutta en kyseisessä tilanteessa osannut arvostaa bändiläisten taiteellista silmää. Painelin takaisin treenikselle.

”Hei tosi kiva. Ollaanko me yläasteella tai jotain?” kysyin ja osoitin naamaani.

”No älä nyt ole tommonen, ota tosta tota Kimin viinaa ja pese se sillä pois. Samalla voit ottaa vähän huikkaa niin olo paranee.” bändin basisti Juha sanoi toverillisesti.

”Siis lähteekö permanent tussi Jägermeisterillä???”

”No ei Jägermeisterillä, mutta tolla kyllä.”

Kiiruhdin takaisin vessaan ja kuurasin naamaani pseudo-jekulla. Hyvinhän se tussi lähti ja väri palasi kasvoille kun otti parit tuhdit naukut, haisin joka tapauksessa kamalalle joten yhtä hyvin voisin olla vähän humalassa.

Palasin takaisin treenikselle ja sain kuulla, että roudaus alkaisi tunnin sisään jahka ”manageri” saapuisi pakettiautolla paikalle.

Pakkasimme kamat kahteen rullakkoon ja veimme ne hissillä lastauslaiturille. Bändin jäsenet varoittelivat sitten uskomasta ihan kaikkia ”managerin” juttuja, kuten sitä että tämä oli liikemies. Jäin siihen käsitykseen, että kyseessä oli jonkinlainen pikkurikollinen.

Pian alkoi meteliä kuulua sisäpihalta ja ajorampista manifestoituikin sankan savupilven keskeltä lommoinen hiace jota ohjasti hengästyneen näköinen kusenpolttama hippi. Karvanaama pomppasi hytistä ulos ja samalla ilmoille lemahti tuoksu, joka oli hurmaava sekoitus kymmentä eri wunderbaumia ja kannabista.

Sitten tämä otus avasi takaovet ja ylpeänä esitteli ”tyhjää” pakun konttia jossa oli silti tavaraa ja sen jälkeen vilkaisi rullakoita ja ilmoitti, että selkä on kipeä ettei voi kanniskella mitään. Varmuuden vuoksi manageri lysähti sellaiseen keithrichards-lysyyn. Juttelin hepun kanssa niitä näitä, mutta siirryin pian bändiläisten kanssa nostelemaan tavaraa, sillä managerilla oli kuumottava tapa ohjata kaikki keskustelu hänen vanhoihin mokkanahkaisiin purjehduskenkiin, jotka oli pieteetillä yhdistetty snickerssin työhousuihin ja Tokmannilta ostettuun flanellipaitaan. Viimeinen naula arkkuun oli hänen tarjous, että saan koskea kenkiin jos tahdon.

Saimme kaikki kamat mahtumaan pakuun ilman hikeä ja mietimme kuinka saada miehistö keikkapaikalle kaikkein sujuvimmin, päätimme että pakun hyttiin menee kaksi ”managerin” lisäksi ja toiset kaksi menevät tavaroiden sekaan konttiin.

Ovet nykäistiin kiinni ja lähdimme treeniksen pihalta, porttikongissa ”manageri” rykäisi hermostuneesti ja sanoi;

”Muistakaa sitten varoittaa jos näkyy poliiseja!”

”Aa niin joo, ihmisiähän ei saa kuljettaa kontissa, siitä voi tulla huomautus tai sakot” ihmettelin ääneen.

”Manageri” katsoi minua sivusilmällä ja alkoi nyökytellä hitaasti.

”Kyllä kyllä..juuri siksi pitää varoa poliiseja.”

Ajomatka Nosturin keikkapaikalle sujui mukavasti lämmintä olutta tölkistä latkien ja kuunnellen ”managerin” poskettomia valheita uskomattomista seikkailuistaan milloin minkäkin asian saralla.

Perillä purettiin kamat autosta ja sitten kävi ilmi, että paikan ovet olivat lukossa. Alkoi tihuttamaan.

”Nyt pitäisi soittaa jollekulle, että saadaan nää ovet auki” Jukka sanoi porukalle ja kaivoi kännykkänsä esiin; ”Onkohan jollain toisella tänään esiintyvällä bändillä koukut tänne?”

Samalla sekunnilla kun silmä vältti ”manageri” oli napannut jotain pakun hanskalokerosta ja siirtynyt oville, viisitoista sekuntia myöhemmin hän huikkasi leveästi hymyillen ”Auki!” ja lähti raottamaan ovea.

Itse en ehtinyt reagoimaan tapahtumaan ollenkaan, mutta bändin jätkät olivat ilmeisesti nähneet tämmöisiä metkuja ennenkin ja ovi painettiin kiinni, ennen kuin se oli ehtinyt aueta vaaksaakaan.

”Ei siis saatanan hullu, täällähän voi olla hälyt päällä!” rumpali-Jukka huusi ”managerin” korvaan.

”Niin tosiaan, enpäs tullut ajatelleeksi” totesi ”manageri” ja näytti niin mietteliäältä, että moni buddhalaismunkki olisi ollut kateellinen.

”Hei onko noi Helvetin enkeleitä?” basisti-Juha huikkasi porukalle ja osoitti epämääräisesti kadun toiselle puolelle. Käänsin päätäni osoitettuun suuntaan, en nähnyt kuin pari minkkiturkkimummoa köpöttämässä S-marketin suuntaan, mutta ”manageriin” sanoilla oli jotain vaikutusta, lommoinen hiace oli nimittäin nanosekunnissa liikkeellä ja kuskinpaikka vaikutti tyhjältä, jostain pakun lattian suunnasta ilmestyi kuitenkin käsi avonaiseen ikkunaan vilkuttamaan;

”Joo mä tästä meenkin, lupasin vaimolle...ööö...tehdä moussakaa. Munankovaa keikkaa jätkät!”,

”Managerin” ääni häipyi tuuleen samalla kuin pakettiauton pikimusta pakokaasukin.

Pian paikan päälle saapuivat kolme muuta bändä joiden oli tarkoitus soittaa samana iltana ja yhdellä heistä oli jopa avaimet mestaan joten pääsimme roudaamaan kamat backstagelle.

”Okei neljä tuntia keikkaan, nythän tässä voi vähän vaikka ryypiskellä!” totesi solisti/kitaristi Matias ja nakkasi repustaan jokaiselle oluen kouraan. Oma krapulani oli alkanut sulamaan jo tosissaan joten otin bissen vastaan mieluusti.

Pyörimme pitkin Nosturia olutta litkien ja ihmetellen, miten keikkojen aikana mesta vaikuttaa helvetin isolta, mutta keskellä päivää valot päällä tupa muistuttaa lähinnä peruskoulun juhlasalia.

Seurasin vierestä rumpusetin pystytystä ja kuinka lippujen myynti järjestettiin, kaikki itselleni tuntemattomia prosesseja vaikka keikoilla oli tullut käytyä.

H-hetki lähestyi ja aloin olla passelissa jurrissa. Oli mielenkiintoista seurata kuinka keikkapaikka valmistautuu tulevaan koitokseen, samalla kun anniskelualueita avattiin, minut ohjattiin backstagelle Pirkka -tölkkini kanssa.

Tämä oli ensimmäinen kokemukseni minkään keikkapaikan backstageen ja vaikka kokemus ei ollut ihan niin hulppea kuin olisin voinut kuvitella, niin tiettyä ”ison maailman pro-meininkiä” touhussa kuitenkin oli. Bäkkäri oli ihan oikea tila sohvineen ja jääkaappeineen. Viinaa ja pikkusuolaista oli tyrkyllä.

”Joo onhan tää ihan eri juttu kuin esiintyä jossain kusisessa ruokaravintolassa” Matias kertoi.

”Pahimpia keikkoja on erilaiset autotallikeikat, ei mitään bäkkäriä ja tarjoilut on luokkaa mitä isäntä on jaksanut Alepasta kantaa. Pari vuotta sitten oltiin Pullokaljan ja jonkun muun bändin kanssa skulaamassa Porvoossa. Autotallikeikka eli yksi tila missä oli bändit ja yleisö. Ja safkaksi oli jumalauta nakkeja ja italiansalaattia. Eli nakkeja ja majoneesisalaattia jossa kinkkusuikaletta. Punkkareille. Ja yhdeksän tyyppiä kymmenestä on vegaaneja. Voi vittu.” jatkaa hän hekotellen.

Eka bändi painuu lauteille, mutta otaksun etten juuri perusta heidän musiikistaan. Soittajat ovat ikäluokkaa vanhempia ja heidän laatikkohousuista hipsterihabitusta selkeästi vierastetaan. Me olemme sentään vaarallisia punkkareita, huomaan tuumaavani vaikka en punkkari olekaan. Avaan jälleen oluen, hörppään ja murahdan ohikulkevalle arkkitehtiopiskelijan näköiselle hipsterille. Hipsteri kavahtaa puoli askelta sivummalle.

Nyt on tullut aika jättää backstage toviksi, painelen yleisökentälle katsomaan toista bändiä. Tämä sentään soittaa rehellistä rokkia, huomaan vasemman jalan tennarini tamppaavan tahtia maahan, mikä on aina hyvä merkki.

Kuuntelen kolme biisiä ja kitaristi/laulaja alkaa pitämään välispiikkiä, koen että on luonteva aika lähteä testaamaan Nosturin anniskelualue.

Nousen portaat ylös K-18 osastolle ja luovin aikuisten keesitukkien sekä pikkutakkijengin lävitse tiskille.

”Iso keppana” tilaan itsevarmasti nuorelta naiselta joka laskee muovituoppiin määrätyn määrän olutta vähän tylsistyneen oloisena, tavalla jonka voi omaksua vain työskentelemällä anniskeluravintolassa vuosien ajan. Siirryn parven kaiteen äärelle lipittämään olutta, pikkutakkijengi on siirtynyt muovituoppeineen lähelle ja puhuu häiritsevän kovaan ääneen jotain aikuisten toimistoläppää. Alkaa vituttamaan. Juon tuoppini loppuun ja päätän lähteä kuselle, huikkaan pikkutakkimiehille; ”mistä lähtien keskiluokka on käynyt punkkikeikoilla, hä?”. Nämä vaikenevat ja katsovat perääni.

Ennen kusitaukoa nappaan vielä yhden jallun tiskillä pahimpaan vitutukseen.

Olen kymmenen askeleen päässä vessasta kun tajuntaani pamahtaa kaksi asiaa;

1. En ole syönyt mitään koko päivänä
2. Tolkuton alkoholimäärä

Askellukseni alkaa muuttua hoiperteluksi, mutta päätös kusella käymisestä pitää. Sisällä veskissä on kaikki kopit varattuja ja pisuaarit varattuna, yhdessä kopissa nelikymppisen insinöörin näköinen jannu heittää projektiilioksennusta pönttöön. Juuri kun kakominen loppuu, kaksimetrinen keesipunkkari nahkahousuissa tulee ovesta sisään, asettuu pisuaarin äärelle, avaa vyönsä ja tiputtaa housunsa polvitaipeisiin ja alkaa kusta. Insinööri aloittaa oksentamisen välittömästi uudelleen. Nojailen seinään ja odotan pisuaarin vapautumista.

Onnistun helpottamaan oloani ja kampean takaisin areenalle, bändi on lopettanut ja seuraavaksi esiintyy Ikkuna, bändi jonka keikasta minut on palkattu kertomaan.

Päätän kammeta ulos haukkaamaan vähän raitista ilmaa, etten vain ole liian humalassa keikan aikana. Ulkona on kylmä ja mereltä tuulee, perisuomalainen röökiporukka värjöttelee monikymmenpäisenä ulko-oven liepeillä. Kiedon kädet ympärilleni ja muistelen jätinkö takkini bäkkärille vai narikkaan.

Yhtäkkiä röökiporukassa syntyy liikehdintää ja metelöintiä, porukka hajaantuu ripeästi ja joku lyö jotain käteeni, kyseessä on kammottavan paholaisen parsakaalin, eli kannabishuumeen polttoon tarkoitettu lasipiippu. Samanaikaisesti kun tajuan ,mitä kädessäni on, on edessäni kolme jääkaappipakastimen kokoista järjestyksenvalvojaa.

”Mikäs saatanan huumehiippi täällä hilluu?” kysyy porukan johtaja.

Koska en ole supliikkimiehiä ja varsinkaan humalassa, tiputin piipun maahan ja juoksin stevareiden välistä suoraan keskelle röökiporukkaa, jossa syntyy uutta kalabaliikkia. Painelen porukan läpi minkä kintuista pääsen, kohti Nosturin takanurkkaa. Äänistä päätellen savitakit ovat perässäni, mutta toisin kuin minä, he eivät ole kehdanneet juosta päätä pahkaa muihin ihmisiin joten minulla on puolen korttelin etumatka.

”Seis hiippi!” puuskuttaa isoin stevari. Lisään vauhtia ja painelen nurkan taakse, siellä ei ole mitään piiloa joten jatkan juoksemista ja jälleen nurkan ympäri. Nyt näen edessäni ikonisen nosturin, jonka mukaan keikkapaikka on nimetty ja tiedän, että seuraavan nurkan takaa löytyy jälleen pääsisäänkäynti. Lasken sen varaan, että stevarit ovat kaikki kolme perässäni eikä kukaan heistä ole jäänyt ovelle passiin.

Sukellan nosturin rakenteiden ja koirankuseman pensaan väliin piiloon. Sydän pamppaillen pidätän hengitystäni ja kuulen miten bodarit rymistelevät kiroillen ohi. Uhkapelini kannatti, vartijat lienevät nyt pääovella joko ritsaamassa sisäänmeneviä tai rakennuksessa sisällä. Veikkaan ensimmäistä vaihtoehtoa.

Keikka! Perkeleen keikka! Se on alkamassa näillä sekunneilla ja minä olen ulkona palelemassa! Mietin kuumeisesti kuinka päästä keikkapaikalle sisään, vaivalla hankittu humalani alkaa kadota ja krapula hiipiä takaisin.

Katson ylöspäin pitkin pimeyteen kurottavaa nosturia.

Ja saan ajatuksen. Vaarallisen ajatuksen.

Ryhdyn kiipeämään nosturin ristikkorakennetta pitkin ylöspäin. Metalli on niljakkaan kylmää ja tennarini eivät saa siitä kunnon otetta. Lisäksi käteni ovat muuttumassa tunnottomiksi. Sentti sentiltä kurottaudun ylöspäin kunnes saavutan välitasanteen, jolla nosturin hytti majailee. Siitä ei ole kuin reilun metrin matka Nosturin välikatolle.

Yritän saada tennareilla mahdollisimman hyvän otteen rispaantuneesta puupinnasta, kolmen askeleen vauhdinotto, ponnistus ja olen ilmassa. Kirpeä syysilma suhisee korvissani kun olen hetken aikaa tyhjän päällä ja sitten laskeudun kevyesti kuin joulukinkku, tervahuopaiselle katolle.

Ennen kuin ymmärrän edes pelätä, kipitän kattoa pitkin eteenpäin, kohti ikkunaa josta muistan katsoneeni ulos tuntia paria aiemmin kun olin backstagella. Painan naamani lasiin ja koputtelen siihen. Kauhukseni huomaan, että bäkkäri on tyhjä! Ikkuna on jo aloittanut! Olen epäonnistunut!

Meinaan jo alkaa itkeä, mutta sitten näen liikettä bäkkärillä. Ikkuna! Bändin pojat ovatkin siellä! Taon ikkunanpokia nyrkeilläni ja jannut tulevat avaamaan ikkunan, he jeesaavat minut sisään ja kuuntelevat uskomattoman tarinani tarjoillen samalla oikeaa Jägermeisteriä lämmikkeeksi.

Mutta sitten onkin jo aika keikan!

Ripeästi pojat siirtyvät salaisia reittejä pitkin lavan taakse ja minä perässä. Tunnelma on sähköinen. Verhot avautuvat. Yleisöä on kertynyt moshpittiin ja nojaamaan mellakka-aitaan lavan eteen.

Sitten lähtee eka biisi. Sali räjähtää, kiehuu, huutaa ja tanssii. Kapuan lavan sivusta alas verhon taakse piiloon ja juon bäkkäriltä napattua viinaa suoraan pullon suusta. Koen olevani rokkistara itsekin.

Bändi soittaa monitoreihin nojaten ja valot välkkyvät, päätän crowdsurffata anniskelualueelle. Tulen lavan sivusta yllättäen täysin järjestyksenvalvojat, jotka ovat sataprosenttisesti keskittyneet torjumaan humalaiset suoraan edestä. Minä tulen viistosti takaa. Kuin Batman. Kolmella pitkällä loikalla leijun levynä yleisön päällä, ajatus ei toteudu kuten unelmissani ja crowdsurffaukseni muuttuu lässähtäväksi osumaksi yleisömereen, josta minut heivataan niskaperseotteella eteenpäin, onneksi toki kohti anniskelualuetta.

Naamani punoittaa ja tukkani on takussa. Tilaan samalta baarimikolta kuin aiemmin kaksi isoa olutta.

Siirryn jälleen kaiteen äärelle, juon kahta olutta samanaikaisesti. ”Onneksi keskiluokka painui vittuun täältä!” huudan kahdelle musadiggarille viitaten pikkutakkijengiin jota ei enää näy. Humalani on jo melkoinen, yritän laulaa mukana ja taputan jalalla tahtia.

Yhtäkkiä näen stevarti parven toisessa päässä, katseemme kohtaavat. En kuule mitä porukan johtaja huutaa ääneen, mutta luen huulilta ”huumehiippi”. Jääkaappipakastimet lähtevät auraamaan tietään yleisön halki kohti minua. Mietin kuumeisesti kuinka selvitä tilanteesta, pääni pyörii.
Valotrussi. Näen ratkaisun kirkkaana edessäni noin kahden metrin päässä. Hyppään kaiteelta valotrussiin ja pakenen sitä kautta moshpittiin ja lavan taakse. Teen Tarzanin katoamistempun! Kurkkaan olkani yli ja näen sikaniskat ehkä kymmenen sekunnin matkan päässä, kulauta olueni, ponnistan kaiteella ja hyppään toistamiseen saman illan aikana tyhjyyden yli.

”Banzai!” huudan bändin soiton sekaan samalla kun sormeni nappaavat valotrussista kiinni, tunne on uskomaton, bändi soittaa edelleen ja minä roikun yleisön päällä. Lähden etenemään trussia pitkin eteenpäin laittaen kättä toisen eteen kun onnettomuus tapahtuu. Trussin kiinnitykset ovat joutuneet kestämään tuhansia tunteja satojen desibelien äänenpaineella tuutattua rock’n’rollia ja kuten vanhan hevarin korvat, ne ovat antaneet periksi. Se pääty trussista jossa roikun, irtoaa katosta ja jäljellä olevien kiinnitysten toimiessa ankkuripisteenä, heilahdan kuin punnuksena rätisevien lamppujen kanssa sukkana sisään lavan alle; ”KAMIKAZEEEEE” pääsee kurkustani ennen kuin nielen pölyä lavarakenteissa.

Tässä vaiheessa soitto on katkennut ja yläpuoleltani kuuluu ihmettelevää mitävittua -mylvintää. Juuri kun päätän masinoitua esiin lavan alta, näen miten parisataa-asteisiksi kuumentuneet, nyt särkyneet lamput, sytyttävät lavan alla olevat roskat ja pölyn räjähdysmäisesti palamaan.

Tulipalo! Huudan kauhuissani ja samalla sekunnilla myös parikymmentä muuta ihmistä yhtyy huutooni. Tuskin on kauhunhuudot ilmoille kajahtaneet kun lavan alle alkaa lentää sammutusvaahtoa.

Kampean aivan vaahtoisena lavan alta esiin ja kauhukseni huomaan, että sammutuspuuhissa ovat samat vartijat kuin mitä äsken pakenin. Onneksi olen yltäpäältä vaahdossa, joten he eivät tunnista minua.

”Mitä helvettiä sä teit tuolla lavan alla???” kysyy porukan johtaja tiukkaan sävyyn.

Vastaan salamannopeasti itsevarmana; ”Kuulin huutoa sieltä, ajattelin että joku hiippari on kömpinyt sinne ja syöksyin pelastamaan hänet. Mutta ei siellä ketään ollutkaan.”

”Hyvin tehty, sankarillista toimintaa!” kehaisee stevari ja huutaa sitten lavalle; ”Keikka voi jatkua!”

Bändin pojat ovat lavan etureunassa seuraamassa tilannetta, kuullessaan että keikkaa voi jatkaa nyökyttelevät he yhteistuumin päitään. ”Selvä homma”.

Kuulen sivukorvalla, miten bändin kitaristi kysyy rumpalilta; ”Mihin vittuun se toimittaja katosi jonka piti tehdä juttu tästä keikasta?”

”Ei mitään hajua. Varmaan hävisi jonnekin saatuaan ilmaista viinaa. Ehkä ihan hyvä, se kaveri vaikutti siltä, että liioittelee herkästi.”

maanantai 27. tammikuuta 2020

Hirveä kertomus lämmityksen katkeamisesta

Kerrottakoon nyt siitä hirveästä talvesta, jolloin lämmityksemme tapaturmaisesti katkesi, ja koko talomme kärsi hirveyttä johon verrattuna talvi- ja jatkosota ja Toton musiikki olivat kuin piknikki Espan puistossa.

Kokemuksesta hirvittävämmän teki se, että olimme juuri olleet viikon paremman väen Espoon Haukilahdessa ja paluu rupiseen Helsinkiin tuntui häijyltä kuin anopin vierailu.
Välittömästi saavuttuamme kotiin havaitsin lämpötilan olevan suorastaan pakkasella, tosin vielä kuusitoista yksikköä plussan puolella, suoranainen ihme, etteivät vesiputket olleet haljenneet!

Olin jo purkamassa tammiparkettiamme (pyökkilaminaattia) poltettavaksi nuotiossa olohuoneen lattialla kun vaimoni huomautti, että meidän uuni toimii kaasulla ja sillä lämmittää yhtä lailla. Laitoin tulet päälle ja sitten laskeuduin kellariin ihmettelemään, josko joku ilkivaltainen sielu olisi vääntänyt patterikierron kiinni. Ei ollut.

Yritin myös epätoivoisesti ilmata pattereita, ilmausavaimen lipsuessa sinisiksi muuttuneissa sormissani - turhaan!

Soitin huoltopäivystykseen ja kerroin, kuinka talven kylmä syli halasi taloamme, miten kuurankukat kasvoivat jo jalkalistoista, hengityksen höyrytessä kohti kattoa ja yleisesti tunnelman olevan kuin Yrjö Jylhän vähemmän iloluonteisista runoista. Päivystäjä ei ollut vakuuttunut verbaalisesta annistani, mutta lupasi kuitenkin kiertävän huoltomiehen saapuvan paikalle jollain aikataululla.

Odottelun ajan pysyimme lämpiminä kuplavolkkarin lämmityslaitteen avulla, eli hyppäämällä tasajalkaa narua, mitä meillä ei ollut.

Pian ajovalot välähtivätkin pihalla ja menin huoltomiestä vastaan. Negatiiviset ennakkoluuloni menivät nappiin ja kuten ennenkin kriisitilanteessa, huoltofirma oli lähettänyt meille ongelmanratkaisijan sijaan jonkun hupparihörhön joka vaikutti humalaiselta 12-vuotiaalta, joka kroonisen pilviveikon ripeydellä katsasti kellarin katossa kulkevat putket, mumisi hupparinsa sisuksista jotain ehjistä putkista, vilkaisi kelloa, valui ylämäkeen autoonsa ja kurvasi tontilta pois.

Seuraava yö oli karmea, olin hehkuttanut uunia kunnes asunnon sisälämpötila on +18,5 astetta. Ei mitään toivoa hengata sohvalla pelkissä shortseissa ja Tommy Bahaman paidassa, värikäs drinkki kädessä, kuten me nuoret menestyjät usein teemme. Kyllä tuli norjalaispusero ja pässinpökkimät tarpeeseen, kun sunnuntaina istuin sohvalla päiväpeittoon kääriytyneenä kuin Jack Torrance Hohto-elokuvan loppukohtauksessa. Kuuntelin autosta hakemani Defa -lämmittimen laakereiden vittumaista vinkunaa ja päätin, että jahka lämpenen tarpeeksi, teen tälle kylmyysongelmalle jotain!

Onneksi naapurini oli ostanut IKEAsta vaatekaappeja joita pääsin kantamaan keskellä päivää, sillä mikään ei lämmitä ruumista kuin tervehenkinen fyysinen liikunta. Reippaina ja raittiina urheilijoina kannoimmekin ainakin sata kiloa painaneet paketit heti ylös ja alas kolmeen kertaan, jotta saimme kunnon hien pintaan. Viimeisellä kerralla pakattiin kaappipaketin päälle vielä naapurin lapset ja joka tenavalle kahvakuula käteen ja keilapallo kainaloon jotta saataisiin vähän haastetta hauiksille.

Tästä kanniskelusta lämmenneenä pystyin lähtemään hakemaan lämmittimiä isältäni, tietenkin velattomalla katumaasturillani, joka on herättänyt kateutta jopa paremman väen Espoossa.

Auto täynnä erilaisia lämppäreitä kurvasin kotiini ja välittömästi tarjosin näitä teknisiä apuvälineitä kohmeisille naapureilleni, jotka huulet sinisinä ylistivät nimeäni ja kutsuivat minua nimillä kuten ”hyväntekijä”, ”Stadin Batman” ja ”tää lämppäri käy koroista, mutta maksa velkasi pelkuri”. Avokätisyyteni oli niin suurta, että tarjosin jopa maksavani naapureiden sähkölaskut jos olisin rikas.

Vaan niin vain kävi, että tälläkin tarinalla on onnellinen loppu. Urheuteni, viisauteni ja loppumattomien itkuntäyteisten soittojen huoltopäivystykseen jälkeen patterikierron pumppu vaihdettiin, patterit ilmattiin ja kotimme lähti lämpenemään.

En ikinä unohda sitä kammottavaa talvea 4.1.2019 – 5.1.2019 ilman keskuslämmitystä. Ja tämä tarina on täyttä totta!

perjantai 27. joulukuuta 2019

2010-luvun säälittävät uuden vuoden paukut pitäisi kieltää


Ne voidaan kieltää. Eihän niillä mitään tee. Säälittäviä pikku paukkuja. Onko niissä edes räjähdysainetta nykyään sisällä? Vai tomusokeria ja hiilipölyä.

Ennen vanhaan oli paremmin. Minun lapsuudessani uuden vuoden paukutteluissa oli reilu annos kuolemanpelkoa mukana, tämän päivän paukkuarkuudesta satuilevilla kukkahatuilla valuisi kusi hervottomasti pitkin jalkoja jos olisivat olleet kärpäsenä katossa katsomassa millaisilla ”korttelinsortajilla” pikkupiltit toivottivat tulevan vuoden vastaan.

Sytytyslangat olivat naurettavan lyhyitä paukkujen räjähdystehoon nähden ja räjäytysteho aivan utopistisen suuri niiden käyttäjien riskinarviointikykyihin nähden. Paukut piti sytyttää yhdellä sujuvalla liikkeellä taivutetussa kädessä, joka ojentui sekunnin sadasosassa nakkaamaan pommin mahdollisimman kauas. Jalat ottivat jo juoksuaskelia ennen kuin panos oli nakattu ilmaan.

Eikä ollut mitään hienostelevia, pitkänokkaisia takansytyttimia tms joissa piezosähköinen kipinä sytytti tuulensuojassa virtaavan kaasun. Tavallisen urvelon oli tyydyttävä kotimaisiin tulitikkuihin, jotka piti pölliä lieden vierestä, äidin huomaamatta tai sitten isoltaveljeltä. Askit olivat nuhruisia ja pehmenivät hikisissä kämmenissä vaikeuttaen entisestään tulen aikaansaamista. Jotkut onnelliset saivat käyttää moderneja nestekaasusytyttimiä ja ehkä yhdellä sadasta tai vielä harvemmalla oli isänsä bentsiinizippo käytössä.

Oli metodi mikä tahansa, sormet paloivat aina ja niihin tuli rakkoja. Palovammoja tuli sekä kylmästä, että liekistä. Pitää muistaa, että 1990-luvulla pakkasta oli aina talvisin -20 tai -30 astetta. Ja tuuli kävi mereltä ja se oli -50 asteista ilmaa. Eikä kellään ollut sormikkaita, eikä kynsikkäitä. Eikä pipoja. Korvia paleltui samaan tahtiin kun papatteja paukkui.

Eikä ollut silmäsuojaimia. Eikä kuulosuojaimia. Eihän niitä käyttäneet edes paineilmavasaraa käyttävät työmiehet, isopappakin ajoi Royal Enfieldillä ilman pottaa ja nauroi vaan, että kypärä jäi Taipaleenjoen tulihelvettiin eikä sielläkään kukaan kaivannut turvalaseja tai kuulosuojaimia. Ja mitä niillä olisi edes tehnyt? Joka jannu oli jo puolikuuro niistä sadoista tuhansista rystypuolen avokämmeniskuista, joita kotona jaettiin lapsenkasvatuksen nimissä. Ja suojalasit? 90-luvun paukut vastasivat teholtaan keskiraskasta haupitsin ajoammusta, roomalaisellä kynttilällä tai ”tykärillä” jos meni kaveria ampumaan kasvoihin, niin lensi koko pää irti. Siinä ei paljoa suojalasit jeesanneet.

Silloin osattiin varoa, ei kenellekään tullut mieleen puristaa nyrkissään paukkua, joka repi isoäidin emalisen teepannun kappaleiksi tehden siitä sirpalekranaatin. Tämän päivän raketit aiheuttavat lähinnä paskaista huutonaurua kaltaisessani 90-luvun veteraanissa, säälittäviä tuhnupaukkuja jotka hoiperrellen kiipeävät töin tuskin pariinkymmeneen metriin, jossa poksahtavat kuin lattialle pudonnut kananmuna. Minun lapsuuden raketit menivät laivanrakennuskelpoisesta matalahiilisestä 4mm teräslevystä läpi heittämällä ja räjähtivät voimalla, joka muutti puhelinkopin sellaiseksi prujuksi, minkä pystyi sihtaamaan tennismailasta läpi. Ei sellaista olisi tullut kenenkään mieleen pitää persposkien välissä kaverin kuvatessa kännykällä.

Sytytyslangan kun sai palamaan, piti jo olla matkalla pois. Pienillä lapsenjaloilla harva pääsi tarpeeksi nopeasti karkuun ja olikin enemmän sääntö kuin poikkeus tulla paineaallon riepoteltavaksi. On suoranainen ihme, ettei kukaan kuollut noina hulluina vuosina.

Paukkuja myös viriteltiin itse, yleisin modaus oli laittaa teräskuoriin useamman pommin sisältö. Tämmöisillä virityksillä pääsi lehtiin, sai nimeä ja lisää rystypuolen avareita himassa. Oli vaan kovia aikoja se 1990-luku. Kyllä tuli hienoja tyyppejä meistä.

sunnuntai 8. joulukuuta 2019

Kansa taisteli - sedät kertovat. Tapaus Kasvisruokapäivä.

Muistan edelleen ne kammottavat ajat, sen inhimillisen hädän jolle päättäjät tuntuivat olevan sokeita.

Olimme labrarottia saatanallisessa kokeessa, altistettuina epäinhimillisiin oloihin.

Peruskoulussa tapahtunut tapahtuma jätti hirveät henkiset arvet.

Muistan sen kuin eilisen..

Se oli kuin mikä tahansa torstai. Muistan varmasti, että se oli torstai.

Koulun ruokalassa oli tuttuun tapaan hernekeittioa ja pannaria.

Keitto maistui hieman oudolta, mutta totuuden nimessä sanottakoon, ettei koulumme ruokala ollut kuulu tasalaatuisista tuotteista.

Vasta iltapäivällä oireet alkoivat. Levottomuutta, vapinaa. Heikotusta.

Monet pyörtyivät. Liikuntatunti piti peruuttaa emmekä me lapset päässeet rusoposkisina kirmaaman tervehdyttävän urheilun nimissä kentälle, makasimme apeina pulpeteissamme.

Opettajakuntamme oli aivopesty ja vanhempien kyselyt kouluruokalassa tarjotusta hernekeitosta pysähtyivät vaikenemisen muuriin.

Oli teorioita, mutta kyseisen rokan viimeisetkin jäämät oli huuhdeltu viemäriin kattiloista, joten mitään todisteita ei ollut.

Seuraavan viikon keskiviikko, päivä josta minä ja ikätoverini puhuvat Helvettinä, oli siihenastisen ja senjälkeisen elämäni vaikein.

Jo saapuessani kouluun, aistin tiettyä sähköisyyttä ilmassa. Vihervassariopettajamme liikehti levottomasti koko aamupäivän ja kello 11 tasan meitä ryhdyttiin sotilaallisella kurilla, inhan kulttuurimarxistisen tamburiinin tahdissa, ohjaamaan kohti ruokalaa.

Ruokalassa pistin merkille ison, lakanalla peitetyn siirrettävän opetustaulun.

Asetuimme jonoon, saimme ruokamme ja menimme pöytiin istumaan.

Luokkatoverini Janne (nimi muutettu) katsoi annostaan kummeksuen ja totesi "ne unohti antaa mulle ruokaa, sain pelkkiä lisäkkeitä". Katsoin omaa lautastani ja totesin myös saaneeni vain salaattia ja erilaisia kasviksia.

"Älä huoli" toppuuttelin Jannea, "varmaan kohta sisään tuodaan kokonainen vartaassa oleva härkä tai iso vuorellinen höyryävän kuumia lihapullia!!" vakuuttelin lapsenuskossani.

Ruokalassa puheensorina kiihtyi samaan tahtiin huolen kanssa, että tänään ei olisi koulussa ruokaa ollenkaan - pelkkiä kasviksia vain - kun rehtorimme, noita-akalta näyttävä feminatsi, puhalsi pilliin hiljentäen koko ruokalan.

En pysty muistamaan, mistä rehtori puhui, mutta muistan puheen olleen lyhyt. Ja järkyttäneen kaikkia. Kuolemanhiljaisuus oli käsinkosketeltava eikä se muuksi muuttunut kun rehtori tempaisi lakanan pois siirrettävän valkotaulun päältä.

Muistan edelleen ne kommunisminpunaisella tussilla kirjoitetut sanat.

KASVISRUOKAPÄIVÄ

Hiljaisuuden rikkoi hiljainen nyyhkytys, luokkatoverini Liisa (nimi muutettu) itki hiljaa paikallaan, kyynelten tippuessa naurisraasteeseen.

"Missä ruoka on? Missä on liha?" kysyi Janne kovaan ääneen järkyttyneenä, ansaiten samantien 4 tuntia jälki-istuntoa feministiseltä vihervassarisuwakkimädättäjä rehtoriltamme.

Olimme kaikki tolaltamme, söimme järkyttyneenä kasvis"ruokaa", joka oli pahaa eikä vienyt nälkää.

"Kasvikset ovat lisäke, eivät ruokaa" sanoi Pekka (nimi muutettu), lihanleikkaajan poika ja kippasi lautasensa biojätteeseen.

Pekka erotettiin saman tien koulusta.

Tajusin, että edellinen torstai oli kuivaharjoittelua tälle kauheudelle. Meille oltiin salaa tarjoiltu KASVISHERNEKEITTOA.

Ilmankos niin moni oli melkein kuollut.

Ruokailun jälkeisestä päivästä en muista juuri mitään, heikkenin nopeasti.

Kun kello löi kaksi ja koulupäivä päättyi, makasivat oppilaat enimmäkseen pyörtyneinä pitkin lattioita, näky toi mieleen sariinikaasuiskun. Ainoastaan lesbofeministiopettajat seisoivat pystyssä, aatteensa voimaannuttaneina.

Onneksi eräs luokkatoverini asui aivan koulun vieressä, tukien toisiamme onnistuimme hoipertelemaan hänen kotiin, josta soitin itkuisena nälästä isälleni; "isä tule hakemaan minut, kuolen, meidät pakotettiin syömään vain kasviksia tänään koulussa".

Niin suuri oli isäni hätä hänen nähdessään ainoan poikansa liki hengettömäksi kasvisruoalla kidutettuna, että hän nosti minut vahvoille, lihalla ruokituille, käsivarsilleen ja kantoi minut katumaasturiimme, joka oli jalkakäytävällä tyhjäkäynnillä.

Ajoimme suoraan tuttuun S-bonuskorttiravintolaan ja isäni huusi "Äkkiä!! Tuokaa lihaa! Poikaani on pakkosyötetty kasvisruoalla peruskoulussa!" muistan miten näin henkilökunnan järkyttyneet ilmeet puoliksi suljettujen luomieni välistä, eräs vanhempi tarjoilija pudotti lautasen lattialle ja hän kuiskasi "voi hyvä jumala, säästäisivät edes lapset tältä hulluudelta".

Onneksi keittiöstä lennähti ennätysnopeasti kaksi Tomahawk -pihviä jauhelihakastikkeella ja XXL-nakkimuki tuplapekonilla, söin ne pikatahtia ja kumosin samalla ison tuopin lihalientä.

Samalla kerroin isälleni ja ympärilleni kerääntyneelle henkilökunnalle koulun hirveyksistä, aloittaen salaa tarjotusta kasvishernarista.

Kertomukseni saivat aikaan lumipallomaisen efektin ja kasvisruokapäivät saatiin toistaiseksi peruttua.

Täytyy toivoa ettei tämmöinen kulttuurimarxistinen HULLUUS koskaan enää toistu.