Persut ja luetun ymmärtäminen

Peruskoulutuksesta ei tule leikata enää yhtään, niin huonolla tolalla on luetun ymmärtäminen ihmisillä, etenkin Perussuomalaisilla. 

 

Eilisen mainoskampanjajupakan tiimoilta on toistuvasti levitetty misinformaatiota jonka mukaan Marinin hallituksen asuntopolitiikkan kulmakivi on nk. "ohituskaista" paperittomille maahanmuuttajille. Lukaisin eilen tuon hallitusohjelman (Hallitusohjelma) kahdesti läpi ja siellä ei missään puhuta, kaavailla tai suunnitella sellaista järjestelyä, että paperittomat maahanmuuttajat, maahanmuuttajat, suomalaiset, ruotsin kuningas tai ukko jumala, menisi "jonon ohi pokkaamaan avaimet kerrostalokaksioon". 

 

Samaan, eli oikeaan, lopputulokseen on myös päätynyt Vailla vakinaista asunto RY joka teki asiasta tiedotteen: Tiedote

 

Koska tieto on valtaa, on myös väärä tieto valtaa. Netti on pullollaan isämmaallisten (sic) itkuvirsiä joissa kerrotaan sydäntä riipaisevia tarinoita siitä miten Suomi on maailman sosiaalitoimisto kaikille muille paitsi kantasuomalaisille. 

 

Nämä tarinat ovat kirjoitettu niin pahasti vammautuneella suomen kielellä, että jos se kieli olisi onnettomuuden uhri, sen voisi tunnistaa ainoastaan hammaskartan perusteella.

 

Näissä tarinoissa keskiössä on aina työttömäksi jäänyt nelikymppinen duunari joka on tehnyt jo kuusikymmentä vuotta menestyksekästä uraa ja maksanut veronsa prikulleen. Nyt ollaan oltu asunnottomia jo viisitoista vuotta Helsingissä, neljän lapsen yksinhuoltajana. Lapsilla on diabetes, sydänvika, jalkahiki ja Uudenmaan läänin kokoiset peräpukamat. 

 

Terveyskeskuksessa jonotettiin neljä vuorokautta putkeen mutta sitten kolmesataa somalia otettiin jonon ohi sisään ja kantasuomalaisille sanottiin "menkää kotiinne, kaupasta saa laastareita". 

 

 Kelan toimistossa jonotettiin kämppää, ISIS-terroristit marssi jonon ohi sisään, sapelit vain kalisi vyöllä ja selässä oli juuttisäkit täynnä irtileikattuja päitä (ihan niinkuin Ruotsissa!), sitten kun vihdoin päästään asioimaan niin virkailija kertoo olleensa töissä 90 vuotta ja että ei ole koskaan antanut asuntoa suomalaiselle, koska vasemmistohallitus on näin ohjeistanut. Pleksilasissa on tarra "somali and terrorist lane only", sitten pitikin jo väistää kun romanit tuli jonon ohi Prisman muovikassit ojennettuina ja niihin lapattiin talikolla satasen seteleitä, Kelan johtaja John Kela tuli vielä varmistamaan, että tarvitsevatko Feija ja Allan ostositoumuksen uuteen Bemariin kun edellinen on jo viikon vanha ja varmaan pesun tarpeessa.

 

Työn hakuun ei olla ehdittu, sillä vapaa-aika on kulunut siihen kun ollaan koulutettu kadulta löytynyttä kissaa varastamaan kirurgisen sairaalan roskiksesta amputoituja varpaita ja sormia lasten hengen pitimiksi. Sitten se kissa olikin joku vasemmistosuvakki valepuvussa ja se vei ne eväät. 

 

Minulle ei ole vieläkään selvinnyt, että jos suomalaiset ovat jumalan valittu geneettisesti ylivertainen herrarotu, niin miten on mahdollista hävitä työpaikat ja asunnot kielitaidottomille, rahattomille pakolaisille joilta uupuvat kaikki sosiaaliset kontaktit?

En aio äänestää enää ikinä

 

Veikkauksen tyypit Rosa Meriläinen etunenässä, ihan pokkana, puhuvat niin paksua paskaa, että sen rinnalla ihan oikea paska ei kelpaa kuin korkeintaan harjoituspaskaksi, Veikkauksen vastuullisuudesta. Siis aivan kirkkain silmin väitetään, että rahapelihaittoja ollaan minimoitu mm. rahapeliautomaatteja vähentämällä ja siinä onnistuttu.

 

Paskanmarjat.

 

Koronapandemia sulki pelikoneet ja Lidl - toimi vastuullisesti - ja poisti rahapelikoneet myymälöistään. Näiden syiden takia pelaaminen väheni.

Tämmöinen luistelu osoittaa vain, mukavasti näin vaalien alla, että 99% poliitikoista on vallan- ja rahanahneita sosiopaatteja joiden suurin synti on pitää tavallisia äänestäjiä idiootteina.

 

Nyt ollaan Kivikkoon rakentamassa helikopterikenttää. Vieressä oli, huom OLI, Malmin lentoasema jolta käsin mm. Rajavartiolaitoksen Vartiolentolaivue lensi. Malmi pitää rakentaa täyteen ja viereen voidaan sitten tehdä vaikka helikopterikenttä. Mitä vittua?

 

Maailman toimivin kaupunki näyttäytyy lähinnä mustana reikänä jossa rahat kupataan veroilla ja rahapeliongelmaisten viimeisillä kolikoilla. Rahojen vastineeksi saadaan hallintohimmeliä hallintohimmelin päälle, rumia elementtitaloja asumistuetulle prekariaatille joka saatanan pusikon ja lammikon sijaan ja kunnanvaltuustot täyteen papukaijan ja panssarilaivan ristisiitoksilta näyttäviä viisikymppisiä opiskelijoita sekä Markun facebookista, jotka sitten tehokkaalla työajalla pohtivat kaikkea tuiki tärkeää kuten miten saada feministisiä hyönteishotelleja Helsingin puistoihin korvaamaan menetettyä biodiversiteettiä ja mahdollisimman paljon kapuloita rattaisiin pienyrittäjille ja autoilijoille.

 

En aio äänestää enää koskaan, koko nyky-yhteiskunta tulisi purkaa. Meillä ei ole enää mitään toivoa, kun julkinen sektori lopulta kaatuu, ja se tulee kaatumaan, tulee meno muuttumaan todella rumaksi.

Kiev 6C eli ukrainalainen Pentacon Six-kopio

 

Mitä saadaan kun kaksi aikamme suurisuisinta lörppöä pannaan iltapäiväksi samaan tilaan? No mahtavia suunnitelmia, holtitonta rahanmenoa ja paljon besserwisseröintiä.

Tampereen Bryan Adams..eikun Ansel Adams tuli nimittäin katsomaan miltä oikea kaupunki näyttää, saapui tänne Helsinkiin (eli Mega-Hese Ygöseen kuten kuulemme tompereella sanotaan) ja sen kunniaksi, että ollaan kaksi vuotta, sataseitsemän jaksoa ja varmaan kaksisataa tuntia puhuttu puhelimessa, päätettiin nähdä, käydä bissellä ja myös ritsaamassa eräs potentiaalinen kamerakohde.

Kohdattuamme ja kohteliaasti naureskeltuamme toistemme ulkonäölle joidenkin minuuttien ajan, kurvasimme Kameratorin Mega-Hese Ygösen liikkeeseen, josta nappasimme filmiä matkaan ja suorimme oluille ruotimaan kansakunnan yleistä rappiota ja sitä kuinka me saisimme Suomen nousuun jos vain saisimme samat oikeudet kuin Putinilla.

Tästä lähdimme sitten kameranmetsästykseen. Itselläni ei ollut tarpeita, mutta olin varannut talouskassasta hieman ruokarahoja, sillä kuten kaikki tietävät: ilman ruokaa pärjää kyllä mutta ei ilman mielenkiintoisia kameroita elo on tuskaa. Pienellä kaivelulla kameramyyjän uteliaiden silmien alla kohteesta löytyikin Kiev 80 joka toimi runkotulppana jumalattomalle laajakulmalasille, lykkäsin monsterin The Manin haltuun, joka välittömästi kaivoi takataskustaan setelikäärön, rullasi siitä erinäisiä papereita irti ja nakkasi ne myyjälle lörpöttäen sujuvalla katuespanjallaan ”Hola paesano, esta mujeres todo finalmente y lenso perfectamundo!” Umpisuomalainen myyjä katsoi meitä aika pitkään ja jätti sitten meidät rauhaan.

En tiennyt mitä itselläni oli hakusessa, ennen kuin eräältä hyllyltä, nilkan korkeudelta, löytyi ruskea nahkalaukku, joka painoi sen verran että siellä oli joko kamera tai kahvakuula sisällä. Punnersin sen esille, avasin salvat ja siinä se lepäsi. Ulkoisesti aivan minttikuntoinen Kiev 6C vuodelta 1974, mittarittomalla peiliprismalla ja Vega-12B 90mm f2.8 linssillä. Kamerassa oli vastavalosuoja, UV-filsu ja oikein kaulahihnakin masokisteja varten.

Nakuttelin kameralla tyhjiä sen verran, että totesin sen toimivan, verhot olivat ehjät ja ajat pitivät kutakuinkin paikkansa. Diggailin kameraa heti, se on isompi kuin Pentax 67 mutta ei mielestäni ihan yhtä raskas, iso koko on hyvä, sillä 67-penan runko on sen verran pieni, ettei siitä meinaa saada otetta. Painoa kameralla on enemmän kuin tarpeeksi, siis ihan oikeasti: 1920 grammaa ilman filmiä.

Kameran rakenne on täysin mekaaninen ja tässä tapauksessa mekaaninen tarkoittaa mekaaninen kuten jakoavain, jos pudotat Kiev 6C’n, niin lattia hajoaa, ei kamera.

”Osta se! Osta! Se on hyvän mielen kamera!” supatteli pikku piru korvani juuressa niin eläväisesti, että päätin kääntää päätäni; The Man se siinä paholaismaisesti lirkutteli, yrittäen saada minut ostamaan jättiläiskameran. Tässä ei tietenkään helpottanut yhtään se, että tiesin hänen hommanneen pari päivää aikaisemmin Kiev 60’n, johon oli vallan ihastunut.

Nyt puhuttiin kuitenkin kamerasta, jonka mekaniikka oli lähempänä traktorin kauhaa kuin moottoria, kamerasta jonka muotoilua tiiliskivikin häpeäisi, kamerasta joka oli kuuluisa epäluotettavuudestaan mutta jonka korjaamiseksi tarvitsi vain vasaran ja ydinpommin. Pistin vaimolle tekstiviestin, että ostan nyt monella eurolla rumimman ja isoimman kameran mitä olet koskaan nähnyt. Sitten jäin sormet ristissä odottamaan, että tuleeko sellainen vastaus, että herra taiteilija voi sitten kotimatkan sijaan jatkaa The Manin kyydillä suoraan Tampereelle ja sohvalle nukkumaan.

Onneksi tuli toisenlainen vastaus sillä tiesin, että minua olisi suunnattomasti hatuttanut jälkikäteen jos olisin jättänyt kameran ostamatta.

Pakkasin vehkeen nahkasalkkuunsa, tinkasin kaupan päälle yhden Smenan mitä minulla ei myöskään ollut lupa ostaa, ja suoriuduimme ulkoilmaan nauttimaan kesästä.

Kotona laukkua tonkiessani löysin sieltä vielä keltavihreän suodattimen! Olin suorastaan varmasti tehnyt siis voittoa kamerakaupoillani!

Seuraavana päivänä latasin hoopeevitosta laitteeseen ja syöksyin kaduille kuvailemaan. Kamera on mainio. Ensinnäkään siinä ei ole mitään kapitalistisia rappeuttavia toimintoja, kuten valotusmittaria, moottoriperää tai edes automaattista peilinpalautusta. Sellainen pieni myönnytys löytyy, että syväterävyyden tarkistamiselle löytyy peukalovipu. Moni varmaan harmittelee peilin palautuksen puuttumista, sillä se tarkoittaa sitä että etsimen läpi voi kuvaa sommitella vain jos kamera on viritetty. Tämähän ei meitä tekijämiehiä haittaa, eikä varmasti muitakaan Kievillä kuvaavia sillä kamera painaa sen verran, ettei sitä tee mieli kohottaa kasvojen korkeudelle muuten kuin todellisessa tarpeessa eli kuvatessa. Eikä sen puoleen, Kievin etsin eli tässä tapauksessa mittariton ”plain prism” on ilmeisesti peilityyppinen eikä todellinen prisma ja näkymät vääristyneet sen mukaisesti. Raittiille ihmisille, jotka eivät ole kohdelleet keskushermostoaan kuten Kesälahtelaiset turistit Linnanmäen Vekkulan vessaa, tiedoksi että kurkkimalla edellä mainitun etsimen läpi maailmaa pääsee aika lähelle sitä miltä maailma näyttää kun on huuhdellut pari diapamia alas puolikkaalla Koskenkorvalla; näkymä on vääristynyt ja aaltoilee kuvottavasti, ainoastaan ihan keskellä on jokseenkin selkeä alue jonka perusteella voi mattalasilla yrittää tarkentaa. Kievillä tarkentaminen on melkein, mutta ei ihan, yhtä hankalaa kuin Lubitelilla.

Peilin palautuksettomuus toimii kuitenkin kuvaajan eduksi, sillä CCCP-standardien mukainen palautuksenvaimennus Zenith-kinofilmikameroissa on sitä luokkaa, että voisin kuvitella keskarikamerassa efektin olevan kuin pitelisi uunipeltiä ojennettujen käsien varassa ja joku heittäisi koripallon siihen kolmannen kerroksen korkeudelta. Kun peili ei keikkaa edestakaisin, kamera tärähtää huomattavasti vähemmän. Kuvasin testirullalle käsivaralta ajalla 1/60s ja kun polttoväli oli 90mm niin järki olisi sanonut että kuvaa nopeammin tai jalustalta. Kuva ei kuitenkaan tärähtänyt.

Toinen erikoisuus Kiev 6Cssä on laukausinapin sijoittelu. Se on kuten Pentaconilla/Practikassa/Petrissä eli kameran ”bisnespuolella”, mutta tietenkin VASEMMALLA aatteen hengessä. Kun kameran seuraajaa, Kiev 60stä suunniteltiin, päätettiin laukaisunappi siirtää kameran oikealle puolelle. Surkeuden tasapainon vuoksi kamerasta kuitenkin poistettiin remminpitimet ja ne korvattiin mystisillä tapeilla joihin ei saa mitään järkevää hihnaviritystä kiinni.

Filmi lataaminen kameraan on aivan perseestä, pohjassa on lukkotapit joita pitää kääntää ja vetää, joka kerta eri tavalla ja eri suuntiin, jotta ne naksahtavat sijoiltaan ja massiivinen takakansi aukeaa. Sitten filmipuola asetetaan huomattavaa voimaa käyttäen paikkaan ja lukkotapit yritetään pyöräyttää ja painaa takaisin paikoilleen. Tässä menee helposti viitisen minuuttia ja pieni itku karkaa kovahermoisimmaltakin tyypiltä. Filmi pitää, lähteestä riippuen, kelata joko kammella tai peukaloilla pyörittäen kelauspuolalle kunnes taustapaperin nuoli kohtaa kameran rungossa olevan punaisen merkin kanssa. Tässä piilee jälleen yksi Kievin erikoisuus. Jos jätät filmin siten, että kohdistusmerkit osuvat yksiin, kolme ensimmäistä ruutua ovat osin päällekkäin, mutta voit kuvata 14 ruutua yhdelle 12 kuvan rullafilmille, kätevää! Internetiä lukemalla olen opiskellut, että jos tahtoo 12 kuvaa jonkinlaisilla väleillä, pitää filmin kohdistusmerkki kelata reilusti ohi punaisesta nuolesta, ehkä peräti jopa kelauspuolan kohdalle!

Filmiä edistetään peukalovivusta jota pitää kääntää määrätietoisesti, yhdellä sujuvalla sopivan hitaalla liikkeellä alusta loppuun. Jos tämmöinen ahdistaa niin neuvoni on, älä osta Kieviä.

Vega 12B on yhden filmin perusteella vallan toimiva objektiivi, kuvat ovat skarppeja ja täydellä aukolla sopivan pehmeitä. Lyhin tarkennusetäisyys on niin lyhyt, että mitään loittorenkaita ei kaipaa eikä tällä kameralla makrokuvausta viitsisi edes harrastaa kun peiliä ei saa lukittua yläasentoon. Miltei pakollisena lisävarusteena mainittakoon 3/8” → ¼” kierreadapteri, sillä Kievissä on (tietenkin) se isompi jalustakierre pohjassaan.

Kiitämme:

- Helvetin komee

- Jämpti

- Mukana ei hajua

- Mahdollisuus kuvata 14 kuvaa 12 kuvan filkalle

- Edullinen hinta

Moitimme:

- Jalustakierre 1500-luvulta

- Se filmin lataaminen

- Paino

- ”Etsin”

Loppulausuma:

Americanassa on sanonta ”built like a tank”, rakennettu kuin panssarivaunu, kuvaamaan sitä että laite on tehty kestämään ihan mitä tahansa.

Kiev 6C on ”built like the tools they use to build tanks.”

Niille tiedoksi, jotka tahtovat päästä kuvaamaan suht edukkailla Pentacon Six-laseilla ja lisätarvikkeilla, Ukrainalainen ARAX modaa vanhoja Kievejä, tehden niistä toimivia kameroita (naurahdin hieman) maalaten ne mustiksi ja lisäten peilin lukituksen. Prismaton runko maksaa ronski neljä ja puoli sataa.

Kaikki kuvat kuvattu HP5+, kehitys Rodinal 1:36 7,5min. Pienet säädöt tehty Rawtherapeella ja roskat prikattu pois Gimpin kloonaustyökalulla.

 

 

Kotimaisten elokuvien toksisuus

Me olemme täällä Balboan yliopistolla aloittaneet kotimaisten elokuvien muuttamisen paremmin vuoden 2020-ilmapiiriin sopivimmiksi. Vanhat Suomi-filmit ovat nimittäin täynnä mädättäviä rakenteita, sortoa, rasismia, stagnoituneita setämiesasenteita ja avointa pilkkaa luontoa kohtaan.

 

Esimerkiksi Timo Koivusalon elokuva vuodelta 1993 Pekko Aikamiespojan poikamiesaika on jo nimensä puolesta omiaan syöksemään nuorisomme hulluuden kurimukseen, liimanhaisteluun ja vuosien terapiakierteeseen.

 

"Pekko" on jo nimenä toksisen maskuliininen ja suora viittaus Pellonpekkoon, muinaiseen epäjumalaan jonka työmaata oli ohran kasvatus oluen panoa varten. Eli jo elokuvan päähenkilön nimellä ollaan onnistuttu mm. edistamään toksista maskuliinisuutta, epäjumalien palvontaa, pilkkaamaan Suomen virallista uskontoa eli evakelisluterilaisuutta ja ylistämään alkoholia, tuota salakavalaa viinahuumemyrkkyä.

 

"Aikamiespoika" on klassinen köllinimi yhteiskunnallisesti epäkelvolle häviäjälle, luuserille joka ei ole onnistunut edes vaimoa saamaan. Käsite on vahvasti sukupuolittunut ja ylläpitää yhteiskuntamme sortavia rakenteita sekä naisvihaa.

"Poikamiesaika" viittaa misogynistiseen haureuden ylistykseen ja käsitteenä haisee ummehtuneesti menneelle vuosisadalle.

 

Ei ole soveliasta enää 2020-luvulla käyttää termejä "poika" tai "mies" ja täten olettaa sukupuolia. Kuten tiedämme, myös "miehellä" voi olla kuukautiset ja "mies" voi synnyttää, aivan kuten "nainen" voi myös sujuvasti taskuparkkeerata. 

 

Suositus onkin, että sukupuolittuneiden termien sijaan puhumme henkilöstä.

 

Me täällä Balboan yliopistolla odottelemme Timo Koivusalolta julkista anteeksipyyntöä (Pirkka-Pekan tyyliin) tämän elokuvan tiimoilta ja että jatkossa tämä elokuva tunnettaisiin nimellä, joka ei sorra eikä kiusaa, nimittäin:

 

Konseptihenkilöhahmo henkilöhenkilön henkilöhenkilöaika.

Sydämeltään nuoret, nuo lapselliset aikuiset

Kun minä olin lapsi, tai kuten 1980-luvulla sanottiin; kakara, oli vallalla sellainen ajattelu että vanhempia ihmisiä tulee kunnioittaa. Näin on käsittääkseni ollut niin kauan kuin nuorisokin on ollut pilalla, eli ainakin nelisentuhatta vuotta. Lapsuudessani viisikymppiset olivat jo eletyn elämän konkareita, puhumattakaan kuuskymppisistä jotka olivat jo haudan partaalla, mutta silti uhkuivat elinvoimaa, kävivät ulkomailla, reissasivat kotimaassa ja harrastivat. Heillä oli omistusasunnot, kesämökit moottoriveneineen, työura oikeassa firmassa ja jossain vanhassa navetassa saksalainen moottoripyörä pressun alla odottamassa jotain mystistä ”oikeaa aikaa” laittaa se kuntoon ja ajaa sitä.

Lapsuuteni keski-ikäiset olivat, ainakin mielikuvissani, kuin tehtaanpatruunat edellisvuosisadan valokuvissa. Vakavaraisia, tietäväisiä ja ennen kaikkea suoraselkäisiä.

Nyt ajat ovat muuttuneet ja keski-ikäiset aikuiset ovat, kuten sanotaan ”sydämeltään nuoria”.

He siis hölmöilevät.

Voi toki olla, että sosiaalisen median puuttuminen elämästämme silloin 80- ja 90-luvuilla, mahdollisti hölmöilyn niin pienessä piirissä, että esimerkiksi me lapset emme sitä huomanneet. Nykyään Facebook ja Instagram tuo, suorastaan hieroo, toisten elämät kasvoillemme. Kontrasti lapsuuteni viisikymppisiin ja nykyisiin viisikymppisiin, joita siis tarkastelen itse vajaa nelikymppisenä, on huumaava. 

Poissa ovat omat asunnot, kesämökit veneineen, vakavaraisuus, työura ja korkeintaan juhannuskossu merkkaamassa ryyppäämistä. Tämän päivän viisikymppiset ovat ensinnäkin ”työpaikkojen välissä” tai ”jonotussijalla eläkeputkeen” eli ”joutilaita”, omistusasunto on kaupungin vuokrakämppä, työura nippu pätkätöitä sekalaisissa hommissa ja jos kesämökki löytyy, se on suvun ja sinne on porttikielto koska edellistä edeltävänä juhannuksena Petteri & Happo-Repe kaivoivat sen saksalaisen moottoripyörän pressun alta ja ajoivat sen järveen kännissä.

Sydämeltään nuoret käyttäytyvät kuin kuusitoistavuotiaat. Kun viikonloppu koittaa, alkavat nämä amatöörit repimään hiivaa kaksin käsin jo torstaina, koska on ”viikonloppu”-niminen sosiaalinen konstruktio (joka perinteisesti on vaatinut vastapainokseen sellaisen kontekstin kuin ”työssä käynti”), perjantaina some täyttyy kännäilykuvista, lauantaina punssia ollaan otettu siihen malliin, että katkokävely ja psykoosi on jo nurkan takana ja silloin alkaa tapahtumaan; Ritva, 54v, pussaa karaokeravintolassa Perttiä, 49v, Ritvan poikaystävä (huom ei aviomies/avomies vaan poikaystävä) Timo, 52v, näkee tämän ja pistää näyttävästi poikki.

Seuraavaksi Facebookista voidaan lukea, miten Ritva on pelkkä halpa huora ja yleensä tilanne eskaloituu siten, että Timo, 52v, uhkaa tehdä kohtalokkaita päätöksiä, apunaan vajaa tonkallinen halpaa punaviiniä ja kahdeksan lasten aspiriinia. Sunnuntai-iltana Timo, 52v, poistelee korvat punaisina, horkkakankkusessa, facebook-julkaisujaan.

Seuraavana viikonloppuna sama homma toistuu kun sydämeltään nuoret ja kuningas alkoholi kohtaavat jälleen.

Toivottavasti olen itse viisikymppisenä vähän, edes hivenen verran, arvokkaampi.

 

Kirjoittaja on sekakäyttäjä, liikemies ja kirjailija joka haaveilee Viking Loton täyspotista jonka avulla eläköityä nelikymppisenä maalle mökkiin, syrjäytyä, uhitella aseella ohikulkijoita ja nähdä desantteja joka paikassa.

Edes filmille kuvaaminen ei pelasta paskoja valokuvia

 

Olen tästä aikaisemminkin puhunut ja puhun jälleen, lähinnä siksi että nyt minulla on omia esimerkkikuvia joita jakaa ja haukkua, nimittäin mitäänsanomattomista ja jonninjoutavista valokuvista.

Heti kärkeen tahdon sanoa, että en pidä itseäni ”oikeana” valokuvaajana, en edes erityisen lahjakkaana valokuvaajana. Kuvaan vain ja ainoastaan omaksi ilokseni, tämä on minulle harrastus, puuhaa joka tarkoituksena on tuulettaa aivoja ja kroppaa arjen keskellä. Pidän itseäni kuitenkin vakavana valokuva- ja kameraharrastajana, uskon tietäväni mikä on hyvä kuva ja erottavani sen huonosta. Minulla on omat laatukriteerini hyvälle, huonolle ja sille kuuluisalle hyvälle huonolle ja tietenkin katsastelen sekä omia, että muiden kuvia näitä omia standardejani vastaan. Kyse on kuitenkin aina subjektiivisesta mielipiteestä, vaikka näinä kummallisina aikoina ihmiset eivät tunnu kykenevän tekemään eroa omien tunteidensa ja faktojen välillä.

Youtube ja Instagram ovat tehneet sellaisen karhunpalveluksen maailmalle, että kuka tahansa saa materiaalinsa julkiseksi, tämä luo toki tasa-arvoa, mutta täytyy muistaa se, että julkaisukynnys on täysin käyttäjänsä omissa käsissä, kyseessä on subjektiivinen mielipide; kuvan arvo (taiteelliset aspektit & mekaaninen laatu) eivät riipu siitä onko se kuinka julkinen.

Nykyään puhutaan youtube- ja instagramvalokuvaajista, erotuksena ”oikeista” valokuvaajista jotka ovat sitten esoteeristen sanomattomien sääntöjen mukaan joko ihmisiä jotka elättävät itsensä valokuvaamisella, tai sitten ihmisiä jotka ottavat hyviä valokuvia mutta tietoisesti välttelevät sosiaalisen median algoritmien maailmaa. Instagram- ja youtubevalokuvaajien ”altaan matalassa päädyssä” ovat filmille kuvaavat jannut ja jannuttaret jotka tanssivat jotain outoa tangoa sellaisen käsitteen kanssa, että valokuvan media olisi suoraan yhteydessä valokuvan arvoon, että filmille kuvattu kuva olisi automaattisesti parempi kuin digikuva.

Eli siis lyhyesti ja ytimekkäästi: kuva ei ole automaattisesti hyvä jos se on kuvattu filmille, paska kuva on paska kuva.

Paskalla kuvalla voidaan tarkoittaa ihan mitä tahansa alkaen mekaanisesti huonosta kuvasta (tarkennus pielessä, kuvassa naarmuja/pölyä jne) päättyen aina latteaan ja tylsään kuvaan. Jatkuva kuvatulva, jolla meitä pommitetaan sosiaalisessa mediassa, voi mielestäni pahimmillaan johtaa siihen että kyky erottaa hyvät kuvat huonoista hämärtyy. Suurin osa somessa olevista kuvista on paskaa, ainakin omasta mielestäni. Tietenkin tasan yhtä väsyttävää, turhauttavaa ja kokemusta laimentavaa olisi, jos joka ikinen kuva olisi uniikki timantti, mutta nyt ei puhuta siitä.

Minä vaivuin vapun tienoilla tähän harhaan, että valokuvan media nostaa sen arvoa. Latasin Ilfordin FP4+ssaa kaksisilmäiseen Mamiyaani, pakkasin kimpsut ja kampsut ja painuin maaseudulle Somerolle. Visioin, suorastaan hourailin, upeista peltomaisemista joissa pilvet kiiltävät taivaalla ja luovat varjojaan kynnöspelloille. Ladoista jotka ikuistaisin filmille kuin Juhani Palmu kankaalle!

Asettelin kameran kolmijalalle, totta kai! Mittasin valotuksen erillisellä valotusmittarilla, totta kai! Säädin ajan, aukon, tarkennuksen ja kuvasin sen jälkeen instagram storyihin 30s pätkän jossa näkyy Mamiyan etsinkuva, pellot ja kolmijala, totta kai! Koin olevani kuin jokin renesanssinero joka kaikkien junttien keskellä on uniikkina rusinana keksinyt, että ”Haa! Juuri tuolle peltotielle minä ajan Hondani, pystytän kolmijalan ja ikuistan tämän maalaismaiseman! Ei varmasti KUKAAN ENNEN MINUA ole keksinyt mitään yhtä hienoa!”

Ja räpsin rullallisen kuvia tuijottaen ihastuneena kamerani etsimeen, varmana siitä että jokainen ruutu olisi mestariteos.

Kotona kehitin filmin ja vielä katsoessani negatiiveja, olin varma ylivertaisesta neroudestani. Sitten skannasin kuvat ja.. Siis niin latteita ja mitäänsanomattomia paskakuvia, että oikein vitutti filmiin käyttämäni kuusi euroa. Samalla rahalla olisi saanut kuusi olutta kaupasta.

Jos tekisin Youtubeen videoita, jossa hosaisin kameran kanssa ja olisin sellainen ”I shoot film only” youtubevalokuvaaja, en laittaisi näitä kuvia jakoon. Sen sijaan valitettavan moni laittaa ja käsiään heilutellen huutelee niitä iskulauseitaan, latteuksia joilla ei ole mitään kosketusta todellisuuteen, kuten että ”upea rae” tai ”nää ei näyttäisi miltään digillä otettuina” tai ”Ilfordin FP4+ on maailman aliarvostetuin filmi!”.

Nämä kuvat meni omalta osaltani ihan vihkoon. En jaksa edes yrittää photoshopata skannauksessa syntyneitä newtonrenkaita pois, sillä nämä kuvat ovat ihan kertakäyttökamaa vailla mitään syvyyttä. Yritän kääntää tilanteen voitoksi oppimalla jotain tästäkin kokemuksesta, pohtimalla omia virheitään, vaikka sitten (mieluiten) julkisesti, pyrin kasvamaan ja kehittymään harrastuksessani.

Ja tässä ne kuvat.

 

Lato Somerolla

Peltoa Somerolla

Nämä raiteet ovat itseasiassa Tikkurilasta.

Somerniemi

 

Diana F+, hipsterikamera

Hipsterikamera. Ja kyllä, tarkoitan sitä negatiivisessa sävyssä. 

 

En oikein tiedä mistä aloittaisin tämän kanssa, ettei nyt ihan haukkumiseksi menisi, mutta mielestäni on rehellistä sanoa huonoa kameraa huonoksi. Ja luoja nähköön, minähän olen se kundi joka diggaa huonoja kameroita?

 

Kuten Jaaksin kanssa ollaan filosofeerattu usein, on olemassa hyvää huonoja ja huonoa huonoa. Banksyn graffitit ovat hyvää huonoa ja se kun Timopekka 14-vee ja angstissa kirjoittaa permanenttuŝŝilla ”vitu” raitiovaunun penkkiin on huonoa huonoa.

 

Jos nyt aloitan kameran ulkonäöstä. Se on räikeä. Se näyttää siltä, että jos humalainen kuusivuotias saisi suunnitella kameran, niin se näyttäisi Diana F+lta. Se on niin lelun näköinen kuin vain mahdollista ja väritykseltään jotain petroolin ja turkoosin välimaastosta. Se näyttää helvetin hyvältä lundiahyllyssä Take Ivy-kuvakirjan vieressä, mutta reilusti päälle satakiloisen parrakkaan rakennusurakoitsijan kaulassa killuessaan se saa sivulliset soittamaan 112.

 

Kameran pohjassa ja objektiivissa on kirkuvan punainen Lomographyn logoteksti, joka viimeistään viestii ulkomaailmalle, että tässä menee nyt kaveri jolla on enemmän rahaa kuin tietotaito- ja sivistystaso edellyttäisi.

 

Ettei nyt menisi ihan dumaamiseksi niin lisään tähän nyt heti kameran hyvät puolet. Se on kevyt ja siinä on jalustakierre.

 

Mutta päivän päätteeksi kyseessä on räikeän värinen muovinen kamera, joka toimii helvetin huonosti kamerana. Filminsiirto on aivan paska, jopa Holga & Smena -standardeilla, tarkennus tapahtuu objektiivin sisäpuolelta, suljinaikoja on yksi eikä kukaan tiedä mitä se on, aukkoja on kolme ja neljäntenä vaihtoehtona on pinh..siis neulanreikä. Neulanreikävaihtoehdon käyttö edellyttää objektiivin niksauttamista irti. Kyseessä ihan toimiva temppu mutta linssin irroittamisen yhteydessä voi todeta kiinnityksen olevan muovia ja heppoinen ja todennäköisesti särkyvän jo parinkymmenen kerran jälkeen. Pakkasella ei kannata edes harkita. Eikä sen puoleen, kun saat kuvasi kehitettyä ja katsot sitä ylivalottunutta suttua minkä pitäisi olla ”pinhole-valokuva”, ei neulanreiällä tee mieli enää kuvatakaan.

 

Itse linssi on säälittävä ja optisilta ominaisuuksiltaan suorastaan anteeksipyytävän surkea. Kuvista puuttuu kontrastia ja piirtoympyrä ei piisaa kuuskutosen nurkkiin saakka. Tämmöiset puutteet aiheuttavat tuskaista jomotusta leukatupsupartaisten aikuislasten nivusissa, mutta totuus on että Holga teki tämän niin paljon paremmin ja Holgan kuvissa on ihan oikeaa vinjettiä. Tähtäimellä ei tee hevon helvettiä, se on jos mahdollista, vielä huonompi kuin Smenassa. En tiedä ketkä tätä Dianaa tekevät mutta hattu päästä, että ovat saaneet sellaisen parallaksivirheen, että jopa 100m päässä olevat kohteet ovat filmillä sentin verran liian ylhäällä. Eikä asiaa muuten auta se, että filkka vaeltaa kameran sisällä siksakkia kuin teekkari vappuaattona. 

 

Kun negatiivit vihdoin saa hyppysiinsä, on pettymys järkyttävä. Kuvat ovat latteita ja tylsiä. Efekti on melkein käsinkosketeltavasti sama kuin hampurilaisravintolassa jossa ensin katsot niitä kassan päällä olevia havainnekuvia, joissa ihanan kuohkeat hampurilaiset leikkisästi poseeraavat, kullankeltaiset sämpylät, salaatti niin rapean näköisenä, että melkein kuulet kuinka se rouskahtaa suussa, jauhelihapihvi mehukkaanaa ja täyteläisenä, valmiina sulamaan suussasi täyttäen makusilmut umamilla, ja sitten eteesi lyödään rotaatiovalettu muovitarjotin jossa möllöttää sellainen harmaa, rupikonnan ja paskan sekasikiöltä näyttävä ”hampurilainen”. Shokkiin menneet aivosi yrittävät tavoittaa jotain herkullista tuoksua tai edes rouskahdusta ennakoivaa salaatinlehteä tuosta kimpaleesta teollista ruokatuotetta kun finninaamainen kassatarjoilijahenkilö huutaa äänellä, joka on täynnä äänenmurrosta ja mentholsavukkeita, joka saa synapsisi lopullisesti sekaisin ja kiveksesi vetäytymään vatsaonteloon ”SEURAAVA ASIAKAS”.

 

Siltä tuntuu kuvata Dianalla ja saada negat käsiin.

 

Miten tätä kameraa sitten myydään? No netissä. Ja kovalla rahalla. Minä sain tämän kaverilta ilmaiseksi, tai no taisin minä pari pulloa inkiväärikombuchaa antaa vastalahjaksi. Täytyy sanoa, että tämä kamera on tasan yhden Smenan arvoinen, eli kympin. Olen puolittain järkyttynyt siitä, että jengi maksaa tästä kamerasta 79€! Lomographyn omilla sivuilla ja lukuisten harrastajien ylistysteksteissä vilisee termi ”dreamy look” jonka olen oppinut yhdistämään toiseen termiin ”happy accident”, sanomattakin lienee selvää että olen lievästi allerginen molemmille termeille. Sanoinko jo, että Holga teki tämän niiiiin paljon paremmin? Luulen, että tämänkin tuotteen kehumisessa on aika paljon samaa kuin niillä ihmisillä joilla on omenalogolla varustettu läppäri, sitten sitä omaa tietokonetta ylistetään henkeen ja vereen parhaaksi hankinnaksi, kun ei yksinkertaisesti ole munaa myöntää että tuotteen kateusfaktori yhdistettynä siihen että Gigantin myyjä pyöritti kuin litran mittaa, ovat suurimmat syypäät lopputulokseen jossa sähköpostin pyöritystä, pasianssin peluuta ja muita nynnyhommia varten on 1600€ tietokone vaikka sama rumba olisi onnistunut myös jollain kolmenhuntin chromebookilla.

 

Osaavissa käsissä varmasti tästäkin saa iloa irti, mutta tosiaan kun Holgaa saa nettikirppareilta hintaan 10-20€ jos aikansa viitsii vartoa ja kotibileiden känniselfiet hoituvat vaikka kertakäyttökameroilla, joiden käyttömukavuus ja optiset ominaisuudet hakkaavat Dianan mennen tullen, en näe mitään oikeutusta tälle kameralle. Laitan omani lundiahyllyyn Take Ivy kirjan viereen odottamaan inspiraatiota tai parran trimmaamista leukatupsuksi.

 

Kaikki kuvat kuvattu HP5+ filkalle ja kehitetty Rodinalilla 1:100 60min.

 

Tämä kuva on otettu "pinhole" asetuksella.

 

Stadin nimbyt

Seurasin voimallisesti huvittuneena keskustelua Facebookin Käpylä-ryhmässä, aiheena aidatut piha- ja muut alueet. Näki taas hyvin sen, miten jossain susirajalla on pantu petäjää halki poikki ja pinoon, että ollaan saatu se vanhin mukelo huit helvettiin jaloista pyörimästä ja sinne Helsinkiään elikkäs Hesaan elikkäs Mega-Hese-Ygöseen, tai miten hiidessä junantuomat armasta pääkaupunkiamme kutsuvatkaan.

Näinhän ne maailmankuvat ja zeitgeistit tuppaa asettumaan, että kun Voima-lehti napataan kainaloon sieltä rautatieasemalta ja matkalla kohti skurulinjan päätepysäkkiä, asumaan vuokralle, että ach ja och voipa kunpa olisikin meilläkin sellainen utopia, jotta kollektiivinen kaupunkitila kaikille yhteistä olisi ja ihanata ja ikuinen kesä ja niin päin pois, vähän kalijaa ja pilveä siellä nurmikolla ja porvari hus pois heti täältä meidän kaikkien puistosta ja kokoomuslaiset ne vasta ampua pitäisi!

Kova on usko siihen, että yhteinen tavara olisi sitä auvoisinta. Fakta vaan on, että kommunismi ei toimi ja siellä missä ei Securitaksen savitakit narise kilpaa maihinnoususaappaiden kanssa, on paikat rikottu tai vähintäänkin sotkettu. Jos ette usko niin menkää katsomaan mitä tahansa yleistä vessaa tai Koffin puistoa Taiteiden yön jälkeen. En ole #muuten koskaan ymmärtänyt, miksi vappuna ja taiteiden yönä kaikki maajussit tulevat tänne sotkemaan. En minäkään tule sinne teidän Ankkarockkiinne kusemaan porttikonkiin neljän boforin juubassa vain siksi että on jotkut hiton juhlat. Hitto vie.

Kaikkein hauskinta (lue: naurettavinta) näissä jokaista pihaa ja siirtolapuutarha-aluetta julkiseksi puistoksi vaativissa tyypeissä on heidän suorastaan vesivärinohut naiiviutensa; tila joka muuttuu ääripäästä toiseen jahka ensimmäinen oikeasta työpaikasta saatu liksa kilahtaa tilille tai vuokrahelvetti muuttuu omistusasunnoksi, kaikkein heikoimmilla yksilöillä riittää ihan romanikerjäläinen oven takana kauppaamassa Isoa Numeroa, että oma todellisuus järkkyy perustuksia myöten ja pitää laittaa isännöitsijälle sähköpostia että josko alaovet saisi lukkoon vuorokauden ympäri.

Silloin loppuu vinkuminen ”kaikkien yhteisestä julkisesta kaupunkitilasta”, se on kolmen metrin teräsbetonimuuri Nato-piikkilangalla ja konekivääripesäkkeillä talon ympäri, vallihauta krokodiileillä ja biometriset tunnisteet rapun oveen. Kotini on linnani, hipit uuniin ja kerjäläisiä voidaan auttaa siellä heidän omassa maassaan.

Maailman toimivin kaupunki

”Tässä tehdään maailman toimivinta kaupunkia.”

Sloganin oloinen lause on tuttu monelle Helsingissä asuvalle. Se on helvetin hyvä lause. Se on täydellinen mainoslause, vaikka kuinka hatuttaa jälleen kerran kiertää muovisilla aidoilla tehdyn kiertotien kautta, joka epätasaisuudessaan saa Sommen taistelukentän vaikuttamaan hyvin hoidetulta esplanadilta, saa tietyömaa hiljaisen siunauksen kun kulkija lukee nuo sanat isosta taulusta. Kukapa ei tahtoisi että kaupunki, erityisesti oma kotikaupunki, olisi maailman toimivin kaupunki? Siinä on paha ottaa muutosvastarinnan raskas viitta harteilleen.

Slogan on Helsingin kaupungin Maailman toimivin kaupunki-kampanjasta (2017-2021), jonka tavoitteena on lyhyesti ja ytimekkäästi tehdä Helsingistä paras paikka ihmisen elää.

Kohta on vappu, eli kevät on ihan nurkan takana. Varmimpana merkkinä keväästä on Helsingissä ollut tietyömaat jotka repivät kaikki isommat ja vähän pienemmät väylät auki. Vahvalla sarkasmilla voimme myös todeta, että tekniikan kehittyessä ja talvien muuttuessa lämpimimmiksi, kadut voidaan avata myös talvella! Maailman toimivimman kaupungin elinehto on, että kadut avataan säännöllisesti. Tai siis ilmeisesti ainakin näin.

Ensin katualue varataan, sitten se avataan ja sitten puhelinyhtiön jäppiset vetävät jotain lakritsinauhaa sinne. Joka työvaiheen välillä tuntuu kuluvan vähintään viikko ja sitten ja Bogdan, Orma ja puolalainen Hessu Hopo tulevat ja jyräävät kaivinkoneella hiekkaa monttuun ja se asfaltoidaan. Seuraavaksi korjataan edellä mainitun kolmikon surkea työnjälki. Kahdesti.

Seuraavana kesänä katu on taas auki, kun kaukolämpöputket pitää vaihtaa, uusia tai moninkertaistaa. Maailman toimivin kaupunki tarvitsee puhelintapsia ja kaukolämpöä. Toistetaan kadun paikkaus tutun kolmikon kanssa. Kahdesti. Kolmantena vuonna, heti kun kaistaviivat on saatu maalattua, katu avataan jälleen koska sähköyhtiön pitää nykiä uusi siirtokaapeli maan uumeniin. Minä en tiedä onko tämä maailman toimivimman kaupungin tapa todella paras tai sitten ”maailman toimivin kaupunki” on eufenismi sille että veronmaksajien rahaa siirretään koneurakoitsijoiden taskuun.

Maalla ei muuten koskaan näe kaivin- ja maansiirtokoneita seisomassa tyhjän panttina. Ei siihen yksinkertaisesti ole varaa. Telastoilla liikkuva keskikokoinen Casen kaivuri maksaa puoli miljoonaa euroa, ei sitä ole varaa makuuttaa toimettomana kuin korkeintaan öisin. Työmailla missä pyritään maailman toimivimpaan kaupunkiin, saattaa nähdä näitä kaivinkoneita kaksin kappalein seisomassa joskus jopa viikon ajan työsylinterit paljaina ruostumassa. Minulla on vahva veikkaus, etteivät ne seiso siellä ilmaiseksi.

Kun Porkkalankadun sillan alus remontointiin joskus 10 vuotta sitten, pistin merkille että sillan kupeessa seisoi Hämeen rakennuskoneen, eli konevuokraamon, itsellisesti ajettava saksilavanosturi vielä pari viikkoa urakan päättymisen jälkeen. Tein paljon keikkaa Lauttasaareen tuolloin ja huvittuneena pistin merkille, että henkilönosturi seisoi siellä vähän vajaa kaksi vuotta. Se on helppo seisottaa kun kone seisoo toisten rahoilla.

Kun Suomi kerran on ilmastoahdistuksen mekka, niin luulisi täällä olevan tahtotilaa suunnitella tietyömaat hivenen pidemmällä elinkaariajattelulla kuin kuusi kuukautta, onhan meillä oikein hallituksessakin puolue, joka vielä minun nuoruudessani profiloitui luonnonsuojelupuolueeksi. Nykyään tosin agendalistalla on jauhelihapiffien ja kanarianlentojen ulkomainonnan kieltäminen ja mäkien jyrääminen tasaisiksi, ettei pyöräilijöiden jalat väsyisi. Voihan toki olla, että kaupunginvaltuustossa ollaan niin trendikkäästi autovastaisia, että debattiin tietyömaista ei edes ryhdytä; ”Autotie? Hyi hajuista! Annetaan jonkun persvakoukon hoitaa tämä toistaiseksi, kohtahan autot kielletään! Helsingissä ei kukaan tarvitse autoa! Hyi yök autot haisee pahalle ja autoilijat on kakkapyllyjä kikkelis kokkelis!”

Ei Stadissa tosiaan autoa tarvitse mihinkään. Taksi vie jos jalan ei jaksa ja Woltti tuo ovelle kaiken avokadotoastista konglomeraatin hikipajoissa valmistettuihin urheiluvaatteisiin. Karsinan kokoisissa huoneistoissaan, vieri viereen rakennetuissa hometaloissa asuvat ensimmäisen polven urbaanit cityihmiset, jotka eivät uskalla hississä moikata naapuriaan ja akvaarioparvekkeiltaan vakoilevat etteivät tuntemattomat lapset vain aja scooteillaan pihalla, taputtavat tyytyväisinä käsiään kun alakerran postiautomaattiin voi tilata kaiken ilman ihmiskontakteja.

Koronaviruspandemian ”mahdollistamat” etätyömahdollisuudet ovat avanneet monen stadilaisen silmät, onko mitään järkeä maksaa Tukholman hintoja kun kivijalkaliikkeen tarjonta on tasoa Romania ja kaikki pitää joka tapauksessa tilata netistä, mistä sen saa neljä kertaa nopeammin ja puolet halvemmalla ja auton on pakko olla nelivetomaasturi, että selviää lumikaaoksista ja tietyömaista?

Kyllä ovat taas kaupunginisät kampaviinerinsä ansainneet. Muuttoliike Helsingistä pois on ollut ennätyssuuri kuluvan vuoden aikana, enkä ihmettele yhtään.

Ajan henki; epävarmuutta ja pilipalipolitiikkaa

 

Pandemiaa on nyt kestänyt laskelmista riippuen noin kolmetoista kuukautta. Sisäpolitiikka on täysin solmussa. Ennen viikon kestänyttä pääsiäislomaa yritettiin ajaa läpi liikkumisrajoitusta, jossa oli sellainen myriadi reunaehtoja, ettei niistä ottanut tolkkua edes lainoppineet ja hanke vihellettiinkin poikki heti alkuunsa. Nyt pääsiäisen jälkeen hallitus lörpöttelee siihen malliin, että ”Äh, pitkät rajoituksista. Nyt Suomi auki!” Pöljempi voisi toki luulla, että kun hallitus ensi töikseen palkkasi ministereille sellaisen määrän avustajia etteivät ne kaikki mahdu samaan aikaan edes Arkadianmäelle, olisi joukossa joku joka tietää sellaisista asioista kuin ”lainsäädäntö” mutta kaveria ja kaverin kaveria on palkattu tulosvastuuttomiin nynnyhommiin sellaista vauhtia, että kovakalloisimmat ovat joutuneet Googlesta katsomaan mitä se oma, viisinumeroista kuukausipalkkaa tarkoittava, toimenkuva edes pitää sisällään.

Hallituksen arvostelu ei kuitenkaan ole suotavaa, sillä meillä on kuulemma nyt tasa-arvoisin hallitus mitä kuunaan kukaan olisi voinut haluta. Minun käsitykseni mukaan siellä on vain valkoisia äärimmäisen etuoikeutettuja cisheteroita, mutta mistä viinaanmenevä timpuri jolla on 17 vuotta vanha auto voi mitään edes tietää? Sen verran kuitenkin muistan, ilmeisesti ainoana koko Suomessa, että henkilökultin keskiössä oleva pääministeri Sanna Marin ei ole vaaleilla valittu pääministeri, niin ikävältä kuin tämä fakta maistuukin. Sannasta tuli pääministeri kun talousrikollinen Antti Rinne valehteli eduskunnalle ja joutui eroamaan. Hiton ikävää.

Matkailu- ja ravintola-, tapahtuma- ja kulttuuriala jotka ovat perinteisesti eläneet aina kädestä suuhun ja ensimmäisinä kärsineet maailmanmullistuksista, saavat nyt sukkasaippuaa oikealta ja vasemmalta kuin piñata meksikolaisessa orpokodissa. Entisenä ravintola-alan ammattilaisena ja amatöörimäisenä tapahtumapromoottorina olen syvästi järkyttynyt tavasta, jolla vahvasti pienyrittäjävetoisia aloja kuritetaan. Tanssikiellot ja takaovelta tapahtuvan pizzanmyynnin väläyttely fine dining ravintoloille on ihan pelkkää vittuilua. Kun kapakassa ei saa ryypätä, ryypätään sitten kavereiden luona, ongelma ei poistu.

Kyllä me olimme onnellisia kun luulimme, että kansasta vieraantuneet kansanedustajat olivat vain sen verran pihalla, etteivät tienneet mitä maitolitra maksaa kaupassa. Nyt on käynyt ilmi, että ne puupäät niputtavat samaan kastiin lähiön karaoke-pub Pohjasakan ja Töölössä satavuotiasta historiaansa vaalivan valkoisten pöytäliinojen paikan. Kun tähän päälle vielä kirjottaisi Valtiotalouden tarkastusviraston suhmuroinneista pari riviä, saisi aika hyvän itsemurhaviestin a la Seppo Heikinheimo.

Kuntavaalit olivat vissiin tulossa ja sitten niitä ehkä siirrettiin? En ole pystynyt lukemaan uutisia koko kuluneena vuonna. Menee vielä usko tulevaan. Aina välillä sitä tosin nousee tutkaan näitä ”uutisia”, eli jotain demagogista ryönää. Vasemmisto elää todellisuusharhassa, eikä siitä sen enempää. Vihreät tuntuvat koostuvan lähinnä kymmenvuotiaan tasolla olevista haihattelijoista, jotka väriliiduilla piirtelevät paperiin unelmiensa kaupunkia. ”Hurr durr durr sitten täällä ei ole yhtään mälsiä autoja, mä asun linnassa ja mulla on oma poni hurr durr durr”. Äärioikeiston puolesta liputtavat persut, jotka eivät usko koronaan eivätkä osaa edes välttävästi kirjoittaa äidinkieltään oikein. Suurin murhe heillä tuntuu olevan se, etteivät muut tolkun ihmiset tajua että ihan parasta kaikille olisi, jos väärän väriset ihmiset voisi jotenkin työntää pulkalla uuniin. Kokoomus on minulle profiloitunut lähinnä Otto Mereksi joka dressmannin puvussa twiittailee miten kuka tahansa voi menestyä kunhan ottaa itseään niskasta kiinni. Päihdekierre lakkaa sillä kun ei enää osta kaljaa ja juo sitä ja huumeet julistetaan tuplalaittomiksi, niin sitten ei kukaan enää käytä niitä.

Irvokkainta politiikkaa mielestäni harjoittavat kuitenkin vihreät. Jos nyt sivuutetaan kaikki ydinvoimavastaisuus, Malmin lentokenttä ja se fakta että missä hullujussin kauha rikkoo maanpinnan, on asialla Vihreät ja rahat tulevat aina jonkun omnipotentin suuryrityksen taskuista. Eikä siitä nyt jaksa jauhaa kukaan, ei edes sunnuntaina. No mistäs sitten? No tiesittekö, ettei VTV ja Yli-Viikari ole ainut akuutti valtio-omisteinen ongelmavyyhti? Myös HSYssä kuohuu eikä toimitusjohtaja ole eroamassa, ei vaikka ei nauti enää hallituksen luottamusta (eikä kyllä minunkaan, mutta sitä ei kukaan kysynyt). Ikävästi on käynyt ilmi, että HSY’n johtopalleille on palkattu sitä kuuluisaa kaveria ja kaverin kaveria.

Mitä enemmän tutustuu näihin valtion firmoihin ja julkiseen sektoriin, sitä enemmän ymmärtää kuinka meidän verokiila, eli tutummin saatanallis-vitullinen kokonaisveroaste, voi olla niin tähtitieteellinen. Joka kiven ja kannon alta löytyy ministeriö, lautakunta, tutkimusryhmä tai projekti jossa on ylijohtaja, pääjohtaja, apulaisjohtaja, varsinainen johtaja ja kaksitoista krossia avustajia. Jokaisella on kymppitonnin kuukausiliksa ja silti pitää kusettaa kilsakorvaukset tuplana, höylätä firman luottokorttia parturissa ja lentää Balille viikoksi pitämään varttitunnin luento jostain, minkä kaikki jo tiesivät. Ja sitten nämä idiootit jäävät kiinni väärinkäytöksistään kun ovat sillä firman luottokortilla ostaneet mutta vetäneet kuitenkin S-bonukset siitä välistä.

Entinen työnantajani opetti minulle ”Varasta aina arvosi mukaan”. Tuon jälkeen olenkin varastanut vain todella kalliita asioita. Ajatus että jäisin kiinni S-bonusten, lentokilsojen tai luoja nähköön, kilsakorvausten pöllimisestä, kylmää selkääni.

Tämmöisinä kovina kriisiaikoina toivoo vahvaa poliittista johtoa, selkärankaa, moraalia! Mutta meillä on johtajina talousrikollisia, sosiopaatteja, ahmatteja, aatteen aivopesemiä tosikkoja ja rasistisia juntteja. Onneksi sentään koronapandemia voitettiin, siitä on tehty kirjakin. Eiku..

Kun edellisissä eduskuntavaaleissa puhuttiin arvojohtajuudesta ja pehmeiden arvojen paluusta politiikkaan, olin varovaisen optimistinen siitä, että turbokapitalismi pistettäisiin nyt syrjään, satsattaisiin perinteisiin ja kasvuun. Hillittäisiin veroja ja vahvistettaisiin ihmisten ostovoimaa.

Ja hitot!

Saatiin koliikki-itkua vetäviä aikuisvauvoja, jotka Kullervon lailla huutavat kurkku suorana vittua kun talvella ei ole pyörätietä aurattu per heti kun pyöräilijä lähtee töihin, tai kun työmatkalla oli vastatuulta, ylämäki ja sitten tuli vielä burn out kun yritti lukea, eli kuunnella, viisitoista äänikirjaa vuorokaudessa, että saisi suoritusmerkin kierrätetyistä räkäräteistä tehtyyn päiväkirjaan, koska kirjojen lukeminen ei ole kokemus vaan suoritus. Ja samat aikuiset ihmiset joutuvat menemään päiväpeiton alle itkemään, kun ei voida perustaa ajatuspoliisia joka antaisi sakkoja niille jotka ajattelevat vääriä ajatuksia, koska sellaista ajatuspoliisia ei ole, paitsi siinä yhdessä äänikirjassa, ja persut pitäisi kaikki laittaa uuniin ja muidenkin ymmärtää, että suvaitsemattomien suvaitsemattomuus ei ole suvaitsemattomuutta vaan hyvin ja oikein. Onneksi twitterin bioon voi aina kirjoittaa ne persoonapronominit, joilla toivoo itseään puhuteltavan. Se tieto rauhoittaa. Ja jos ei rauhoita, niin samalla sinne voi myös laittaa kaikki itsediagnosoidut mielenterveysongelmat, se vasta rauhoittaa.

Twitterissä joku Leo Stranius hehkuttaa valtuustoaloitetta jossa kiellettäisiin Helsingissä ”ilmastohaitallisten tuotteiden ja palveluiden ulkomainonta”, eli siis lihajalosteiden, autojen ja lentomatkustamisen mainostaminen. Mai Kivelä (vas) on aloitteen takana. Tämä mielestäni kuvastaa hyvin tätä nykypolitiikkaa, pienet piirit larppaavat hyvistä ja pitävät meitä loppuja idiootteina. Tulee ihan mieleen lapsuuttani edeltävä Suomi jossa kuulemma olutta ei voitu myydä koreissa myymälän puolella, koska yhtä olutta ostamaan saapunut henkilö saattoi vahingossa, tai ainakin puolivahingossa, napata sen yhden oluen sijaan 24 oluen korin. Ja kaikkihan tietävät, mitä siitä seurasi. Kaljat kitusiin, kirves käteen ja perhe hankeen.

Jotenkin suloista, että vihreät ja vasemmisto ajavat pehmeiden arvojen nimissä tämmöisiä päättömyyksiä. Mieleeni nousee kysymys, että miten Leo tai Mai on edes sieltä taksin takapenkiltä käsin nähnyt mitään lihajaloste- tahi lentomatkustusmainoksia, joiden innoittamina tämmöisiä valtuustoaloiteita kreataan.

Vihervasemmistolainen Suomi on nyt hienosti nähtävissä Liisankatu – Hesperiankatu -akselin eteläpuolella. Siellä ei ole auki kuin sallitut liikkeet, eli duopolin ruokakaupat, Alko ja pikaruokaravintolat. Kaikki pahat ihmiset, eli yrittäjät ja autoilijat, ovat jossain muualla (ne on kaikki Kaaren Prismassa lapsineen ostamassa remontti-ässää ja irtokarkkeja). Tuuli pyyhkii pitkin autiota Aleksanterinkatua ja nähtävissä on vain romanikerjäläinen, Hesarin feissari ja sorrettu wolttikuski 90-luvun maastopyörineen.

Toivottavasti saadaan lihajalosteet kieltävät mainostaulut läpi. Ja feministisesti auratut pyörätiet.

Ja kohta on kesäkin, toivottavasti ne voittonsa ulkomaille verovapaasti tulouttavat maansiirtofirmat ehtivät repiä kaikki Helsingin kadut auki, että edes ne olisivat auki kun mahdolliset turistit tulevat sitten elokuussa tänne katsomaan suljettuja liikkeitä.

Kasvisgumbo

Oltiin faijan kanssa syvällä Baton Rougen kreolikortteleissa, mukana treenikassillinen mutkia mitkä piti realisoida käyttövaroiksi kotimatkalle. Kassista irtosi kuus ja puol tonnia, litran lesti bayou countryn kotipolttoista rommia ja padallinen kasvisgumboa. Gumbo vedettiin sivukujalla maassa istuen slaavikyykyssä maissileivän palan toimittaessa lusikan virkaa. Rommi toimi hyvin ruokajuomana, mutta se meni ensin polviin ja sitten päähän..

Tarvitaan:

1 iso paprika

3-4 varsisellerin vartta

ainakin 10 valkosipulin kynttä

2-3 nyrkinkokoista sipulia

kourallinen chilipalkoja

1 tlk ruskeita papuja

1 tlk valkoisia papuja

1 tlk maissinjyviä

1 tlk kikherneitä

4-6 perunaa

1 tlk tomaattimurskaa

0,5l vahvaa kanalientä (myös kasvisliemi käy)

1 rkl paprikajauhetta

1 rkl savupaprikajauhetta

2tl juustokuminaa

mustapippuria, helvetisti

Öljyä

4 rkl Vehnäjauhoa

Ensiksi pilko ihan kaikki kasvikset suupalan kokoisiksi, sipulit yhteen kippoon, paprikat, chilit ja sellerit yhteen. Perunat voi kuutoida myöhemmin. Ryi pavut, kikherneet ja maissit lävikköön valumaan.

Tarvikkeet pilkottuna ja valmiina rouxin tekoon!

 

Laita puoli litraa vettä kiehumaan ja sinne 2kpl kanaliemikuutioita.

Ota iso kattila, mielellään joku 4-5l. Kippaa pohjalle desi öljyä ja 4 rkl vehnäjauhoja. Laita lieteen tehoja sen verran, että vehnäjauho-öljyseos alkaa kypsymään ja ruskistumaan. Tarvitset teräksisen vispilän, vatkaimen tai lastan jolla hämmentää jauho-öljyseosta koko ajan. Se ei saa päästä palamaan!

Ruskistettua rouxia, paljon tämän ruskeammaksi ei arvaa päästää!

 

Tämä öljy-jauhoseos on gumbon sielu, sitä kutsutaan nimellä roux (lausutaan ruu) ja jokaisella kokilla on oma tapansa tehdä roux, aina rasvasta ja jauhoista riippuen niiden keskinäiseen määrään ja paahtoasteeseen. Roux antaa gumbolle sen ominaisen maun.

Ruskista jauhoseos niin ruskeaksi kuin uskallat, hyvä nyrkkisääntö on että ”nutellan ruskea” on se mitä seos on juuri ennen kuin se palaa. Vähän ennen tätä ruskistumisen astetta sammuta liesi ja kippaa sipuliseos kattilaan. Se jäähdyttää jauho-rasvaseoksen ja kypsyy samalla.

Sipulit jäähdyttämässä rouxia ja kypsymässä jälkilämmössä

 

Sekoittele tovi, laita liesi takaisin päälle, nyt keskilämmölle ja lisää paprika-chili-selleriseos kattilaan. Hämmentele tovi ja lisää mausteet. Sitten voit kippaa kanaliemen kattilaan, muista hämmentää voimakkaasti, sekä tomaattimurskan.

Pistä seos kiehumaan ujosti ja kuori sekä kuutioi perunat sormenpään kokoisiksi kuutioiksi. Lisää ne kattilaan, laita kansi puoliksi päälle ja alenna lämpöä niin paljon että keitos juuri ja juuri poreilee kannen ollessa päällä. Anna hautua pari tuntia, muista välillä hämmentää. Jos patasi kestää uunituksen, voit valmistaa gumbon myös uunissa.

Gumbon voi popsia sellaisenaan, tai riisin kanssa. Tai keitä vaikka perunoita kylkeen. Tyyli on vapaa. Lihaa ruokaansa kaipaavat voivat mättää sekaan mitä tahansa broilerista alligaattoriin. Ruokajuomaksi käy vaikka se paikallisten kreolien tislaama rommi..

Viitekehysryhmän viemää

Joskus vuosituhannen vaihteen seutuvilla pari bisneshenkistä tyyppiä tekivät nk. ”isoo gillaa” myymällä Alepan ja Sokoksen muovikasseja Japaniin viisitoistakertaisella hinnalla. Tokion nuoriso kipuili kahdeksan miljoonan lajitoverinsa puristuksissa ja oli valmis maksamaan 10 markkaa (en tiiä mitä oli jeneinä) Alepan muovikassista jossa kantaa koulukirjat opinahjoon matkallaan kohti salarymanin uraa. Koulupukujen ja tiukkojen ulkoisten normien kulttuurissa pienillä yksityiskohdilla viestitettiin omaa yksilöllisyyttä ja viitekehysryhmään kuulumista.

Nykyään kun elämä on siirretty internettiin, ei tarvitse enää asua Kalliossa minuutin matkan päästä mokkachaiburleskilatteé-cafesta avokadotoasteineen ollakseen hip vaan takahikiältäkin käsin voidaan olla niin sanotusti ajan hermolla. Individualismi vaatii tosin sitä näkyvyyttä siellä internetissä, eli itsestään täytyy pitää kovaa melua. Siellä on myös hyvä kuplautua. Eikä massasta erottautuminen ole enää niin helppoa kuin ennen jolloin riitti, että oli se tyyppi porukasta, joka oli vegaani tai keliaakikko. Edes veganismi ei enää riitä, pitää olla fennovegaani, fruitisti tai vähintäänkin kuulu seksuaalivähemmistöön veganismin lisäksi.

Kyse on ilmeisesti jostain heimokäyttäytymisestä. On ”meidän porukka” ja ”niiden porukka”. Ja tärkeintä on, että se oma porukka on aina oikeassa. Oman jengin kupla saattaa olla niin voimakas, että kuplasta poistuva tai poistuttava suljetaan ulos kuten spitaaliset aikoinaan. Viitekehysryhmän sisällä olevat elävät viitekehyksensä mukaan satakymmenenprosenttisesti koska sata prosenttia ei riitä. Vasemmistolaiset lukevat vain vasemmistolaisia uutismedioita, kuuntelevat vasemmistolaista musiikkia, käyvät vasemmistolaisten taiteilijoiden näyttelyissä jne jne. Vasemmistolaisten tilalle voit vaihtaa ihan mikä tahansa muun viitekehysryhmän; feministit, vihaiset lesbot, vegaanit, ilmastonmuutoksen kieltäjät jne.

Niin kutsuttu kadunmies..anteeksi kadunhenkilö on keskinkertaisessa harmaudessaan ambivalentti ja täysin kusessa mitä tulee someinfluensseriuteen. Vakiduunilla, heteroparisuhteella ja asuntolainalla pääsee korkeintaan raapaisemaan setämiehisyyden toksisen maskuliinista maailmaa, mutta ei mitään toivoa että pääsisi johonkin uutismediaan vähän valottamaan näkemyksiään. Kilpailu on kovaa ja siksipä todellisen individualistin täytyy muuttaa itseään kuten kameleontti vaihtaa väriä. Erityisruokavaliot ym on pelattu läpi jo aikapäiviä sitten ja masennuskin verrattavissa tavalliseen kausiflunssaan. Kukaan ei ole niin aikaansaapa kuin syvästi masentunut nuori vasemmistolainen; masennuksesta tehdään kirja, ellei peräti kirjasarja ja vähintäänkin asiasta käydään pitämässä puolensataa seminaaria. Se on kovaa hommaa istua masennusmassien kanssa Helsingin keskustassa omistusasunnossa ja itkeä miten kovaa elämä on ollut ja ennen kaikkea miten keski-ikäiset miehet jostain maalta todellakaan tiedä mitä masennus on. 

Koska masennus on nykyään kehnoon tatuointiin verrattava erikoisuus, kekseliäät nuoret kuuluvat muodikkaasti erilaisiin seksuaalisiin vähemmistöihin. Tätäkin kovempi juttu on, jos kuuluu johonkin etniseen vähemmistöön. Saamelaisuus on kova, vaikka olisit neljän polven stadilainen. Tai jos joku pari sukupolvea aikaisemmin on ei-kantasuomalainen. Kaikki nämä jotka vielä toissa vuonna liputtivat olevansa tasan yhtä suomalaisia kuin suo, kuokka, Jussi, sisu ja sauna vaikka ulkonäkö olisi jotain muuta kuin Elovena-tyttö (itsehän näytän aivan työttömältä venäläiseltä), ovat nyt YLPEÄSTI jotain harvinaista etnistä alkuperää. Someyhteiskunnan paarialuokkaa ovat nämä tiskirättitukkaiset supisuomalaiset, jotka hiki hatussa käyvät kirkonkirjoja läpi josko löytyisi joku isosetä Viipurista tms että voisi kutsua itseään karjalaiseksi.

Oma erikoisuus pitää keksiä säännöllisesti uusiksi, voit olla nyt vegaani mutta viimeistään kesän päätteeksi pitää jo olla masentunut. Tai ADHD, tai ADD. Näissähän parasta on, että voit itse diagnosoida itsesi, jos joku epäilee, hän on somekiusaaja -> eikun canceloimaan.

(Neuroepätyypillisyys on aika hyvä "yleisvaiva" jolla hakea huomiota! #protip)

Myös köyhyys on hyvä erottautumiskeino ja vahva viitekehysryhmä. Köyhyydessä on se hyvä puoli, että sen kokemus on täysin subjektiivinen. Köyhä voi olla vaikka olisi auto, kesämökki ja 70m2 kämppä Stadissa, ratkaisuna on pitää auto ja kesämökki muijan nimissä ja kämppä Stadilta vuokralla – vitun espoolaiset!!

Suurin yhteinen nimittäjä näille kaikille mikrokokoisille klikeille, on ehdoton oikeassa olemisen pakko. Tästä surullisena esimerkkinä on netissä valtoimenaan vellova myrkyllinen cancel-kulttuuri.

Onneksi omaa elämää voi elää juuri kuten haluaa ja antaa piut paut netissä päätään aukoville hörhöille. Kannattaa myös aika ajoin tarkastaa, ettei itse ole joutunut osaksi jotain haitallista viitekehysryhmää jossa oma elämä on jatkuvaa poliittisen korrektiuden ja omien arvojen ääneen huutamista suureen tyhjyyteen jota sosiaaliseksi mediaksi kutsutaan.

Kirjoittaja on sekakäyttäjä ja liikemies joka on uskotellut radioaktiivisen kauppakeskuksen raunioissa majaansa pitävälle kannibaali-ryöstelijäprimitiivijengille olevansa puolijumala ja täten koskematon.

Hyvää naistenpäivää, lakkautetaan naistenpäivä! Tehdään oikeita tekoja tasa-arvon puolesta!

Ja miestenpäivä, lakkautetaan sekin! Näillä teemapäivillä on ollut hyvä tarkoitus mutta ne ovat kääntyneet itseään vastaan tässä narsistisessa ajassa mitä elämme. Suomi on maailman tasa-arvoisimpia maita, kenties jopa maailman tasa-arvoisin maa. Tämän huomaa erityisesti naistenpäivänä, sen sijaan että juhlittaisiin teitä ihania naisia, naiset kaivavat jopa huvittavan epätoivoisesti dataa internetin syövereistä todistaakseen vain, että elämme epätasa-arvoisessa maailmassa.

Olen tänään todistanut, surffatessani somessa yhden aamukakkasession verran, että misogyniaa on mm. valokatkaisimien sijoittelussa, konttorikalusteiden suunnittelussa ja asioiden painoissa. Muistatteko vielä ajan, kun epätasa-arvoa oli se, että naiset eivät saaneet äänestää ja ajaa autolla? Kaikki nämä asiat on saavutettu (Suomessa) joten epätasa-arvoa pitää kaivaa vaikka väkisin, aina löytyy maailmankolkka, jossa naisilla menee huonommin kuin katukoirilla, se miten se liittyy Suomeen, suomalaisiin tai suomalaiseen kulttuuriin ei ole minulle vielä auennut. Sen verran voisin kuitenkin muistuttaa, että kun te kaivatte jonkun kolmannen maailman persläven statistiikkaa esille, ja mainitsette että X% (=puolet kolmannen maailman persläven väestöstä) naisista asuu ilman sähköä ja puhdasta vettä, niin siellä samassa mestassa asuu myös miehiä ja lapsia ilman em. fasiliteetteja.

Eipä sillä, etteivätkö miehet olisi kunnostautuneet uhriutumisen saralla. Kun miestenpäivä koittaa niin johan alkaa itkeminen intin pakollisuudesta, miesten mielenterveysongelmista ja hauraasta maskuliinisuudesta.

Miehet ja naiset; tehkää asioille jotain. Ei ne asiat itkemällä parane.

Kaiken tutkimuksen ja tiedon valossa paras keino lisätä tasa-arvoa, on lisätä koulutusta.

Tässä vaiheessa joku sieltä takarivistä varmaan jo huudahtaa sormi pystyssä että; paras tapa lisätä tasa-arvoa on lisätä tyttöjen ja naisten koulutusta.

Kyllä. Ihan oikein. Siitä päästäänkin siihen, että koulutuksen lisääminen on itse asiassa vasta toiseksi paras tapa lisätä tasa-arvoa.

Mikä sitten on paras tapa lisätä tasa-arvoa? Uskontojen kieltäminen. Siellä missä on hartaimmat fundamentalistit, on myös eniten naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, hyväksikäyttöä sekä sortoa. Missä uskossa ollaan väkevimpiä, tehdään myös kaikki ne epäonnistuneet abortit, estetään naisten kouluttautuminen ja harrastetaan lapsiavioliittoja.

Ei liene mitenkään sattumaa, että nk. vauraissa länsimaissa uskonsa puutteessa käpristelevät feministit ja nykynaiset kääntyvät uuspakanismiin ja luonnonuskontoihin. Kukapa ei tahtoisi olla wiccalainen, yhtä luonnon kanssa ja diggailla sellaisia uskonkappaletta kuin ”tee toisille, kuten tahtoisit itsellesikin tehtävän” jos toinen vaihtoehto on pelata siinä jengissä jossa nainen on keittiöön vangittu synnytysautomaatti, joka ei saa itse päättää omasta vaatetuksestaan ja jota leivotaan kerran viikossa dunkkuun ja hyvässä lykyssä ammutaan takaraivoon hiekkakuopalla jos kerran vuoteen syntyvistä lapsista liian suuri osa on tyttöjä.

Tasa-arvo toteutuu jahka uskonnoista päästään. Uskonnot ovat maailman syöpä ja maailman suurin epäoikeudenmukaisuuden mahdollistaja.

Kirjoittaja on sekakäyttäjä ja liikemies joka haaveilee Malminkartanon täyttömäellä järjestettävästä juuston perässä juoksemiskilpailusta ja siihen osallistumisesta sekä tunnelisodankäynnistä kansainvälistä pedofiili-satanisti-liskoihmisryhmää vastaan (kuuntelin token tuben puol ysin uutiset kännissä okei...)

Suuri naiset vastaan miehet turpiinvetoskaba

Olen aina pitänyt itseäni feministinä, minulle feminismi on edustanut edistyksellisyyttä, hyvyyttä ja ennen kaikkea sukupuolten välistä ehdotonta tasa-arvoa. Olen viime aikoina kipuillut sellaisten tunteiden kanssa, että olisin huono feministi tai kenties en olisi feministi lainkaan. Saattaisin jopa olla tyystin paha ihminen, ihan vain niillä perusteilla että olen XY-kromosoninen, jalkovälissä killuu kivekset ja naamassa rehottaa ruokoton parta. Olen siis mies ja on olemassa ihmisiä joiden mukaan en ole feministi vaan kategorisesti paha.

En ole vielä päässyt jyvälle siitä, miksi kaikkein kiihkeimmin feministeiksi julistautuvat naiset (ja toki miehetkin) jatkuvasti pyrkivät iskemään kiilaa mies- ja naissukupuolien väliin. Riitaa haetaan kuin nakkikioskilla yöaikaan, eikä kyse ole mistään suomi24-palstan roskakorin markku953945-nimimerkkien ”vittuku ämmät ei osaa ajaa”-tason heitoista vaan ihan valtakunnan ykkösmedioissa maalaillaan sellaisia visioita, että kaikki miehet ovat naisia vihaavia sikoja.

En voinut olla lukematta, Ylen uutisapin minulle oikein tarjotessa, Emmi Nuorgamin 4.3.2021 julkaistua kolumnia otsikolla ”Kuukautiskeskustelussa ei ole kyse verestä vaan ihmisoikeuspolitiikasta” sillä feministinä ja erityisesti feministimiehenä aihe kiinnosti minua, aavistin pääseväni lukukokemuksen kautta syvemmälle vastakkaisen sukupuolen arkielämän ongelmatilanteisiin. Vaan valitettavasti tärkeä asia suurilta osin hukkui demagogisen ryöpytyksen alle. Itse kun tykkään kirjoittaa, niin minua vituttaa suunnattomasti kun fiksut ja hyvät kirjoittajat sokaistuvat omasta nerokkuudestaan ja alkavat kompuroida paskoissa esimerkeissä ja rinnastuksissa jotka ovat niin pahoin tuhoutuneita jo esiintullessaan, että ne voidaan tunnistaa ainoastaan hammaskartan perusteella.

Jo heti kolumnin ensimmäinen kappale kertoo subjektiivisesta, nöyryyttävästä ja hirvittävästä kokemuksesta, mutta millä lihaksilla yleistetään, että tämä nöyryyttävä ensikokemus on universaali merkki hävettävästä asiasta? Jos minä kertoisin miten kaupan (naispuolinen)* kassa nauroi ääneen kun minulle tuli äänenmurros matkalippua ostaessa, olisi huomattavan kohtuutonta laajentaa tästä yleistys jonka mukaan naiset eivät ymmärrä kasvuiässä olevia poikia (NAISET VIHAAVAT MIÄHIÄ!!)

Entäs miksi laukusta putoava tamponi olisi maailmanloppu? Miksi laukusta putoava kondomi ei olisi? Vai olisiko se voimaannuttavaa? Kuka jumalauta näistä enää tietää... Kirjoittajan äidillä taasen tuntuu olevan se peräänkuulutettu terve asenne kuukautisia kohtaan, vaan sekin on hävettävää, noloa ja väärin (ehkä äitikin on misogynisti osa tuhatvuotista kansainvälistä patriarkaatin salaliittoa???) En enää ymmärrä mitä luen, pitäisikö nyt seuraavaksi tehdä vastaavanlainen kolumni turistiripulista ja itkeä sivun verran miten ei voi matkustaa Intian vuoristoon koska siellä ei ole bidesuihkuja? Siis mitä? Miksi housuun kakkaaminen on noloa, mutta pyttyyn kakkaaminen siistiä, kirjaimellisesti! Vitsin patriarkaatti!!!1111

Kolumnin ehdottomasti älyttömimmässä kohdassa Emmi kertoo, miten koko perheen voimin voidaan kyllä katsoa toimintaleffaa jossa sankari suolistaa viholaisen jos toisen veren roiskuessa yli äyräiden ja se on ihan fine, mutta sitten mainoskatkolla esitetään kuukautissuojamainos, jossa siteeseen kaadetaan sinistä nestettä punaisen veren sijaan. Tämä oli lukemani mukaan selkeä osoitus siitä, kuinka misogynistinen maailma on ja että kuukautisveri on ”hävettävä alapään asia”. Luettuani tämän menin vessaan ja mottasin itseäni naamaan, niin idioottimaisen tyhjänpäiväinen tämä vertaus oli. Minä en ole oikea ihminen tekemään tätä seuraavaa, mutta jonkun on nyt pakko: 

Emmi hyvä, elokuvat on elokuvia ja mainokset on mainoksia. Elokuvat valitaan katsoa, mainokset tulevat pyytämättä. Ei mainoksissa voida näyttää oikeaa verta, se on huonoa mainontaa. Sen takia kaikki laastari- ja haavasidemainokset toimivat siten, että jokin rusoposkinen kakara teloo polvensa fillaroidessaan ja sitten vanhempi laittaa siihen laastarin. Miettikää laastarimainosta jossa aikuinen ihminen pesee käsin astioita, viinilasi hajoaa, leikkaa tiskaajan kämmenen halki, jonka jälkeen hurme roiskuu kuin lokakuun loska pitkin keittiön tasoja? Eipä paljon houkuta ostaa laastareita, ainakaan sen merkin. Siksi mainoksissa ei näytetä verta, ihmiset eivät halua oksentaa kauhusta kesken mainoskatkon.

Tärkeissä yhteiskunnallisissa kolumneissa on ilmeisen tärkeää, että viesti on osoitettu päättäjille. En kyllä ymmärrä miksi hitossa, sillä eihän meidän päättäjiä voi tavoittaa edes vaalien avulla. Emmillä on nyt kova huoli siitä, että menstruoivat naiset (vaikka kuulemma nykyään myös miehellä voi olla kuukautiset......) jäävät päätöksenteosta pois globaalilla tasolla, eli siis puolet maapallon väestöstä on asetettu sivuun, paarialuokkaan, b-luokan kansalaisiksi. Minä taasen olen, yksinkertaisena ruokabloggarina ja viinaanmenevänä timpurina, huolissani ihmisistä joilla kasvaa kynnet, tulee turistiripuli ja hiki saunassa eli ylipäätänsä elävistä ihmisistä ja heidän oikeuksistaan, ihan globaalilla tasolla.

Ihan siis suoraan sanoen, en todellakaan ymmärrä tätä keinotekoista vastakkainasettelua, tätä suurta naiset vs miehet turpiinvetoskabaa. Naisilla on naistenvaivoja, miehillä on miestenvaivoja ja kaikki me tullaan kuolemaan joskus, kannattaako elämää omistaa sille että keksii ongelmia? Noh, saahan niistä hyviä kolumnin aiheita. *yskii*

Tähän vielä loppukaneettina ihmettelen tätä riemuvoittoa mihin kaikki äänekkäät feministit pyrkivät, nimittäin arvonlisäveron poistamiseen kuukautistuotteista – ja tähän väliin sanon, että kannatan asiaa täysin – mutta sitä en ymmärrä, että miksi se logiikka ei tässä toimi, että kun veroa alennetaan niin valmistajat ja jälleenmyyjät nostavat hintoja niin että lopputuloksena on samanhintainen tuote, jolla on parempi kate. Ottaen huomioon, että suurin osa nykyfeministeistä on vasemmistolaisia ja juuri vasemmistolaiset ovat aina veronalennuksia vastaan ja samalla argumentilla ollaan huudettu naama punaisena milloin kotitalousvähennystä vastaan, milloin jotain muuta yleishyödyllistä.

No saahan näitä asioita onneksi aina ihmetellä ja nettiin kirjoittaa niistä!

 

Kirjoittaja on sekakäyttäjä ja liikemies joka toivoo yhteiskuntajärjestyksen romahtamista dystooppiseksi anarkiaksi jota hallita rasvattu yläkroppa paljaana ja kaahata hiekkadyynien läpi nitrometaanilla kulkevalla Honda CR-Vllä.

 

*katsoin asiakseni eritellä kassahenkilön sukupuolen sillä käsittääkseni minulla on oikeus tehdä näin, vaikka se ei mitenkään liity tarinaan millään tavalla mutta nykyfeminismin tyylille uskollisesti lyön kiilaa sukupuolten väliseen (keinotekoiseen) kuiluun