maanantai 4. toukokuuta 2020

Heippa vaan


Ne jotka seuraavat minua Twitterissä ovat saattaneet sunnuntain 3.5.2020 jälkeen huomata pienen muutoksen. Nimittäin en ole enää Twitterissä.

Päätin poistaa tilini pitkän, noin puoli vuotta kestäneen, harkinnan jälkeen. Harkinta kesti pitkään, päätös oli impulsiivinen. 

Olen ollut oikeastaan koko kuluneen vuoden vaihtelevan masentunut, aloitekykyny ja elämänhaluni ovat vaihdelleet voimakkaasti viikosta toiseen. Touhukkaita ja optimistisia päiviä seuraa usein ajanjakso, jolloin en meinaa päästä sängystä ylös ja pelkkä kävelylle lähteminen saa aikaan paniikkikohtauksen.

Covid-19 pandemia on myös aiheuttanut kohtuutonta stressiä kaltaiselleni tuumailijalle, joka pyrkii joka käänteessä ajattelemaan mahdollisimman laajoja kokonaisuuksia.

Sosiaalinen media on aina ollut minulle ensisijaisesti viihdettä, ajankulua. En ole liittynyt minnekään saadakseni kavereita tai kontakteja. Ajankulusta on kuitenkin tullut aikarosvo.

Jos on 6800 seuraajaa, kuten minulla, käy kuten jos seurattavia on yhtä paljon. En ole varmasti pariin vuoteen seurannut ns. Twitter-fiidiäni, riittää että luen ilmoitukset läpi. Jos twiittaan illalla jotain, on aamulla 200 – 300 tapahtumaa kelattavaksi. Näihin vastatessa menee koko aamiainen ja lounasaikaan mennessä ilmoituksia on jälleen se 200 – 300. Näistä valtaosa on tykkäyksiä ja uudelleentwiittauksia ja loput ovat sitten ”kommentteja” ihmisiltä joista ei pysty sanomaan, ovatko he botteja, kännissä, pilvessä vai jotenkin henkisesti jälkeenjääneitä. Murto-osa kommenteista on sitä fiksua ja järkevää diskurssia, jota odotan sosiaaliselta medialta.

Twitter on mennyt enemmän ja enemmän mikroblogista ja keskustelusta huutamisen suuntaan. Tahallinen väärinymmärtäminen ja mielensäpahoittaminen ovat nyt jälleen se kantava trendi ihmisten välisessä keskustelussa. Edes yksinkertainen ”shitpostaus” meemeillä ei ole varma tapa mennä eteenpäin, sillä joku pahoittaa mielensä siitäkin.

Twitterissä on tahoja, jotka edellyttävät, että tietyillä seuraajamäärillä myös sisällön (eli twiittien) tulee olla linjassa jonkin intersektionaalisen feminismin esoteeristen sääntöjen mukaan; ns. ”slap down huumori” (ei ole oikea sana) on sallittua vain jos seuraajia on huomattavan vähän tai seuraajat ovat inaktiivisia tai botteja. Minun seuraajamäärillä jopa Kevätpörriäiseen sopivat vitsit ovat tätä ”slap down huumoria” joka tässä tapauksessa on ”maalittamista”.

Maalittaminen on käsitteenä samanlainen kuin rasismi. Vain tietyt tahot saavat kertoa, kuka maalittaa ja mikä on maalittamista. Kun ihminen twiittaa, että ”iloitsee jokaisesta Covid-19 pandemian aiheuttamasta lentoyhtiöiden konkursseista” ja minä uudelleentwiittaan sen saatesanoilla ”Lapsellista” on kyse maalittamisesta. Kun tämän twiitin jälkeen minun profiiliani jaetaan sadoille ihmisille postituslistan omaisesti ja kehoitetaan blokkaamaan ja ilmiantamaan tilini, kyse ei ole maalittamisesta vaan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteuttamisesta.

Olen joutunut tietyn kansanosan, jota kutsun 2.0-jengiksi (Blokkilista #2 mukaan kts. Google), voisin helposti nimetä heitä tähän, mutta kyse olisi maalittamisesta, silmätikuksi vuoden 2019 maaliskuussa jolloin  työelämäprofessori Pekka Sauri antoi minulle leikkimielisen, hyvin epävirallisen, Rakentava twiittaaja -tunnustuksen kerrottuani avoimesti kokemuksistani koulukiusaamisesta, kirjoittamalla hyvin pitkän ja tarkan kuvauksen omista kokemuksistani. Tekstin kirjoittaminen oli vaatinut minulta vuosien sisäisen kamppailun omien henkisten lukkojeni kanssa ja vaikka se avasi vanhoja haavoja, sen kirjoittaminen oli jollain tapaa myös katarttinen kokemus. Sen seurauksena uskalsin olla muutamassa julkisessa projektissa omalla nimelläni ja myös järjestää valokuvanäyttelyn omalla nimelläni, taiteilijanimen sijaan.

Tämä ei kuitenkaan sopinut kaikkien pirtaan. Joku joka oli ärsyyntynyt nettipersoonaani, kaivoi esiin vuosia vanhan twiitin jossa vitsillä heitin, ihmiselle jonka tunnen oikeassa elämässä, että ”en usko hänen olevan homo, hän ei ole koskaan lyönyt minua käsilaukulla”.

Yhtäkkiä olin homofobinen, seksuaalivähemmistöjä vastustava vihapuheen levittäjä. Ja Pekka Sauri, arvostettu yhteiskuntamme jäsen, oli ”vittumainen etuoikeutettu valkosetäukkeli joka jakelee palkintoja kavereilleen”. Minulla oli tuossa vaiheessa takana kahdeksan vuotta twitteriä ja noin 60 000 twiittiä. Tämä parinkymmenen hengen ydinjoukko otti asiakseen kammata jokaisen twiittini kahdeksalta vuodelta ja kerätä sieltä kaikki ne, jotka vaan jotenkin saatiin näyttämään huonolta.

Myönnän ihan suoraan, että suurin osa twiiteistäni on typeriä. Toisaalta, en minä yritäkään olla Esko Valtaoja tai Kari Enqvist. Silti luulisin, että kun jääkiekon MM-kisojen aikana twiittaan, että ”ruotsalaiset on pannu hanhii” ja ”mats sundin är hoomosexual”, niin ihmiset tajuaisivat kyseessä olevan vitsi.

No kaikki eivät näin tajunneet. Minä olen, twitterin mukaan, homofobinen, seksuaalivähemmistövastainen, ksenofobinen, misogyninen rasisti ableisti ja koulukiusaajamentaliteetilla toimiva oikeistolainen edgelordi joka maalittaa.

On muuten ihan kiva joinain aamuina herätä, avata twitteri ja ensimmäiseksi googlata mikä ensimmäisen maailman sortaja olet.

Ja kaikkea mitä minä olen, on myös Pekka Sauri ja ylipäätänsä kaikki jotka ovat yhtään enemmän minun kanssani tekemisissä. Liioittelu viedään mielestäni jo parodiahorisontin yli kun kerron jonkun 80-luvun Pahkasiasta pöllityn vitsin Pikku-Kallesta ja rautakeuhkosta ja sen seurauksena minä olen ableistinen paskakasa, Pekka Sauri on ableistinen paskakasa ja ihmiset joiden kanssa olen käynyt kaljalla tai ostanut vakuutuksen ovat osa ”ableistista sorjatakohorttia ja ihmispaskoja”.

Rakentava twiittaaja -nimitys on ollut raskas taakka kantaa, tuon jälkeen kaikki mitä olen twiitannut, on tarkasteltu suurennuslasilla, revitty paloiksi ja jos mahdollista, kontekstista irroittamatta tai irroittamalla, pistetty jakoon saatesanoilla ”Pekka Saurin rakentavatwiittaaja jälleen vauhdissa” tms.

Minä en ihan oikeasti halua lukea tämmöistä paskaa twitteristä, jonka piti olla minulle ajankulua.

Minulla on ihan samat kiireet ja ongelmat kuin muillakin, kämppä muuttuu sotkuiseksi, iltaoluet alkavat olla alkoholismin puolella, vanhemmat ikääntyvät ja tarvitsevat enemmän ja enemmän apua arkielämän kanssa, pystyssä pitäisi pitää niin firma kuin sijoitussalkkukin ja auto saada katsastuksesta läpi.

Minä haluan käyttää twitteriä silleen, että kun menen paskalle, niin voin laittaa höpöhöpö juttuja miten ”Vilhon kanssa varauduttiin korona-apokalypsiin hankkimalla samanlaiset nahkahaarniskat, mutta ei homolla tavalla nahkaiset” ja sitten nauretaan typerälle jutulle ilman, että joku 54-vuotias opiskelija, joka näyttää hermafrodiitin ja papukaijan risteytykseltä, tekee asiasta rikosilmoituksen ja uuden blokkilista-aallon.

Tämä minun tapa ei toimi, minusta riippumattomista syistä, joten ehkä helpompi olla lopullisesti poissa Twitteristä?

Nyt viimeisimmät käänteet menivät sillä lailla, että itseään kovasti julkisuuteen tuonut, blokkailukulttuuria suosiva, ilmastoaktivisti, 17+ vuoden ikäinen Atte Ahokas, joka on muuten blokannut minut, vaikka aiemmin olemme käyneet hyvää keskustelua mm. ilmastonmuutosdenialisteista, ilmeisesti 2.0 jengin paremmat ihmiset ovat tulleet muistuttamaan että minua ei ole sovelias seurata, keskittyi tilillään lähinnä valittamaan omasta someuupumuksestaan. Mielestäni twiitit olivat 100% huomiohuorausta ja asian selväksi tekemiseen olisi riittänyt yksikin twiitti.

Menin sitten twiittaamaan, että Atte on itkupilli.

Tein kaksi virhettä, sen että twiittasin jotain noin tyhmää ja sen, etten jäänyt koneelle päivystämään (kännykkäni on huollossa, sijaisluurissa olevaa twitteriä en tykkää käyttää kun se tuntuu jättävän ilmoituksia välistä pois). Lähdin töihin ja varastolla käymään ja palasin koneelle vasta tunteja myöhemmin. Tässä vaiheessa ilmoitukset olivat räjähtäneet ja sisältö oli sitä tuttua ja turvallista; olet paska, täyssika, koulukiusaaja, jne jne. Numerosarjatilit leikekirjaston profiilikuvilla arvostelivat minua ”nimimerkin takaa huutelevaksi puskajussiksi” jne. jne.

Alkoi vituttamaan joten en jaksanut vastailla kovinkaan asiallisesti suurimmalle osalle asiattomista kommentoijista. Virhe tämäkin.

Mitä pidemmälle rullasin ilmoituksia, sitä selvemmin kävi ilmi, että 2.0 blokkilistajengi oli aktivoitunut ja keskustelua käytiin nyt heidän säännöillään: jakamalla kuvakaappauksia twiiteistäni blokkien takaa, toisin sanoen minulla ei ollut mitään sanottavaa. Tämmöinen kuvakaappauksilla käyty keskustelukulttuuri on myrkyllisintä mitä tiedän.

Löin tilin lukkoon ja poistin tuon typerän ja lapsellisen twiittini Atesta. Se oli typerä, lapsellinen ja harkitsematon. Poistin myös kommenttini ihmisille, koska nekin olivat typerä ja lapsellisia.

Tein nämä kaikki kuitenkin liian myöhään; kuvakaappaukset oli jo otettu ja niitä jaettiin auliisti. Ketään ei kiinnostanut se, että olin poistanut twiitit. Olisin voinut myös pyytää anteeksi Atelta, jos en olisi hänen blokissa.

Kirjauduin twitteriin manageroimani yhtyeen tunnuksilla ja katsoin syntynyttä myrskyä. En ollut uskoa silmiäni kun eräs sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturi jakoi kuin liukuhihnalta kuvakaappauksiani twiiteistäni, jotka oli helppo ymmärtää väärin. Jollain ihmisellä on minusta kuvakaappausmateriaalia vuosien ajalta. Myös jaettiin kuvakaappauksia keskusteluista, joissa minusta puhuttiin mutta minä en ollut äänessä. Näiden kaikkien kantava ajatus oli lyhykäisyydessään se, että minä kiusaan lapsia, minä olen lasten kiusausringin johtaja ja että Pekka Sauri sallii lasten kiusaamisen netissä ja suorastaan kannustaa siihen koska hänen nimittämä rakentava twiittaaja kiusaa lapsia twitterissä.

Minä kirjoitin yhden typerän twiitin, jonka poistin, tyypistä joka on 17-vuotias ja nyt minä olen jonkinlainen keskitetyn lastenkiusausmafian Don?

Yhdellä twiitillä. Jonka tosiaan poistin.

Ja koska olen saanut rakentava twiittaaja -nimityksen joskus viime vuonna, niin Pekka Saurin linja on se, että lapsia saa kiusata internetissä?

Kun näin kuinka paljon Pekka alkoi saada paskaa niskaansa, poistin tilini. Olin lähellä tehdä näin jo kesällä 2019 kun nämä tietyt tahot nostivat paskamyrskyn, jonka seuraksena Pekka Sauri lopetti tunnustuksen jakamisen. Tällöin Pekan toive oli, että en poistaisi tiliäni.

Meillä on Pekan kanssa ollut sellainen ns. ”running gag”, että meillä on yhteinen bändi, jossa musiikki tulee toisena ja ulkomusikaaliset seikat ja sekoilu ekana. Olemme twiittailleet puolin ja toisin täysin tuulesta temmattuja tarinoita eri soittoreissuilta ja sekoiluista treenikämpältä. Tarkoituksena on ollut ihan pyyteettömästi tuottaa hauskuutta ja iloa ihmisten elämään. Valitettavasti olen saanut sieltä twitteristä lukea, että miten ”Pekka on idiootti kun kaveeraa tuollaisen paskakasan (=minä) kanssa” ja että miten minä olisin jopa jokin Pekka Saurin sivutili, jolla hän ”anonyymisti” kiusaisi ihmisiä vittuilemalla. En tiedä viitsinkö edes alentumaan kommentoimaan näin pahantahtoisia ja selkeästi ilkeilymielellä tehtailtuja huhuja.

Mikäli joku on jaksanut lukea näin pitkälle niin tahtoisin kertoa, että minä en ole Saurin sivutili tai -persoona, emmekä me ole millään lailla kavereita oikeassa elämässä. Me emme tunne toisiamme, me emme ole puhuneet keskenämme. Me emme edes tiedä missä toinen asuu.

Toivoisin koko sydämestäni, että kaikki ne jotka kokevat twitterprofiili Likaisen Hipin jollain tapaa vastenmieliseksi, lopettaisivat kuitenkin Pekka Saurin nimen vetämisen lokaan. Unohtakaa se rakentava twiittaaja -nimitys. Antaisin sen pois jos voisin. En alun alkaenkaan tahtonut sitä tai pyytänyt. Se on ollut raskas risti harteillani viimeisen vuoden, kiitos blokkilista 2.0 -jengin.

Päätökseni sulkea tili ei ole vielä lopullinen, minulla on 29 päivää aikaa muuttaa mieleni. Mutta pelkään, että tietty maalittaminen jatkuu. Nimen ja @-handlen vaihto voi olla tilapäinen ratkaisu, mutta käsittääkseni sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturit seuraavat ”pelikenttää” tarkkaan ja rakentava twiittaaja -keissin yhteydessä tapahtunut nimenvaihtoni raportoitiin yllättävän nopeasti.

Tuntuu uskomattomalta, että olen kirjoittanut neljä A4’sta siitä, miten somessa oleva ihmisryhmä vainoaa minua vuodesta toiseen, koska twiittasin jotain mistä he eivät pidä, mutta mikä ei ole millään tavalla väärin tai laitonta, kehoittaen ihmisiä blokkaamaan ja raportoimaan profiilini ja yrittäen sabotoida ihmisten elämää jotka ovat kanssani tekemisissä siellä somessa ja koko ajan punaisena lankata tässä on se, että minä olen se kiusaaja, eivät ne blokkilistoja keräävät ja jakavat sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturit, jotka nimittelevät, haukkuvat, levittävät huhuja ja pyrkivät haittaamaan reaalielämää.

Oma vika. Mitäs lähdin sinne internettiin.

sunnuntai 3. toukokuuta 2020

Yhden vuoden käyttötestissä Agfan APX 400 mustavalkofilmi


Agfa APX-400 on tällä hetkellä Suomen markkinoiden halvin bulkkirullafilmi. Hinta olikin pääsyy, miksi päädyin ostamaan sitä. Olen nyt kuvannut sillä vajaan vuoden ajan ja fiilikset ovat ristiriitaisia.

On ihan selvää, että boksinopeudella sillä ei tee yhtään mitään. Ne harvat kerran kun olen sitä kuvannut ja kehittänyt ISO-arvolla 400 on lopputuloksena ollut masentavan harmaata ja rumalla rakeella. Käytetty kehite, Fomadon R09 eli ”rodinal” on saattanut vaikuttaa tähän. Ständikehitystä APX400 ei kokemuksieni mukaan kestä laisinkaan.

Olenkin kuvaillut tätä ISO200 mukaan, mutta siitäkin huolimatta kokemukset ovat jääneet valjuiksi. Yhtään vähemmässä valossa lopputuloksena on tasapaksu ja jotenkin tunkkaisen oloinen nega jota ei tee mieli suurentaa.

Kovassa auringonpaisteessa kontrastia alkaa löytyä.

Ohessa esimerkkikuvia, ne missä ei erikseen mainita kameraa on kuvannut vaimoni täysautomaattisella Pentax Z10-järjestelmäkameralla, jossa 28-80mm zoom makro linssi. Osan olen kuvannut itse muilla kameroilla, kamera ja linssi on mainittu kuvatekstissä.

Mökillä syksyllä, varjopaikat aika pliisuja ja taivas palaa puhki.

Keväällä otettu kuva Lauttasaaresta, valoa on enemmän ja samaten konrastia.
Mökillä osa 2, tunkkainen yleiskuva ja jälleen taivas palaa puhki.

Lauttasaaressa kovalla auringonpaisteella

Jäätyneitä juuria Verkkosaaressa, kuvattu Canon EOS500 & Sigma 28-200 makro zoom.

Redin tornit, kuvattu Lomo LC-A kameralla.
Lehtiä tuulilasissa, Pentax ME Super ja muistaakseni 50mm f1.7

Hevoskastanja, Pentax ME Super & Tokina 135mm f2.8
VR'n veturihallit Pasilassa Nikon F3 & Nikkor 28mm f2.8
Nikon F2 & Nikkor 28mm f2.8 kuvattu todennäköisesti f4
Sadepisaroita ikkunassa, kuvattu Nikon F2 & Helios-44 loittorenkaalla

Taskukello, kuvattu Nikon F2 & Helios-44 loittorenkaalla
Kalastajien tykötarve? Entinen Verkkosaari, kuvattu Practica LTL2 & Helios 44

Kotiharjun saunan mainos, Torkkelinmäki, kuvattu Practica LTL2 & Helios 44

Meidän olohuoneen kattolamppu, kuvattu Practica LTL2 & Helios 44


Lauttasaaren rantaa, kuvattu Lomo LC-A.



Katulamppu Väinölänkadulla huhtikuussa, heti parempi kun valoa on.

Auton renkaista tehty kukkaruukku jaluistoineen Pohjolankadulla huhtikuussa.

Sähkölinjan tolppa hiekkakentällä, tämä on kuvattu isolla aukolla f5.6 mikä tuo esiin linssin vaatimattoman suorituskyvyn.

Syntymäpäiväkimppu 15.4.2020 ikkunalaudalla suorassa auringonpaisteessa.

Puisto, kuva otettu aikaisemmin keväällä. Jälleen mielestäni hyvin vaatimaton sävyjen toistokyky.

Pihlajanmarjoja, kuva otettu ilmeisesti syksyllä 2019.

torstai 30. huhtikuuta 2020

Väsyneet lapset homekouluun joka arki, mitä järkeä?


Viimeisen vuorokauden on otsikoissa ollut vain yksi aihe ja se on lasten palauttaminen kouluun. Lapset ovat nyt olleet kuusi viikkoa etäopetuksessa ja se on nyt niin iso ongelma, että kahden viikon päästä kakrut pitää saada sinne kouluun. Kouluvuotta on tosin vain kaksi viikkoa jäljellä, sitten alkaa kesäloma joka kestää kymmenen viikkoa.

Tätäkin ”ongelmaa” tarkastelen niillä samoilla kriteereillä kuin kaikkia muitakin nykyajan ongelmia. Eli lähinnä suhtaudun siten, että ne ovat joko keksittyjä tai vähintäänkin itseaiheutettuja.

Heitetään ilmoille sellainen ajatus, että miksi lasten edes pitää mennä jonnekin fyysiseen koulurakennukseen näyttelemään oppimista? Omien kokemusteni mukaan opetus on hyvä asia, mutta koulu on konstruktiona yhtä epäonnistunut kuin vankila.

Halki elämäni olen kuullut koulusta lähinnä samaa ”valitusvirttä”. Luokkakoot ovat liian isoja, oppilaat tyhmempiä & aloitekyvyttömämpiä kuin ikinä, opetusinfra tökkii, mikään ei toimi, ruoka on pahaa, koulu on homeessa ja lapset häiriköivät toisiaan.

Miksei yhtälöstä voida poistaa kaikkea paskaa samalla tavalla kuin alkoholi ja pikaruoka ruokavaliosta?

Koulurakennusten korjausvelka on miljardiluokkaa, näin stetson-menetelmällä arvioiden. Kuulla ”koulu” sana ilman ”home”-etuliitettä on kuin nähdä Jeesus ratsastamassa Joulupukilla kommareiden vappukulkueessa, jossa kukaan ei ole kännissä.

Parakkikoulut ja sädesienen raiskaamien rakennusten purku- ja korjausrakentaminen on todella iso bisnes. Todennäköisesti niin iso, että korruption lonkerot yltävät jo hallitukseen asti. Homeisia rakennuksia saneerataan miljoonilla ja taas miljoonilla vain jotta niissä on sitten parin kuukauden kuluttua vesivahinko kun Bogdan, Orma tai puolalainen Hessu Hopo kytki patterikierron paskaviemäriin, joka päätyikin ilmastointikanavaan. Juhlasalissa on sadan tuhannen euron äänentoisto, mitä kukaan ei osaa käyttää, sitä varten, että kevätjuhlassa ei soiteta suvivirttä, ettei kukaan vain loukkaannu ja ehkä kunta maksaa kymppitonnilla jonkun Keskustan kansanedustajan tms. rikollisen motivaatiopuhujaksi TET-päiville.

Kouluissa ei ole enää henkilökuntaa pitämässä talosta ja sen ihmisistä huolta, sen sijaan kaikki on ”kilpailutettu”. Ennen skolessa oli talkkari, joka rassasi viemärit, korjasi piirtoheittimen virtajohdon ja vinssasi koripallokorit alas liikuntasalin katosta. Tsilarilla oli ehkä työsuhdekämppäkin jossa ryypiskellä illat Metsoloita katsellen ja pitäen huolta etteivät raggarit rikkoneet paikkoja yöllä.

Nyt kilpailutuksen seurauksena tsilarit on delanneet sukupuuttoon ja kun (huom ei JOS vaan KUN) lamppu palaa, vessanpönttö tulvii tai koripallokorit pitää saada alas katosta, pitää rehtorin soittaa johonkin kirjainlyhennefirmaan jossa puhelinvaihteen, itkuiselta 12-vuotiaalta kuulostava työntekijä syyllistää soittajaa hänen työstressinsä kasvattamisesta. Puhelinsoiton jälkeen pitää odottaa 4-24 tuntia jotta kirjainlyhennefirmasta tulee uudenkarhealla pikkupakulla joku apurahajazztaiteilijan näköinen kynäniska vinkumaan astmaattisesti, ettei hänen lupatasonsa riitä vessan loisteputkilampun vaihtamiseen. Sen sijaan hän voi täyttää sähköisen anomuksen esimiehelleen joka tekee päätöksen sähköliikkeen tilaamisesta. Ja jos samalla kysytään niistä koripallokoreista, niin kynäniska kohauttelee harteitaan ja sanoo että hän ei voi asiaa hoitaa, pitää soittaa kirjainlyhennefirmaan ja tilata uusi käynti.

Ja tämä kaikki maksaa varmasti kymmenkertaisesti sen talkkarin liksan verran.

Yhden homekoulun hinnalla maksettaisiin varmaan koko ikäpolvelle pilvipalveluläppärit, ellei niitä ostettaisi krapulaiselta Mickey Rourk..eikun siis Tiina Jylhältä. Tai joltain kokoomuslaisen kaverilta.

Kilpailutus on myös tappanut kouluruokalan topakat emännät, jotka sotavuosien marttojen hengessä ruokkivat mukelot päivästä toiseen kunnon ruoalla. Nykyään kouluruokalassa käytetään veistä vain muovipussien ja pahvilaatikoiden avaamiseen kun keskuskeittiöistä tulee mautonta, rasvatonta, sokeritonta ja suolatonta huttua, mikä lämmitetään robottiuuneissa. Sitten ihmetellään mikseivät lapset syö ruokaa. No koska se maistuu paskalta. Ja näyttää.

Tälläkin kilpailutuksella ollaan ”säästetty” suorastaan valtavia summia. Veikkaan, että jos näiden keskuskeittiöfirmojen kirjanpitoa vähän enemmän tutkii, niin voidaan todeta että veroja ei makseta ja kaikki viivan alle jäävä on siirretty ulkomaille.

Paljon fiksumpaa olisi sulkea nämä ulkomaisille holdingyhtiöille rahaa tuottavat keskuskeittiöt ja lyödä suoraan lisää massia lapsiperheellisten lapaseen, silloin raha jäisi tänne, vaikkakin suurelta osin duopolille.

Minkä takia hukataan resursseja siihen, että toistasataatuhatta väsynyttä lasta pitää saada samaan aikaan, viitenä päivänä viikossa, yleensä kilometrien matkan päähän, homeiseen rakennukseen, saamaan opetusta liian isossa ryhmäkoossa jossa häiriköt ja hitaimmat oppilaat määrittelevät opetuksen tehokkuuden ja tahdin? Ja sitten välillä mennään ruokasaliin siirtelemään vesipöperöä lautasen reunasta toiseen.

Ainoa perustelu on käsittääkseni se, että ”näin on aina toimittu”.

Ei järjen hiventäkään.

maanantai 27. huhtikuuta 2020

Järjettömyys tässä koronatilanteessa

Ei ole kyllä järjen hiventä tässä koronatilanteen hoidossa. Koulut ja päiväkodit on bosessa, etteivät lapsukaiset tartuta toisiaan. Tosin tuo viereinen koulunpiha on aamusta iltaan täynnä lapsia, jotka pelaavat pallopelejä ja illasta aamuun vähän vanhemmat lapset viettävät bileitä siellä, pilvi palaa kilpaa pallogrilliin pilkotun säleaidan kanssa tyhjien tölkkien kopistessa asfalttiin.

Ravintolat myyvät henkensä pitimiksi pizzaa ja leikettä takaovista, sisään ei saa asiakkaita päästää, vaikka ravintola-ala kärsi asiakaspulasta jo ennen koronaa, ei vaikka järjestettäisiin niin, että puolet tuoleista vietäisiin pois ja sallittaisiin naapuripöytiin huutelu.

Samaan aikaan rautakaupat ovat auki ja siellä tuntuu olevan kaikki seniorikansalaiset puristelemassa pelargonioiden varsia ja tivaamassa typeriä ylirasittuneelta henkilökunnalta, jotka angstisesti mumisevat kaulukseensa kassapisteen eteen asennetun lexanlevyn takana, levyn jonka ympäri tai yli yhdeksän asiakasta kymmenestä kurkkaa ja huikkaa "anteeksi mitä sanoitte?"

Turvaväli -käsite lakkaa olemasta kun ylität K-raudan kynnyksen. Lääniä on tuhansia neliömetrejä, mutta silti nämä oman elämänsä markopaanaset, Itä-Pakilan kotikonttorirotat, ovat kaikki ängenneet samaan 10m3 tilaan, ettei vaan mene vuoronumero sivu suun ja saadaan se Tikkurilan ”höyry”-sävyyn sävytetty Remontti-Ässä, jota suositteli se naapurin rouvan mies, joka on kova raksaäijä kun kerran Ikean naulakon tehnyt laakista oikein ja maalannut sen spreimaalilla ja maalia oli enemmän naulakossa kuin käsissä.

Viime vuosina, lähinnä yksityisen rahan avulla, kovasti kasvanut pienpanimo-sektori on ollut merkittävä työllistäjä aloilla mainosmiehestä trukkikuskiin on myös helisemässä ravintoloiden suljettua ovensa. Toki panimon ovelta voi tuotteita myydä mutta tällä tavoin katettu asiakaskunta on hyvin marginaalinen. Jostain kumman syystä pienpanimoilla ei ole etämyyntioikeutta, ulkomailta saa kyllä tilata viinaa, viiniä, bisseä ja lonkeroa ja lähetti tuo sen vaikka pumppukärryllä ovelle, mutta kotimainen, täällä työllistävä firma ei saa myydä edes ykkösolutta postimyynnissä. Tämä etämyynnin kieltäminen istuu niin tiukasti meidän päättäjissä, että voidaan melkein puhua kotimaan markkinoiden sabotaasista.

Kukaan ei tiedä paljonko tautiin kuolleita oikeasti on, koska meidän vanhustenhoito on sellaisella tolalla, että ittensä oikaissutta mummoa ja pappaa löytyy harva se päivä pitkin poikin hoitolaitoksia vähän samalla tavalla kuin likaisia sukkia löytyy teini-ikäisen huoneesta. "Täytyy selvitellä asiaa!" kaakattavat kilpaa nämä Attendot, Pihlajalinnat, Mehiläiset ja ties mitkä pörriäiset ja muut maailmansyövät samalla kun lappavat veronmaksajien rahoja ulkomaisiin holdingyhtiöihin.

Veronmaksajien rahat ovat muutenkin hyötykäytössä oikein tehokkaasti, ex-Tekes joka muun muassa käytti useita miljoonia korvavalon, siis KORVAVALON, tukemiseen, on nykyään nimeltään Business Finland. Rahaa on jaettu ihan samalla tavalla kuin ennenkin, eli ei niille jotka sitä tarvitsevat, vaan niille jotka osaavat sitä monimutkaisimmin pyytää. Konsulttifirmat ja kokoomuslaisten kaverit tuntuvat olevan saamapuolella tässäkin lahjoittelussa. Koko lafkan nimi pitäisi muuttaa muotoon ”Pisnes Finland”.

Huoltovarmuuskeskuksemme, joka kuulemma herättää kateutta ihan ulkomaita myöten, tilasi pökerryttävällä summalla hengityssuojaimia ihmislihapullalta ja krapulaiselta Mickey Rourkelta. Paitsi että hengityssuojaimet eivät suojaa ja niiden läpi ei voi hengittää. Ihan oikeat, kotimaiset firmat, olisivat voineet toimittaa toimivia suojaimia samalla rahalla. Miksi näitä firmoja ei käytetty? Kukaan ei tiedä, ihan ministeritasoa myöten on nostettu kädet ilmaan ja lausuttu tuo 2020-luvun anteeksipyyntö ”täytyy selvitellä asiaa”.

Ja nyt grande finalena on sitten keksitty, että yrityksille voidaan antaa alkuvuoden alvit takaisin lainana kolmen prosentin korolla. Joku (mm. minä) ehdotti kansalaispalkkaa akuuttiin cashflowongelmaan jo kuusi viikkoa sitten ennen kuin paska todella osui tuulettimeen. Fiksujen ratkaisujen sijaan pumpattiin 40 miljoonaa euroa veronmaksajien rahoja KELAan, jotta resurssit riittäisivät käsittelemään kaikki tukianomukset, joiden määrä on varmasti moninkertaistunut ja tulee vielä lisääntymään. KELAhan ei pysty edes kriisiajan ulkopuolella käsittelemään hakemuksiaan kohtuullisessa ajassa ja nyt tässä tapauksessa pelkään, että meillä on ensimmäiset nälkään kuolleet löydetty ennen isänpäivää.

Silläkin uhalla, että äiskää taas hävettää kun kiroilen, niin en voi kuin todeta, että ihan pitkin vittuja tulee menemään.

tiistai 14. huhtikuuta 2020

Uudenmaan eristys, päivä 18


Uusimaa on nyt ollut eristettynä muusta Suomesta 18 vuorokautta, eli miltei kolme viikkoa. Moni on ollut huolissaan miten tämä vaikuttaa meihin, kuinka me urbaanit uusimaalaiset ja erityisesti hesalaiset (sic) selviämme kun yhteys tervehenkiseen maaseutuun, eheyttävine ilmastoineen, on poliisin ja puolustusvoimien toimesta katkaistu.

Voin vakuuttaa, että Uudenmaan eristys ei ole juurikaan vaikuttanut arkeemme. Emme ole joutuneet tinkimään herraskaisesta sivistyksestä vaikka Cafe Succesin korvapuusteja ei pääse puraisemaan, ihmisten flash mob -ryhmän jäsenet eivät enää keräänny Oodin aulaan keskustelemaan avokadotoasteista ja vapaarattaattomilla polkupyörillä ei enää pyrähdetä lähimpään artesaanipubiin tiedustelemaan ”onk teil mitä ipoja hanassa?”

Yllättävän vähän arki on muuttunut. Toki myönnän, että oloni oli hieman levoton vielä kaksi viikkoa sitten kun söimme viimeisen vessapaperirullan eikä ollut tietoa mistä saisimme seuraavaksi ruokaa. Lähin Prisma oli enää savuavia raunioita kiitos viimeisen suuren käsidesisodan. Onneksi olin kuullut naapureiltani, joiden ihmisnimeä en enää muista, että kustavilaiset kalastajat möivät uudenkuun aikaan kotipolttoista käsidesiä Sompasaaren laiturissa, kiskurihintaan toki, mutta silti hinta oli halpa kun kuukauden käsidesit irtosivat Hondan kesärenkailla ja vaimon kultakoruilla.

Töiden määrä on luonnollisesti vähentynyt hieman, mutta vapaa-aika ei juurikaan ole lisääntynyt sillä kotitöihin menee nykyään enemmän aikaa. Ylivoimaisesti suurin aikarosvo on auton varustaminen keihäillä, kuolleiden eläinten pääkalloilla ja sirkkelin terillä. Puhumattakaan loppumattomasta polttoaineen hamstraamisesta.

Huvit ovat myös harvassa, lähinnä kyse on autoilla järjestettävistä turnajaisista Espan puistossa jossa liekit loimottavat ja ihmiset juopuvat käsidesistä. Kilvoitteluissa hävinneiden kallot on hilattu ravintola Teatterin lipputankojen nuppeihin tuomaan kunniaa Suurelle Karhulle ja takaamaan runsaat ohrasadot tulevan vuoden käsidesejä varten.

Mutta muuten arki rullaa kuten ennenkin. Naapurit, joiden sivistysnimet olen unohtanut, lähtivät ensimmäisen karanteeniviikon jälkeen yön turvin polkupyörällä Mäntyharjun mökilleen. Eilen minä ja parhaat pääkallonmetsästäjäni Blaargh ja Thaurnil (Risto & Pekka) murtauduimme heille ja iloksemme löysimme suuret varastot hernekeittoa ja käsidesiä. Teimme lattialaminaateista suuren kokon lattialle ja juhlimme aamuun asti. Sitten teurastimme heidän IKEA Karlstadt-sohvan ja teimme sen istuinpäällisestä lannevaatteet koko heimolle.

perjantai 3. huhtikuuta 2020

Sauriksen ja Jopo-Petskun eeppinen saaga, osa 14!


Kaksikko ruokaili hiljaisuuden vallitessa, kumpikaan ei ollut ihan selvillä, että mihin aikaan ”Igor” piti tavata. Yhtäkkiä parivaljakko tunnisti mustaan nahkatakkiin pukeutuneen Igorin joka tuli pälyillen miestenvessasta. Ilmekään ei värähtänyt kellään, kun ”kontakti” livahti ravintolasta ulos.

Hippi oli kuin lentoon lähdössä; ”älä nyt jukuliste steppaa siinä!” Pekka sihahti fernet branca ryyppyjen välissä; ”me jäädään vielä kiikiin jos heti kirmataan tonne hakemaan salkkuun täytettä!”.

”Okei okei, hitsi kun mä vaan olen tämmöinen hoppuhousu luonteeltani!” Hippi tuskaili; ”Olen tehokas sähikäinen! Tuskin maltan istua alas edes ruokailemaan! Mutta olet oikeassa, lienee parasta vain pelata coolia.” hän jatkoi.

”Jees” virkkoi Pekka ja päästi miehekkään röyhtäyksen. ”Tää auttaa sua relaamaan, löysin tän taskustani kun puin rotsia päälle sen patsaskiipeilyn päälle.” Pekka sanoi ja heilutti hiirenkorville selattua muistikirjaa.

”Mikä ihme toi on? Onko se jotain lääkitsevää ainetta kun se kerran auttaa mua relaamaan? Pitääkö toi polttaa vai syödä????” Hippi kysyi.

”Mun vanha päiväkirja parin vuoden takaa! Oi niin hauskoja muistoja täältäkin löytyy! Nyt nojaat taaksepäin ja kuuntelet, mä luen sulle vähän ääneen.” Pekka sanoi ja teki hypnotisointieleitä käsillään.

”Käytiin Räyhiksen kanssa Hauholla Muurikki-tädin jokakesäisillä 60-vuotispäivillä ja sielläkin lähinnä siksi, että täti tapaa tarjota hämäläistä perinneruokaa *paakkua*, joka mehevöitetään puhdasoppisesti vähintään kahden viikon kompostihauteessa ja liekitetään pöytäviinalla tai Lasolilla, ellei pöytiäistä satu olemaan käsillä. 

Halusin myös esitellä Räyhiäisen tädilleni siinä toivossa, että täti suostuisi sponsoroimaan meidän vuoden 2020 kesäkiertuetta, kuten hän oli kautta rantain jo lupaillut. Vähän tietysti pelkäsin, että Räyhis mokaisi koko jutun tavalla tai toisella, mutta riskejä on otettava.

Juhlat sujuivat perinteisin menoin: Feetu-setä kaatoi taas sahtipäissään Wartburginsa katolleen Hevosenpierettämänmäen shikaanissa, ja Nyhtö-serkku veti vanhasta muistista polkupyörän lipputankoon roikkumaan. Yhteislauluna vedettiin luonnollisesti Gösta Sundqvistin ”Sateenkaari päättyi nakkikioskille” ennen Muurikki-tädin hartaasti odotettua suvisaarnaa, jonka täti esitti Museoviraston avustuksella pihaan pystytetyn maitolaiturin stagelta. 

Saarnan alkupuoli keskittyi Hauhoxitiin eli tädin johtamaan Hauhon kunnan irrottautumisprojektiin taannoisesta Hämeenlinna-liitoksesta. ”Hauhoxit olkoon Suomen paikallisdemokratian renessanssin keihäänkärki”, täti messusi kauaskantoisella ja rämisevällä iänellään. ”Sote-hullutus tulee joka tapauksessa päättymään kyyneliin. Mitä vikaa oli entisessä kunnanlääkärijärjestelmässä?”

Aamulla navetan ylisiltä herättyämme Räyhis lausui: ”Jos nää on todella sun sukulaisia, mä ymmärrän sun touhuja aika lailla paremmin.” 

Jatkuu viimeistään viikonlopun jälkeen...

torstai 2. huhtikuuta 2020

Sauris ja Räyhis seikkailevat, osa 13


”Tadaa tadaa, mitä helvettiä te olette tehneet?” poliisi ärjyi kaksikolle.

Koko puisto tuijotti Eino Leinon patsasta, jolla oli improvisoitu myllynkivikaulus nyt kaulassaan.

”Katsokaas, kyse on taideprojektista johon musiikki liittyy!” Pekka aloitti.

Hippi jatkoi; ”Kyllä, tän proggiksen nimi on ’Eino Leino goes keskiaikataidepaska’. Pekka Sauron & The Shake Shakes esittää Eino Leinon runoja sovitettuna 1500-luvun soittimille.”

”Mut Pekka Sauron soittaa kuitenkin kaikki soolonsa helmenvalkoisella 1962 Stratocasterillaan!” Pekka ehti väliin muistuttamaan.

”Mutta muuten taustaorkka vetää autenttisilla soittimilla, on luuttua ja kampiliiraa. Itse puhallan okariinaan” likainen takkukasa vakuutteli poliisille.

”Okariina? Kukkopilli se on.” Pekka muistutti.

”Pliis, Peqi. Onko pakko?” hippi vastasi

”Älä sano mua Peqiksi.” sanoi Pekka ja näytti pettyneeltä emojilta.

Seuraavaksi seurasi pitkä ja monipolvinen vuoropuhelu sekä paikalla olleen poliisin, että yleisön kanssa. Lukijaa säästettäköön tältä kuivalta, paljon lakitekstiä sisältävältä dialogilta, mutta kukin voi tykönään kuvitella sellaisen montaasijakson jossa puhutaan paljon kädet levällään ja välillä punnerretaan maassa tai imitoidaan hevosella ratsastajaa. Jättiläismäisen sähliksen päätteeksi musiikilliset neromme onnistuivat irroittautumaan poliisista sekä väkijoukosta ja ottivat kurssiksi tutun ja turvallisen Strimbergin kahvilan Espan ja Mikonkadun kulmasta.

”Huh huh, siinä oli sakot ja putkareissu jälleen lähellä!” Hippi puhalteli ja pyyhki kylmenneitä hikikarpaloita otsallaan.

”Pyh! Lisää vain kunniaamme ja mainettamme musiikkirintamalla!” Pekka uhkui voitonriemuisesti; ”Hei kyyppari, pistä kaksi pitkää A’ta, parsakeitot ja fernet brancat!” tilasi hän lennokkaalla tyylillään baarimikolta joka loi pitkän katseen salin seinällä olevaan kelloon joka näytti 11:15.

Naapuripöydässä istui kaksi vanhempaa rouvaa perunaleivosten ja maitokahvien äärellä, toinen heistä sanoi värisevällä äänellä ”Kuinka KAM-MOT-TA-VAA!”, toinen rouva jatkoi; ”Mikä synti ja häpeä, nähdä Helsingin yliopiston professori nauttimassa viinahuumetta näin säädyttömän aikaisin! Minä olen aina luullut, että te olette kunnon ihminen!”

Pekka ja Hippi katsoivat mummeleita, sitten Pekka sanoi; ”Ei kuulkaas hyvät rouvat, en minä ole kunnon ihminen, minä olen rokkitähti.”

Mummelit tyrskivät epäuskoisina, jättivät kahvinsa kesken ja purjehtivat tuohtuneina ulos.

”Lisäsimme mainetta ja kunniaa?” Hippi kysyi varovaisesti?

”Lisäsimme mainetta ja kunniaa.” Pekka totesi ja painoi naamansa parsakeittoon ja aloitti ryystämisen.



Jatkuu huomenna...

keskiviikko 1. huhtikuuta 2020

Sauris ja Räyhis seikkailevat osa, 12


Röpö-Pietari ja Pekka Sauri katsoivat toisiaan silmiin ja kävivät keskustelua ajatuksen voimalla:

”Meidän pitää nyt keksiä jotain ja äkkiä” Pekka morsetti kulmakarvojaan heilutellen.

”Suuttuukohan toi poliisi jos laitan palamaan näitä maasta löydettyjä tuotteita?” Hippi yritti telepaattisesti viestittää.

”Mä yritän saada tänkin näyttämään musavideoon liittyvältä!” Pekka yritti sädettää ajatuksensa hipin kaaliin intensiivisen tuijotuksen avulla.

”Äh hitot homeafgasta, olisko mulla taskun pohjalla vielä niitä sieniä mitä Risto kasvattaa treeniksellä?” Hippi mietti nyt jo toveristaan ohi katsoen ja täysin ajatuksiinsa vaipuneena.

Pekka selvitti kurkkuaan; ”Hyvä on! Paljastan kaiken!” hän puhui juhlallisesti, ”Tämä oli osa performanssia! Taidetta!”

Poliisi katsoi kaksikkoa kuin kahta järkensä menett..tai no jätetään sanomatta. Pekka kumartui supattamaan jotain Hipin korvaan ja tämä nyökytteli ymmärtäväisen oloisena.

Kaikkien suureksi hämmästykseksi yöelämäprofessori lähti toverinsa avustuksella kiipeämään kansallisrunoilijamme patsasta pitkin, tavoitellen Eino-sedän kaulan ympärillä killuvaa vannetta. Päästyään vaimeasti kiroillen istumaan patsaan hartioille alkoi Pekka riisua vaatteitaan.

”Peqi hei! Ei nyt mitään stripteasea, muista mitä kävi Viru-hotellissa!” Hippi huuteli hädissään patsaan juurelta.

”Älä viitsi muistuttaa!” Pekka vastasi ja tiputti rasvaisen pikkutakkinsa maahan toverilleen; ”sitä paitsi se oli Risto Hanhen vika kun laittoi sitä syyhypulveria mun kauluksesta sisään!!”

”SYYHYPULVERIA? Se oli bolivialaista kokaiinia! Vaivalla hankittua boostaamaan meidän rock-uskottavuutta!” Hippi rääkyi patsaan juurelta. 

Poliisisetä vaikutti enemmän ja enemmän kiinnostuneelta parivaljakostamme.

”Olkoot vaikka Maradonan hovihankkijan marssipulveria, syyhypulveriksi se muuttui pölistyään mun verkkopaidan ja nahkan väliin!” Pekka vastasi tuohtuneena yläilmoista.

Väkijoukko likaisen hipin kanssa seurasi silmä kovana mitä kansallisrunoilijamme yläpäässä tapahtui; näytti aivan siltä kuin hikinen yöelämäprofessori olisi pingotellut, enemmän tai vähemmän valkoista, aluspaitaansa mopedin vanteen ympärille. Yleisöstä kuului epäuskoista mutinaa ja jopa suoranaisia vastalauseita.

Pekka napitti kauluspaitansa kiinni ja luisketteli alas pitkin kansallisrunoilijamme vartta.

”Tadaa!” hän julisti voitonriemua uhkuen.


jatkuu huomenna..

tiistai 31. maaliskuuta 2020

Sauris ja Räyhis seikkailevat, osa 11


”Hei poliisi, nää on ne tyypit! Toi toinen makasi puskassa ja huusi kuin tapettava sika ja toi likaisempi hautasi jotain maahan kuin eläin. Kakkasikohan se sinne?” joku huusi ihmetellen.

Samassa seisoi poliisi kaksikkomme edessä ja heilatti muistiinpanovihkon auki; ”no niin herrat, käydäänpä sitten läpi tämä keissi. Alustavien silminnäkijähavaintojen mukaan on tapahtunut ainakin seuraavat rikkeet: ylinopeus, holtiton ajotapa, liikenneturvallisuuden vaarantaminen, vaaran aiheuttaminen sivullisille ja julkisen omaisuuden tärvely.”

Kaksikko katsoi poliisia ja sitten toisiaan ja uudestaan poliisia.

”Nuo liikennejutut voidaan sopia, mutta mikä tää julkisen omaisuuden tärveleminen oikein on? Mä kaivoin montun maahan ja täytin sen. Ei kai sitä nyt lasketa julkisen omaisuuden tärvelemiseksi?” hippi kysyi poliisilta nolona.

Poliisi selvitteli kurkkuaan ja punehtui hivenen kasvoiltaan; ”joo siis tämä keissi” hän sanoi ja osoitti olkansa yli ja ylös.

Pekka ja Hippi seurasivat katsellaan poliisin sormen osoittamaan suuntaan ja Eino Leinon patsaseen ja edelleen patsasta pitkin ylös.

Siellä kaukana ylhäällä, kansallisrunoilijamme kaulan ympärillä pyöri hissukseen ympäri pappatunturin etukiekko.

”Öh tuota, tämä voidaan selittää kyllä...siis öh...huh olisiko kellään mitään juotavaa kun on tuo kurkku niin kuiva” Pekka aloitti.

Hipin jalat steppasivat paikallaan ja hän aloitti varovasti; ”niin siis mehän kuvattiin musavideota”

Pekka innostui ja lähti mukaan; ”tosiaan, me kuvattiin musavideota! Ihme ettei poliisilla ollut tietoa, että Espan puistossa kuvataan tänään P. Sauron & The Shake Shakesin uusin musavideo!”

Hippi jatkoi; ”Siis aivan uskomatonta! Minneköhän meidän lupaperit on hukattu? Homma oli kuitenkin lyöty lukkoon jo kuukausia sitten, olihan meillä tässä itse Renny Harlin palkattuna ohjaajaksi!!”

”Ja missäköhän ohjaajamestari Harjola mahtaa nyt olla?” poliisi tiedusteli virnuillen hyvin epäuskoisen oloisena.

”No voi kuule, Reiska lähti kahville!” Rönö-Petsku vakuutti vilpittömänä.

”Oletetaan nyt, että tämä musavideon kuvaus pelleily pitäisikin paikkaansa, niin kuinka ja miten ihmeessä kansallisrunoilija Eino Leinon patsaan tärveleminen pappatunturin etuvanteella liittyy mitenkään mihinkään?” poliisi kysyi, nyt jo sangen kovalla äänellä.

Bändikaksikon taholta tuli syvä hiljaisuus.

”Odotan vastausta.” poliisi murisi ja avasi kyynelkaasuaseen päällä olevan läpän nepparin.




Jatkuu huomenna..

maanantai 30. maaliskuuta 2020

Sauris ja Räyhis seikkailevat, osa 10


Hipin boomeritöppöset löytyivät pienen hakemisen jälkeen Etelä-Espan puolelta pusikosta, kaksikko tarkasti vielä ulkomuotonsa ja hämmästeli selviämistään mopo-onnettomuudesta ehjin nahoin. 

Yhteispäätös tehtiin cafe Stringbergiin siirtymisestä, Igor oli jättänyt ”salkun” kyseisen anniskeluravintolan miestenvessaan ja salkun sisältönä oli jotain, minkä bändin koreografia- & turvallisuusvastaava Risto Hanhi pystyisi muuttamaan rahaksi. Ja rahasta on aina pulaa, vaikka olisit esiintyvä taiteilija ja yöelämäprofessori!

Kovin montaa metriä ei dynaaminen duo ehtinyt horjua kahvilaa kohden kun puiston pohjoispuolelta kuulunut metakka alkoi houkutella heitä, pöksyt lököttäen bändikaksikko kirmasi kohti Eino Leinon patsasta, jossa väkijoukko osoitteli sormillaan ja puhui kovaan ääneen.

”Ei saatana, me ollaan tapettu joku!” hippi ulvahti ääneen ”viimenen asia minkä näin, ennen kuin pimeni, oli miten pappatunan moottorista lähti mäntä varsineen kuin mummo bingoon. Pekka saatana sä teit meidän mopedista joukkotuhoaseen!” kuului sydäntäsärkevä valitus hipin suusta kaksikon edelleen vaeltaessa kohti väkijoukkoa.

”Nyt hiljaa saakelin vara-triangelisti! Älä lietso paniikkia! Pidätkö sä mua tyhmänä?? Totta kai mä tein lujuuslaskelmat pappiksen moottorilohkon perusteella! Koko sylinteriyksikkö oli kääritty aramidi-, hiilikuitu- ja kevlarkankaaseen. Se paketti olisi kestänyt vaikka dynamiittipötkön räjähdyksen!” Pekka selitti käsiään heilutellen.

”Kuulostaa uskomattomalta, mutta uskon teitä herra vääpeli” hippi sanoi ja teki kunniaa.

Kaksikko saavutti väkijoukon, joka jakaantui kuin punainen meri Mooseksen edessä.

”Noh, mikä torikokous täällä oikein on?” Pekka kysyi parhaalla komentoäänellään ja haravoi yleisöjoukkoa etsien kuolleita. Likaiselle hipille hän supatti; ”kato jos joku makoilee ja sen otsasta sojottaa vaikka männänvarsi tai jotain”. Hippi vaihtoi väriä, mutta ryhtyi katsomaan yleisöä sillä silmällä.

”Hei siis noi on ne tyypit joiden mopo lens ilmaan ja räjähti!” kuului parinkin väkijoukkolaisen suusta.

”Siis mikä mopo? Onko täällä ollut jokin räjähdys” kuului Hipin ja Pekan suusta samanaikaisesti ja molemmat näyttivät viattomilta kuin Jumalan karitsat.


Jatkuu huomenna..

sunnuntai 29. maaliskuuta 2020

Sauriksen ja Räyhiksen eeppinen saaga, viikko 1 yksissä kansissa


Kaukana toisessa ajassa ja paikassa. Ehkä 15 minuuttia eteen tai taaksepäin siitä hetkestä missä me elämme, rinnakkaisessa universumissa, erillisessä aikajatkumossa, maailma ja todellisuus eroavat vähän mutta kuitenkin paljon siitä mitä sinä ja minä pidämme normaalina.

Tuossa todellisuudessa lähes kaikki on kuten meillä; Helsinki on Suomen pääkaupunki, jäätelö on hyvää kun yksin syö ja Alec Baldwin on upea näyttelijä. Yksi pieni asia on kuitenkin eri tavalla. Maailmassa on miehenkokoinen anomalia joka erottaa nämä maailmat toisistaan kuin Omo color erottaa ruohotahrat farkkujen polvista.

Tässä maailmassa Pekka Sauri ei ole samalla tavalla arvostettu työelämäprofessori, entinen apulaiskaupunginjohtaja ja poliitikko. Vaan jotain ihan muuta.

Jotain suurempaa.


”Pistät nyt ne puukengät jalkaan!” Pekka puhisi tuohtuneena bändikaverilleen, jonka farkkutakin tahroille veti vertoja vain hänen tukkansa takut. ”Me ollaan kohta myöhässä.”

Likainen hippi katseli arvioivasti pappatunturia, jota Pekka oli laittanut pieteetillä kuntoon äitinsä kellarissa. Kone kävi epätasaisesti ja levitti ympärilleen epämääräistä käryä, oli amatöörillekin ilmiselvää, että ilmajäähdytteinen kone kävi liian kuumana. Johanneksen kirkon puistikko oli alkanut peittyä siniseen savuun.

”Tota.. siis ethän sä laittanut tätä käymään sillä nitrometaanilla mitä pöllittiin Poweparkista?” hippi kysyi peruuttaen samalla varovasti viisi metriä.

Pekka katsoi toveriaan ja huokaisi raskaasti; ”Siis nyt tuhannen kerran. Nitrometaani on täysin turvallinen, hyvä ja ekologinen polttoaine. Plus sitä oli nyt saatavilla.”

”Joo emmä sillä, mutta eikös tuollaisia modauksia varten pitäisi olla jotain teknillisiä opintoja takana?” hippi tohti epäillä ääneen toveriaan.

”MINULLA ON TEKNILLISIÄ OPINTOJA TAUSTALLA!” karjahti Pekka syvästi loukkaantuneena.

”Sä olet ollut TKK’lla siivoajana, sulla on vanhaksi menneet radioamatöörin luvat ja sä olet kerran korjannut trabantin ikkunan ja sekin hajosi” likainen hippi huuteli ääni uhmaa täynnä nyt jo turvallisen matkan päästä ja auton takaa minne oli kyyristynyt pappatunan joutokäynnin muututtua hivenen äänekkäämmäksi.




Kukaan ei ihan tarkkaan tiennyt missä epätavallinen parivaljakko oli tavannut ja miten, tuskin sankarit itsekään enää muistivat kaikkien huuruisten ”bändivuosien” jälkeen moista. Mutta näin se kävi:

”Sä voit kutsua mua Pekka Sauriksi. Tai Bäd Äss Pequ Sauroniksi” Pekka sanoi, naapuripöytään istuneelle takkukasalle, iskien silmää meksikolaistyylisten naisten aurinkolasien takaa.

”Siis mitä?” kysyi krapulaisen oloinen miekkonen.

”Tuus tänne istumaan.” Pekka kehoitti. ”Sä voit tarjota mulle kaljan, sä voit ottaa oppia tästä niin sun koko loppuelämäsi muuttuu”.

Naapuripöydän hippi keräsi tuoppinsa ja sätkäkamansa ja siirtyi samaan pöytään.
”Niin siis kuka sä olet?” hippi kyseli tarkastellen itsevarmuutta huokuvaa Pekkaa likaisten silmälasiensa läpi.

”Mä olen Saurin Pekka. Yöelämäprofessori.”

”Yöelämäprofessori?” miekkonen ihmetteli.

”Joo, oikeastaan kyse oli onnekkaasta sattumasta. Mä olin siivoamassa kaupungintalolla ja kun lähdin himaan, heitin lipat portaissa ja jouduin sairaalaan. Noh itsehän olin jättänyt portaat moppaamatta, eli vähän niinku oma moka, mutta enhän mä sitä niille kertonut. Mä tunsin yhden hyvän lakimiehen ja se sai sorvattua sellaisen diilin, että mä sain professuurin Stadin yliopistolta. No enhän mä osaa kuin kaksi asiaa; tykitellä kakskytäminuuttisia kitarasooloja Stratocasterilla ja sitten Stadin yöelämän kuin omat taskuni” varmuuden vuoksi Pekka käänsi rasvaisen pikkutakkinsa taskut nurin ja laski pöydälle niistä löytyneet tupakointivälineet, jotka hippi tunnisti välittömästi omikseen.

”Meidän pitäisi pistää pystyyn bändi. Siitä tulee upeaa!” Pekka sanoi ääneen ja kippasi tuoppinsa loput, eli neljä desiä, yhdella kaadolla kurkkuun.

”Missä välissä tää äijä käänsi mun röökit?” Hippi ajatteli.






”Nyt tänne ja ne puukengät jalkaan!” Pekka komensi. Hippi kampesi piilostaan esiin ja nurkui;

”Miksi. Miksen mä vaan voisi istua tarakalla?”

Pekalla alkoi vitsit olla vähissä, hän otti parhaan komentoäänensä; ”tää on nyt käyty läpi jo aika monta kertaa. Sä olet liian lihava tarakalle, me mennään nurinniskoin ekassa ylämäessä kun sun ruhos kiikkuu takapakkarilla. Sitäpaitsi Risto Hanhi ehti huutaa apus takapakkarille ikuisesti loppuelämäkseen. Sun on nyt pakko vetää artsina tää reissu.”

”Vitsin Risto. Mä en kyllä tykkää kun sä suosit Ristoa aina kaikessa. Mikset sä vedä näitä hollannikkaita jalkoihisi ja vedä itse artsityylillä, kyllä mä osaan mopoa ajaa” hippi lausui.

”Nyt lopetat. Tiedät varsin hyvin, että mun ballerinajalat on aivan liian herkät tuollaisiin puukenkiin!” Pekka sanoi ja varmuuden vuoksi riisui törkyisen mokkasiinin jalastaan ja sukkansa reiästä vilkutti hipille isovarpaallaan jota ei oltu pesty sitten presidentti Halosen kauden. ”Kengät jalkaan ja artsityylillä mennään. Nyt lähtee!!” Pekka huusi voitonriemuisesti.

Hippi riisui nauhattomat boomeriskeittikenkänsä, tunki ne farkkurotsin povareihin ja ryhtyi sovittelemaan niitä jalkoihinsa. Seuraavaksi sankarimme otti tukevan otteen pappatunan tarakasta, johon Pekka oli kääräissyt makuupussin alustasta ja Punavuoren raudasta pöllitystä jeesusteipistä tukevat hantaakit. Suureksi harmituksekseen hippi myös näki, että tarakan pienoihin oli kiinnitetty pieni huumorirekisterikilpi, jossa luki ”Risto Hanhi”.

”Kirottua.” sadatteli hippi, toki huomattavasti värikkäämmin.

Pekka valutteli mopedin puistikosta Korkeavuorenkadulle hipin klonksutellessa puukengissään perässä. ”Nyt kipin kapin mennään Strinbergille, Igor on jättänyt salkun miestenvessaan ja kun saadaan se haltuun niin painellaan treenikselle. Salkussa on jotain minkä Risto voi muuttaa rahaksi!” Pekka tohisi ja iski silmää tapansa mukaan molemmilla silmillä.

Hippi oli ihmeissään mutta otti tukevasti kiinni kun Pekka käytteli kaasukahvaa saaden vm. 1958 pappatunturin ärjymään kuin lohikärmes joka on juuri pudottanut vasaran varpailleen.

”Niin hei mikä helvetin ’artsityyli’?” hippi huusi punahehkuisen pakoputken sarjatulipaukkeen sekaan. Pekka kurkkasi olkapäänsä yli, iski taas silmää molemmin silmin, ja huikkasi. ”Arto Nyqvist”.

Pekka vapautti kytkimen ja hetken aikaa vaikutti siltä, että mopedi sammuisi, sitten kierrokset nousivat ja vähän turhan monta vuodenkiertoa nähnyt laitos ampaisi eteenpäin kuin ammuttuna. Korkeavuorenkatua alas, moottorin karjunnan kaikuessa talojen välisessä kuilussa saaden mummot ja muut uteliaat ikkunoihin kurkistelemaan, josko maailmanloppu olisi tulossa.

Punanotkonkadun kulmassa pappatunturin eturengas nousi ilmaan, läheisen koulun välituntia viettävien oppilaiden suureksi riemuksi, kännykät kaivettiin esiin ja digitaalinäytöille ja sosiaalisiin medioihin ikuistui, ainakin hetkeksi, helvetillinen näky; räjähtänyt pappatunturi keulimassa, sarvista roikkui monesta lehdenkannesta tuttu yöelämäprofessori, lentäjänlakki vinossa, rasvainen pikkutakki lepattaen ja mopon tarakasta kuin henkensä hädässä roikkumassa jokin joka näytti lähinnä siltä, että humalainen kuusivuotias olisi piirtänyt Bob Marleyn ulkomuistista. Ja ”bob marleyllä” oli puukengät jalassa.

”Minua pelottaa!” huusi hippi.

”Lisää hanaa!” huusi Pekka.

Pieni-Roobertinkatu vain vilahti ohi kun mopedi syöksyi vanhan pääpaloaseman mäkeä ylös, otti pienet, hipin huudolla ryyditetyt, ilmalennot mäen laella.

Pekka paini pappamopon hallintalaitteiden kanssa samalla kun hippi tulla ryskytti perässä, puukengät mukulakivillä kolisten ja liukuen.

Rikhardinkadun kulmassa kävi kiusallisesti ilmi, että Pekan tekninen osaaminen ei ollut samalla tasolla hänen puheidensa kanssa. Kaasukahva oli ikävästi jumiutunut ns. ”pohjaan” ja kiitäessään kohti espan puistoa Pekalle tuli sellainen oivaltamisen hetki, Pekka nimittäin oivalsi, että kitaran ala-E kielellä ei voi korvata pappatunturin kaasuvaijeria, se oli nyt hirttänyt vaippaansa.

Kulkuneuvon peräpäässä koettiin myös oivaltamisen hetkiä kun tarakasta krampinomaisesti kiinni pitävä hippi näki, kahden isomman töyssyn välissä, että Pekka oli luovasti tehnyt vanhoista kengännauhoista uuden jarruvaijerin. Ja nimenomaan monikossa sillä takarumpujarrun aisasta roikkui kengännauha ja hippi näki tärisevien lasiensa läpi, että toinen nauha roikkui ohjaustangosta.
Kun sankarimme tahoillaan huomasivat joutuneensa kuljettajista matkustajiksi, huusivat he samanaikaisesti;

”EI JARRUJA” ”KAASU ON HIRTTÄNYT”

ja heti perään kuului huuto;

”KAASU ON HIRTTÄNYT?” ”EI JARRUJA?”



Näin sankarimme siis kiisivät alati kiihtyvällä nopeudella alas Korkeavuorenkatua, yli Pohjois Esplanadin, ja suoraan Espan puistoon. Hipin puukengät vain kolahtivat rotvalliin kun nitrometaanin vauhdittama, nyt jo punahehkuinen pappatuna syöksyi pussikaljaporukoiden välistä suoraan ruusunmarjapensaaseen, jossa vauhti koki äkkikuoleman juhannusruusun tukevaa runkoa vasten, saaden sankarimme lentämään kulkuvälineensä kanssa ilmassa kuin dynamiitilla laukaistuna.

”Pekka mie kuolen!” huuto likaisen Röhnö-Petterin suusta olisi värisyttänyt silminnäköijen selkäpiitä mikäli he olisivat kuulleet sen punarajalle vedetyn pappatunan moottorin ulvonnan yli, turvallinen kierroslukumäärä oli ylitetty jo kauan aikaa sitten ja vanhusmopon moottorin venttiilit eivät enää pysyneet perässä vaan kelluivat enimmän osan työtahdista, raakaa nitrometaania päätyi jatkuvalla syötöllä punahehkuiseen pakosarjaan jossa se räjähteli huumaavasti paukahdellen. Puolessavälissä ilmalentoa mopo syttyi lopulta tuleen ja räjähti.

Räjähdyksen jättämä sienipilvi ja järkähtämätön hiljaisuus hellivät Esplanadin puistoa, kaikki nurmikoilla olleet seurasivat nyt hiekkakäytävällä olevan kraaterin ympäristöä.

Ruusupuskasta sojottivat törkyiset mokkasiinit kalpeissa nilkoissa, lentäjänlakkinsa menettänyt Pekka Sauri oikaisi itsenään pystympään, hamusi maasta viereltään meksikolaistyyliset aurinkolasinsa ja asetti ne nenälleen väärinpäin.

”Helvetti Pekka, ryhdistäydy nyt vähän. Jukuliste” hän suomi itseään ja kauhukseen huomasi vääntyneen peltisen huumorirekisterikilven, missä luki ”Risto” sojottavan tahraisen kauluspaitansa rintamuksesta!

”RÖHJÄ-PÖNTTÖRI! LÄÄKINTÄMIES! MINUUN ON OSUNUT SRAPNELLI!” Pekka huusi keuhkojensa pohjalta ja rojahti selälleen ruusupuskaan.

”Donnerwetter! Zum Teufel! AAAAAAAARGHH!” kaikui puskista kun Pekka tykitti menemään parhaalla korkkarisaksallaan.

”Eikö kukaan auta haavoittunutta yöelämäprofessoria?” kuului vielä riipaiseva huudahdus puskista ja varmuuden vuoksi likaiset mokkasiinit heiluivat ilmassa. Puistossa olevat pussikaljoittelijat lähestyivät ruusupuskaa, jossa ilmiselvästi liikuttunut Pekka teki tiliä synneistään, valmiina tapaamaan luojansa;

”Kerran huijasin pokerissa, no okei joka kerta. Myös silloin kun pelattiin räsypokkaa, vaikka hävisinkin. NO OLKOOT HÄVISIN TAHALLANI! Ehkä minussa on eksihibitionistinen puoli johon olisi pitänyt tutustua? Ja varastin Röpö-Petskun tupakat. Ja kyllä se oli oreganoa mitä niille koululaisille myytiin. Voi kun pääsisi vielä Saurin mamman poika laskemaan Suurkirkon portaita lasagnevuoalla Niinistön kanssa….nyyyyyh”

”Hei anteeksi setä, onko kaikki kunnossa?” puskaan kurkistava cousteaupipoinen hipsteri kysyi.
Pekka makasi elottomana oksien keskellä.

Hipsteri oli tarraamassa Pekkaa jalasta, mutta nähtyään mokkasiinit hän kavahti inhosta ja hamusi käteensä kepin jolla tökkiä kuolleelta näyttävää (ja haisevaa) yöelämäprofessoria.

”Hei jäbä, onks kaikki kunnossa?” hipsteri yritti vähän kovemmin.

Pekka vääntelehti epämukavalla kuolinvuoteellaan ja kähisi; ”srapnelli, mahaosuma, se on menoa nyt, tuokaa pappi...eikun jäätelöä..panacodjäätelöä!”

”Mitä hittoa?” sanoi hipsteri ja kumartui Pekan puoleen, nypäten vääntyneen rekisterikilven, joka oli tarrautunut Pekan ryppyiseen kravattiin jääneeseen ketsuppitahraan.

”Et sä ole haavoittunut, tää on ketsua bögöstä tai houdarista” hipsteri sanoi Pekalle joka avasi silmänsä ammolleen.

”MITÄ?” huudahti Pekka joka oikaisi itsensä yhdellä nykäyksellä pystyyn.

”Fake news?” Pekka kysyi ja samalla kopeloi itseään; ”Pekka ei kuole?”

”Ei..aika uskomatonta että selvisitte tosta ilmalennosta ja räjähdyksestä ilman naarmuakaan. Siis ihan uskomatonta. Jos mä olisin sä, niin lottoaisin tänään.” hipsteri kertoi nyökytellen niin, että naurettava leukaparta tutisi.

”Kyllä kyllä, me selvittiin. ME! ME! MISSÄ ON JOPO-PIETARI?!” Pekka hätääntyi ja loi katseensa ympärilleen, juoden samalla hipsterin Pabst Blue Ribbonin yhdellä pitkällä huikalla?

”LIKAHIPPI MISSÄ SÄ OOT?!” Pekka kailotti.

”Hei eiks toi ollut mun bisse?” hipsteri ihmetteli.

Pekka loikkasi puskasta pois ja alkoi etsiä bänditoveriaan, ”Petskuu!” hän huhuili. Onneksi lähellä oli koululaisryhmä taidemuseoekskursiolla.

”Oletteko nähneet mun kaveria, semmonen tän mittainen” Pekka demosi vieden kätensä oikeaoppiseen aadolfhitleri-tervehdykseen, kohahdus kulki kouluryhmän läpi, Pekka jatkoi ”päälle sata kiloa ja näyttää Texas Hippie Bandin roudarilta”.

Ekaluokkalaiset olivat naamat tonnin setelillä oudosti elehtivän yöelämäprofessorin edessä, luokanopettaja lähestyi Pekkaa puristaen taskussaan etälamautinta. ”Niin siis kuka te olette ja ketä te etsitte?”

”Mun bändikaveria, Likahippiä.” Pekka kertoi availlessaan samalla jonkun ressukan ekaluokkalaisen penaalia.

”Siis onkohan se tuo tyyppi, joka mönkii tuolla?” opettaja sanoi ja osoitti ravintola Teatterin suuntaan jossa jokin tahran näköinen kieltämättä mönki nurmikolla; ”ja hei nyt jumaliste et syö sitä hajupyyhekumia!” hän jatkoi napaten kumin ja penaalin Pekan kädestä.

Pekka tiirasi aurinkolasiensa läpi ja ilahtui! ”Kyllä! Jopo-Petskuhan se siellä!”

”Miksi toi setä konttaa” kysyi yksi lapsista.
”Ja miten se voi kontata noin lujaa?” ihmetteli toinen.

”Petsku on saanut VAINUN!” Pekka julisti voitonriemuisesti; ”mennään katsomaan!”

Yöelämäprofessorin eksoottiset jutut ja erikoinen ystävä olivat tehneet vaikutuksen lapsikatraaseen ja opettajan vastusteluista huolimatta koko ryhmä lähti Pekan johdolla Hipin perään, joka nelisti nurmikolla kuin viitapiru.

”Puskii! Tseh! Hyvä poika!!” Pekka huudahteli ja kirmasi ystävänsä vierellä joka eteni hämmästyttävän nopeasti nelivedolla nurmikkoa pitkin. ”Petsku on saanut vainun aimo satsista! KYLLÄPÄ JÄNNITTÄÄ!” Pekka huusi silminnähden iloissaan.

Likainen hippi syöksyi jonkun puskan juurelle kuin Naton ohjus afganistanilaisella kamelifarmille, multakikkareet vain lensivät kun hippi porautui maaperään.

”Mitä setä kaivaa?” lapset kysyivät silmät teetassin kokoisina.

”Setä on saanut vainun ja kaivaa nyt löytääkseen tuotteen.”

Nyt opettaja, joka oli onnistunut korkkareissaan juoksemaan ryhmänsä kiinni, saapui paikalle, oikaisi nutturaansa ja tivasi Pekalta ”siis onko tämä...likainen mies..jonkinlainen.. siis väitättekö, että tämä on jokin ihmishuumekoira?”

”Siis ei kyse ole mistään väittämisestä” Pekka sanoi ja suoristi likaisen pikkutakkinsa liepeitä; ”tällä miehellä on erittäin hyvin kehittyneet nenäontelot, hän haistaa huumeet vaikka veden alta.”

”Kuulostaa uskomattomalta, en ole ikinä kuullut vastaavasta” ihmetteli opettaja ääneen ja puoliautomaattisesti esti Pekkaa siirtämästä varastettua hajupyyhekumia taskusta suuhunsa.

”Uskomantonta mutta totta.” Pekka vakuutteli ja jatkoi: ”itseasiassa se on tullut kerran jos toisenkin tarpeeseen..”

”Kiitos mutta jos ei mitään renttujen huumejuttuja tässä lasten kuullen” opettaja keskeytti.

”Ei suinkaan!” Pekka kiirehti: ”olin vain kertomassa kuinka jäimme kerran Kanadan turneella jumiin kun Risto Hanhi käytti koko keikkaliksan pullaan ja lentolippuun Aruballe, jätti jälkeensä vain lapun jossa luki ’sori kundit, etelä kutsuu ja meitsi on muuttolintu!’. Oltiin tosi pohjalla siellä eikä oikein keksitty mitä tehdä. Tiesitkö että Kanadasta ei löydy yhtään pappa tunturia? No joka tapauksessa oltiin Torontossa ja tehtiin kaikkea mitä kaksi leppoisaa musaukkoa siellä voi tehdä, pääsääntöisesti päivät kulu siinä että varastettiin Burger Kingistä hamppareita, joita myytiin kadulla.”

”Pöllitte hampurilaisia ja myitte niitä kadulla? Miten se toimi?” opettaja keskeytti.

”Hyvin, Kanadassa on helppo myydä hampurilaisia kadulla. Ihmiset on luottavaisia.” Pekka kertoi.

”Miksi te myitte niitä?” opettaja kysyi.

”Että saatiin rahaa ruokaan. Syötiin joka päivä Burger Kingissä.”

Opettaja näytti siltä, että hänen synapsinsa olivat menneet pysyvästi epäkuntoon.

”Mutta siis miten ne varastetut hampurilaiset ja siis..eikö me puhuttu tän miehen hajuaistista?” opettaja pyöritteli päätään.

”Niin niin. Siinä hamppareiden äärellä huomattiin, että Petskun nenä on aika tarkka. Kun se haistoi sieltä ravintolasalin perältä, että ravintolan takana olleen strippiklubin vessassa joku snorttasi koksua.” Pekka kertoi ja kuikuili ystävänsä olan yli. ”Vietiin sitten tää Petskuli Toronton lentokentälle ja sanottiin, että ’this is super-drug-dog from Finland you can rent him for many dollars a day’. Petsku tienasi lentolippurahat Aruballe kahdessa viikossa”.

”Siis väitätkö, että tämä takkutukka on toiminut Toronton lentoasemalla kaksi viikkoa huumekoirana???” opettaja ja lapset olivat kollektiivisesti hämmästyneitä.

”Väitän” Pekka sanoi ja kaivoi povaristaan lompakon josta taiteili esille perinteisen kymppikuvan jossa Toronton lentoaseman tullihenkilökunta poseerasi, siellä vasemmassa alakulmassa nolostuneen schäferhundin vieressä lattialla pötkötti nyt puskaa tonkiva, Jopo-Petteriksi esitelty tahmatassu.

”Uskomatonta” opettaja sanoi kuvaa katsoessaan.

”Joo. Eka ajateltiin, että pitää pukea Petskulle joku pervertikkojen furry kostyymi päälle, mutta päädyttiin vaan vähän trimmaamaan partaa ja tukkaa niin meni ihan täydestä. Hei nyt Petsku löysi sen mitä etsi!” Pekka innostui.

”Pyydän, ei sitten mitään huumejuttuja!” opettaja mutisi Pekan korvaan joka heti supatti Hipin korvaan ”kun saat pussin kaivettua niin sano vaikka että se on jotain syötävää, täällä on lapsia paikalla”.

Hippi nyökytteli ja siirsi viimeiset murikat pois maastokätkön päältä ja nosti voitonriemuisesti ilmoille minigrippipussin.

”OOOLALAAA! Toverini löysi meille ensiluokkaista….aauuuooöööh...luomu lihaliemikuutioita! Kuka on niin hupsu, että hautaa lihaliemikuutioita maahan, heh heeh heheh” Pekka julisti epävarmasti virnuillen.

Lapset taputtivat tälle ihmeelle ja ryhtyivät opettajan kaitsemana tekemään lähtöä. Kun koko porukka oli vielä kuuloetäisyyden sisällä, hippi möläytti, nokka minigripissä, ”JUKOPLIUT PARASTA HOMEAFGAA!”. Opettaja käänsi punoittavat kasvonsa kaksikon puoleen ja näytti siltä, että jos katse voisi tappaa niin…



Kaksikko täytti maahan kaivetun kuopan, ”lihaliemikuutiot” siirtyivät Pekan pikkutakin povariin ja kaksikko ryhtyi kampamaan Espan puistoa läpi löytääkseen Jopo-Petterin nauhattomat boomeriskeittikengät. Puukengistä, tai siitä puukengästä mitä oli enää jäljellä, oli pohja kulunut liki puhki. Hippi siirtyi tassuttelemaan paljain jaloin ja tutki puukengänrämää.

”Hei Peqi?” Hippi aloitti

”Älä sano mua Peqiksi” Sanoi Pekka ja kurtisteli kulmiaan.

”Mä vaan mietin, että miksi me vedettiin Pappatunalla artsityyliin ja melkein kuoltiin, kun me lähdettiin tuolta Johanneksen kirkon luota ja meidän piti mennä Stringbergin vesssaan ja matkaa on siis joku 500m. Mehän oltais kävelty tää matka parissa minuutissa.” Hippi pohdiskeli ääneen.

”En siis kirjaimellisesti ymmärrä nyt yhtään” vastasi Pekka ja seisoi sen näköisenä, ettei kirjaimellisesti ymmärtänyt yhtään mitään.

”Siis ei kyse ollut siitä, että miten nopeasti tai kätevästi me oltaisiin liikuttu vaan siitä, että kuinka paljon kunniaa meidän liikkumisesta koitui!” Pekka selitti ja levitti kätensä levälleen demonstroidakseen kunnian määrää.

”Nyt ei ihan avaudu” totesi hippi ja nappasi ison luteen parrastaan.

Pekka näytti kärsivältä. ”Rakas bänditoverini, kukkopillin mestari, tamburiinin sulttaani. Kyse on se, miten COOLILTA me vaikutetaan. Eihän ketään kiinnosta joku bändi joka kävelee paikasta toiseen. Mieti kunka paraikaa iltapäivälehdissä kirjoitellaan viihdeuutisiin meidän loistokkaasta etenemisestä. Kyse on ulkomusikaalisista seikoista, coolit kollit ajaa nitrometaanilla käyvällä pappatunalla artsityyliin tavallisena keskiviikkona samalla kun LAMPAAT painaa 9-17 duunia kauluspaidoissa”

”No nyt mä tajuan!” Hippi sanoi ja varmuuden vuoksi pamautti itseään kämmenellä otsaan. ”Tää on sama juttu kuin ne Star Trek-trikoot esiintymisasuina!”

Pekka katsoi bändikaveriaan epäuskoisena; ”Star Trek -trikoot???? Ne on alkuperäiset Danny Shown esiintymisasut vuodelta 1972!!!”